ortodoksisuus – Sivu 3

Oikeasti inkarnatorista: pumpulitupot ja muut reliikit

Lähetyshiippakunnan dekaani Joel Kerosuo tekee Luterilainen.net-sivustolle mielenkiintoista sarjaa nimeltä Oikeasti luterilainen. Sarjan jaksot koskettavat usein luterilaisuuden suhdetta kirkon historiaan, ja siksi olen kuunnellut sitä melko aktiivisesti; luterilaisuuden ja tradition suhde on minusta tavattoman kiinnostava kysymys. Sarjassa tulokulma kirkon historiaan on leimallisen luterilainen, ja se tuodaan avoimesti esille. Varsinkin kirkkoisien tekstien tulkinnassa on minusta tyypillistä ”kotiin päin vetäminen”. Mutta ei se mitään, ymmärrän kyllä. Oikeasti luterilaisessa on välillä ollut myös ortodoksisuuden kritiikkiä, ja olen miettinyt, että Kerosuon kritiikkiin olisi kiva vastata. Niinpä aion tänään aloittaa tämän projektin.

Viime viikolla mainitsin lyhyesti, että Vanhassa testamentissa kuolema ja saastaisuus liittyvät yhteen; Mooseksen lain mukaan esimerkiksi ruumiin koskettaminen tekee saastaiseksi (4 Moos. 19:11–13). Tästä huomiosta sain idean, että voisin tällä viikolla avata hieman ortodoksista ajattelua reliikeistä, koska reliikeissä Mooseksen lain ajatus kuolleen saastaisuudesta kääntyy päälaelleen: ruumiin palasten tai pyhiin kosketuksissa olleiden esineiden kautta voidaan tulla osallisiksi Jumalan pyhyydestä. Käsittelen reliikkejä vastaamalla Kerosuon reliikkien kunnioittamisen kritiikkiin, joka esitetään Oikeasti luterilaisen osassa 32 Suudelmia ja pumpulitukkoja.

Kerosuo johdattelee kuuntelijan reliikkien äärelle kertomalla ystävänsä ja tämän puolison piipahduksesta montenegrolaisessa luostarissa. Luostarin yhteydessä oli luola, jonne pariskunta meni katsomaan, mitä siellä oikein on. Heille paljastui, että luolassa säilytettiin luostarin perustaneen munkin pyhäinjäännöksiä. Luolassa oli jonoa ja sairaita kannettiin jonon ohi. Kun ystävä puolisoineen lopulta pääsi luostarin perustaneen munkin pyhäinjännöksen lähelle, he kohtasivat munkin, joka kritisoi pariskuntaa, koska nämä eivät ymmärtäneet suudella hänen tarjoamaansa ristiä. Kerosuo väittää, että puista ristiä tarjottiin pussattavaksi, koska sitä oli tarkoitus kunnioittaa itse munkin ruumiin sijaan, jotta munkin maalliset jäänteet olisivat pysyneet paremmassa kunnossa. Kuulostaa kummalliselta: Meillä ortodokseilla on kyllä ajatus kosketusreliikeistä, eli siitä, että reliikkien kanssa kontaktissa olleet esineet pyhittyvät, mutta väite siitä, että risti toimisi kosketusrliikkinä on minusta outo. Monet ortodoksit painottavat nimittäin sitä, että ristiä ei pitäisi viedä pyhäinjäännösten ylle, koska risti pyhittää eikä sitä tule pyhittää. Kaikki eivät ole tässä tosin ehdottomia. Mietin kuitenkin, että voisiko olla, että pappi tarjosi ristiä erotellakseen turisteista ortodoksit, jotta vain jälkimmäiset pääsisivät reliikin luo? Oli miten oli. Pieni kertomus antaa pohjan Kerosuon reliikkien kritiikille.

Kerosuo ortodoksisen reliikkiteologian kritiikki rakentuu jonkinlaisen rappioteorian varaan: Varhaiskirkossa marttyyreja muisteltiin luterilaisen tunnustuksen hengessä uskon esikuvina. Heidän reliikkinsä kerättiin talteen ja jumalanpalveluksia vietettiin marttyyrien hautojen luona, koska näin todistettiin ylösnousemususkoa, joka oli kreikkalaiselle maailmalle vieras. Pyhien ja heidän maallisten jäänteidensä kunnioittamisen lähtökohta oli siis täysin oikea, mutta vähitellen historian saatossa reliikkien kunnioitus lähti vinoutumaan ja otti jopa taikauskoisiakin muotoja. Kerosuo kritisoi aika paljon juuri ajatusta kosketusreliikeistä. Hänen mielestään pumpulitupot, jotka välittävät armoa, koska ne on kostutettu reliikeillä pyhiteyllä öljyllä, on luterilaisesta vinkkelistä eriskummallinen ajatus ja kaukana ensimmäisten kristittyjen tavasta kunnoittaa pyhiä uskon esikuvina. Kosketusreliikit toimivat esimerkkinä siitä, että meidän tulisi aina palata Raamattuun, jotta sinänsä oikeat asiat eivät lähtisi väärille raiteille.

Kun kuuntelin kosketusreliikkien kritiikkiä, minussa heräsi ajatus, että kyllähän tuon kritiikin ymmärtää. Vaikka myönnettäisiinkin, että reliikit voisivat olla pyhitettyjä, koska Pyhä Henki on pyhien ruumiissa läsnä (1 Kor. 6:19), on jonkin sortin venytys päätellä tästä, että reliikeistä pyhyys voisi vielä tarttua eteenpäin. Mutta sitten mieleeni tuli, että Apostolien teoistahan löytyy aiheen kannalta kaksi olennaista kohtaa:

Kannettiinpa sairaita kaduillekin ja pantiin vuoteille ja paareille, että Pietarin kulkiessa edes hänen varjonsa sattuisi johonkuhun heistä.
(5:15)

Ja Jumala teki ylen voimallisia tekoja Paavalin kätten kautta, niin että vieläpä hikiliinoja ja esivaatteita hänen iholtansa vietiin sairasten päälle, ja taudit lähtivät heistä ja pahat henget pakenivat pois.
(19:11–12)

Tässä meillä on raamatullisia esimerkkejä ”kosketusreliikeistä”: varjo, hikiliinat ja esivaatteet. Ei montenegrolainen meininki siis niin kovin kummallista taida ollakaan. Toki luterilainen voi sanoa, ettei meillä ole mitään Jumalan käskyä tai lupausta reliikkien parantavasta voimasta, mutta tähän sanoisin oikeastaan vain: mitä sitten. Jos reliikit parantavat ihmisiä ja vieläpä vahvistavat uskoa, eikö se todista siitä, että Jumala siunaa niiden kautta? Yksittäisten raamatunkohtien lisäksi reliikkejä tukee ylipäätään Vanhasta testamentista nouseva ajatus, että niin kuin saastaisuus niin myös pyhyys on tarttuvaa. Tästähän kertoo jo temppelin osien nimitykset: kaikkeinpyhimmässä on liitonarkki, joka on Jumalan erityisen läsnäolon paikka, ja temppelin etuhuonetta sanotaan pyhäksi, koska se on lähellä kaikkeinpyhintä. Ja pyhäkkö esineistöineen ja koko Israelin kansa olivat pyhiä sen tähden, että Jumala asui sen keskellä (vrt. 3 Moos. 22:32). Pyhyydessä on näin ollen asteita ja nämä asteet määrittyvät sen mukaan, kuinka läheisessä kontaktissa asia on ollut Jumalan erityisen läsnäolon kanssa. Tässä on tausta Apostolien tekojen maininnoille.

Kun Raamatussa nähdään, millainen suhde jo apostolien aikana oli näiden reliikkeihin, on vaikea ajatella, että reliikkien kunnioitus olisi pitkän kehityksen tulosta. Ohjelma tosin heittää esille pari kirkkoisäargumenttia reliikkien kunnioitusta vastaan: Ensiksi mainitaan pyhän Ignatios Antiokialaisen (k. 98–117) toive, että leijonat söisivät hänen ruumiinsa kokonaan, jottei siitä olisi vaivaa kenellekään. Toiseksi mainitaan pyhän Antonios Suuren (n. 253–358) käsky päästä merkitsemättömään hautaan, jotta hänen ruumiinsa ei joutuisi harhaoppisten jäännösten ryöstäjien käsiin. Näihin sanoisin vastineeksi, että omana aikanamme esimerkiksi pyhä Porfyrios Kausokalivialainen (1906–1991) käski, että hänen ruumiinsa tulisi haudata salattuun paikkaan. Hän ymmärtääkseni pyysi tätä nöyryydestä – ei siis sen takia, että hän olisi reliikkien kunnioittamisen kriitikko. Mielestäni p. Porfyrioksen esimerkin valossa voidaan kyseenalaistaa turhan pitkälle menevät johtopäätökset edellä mainituista pyhien pyynnöistä. Varsinkaan kun emme taida tietää, mitä p. Antonioksen mainitsemat reliikkien ryöstäjät olisivat halunneet niillä tarkkaan ottaen tehdä. (Vilkaisin muuten netistä patristisia perusteluja reliikkien puolesta ja törmäsin tähän englanninkielisten lainausten kokoelmaan. Kannattaa perehtyä, jos aihe kiinnostaa!)

Kerosuo ei käsittele edellä mainitsemiani raamatunkohtia reliikkien puolesta. Sen sijaan hän kertoo, että kun hän on etsinyt ortodoksisia perusteluja reliikkien tueksi, hän on lähinnä törmännyt siihen, että huomautetaan, ettei Mooseksen lain kuolemaa koskevat saastaisuussäädökset koske reliikkejä. Hänen mielestään tällainen argumentti menee ohi maalin: se ei oikein vakuuta pumpulituppojen pyhittävästä voimasta. Mutta minä väittäisin, että tuohon ortodoksiseen argumenttiin kätkeytyy syvyyttä, joka ei ole ehkä ihan heti ilmeistä. Voidaan nimittäin kysyä: miksi kuolema ei enää saastuta? Ja tähän ortodoksinen vastaus on se, että Jumalan Poika on kukistanut kuoleman (ks. tämä ja tämä). Tällaisesta näkökulmasta jokainen reliikki on itse asiassa todistus ylösnousemuksesta. Jumalallista elämää, ylösnousemuksen voimaa välittävät reliikit julistavat ainutlaatuisella tavalla, että kuolemaan kätkeytyy elämä; sitä, mitä ennen leimasi saastaisuus ja Jumalasta vieraantuneisuus, määrittää nyt elämää antava Jumalan läsnäolo.

Vaikka pidän paljon Kerosuon letkeästä tyyllistä, minulle tuli ohjelmaa kuunnellessa päälimmäiseksi fiilikseksi se, että onpa luterilaisuus älyllistä. Kerosuo kummeksuu niin hirveästi sitä, miten pumpulitupot tai muu pyhitetty materia voisi välittää Jumalan armovoimaa. Mutta minun tekisi mieli parahtaa: Reliikithän ovat syvästi inkarnatorisia! Nehän todistavat aivan äärettömän konkreettisesti, että Jumala välittää läsnäoloaan aineen kautta! Myös Kerosuon kummastelemat suojeluspyhät korostavat uskon inkarnatorisuutta: meille ortodokseille on luonnollista ajatella, että eri asioille on omat suojeluspyhänsä, koska maallisen ja taivaallisen elämän välillä on jatkumo; jos joku on täällä ajassa erikoistunut johonkin asiaan, on luontevaa kääntyä hänen puoleensa siinä asiassa, kun hän on päässyt kirkkauteen. Ajallisen ja iankaikkisen, maallisen ja hengellisen välillä ei ole minkään sortin kuilua. Jumalan armo voi pyhittää aineen ja kirkastaa maalliset elämämme.

Muistan, että kun olin päättänyt liittyä ortodoksiseen kirkkoon, reliikit eivät aluksi tuntuneet mitenkään ”omalta jutulta”. Ymmärsin kyllä heti, että niissä näkyy ihan sama Jumalan alentuvan rakkauden ajatus kuin kaikkialla muuallakin ortodoksisessa teologiassa; se miten Jumala luotunsa kautta laskeutuu luoksemme, jotta voisimme tulla hänen rakkaudestaan osallisiksi. Mutta ei mennyt kauankaan, kun aloin ymmärtää reliikkejä jo hieman kokemuksellisestikin. Reliikkien synnyttämät kokemukset ovat monille ortodokseille tuttuja. Ja jos luterilainen yrittää todistaa, että reliikit ovat tulosta kirkon rappioon ajautumisesta, ortodoksin on aika vaikea niellä väitettä, mikäli hän on itse kokenut Jumalan intensiivistä läsnäoloa reliikkien äärellä. Jos reliikit kiinnostavat, Suomessa mahtava paikka reliikkien äärellä piipahtamiseen on Kerosuon useaan kertaan mainitsema Valamon luostari. Siellä ei ole pakko edes suudella ristiä, jotta pääsee ihmettelemään. Tervemenoa!

Ortodoksinen sovitusoppi

Luterilaisena minulla oli tapana katsoa pääsiäisenä aina pieni pätkä ortodoksista pääsiäisyön palvelusta. Palvelus vaikutti aina hyvin dramaattiselta ja tunnelmalliselta. Jo Ylen kautta välittyi kuva siitä, että pääsiäinen on ortodokseille todella suuri juttu. Mutta opillisesti orientoituneena luterilaisena minua vaivasi se, että vaikutti epäselvältä, mistä ortodoksit pääsiäisenä iloitsivat. Minulle pääsiäinen keskittyi pitkälti sovitusopin äärelle, ja siksi olin yrittänyt etsiä selkeää selvitystä siitä, miten ortodoksit määrittelevät sovituksen. En ollut kuitenkaan löytänyt mitään, mikä olisi tyydyttänyt minua. Siksi minusta tuntui, että ortodoksit juhlivat kyllä valoisasti sitä, että Kristus on kuolemallaan kuoleman voittanut, mutta he eivät oikein tarjonneet selkeää selitystä sille, miksi Kristuksen kuolema kukisti kuoleman. Ja toisaalta luterilaisena uskoin, ettei kuoleman voittaminen ole sinällään suuri juttu, vaan se, että Kristus on maksanut ihmiskunnan äärettömän syntivelan, jotta voimme saada syntimme anteeksi.

Tunnustuksellisessa luterilaisuudessa sovituksen ”mekaniikan” voisi kiteyttää niin, että Jumalan laki vaatii sekä täyttämistään iankaikkisen elämän ehtona että iankaikkista kadotusta niille, jotka ovat sen rikkoneet. Kristuksen tehtävä hahmottuu tämän valossa: hän täytti lain puolestamme, kun meistä ei ollut sitä täyttämään, ja kärsi sen määräämän rangaistuksen sijassamme. Tämä on rationaalisesti hyvin koherentti malli, ja monet protestantivat pitävät sitä aivan luovuttamattomana kristinuskolle; pelastava usko hahmotetaan uskoksi juuri tällaiseen juridiseen sovitusoppiin. Kun netissä sitten kohtasin protestanttisen sovitusovitusopin kritiikkiä ortodoksien tahtolta, minua jäi vaivaamaan, mitä he oikein voisivat tarjota tilalle.

En oikeastaan tiedä, mikä ortodoksisen sovitusopin hahmottamisessa oli niin vaikeaa. Ehkäpä tulokulma on jotenkin kovin erilainen verrattuna luterilaiseen. Ortodoksinen sovitusajattelu aukeni minulle oikeastaan vasta silloin kun ortodoksisuus ylipäätään alkoi kirkastua minulle. Nähdäkseni ortodoksisen sovitusajattelun hahmottamiseksi on keskeistä ymmärtää synnin ja kuoleman luonne oikein: synti on poiskääntymistä Jumalasta, joka on kaiken elämän lähde, ja niinpä synnin seurauksena on välttämättä kuolema. Koska Jumala on itse Elämä, meidän sovittamisessamme on kyse siitä, että Jumala tulee ihmiseksi, yhdistää Jumalasta vieraantuneen luontomme jälleen jumaluuteen, pyhittää koko ihmiselämän jumalallisella läsnäolollaan ja lopulta täyttää itse kuoleman elämällään. Koska kuolema on elämän puutetta, Jumalan läsnäolo kukistaa sen. Ja tätä me juhlimme laulaessamme: Kristus nousi kuolleista kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.

Ortodoksiseen sovitusajatteluun liittyy myös muita piirteitä, kuten saatanan kukistaminen, mutta ymmärtääkseni kaikki kirkkoisät jakavat edellä esitetyn ”sovitusmallin”. Siksi uskallan kutsua sitä ortodoksiseksi sovitusopiksi, vaikken olekaan mikään virallinen opin linjaaja.

Ortodoksisen sovitusopin esityksestäni voi herätä ymmärrettävä kysymys: eikö Raamattu kuitenkin kuvaa sovitusta juridisesti? Se ehdottomasti tekee niin. Mutta juridisen kielen käyttö ei vielä johda protestanttiseen sovitusoppiin. Raamattu käyttää itse asiassa useita eri kuvia esittäessään sen, mitä Kristus teki ihmiskunnan puolesta. Suinkaan kaikki niistä eivät ole juridisia. Ortodoksina ajattelen, että raamatullisen kuvaston tarkoituksena on sanottaa eri tavoin sitä mysteeriä, jonka edellä pyrin ilmaisemaan. Kaikki kuvat ovat vain vajavaisia välineitä valottamaan sitä, miten Jumalan Poika mahdollisti paluumme Jumalan yhteyteen.

Ehkäpä taas tulemme siihen, mitä olen toistanut usein täällä: vaikka meidän sovitusajatteluamme voi johonkin rajaan asti sanottaa, ortodoksisuus aukeaa lopulta osallisuuden kautta. Sen sijaan, että rakentaisimme pikkutarkkoja rationaalisia selityksiä sovituksen mekaniikasta – mikä on kaiketi mahdottomuus – me pyrimme tulemaan osallisiksi jumaluudesta. Joka on itse saanut maistaa jumalallista elämää, ymmärtää kokemuksellisesti, miten elämä todella voittaa kuoleman. Uskon, että vaikka moni ortodoksi ei osaisikaan selittää ymmärretävästi ortodoksista sovitusoppia, he tietävät paljon syvemmällä tasolla, mitä Jumalan Poika on elämällään ja kuolemallaan lahjoittanut meille. Ja tämän kokemuksellisen ymmärryksen tähden kirkko juhlii pääsiäistä niin valoisasti, että monet protestantitkin avavaat televisionsa tullakseen osallisiksi ylösnousemuksen ilosta.

Pyhän Siluanin muisto

Huomenna (24.9.) ortodoksinen kirkko muistelee pyhittäjä Siluan Athosvuorelaista (1866–1938). Hän oli yksinkertainen munkki Athosvuoren Pyhän Panteleimonin luostarissa. Kenties hän olisi jäänyt täysin unohduksiin, ellei pyhä Sofroni Athosvuorelainen (1896‒1993) olisi tehnyt häntä tunnetuksi. Minulle Siluan on tärkeä pyhä. Hänen herkkyytensä ja koko maailmaa syleilevä rakkautensa kolahtavat kovasti. Hänen muistopäivänsä toi mieleeni erään minuun syvän vaikutuksen tehneen kohtauksen Siluanin elämästä. Haluan jakaa sen tässä hänen muistonsa kunniaksi:

Sen jälkeen kun Siluan oli saanut kokea helvetin kärsimyksiä ja kun Jumala oli kehottanut häntä: ”Pidä mielesi helvetissä”, hän alkoi rukoilla erityisesti vainajien puolesta, jotka riutuvat helvetissä, mutta hän rukoili myös elävien ihmisten ja tulevien sukupolvien puolesta. Hänen rukouksensa ylitti ajan rajat, eikä se kiinnittänyt huomiota ihmiselämän ohimeneviin ilmiöihin, kuten ihmisten jakamiseen ystäviin ja vihollisiin. Hän murehti maailman tähden ja sai nähdä ihmiset vain kahtena ryhmänä: toisen muodostavat ne, jotka ovat oppineet tuntemaan Jumalan ja toisen ne, jotka eivät ole oppineet. Hänestä oli sietämätöntä tiedostaa, että ihmiset joutuvat nääntymään helvetin synkässä pimeydessä.
Muistan hänen keskustelunsa erään erakkomunkin kanssa. Tämä sanoi:
‒ Jumala rankaisee kaikkia jumalattomia. He joutuvat palamaan ikuisessa tulessa.
Hän oli ilmeisesti tyytyväinen siitä, että heitä rangaistaan ikuisella tulella.
Siluan vastasi huolestuneena:
‒ No, sanohan, jos sinä pääset paratiisiin ja näet sieltä, että joku palaa helvetin tulessa, niin voitko olla silloin levollinen?
‒ Mutta minkä sille voi, oma syynsä, munkki vastasi.
Siihen Siluan vastasi murheellisena:
‒ Rakkaus ei voi sietää sitä. Pitää rukoilla kaikkien puolesta.
Arkkimandriitta Sofroni Saharov: Pyhittäjä Siluan Athosvuoralainen, s. 51. Valamon luostari 2005

Pyhään Siluaniin tutustumiseksi, suosittelen lämpimästi edellä lainaamaani pyhän Sofronin teosta, jonka suomenkielinen käännös on ollut tosin jo pitkään loppuunmyyty. Jos kyseistä teosta ei onnistu saamaan antikvariaatista käsiin, ainakin Siluanin synaksarion on helposti luettavissa. Se löytyy täältä.

Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!

Blogin kirjoittamisen ristiriitaisuudesta

Kun käännyin ortodoksiksi, tein saman tien päätöksen, etten kirjoita muutamaan vuoteen ortodoksisuudesta mitään. Päätöstä motivoi se, että vastakääntyneet ovat helposti triumfalismin vallassa: uudesta yhteisöstä maalaillaan romanttista kuvaa ja vanhaa yhteisöä taas kristisoidaan rankasti. Minun on vaikea sanoa, olenko onnistunut välttämään nämä nuoren käännynnäisen ongelmat vieläkään, mutta se on ollut tarkoitukseni.

Vaikka tein päätöksen pidättäytyä kirjoittamisesta heti kääntymykseni jälkeen, mielessäni oli koko ajan se, että haluan jossain vaiheessa jakaa ajatuksiani ortodoksisuuteen ja luterilaisuuteen liittyen. Toivon, että luterilaisen taustani tähden voisin sanottaa ortodoksisuutta tavalla, joka olisi luterilaisille jotenkin ymmärrettävä. Haaveeni on kirjoittaa tekstejä, joita olisin kaivanut ollessani luterilainen, joka koki vetoa ortodoksisuuden puoleen. Ajattelen myös, että blogin pitäminen on yksi tapa käsitellä tunnettani, että minulta meni 10 vuotta hukkaan luterilaisuuden parissa; jos kirjotteluni voisi poistaa joltakin luterilaiselta älyllisiä esteitä ortodoksisuuden tieltä, silloin aika, jonka vietin luterilaisuuden parissa, ei mennyt hukkaan. (Toki uskon, että luterilaisuudesta oli hyötyä minulle muutenkin kuin vain blogikirjoittelua ajatellen.)

Nyt kun olen muutaman kuukauden kirjoitellut blogia, täytyy sanoa, että kokemukset ovat melko ristiriitaiset. Olen saanut jonkin verran positiivista palautetta, mutten tiedä, mitä suurin osa lukijakunnastani oikein näistä räpellyksistäni ajattelee. Eikä sillä väliä. Minulle on tärkeää, että pystyn pitämään esillä ortodoksisuutta ja luterilaisuutta käsittelevää materiaalia. Suurimmaksi haasteeksi blogin pitämisessä olen kokenut sen, että kirjoittelu on nostanut minussa pinnalle älyllistä painotusta uskon suhteen. Ortodoksina onnistuin aina blogin pitämiseen saakka aika hyvin keskittymään käytännölliseen uskonelämään, mutta erityisesti vanhurskauttamista käsittelevät kirjoitukseni nostivat hyvin teoreettisia kysymyksiä mieleen. Ja ne pyörivät päässä pitkin viikkoa. Koska ortodoksisuudessa tavoitteena on pyrkiä päästä sydämeen, liika älyllisyys on haitallista uskolle. Siksi olen kokenut blogin kirjoittelun hengellisesti haastavana ja välillä miettinyt, pitäisikö panna tämä projekti jäihin jo näin alkumetreillä.

Oma häiritsevä piirteensä on lisäksi se, että puhun täällä paljon itsestäni. En yleensä tykkää tehdä niin. Olen kuitenkin ajatellut, että korostamalla itseäni, mielipiteitäni ja kokemuksiani, kirjoitteluni on sopivan subjektiivista höttöä. En nimittäin halua antaa kuvaa, että olisin minkään sortin auktoriteetti ortodoksisuuden suhteen. Olen vain yksi maallikko muiden joukossa. Toki pyrin esittämään kirkkoni uskoa oikein.

Tämän vuodatuksen tarkoituksena on oikeastaan vain sanoa, että minulla on melko ristiriitainen olo blogiprojektin suhteen. Koska koen, että minulla on melkeinpä velvollisuus käyttää niitä talentteja, jotka minulle on uskottu, aion jatkaa kirjoittelua ainakin toistaiseksi. Toivon, että tähän hommaan tottuu vielä paremmin ajan kanssa, niin ettei se tunnu jatkossa yhtä hengellisesti haastavalta.

Lopuksi tahdon vielä painottaa, että minusta olisi arvelluttavaa, jos joku kääntyisi rationaalisten argumenttien tähden ortodoksiksi. Kirjoitteluni tarkoituksena ei ole lyödä pöytään absoluuttisen vedenpitäviä perusteita ortodoksisuuden puolesta. Kokisin kielteisenä sen, jos minun kirjoitteluni johtaisi siihen, että jonkun mieli velloisi älyllisissä perusteluissa ortodoksisuuden puolesta ja vastaan. Uskon, että Kristuksen pitää olla perimmäinen syy ortodoksisuuden löytämiselle. Ja haaveni on, että tämä blogi voisi olla poistamassa väärinymmärryksiä ja antamassa uusia näkökulmia ortodoksiseen uskoon, jotta edes joku voisi nähdä paremmin, mistä ortodoksisuudessa on perimmiltään kyse.

Kolme vuotta ortodoksina

Minut liitettiin ortodoksiseen kirkkoon päivälleen kolme vuotta sitten. Tavallaan tuntuu siltä, että aika on suorastaan hurahtanut, toisaalta siltä, että olen tehnyt muutamassa vuodessa melko pitkän sisäisen matkan. Olen ortodoksina tietoisesti pyrkinyt pysymään poissa kirkkopolitiikasta ja kirkon ongelmien vatvomisesta, joten en käsittele niitä nytkään. Minusta ortodoksina elämisessä on keskeistä pyrkiä keskittymään omaan kilvoitukseen, joten siksi huomio on tässäkin kirjoituksessa siinä. Haluan jakaa hieman kokemuksiani kuluneiden vuosien ajalta ja joitain hengellisesti hyödyllisiä löytöjäni.

Reilu kolme vuotta sitten elämänsuunnitelmani menivät päreiksi. Minulla oli vankka visio siitä, että toimisin luterilaisena pastorina elämäni loppuun saakka, mutta yhtäkkiä minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä elämälläni tekisin. Minua alkoi vaivata myös tunne, että minulta oli mennyt 10 vuotta elämästäni hukkaan tunnustuksellisen luterilaisuuden parissa. Tilanne vei minut sisäisesti aika synkkiin vesiin. Ortodoksinen perinne tarjosi kuitenkin lohtua, joka auttoi eteenpäin.

Yksi ihan keskeinen apu oli itsesyytös. Voi tietysti kuulostaa hullunkuriselta, jos melkoisen masentunut alkaa syyttää itseään tilanteestaan, mutta siitä on oikein ymmärrettynä paljon apua. Itsensä syyttämisen tarkoituksena ei ole piehtaroida itsesäälissä ja velloa pahassa olossa, vaan selittää, että vaikeudet ovat kohdanneet minua, koska sieluni on sairas ja Jumala haluaa ahdistuksen kautta parantaa sen. Vaikea tilanne tulkitaan siis Jumalan rakkauden merkiksi – mitä se onkin! – ja näin se saa positiivisen merkityksen, jolle alakuloinen mieli olisi muuten sokea. Minulle itseni syyttäminen tarkoitti muun muassa sitä, että tulkitsin sisäisen synkkyyteni tarkoitukseksi sen, että Jumala oli antanut minun joutua ahdinkoon, jotta ymmärtäisin, kuinka paljon olin rakentanut elämäni mielekkyyden omien haaveideni varaan. Ahdingon tarkoituksena oli se, että oppisin luottamaan vahvemmin Jumalan kaitselmukseen ja näkisin hänen läsnäolonsa synkkyyteni keskelläkin.

Tällainen rakkaudelliseen kaitselmukseen luottaminen ei ole tietenkään luterilaisilta pois suljettua. Luterilaisenakin toistelin usein Room. 8:28:a ja pyrin lohduttamaan sillä niitä, joilla oli vaikeaa. Mutta itselleni Jumalan kaitselmukseen luottaminen on vielä korostunut ortodoksina. Uskon, että tällä on jotain tekemistä yksin Raamattu -periaatteen hylkäämisen kanssa. Tunnustuksellisessa luterilaisuudessa on nimittäin vahva painotus, että kaikki varma, mitä Jumalasta voidaan tietää, löytyy Raamatusta. Jos siis haluan tuntea Jumalan ja hänen tahtonsa, se käy Raamatun välityksellä. Ortodoksina suhteeni Jumalaan on välittömämpi ja siksi myös hänen huolenpitonsa konkreettinen näkeminen on jotenkin luonnollisempaa.

En muuten vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Olen päättänyt kirjoittaa väitöskirjani loppuun, mutten usko, että minusta koskaan tulee niin kovan tason tutkijaa, että pystyisin elättämään itseni teologialla. Ja tähän liittyy toinen ortodoksisuuden tarjoama apu elämän mielekkyyteen: elämäni tarkoituksena ei ole tehdä pastorin uraa tai tulla huippututkijaksi, jolle sataa kaatamalla rahaa, vaan pelastua. Niinpä sillä ei ole loppujen lopuksi niin hirveästi väliä, mitä teen, kunhan työntekoni palvelee sieluni pelastusta. Tämä on ollut minulle tavattoman motivoiva näkökulma erityisesti väitöskirjatyöhön: jos haluan koskaan saada tutkimukseni valmiiksi, se vaatii hyveissä kasvamista; esimerkiksi ilman kärsivällisyyttä työstä ei tule yhtään mitään. Ortodoksisen askeettisen teologian mukaan juuri hyveiden harjoittaminen on olennainen osa kristillistä kilvoitusta. Silloin kun minulla on työn kanssa vaikeuksia, pyrin muistuttamaan itseäni siitä, mikä on työni perimmäinen tarkoitus: ei saada väitöskirjaa valmiiksi, vaan kasvaa hyveissä. Kaikkein olennaisinta on se, miten työprosessi muovaa minua sisäisesti, ei itse valmis työ – vaikka senkin olisi kyllä joskus tarpeen valmistua…

Edellä kirjoittamastani voi saada vaikutelman, että olen omaksunut löytöni täydellisesti eikä minua enää koskaan vaivaa alakuloisuus ja väitöskirjakin valmistuu kuin itsestään keskittyessäni pitkäjänteisesti hyveissä kasvamiseen. Tämä ei ole tietenkään totta. Kasvu kohti sitä, että löytöni tulisivat lihaksi elämässäni, on todella kesken. Minua kuitenkin innostaa se, että kirkon askeettinen perinne on täynnä käytännöllistä viisautta siitä, miten hengellisessä elämässä voidaan edistyä, eikä kirkko tarjoa vain kirjoja luettavaksi vaan myös rippi-isän, joka auttaa panemaan käytäntöön sen, mitä kirjoista luetaan, unohtamatta sakramentteja ja palveluksia, jotka ovat koko hengellisen elämän lähde. Kirkon aarteiden äärellä en voi olla tunnustamatta, että keskeneräisyyteni kilvoituksessani ei johdu siitä, ettei kirkko tarjoaisi minulle kaikkea, mitä tarvitsen voittaakseni heikkouteni. Ongelma on siinä, etten usein tahdo kasvaa syvempään Jumalan kaltaisuuteen. Tästä päästäänkiin pieneen syntioppiin liittyvään huomioon.

Minulle luterilaisesta perisyntiopista luopuminen on ollut hengellisesti melko mullistavaa. En usko, että suinkaan kaikilla luterilaisilla perisyntioppi vaikuttaa yhtä kielteisesti mieleen kuin minulla, mutta minulle perisyntisyys oli ainainen itseni vähättelyn ja hyveissä kasvamisen torppaamisen lähde. Mielessäni ihmisen syntiturmelus korostui niin vahvasti, että mahdollisuuteni vaikuttaa positiivisesti hengelliseen elämääni hahmottui melko mitättömäksi. Tämä taas passivoi pyrkimystä elää Jumalan tahdon mukaan. Sanottakoon tosin selvennyksenä, että usein ortodoksit ehkä turhaankin kärjistävät luterilaisten ja ortodoksien eroja perisyntiopissa toteamalla: ”ei meillä ole mitään perisyntioppia”. Tämä ei ole nähdäkseni ihan totta, koska meilläkin on ajatus siitä, että lankeemuksen jälkeen ihmissielu on epäjärjestyksessä. Mutta kokemukseni mukaan kahden perinteen välillä on silti huomattava ero: voin omasta puolestani sanoa, että Jumala on antanut minulle yllin kyllin armoa pelastuakseni ja hyvän ihmisluonnon, mutta minä en ole tahtonut pelastua vaan olen noudattanut omia mielihalujani ja hylännyt Isäni kodin. Ongelma ei ole luonnossani, vaan siinä, miten olen laiminlyönyt minulle uskotut aarteet.

Vaikka huomaan olevani penseä Jumalan tahtoa kohtaan ja laittavani usein maalliset taivaallisten edelle, en ole kuitenkaan epätoivoinen pelastukseni suhteen. Ja tämä on tavallaan kummallista; kun koko ajan suljen itseni Jumalan rakkaudelta pitämällä syntiä häntä rakkaampana, miten voisin ikimaailmassa pelastua, jos se on mitenkään minusta itsestäni kiinni? En ole oikein luottavainen, että osaan ymmärrettävästi vastata tähän kysymykseen… Tiedän vain, että kirkon elämä on valon täyteistä ja sakramentit todella vaikuttavat. Olen epävarma, onko kysymykseen rationaalisesti selkeää vastausta. Pelastuksen toivo taitaa lopulta kummuta ylösnousemuksen voimasta, josta osallisiksi uskovat tulevat kirkon elämän yhteydessä. Ja toki vähän rationaalisesti ymmärrettävämpänä selityksenä voisi sanoa sen, että ortodoksinen Jumala-käsitys on hyvin armollinen; Jumala ei vaadi täydellistä lain täyttämistä rakkautensa ehdoksi, vaan on valmis ottamaan jokaisen katuvan vastaan, ja kristillinen elämä mielletään jatkuvaksi katumukseksi.

Haluan Jumala-käsitykseen liittyen sanoa tässä yhteydessä kaksi asiaa: Ensimmäiseksi on tavattoman vapauttavaa, että Jumala rakastaa minua tällaisena keskeneräisenä syntisenäkin kuin olen ja tahtoo pelastaa minut. Ajatus luetusta vanhurskaudesta teki minulle Jumalasta etäisen, mikä ei ole mitenkään yllättävää. Ajatushan on se, että jos Jumala näkisi minut sellaisena kuin olen, hän vihaisi minua. Siksi ainoa mahdollisuuteni päästä rakastavaan suhteeseen Jumalan kanssa on silloin, kun hän katsoo minua ikään kuin Jeesuksen läpi. Tästä asetelmasta uupuu henkilökohtaisuus, joka on tosi hoitavaa. Toinen pointtini on se, että jos minulle kirkastuu se, kuinka ehdotonta ja ylenpalttista Jumalan rakkaus on minua kohtaan kaikista synneistä huolimatta, silloin minunkin on helpompi rakastaa ihmisiä kaikkine keskeneräisyyksineen ja kokea solidaarisuutta syntisen ihmiskunnan kanssa. Minuun luterilainen sovitusoppi vaikutti tosi kielteisesti: Jumala on meihin rakastavassa suhteessa vain, jos tietyt ehdot täyttyvät. Onko siis mikään ihme, jos tällaisen jumalakäsityksen omaksunut ihminen kohtelee muita ihmisiä ankarasti ja ehdottomasti?

Luterilaisessa pienkirkossa oman ongelmansa toi vielä se, että oli tärkeää oikeuttaa olemassaolonsa suhteessa muihin. Varsinkin pastorille oli tärkeää pystyä opillisesti perustelemaan, miksi muut ovat väärässä. Tämä toi ajatteluun ylipäätään kriittisyyttä muita kohtaan ja vei katseen omista puutteista muiden ongelmiin. Siksi olen kokenut todella hyvänä ortodoksisuudelle ominaisen tuomitsemattomuuden painotuksen, joka kumpuaa tietysti Kristuksen sanoista (Matt. 7:1), mutta joka ehkäpä painottuu ortodoksisuudessa erityisen paljon siksi, että erämaaisien hengellisyys on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen kirkon uskoon. Kirkossa painotetaan tosi paljon sitä, että huomion pitäisi olla aina omissa synneissä, ei muiden. Uskonelämän keskittyminen omaan katumukseen vie hengellisiä painotuksia pois liiallisesta älyllisyydestä ja tuo hengellisyyteen pehmeyttä, kun jyrkät rajanvedot suhteessa muihin väistyvät. Tässä minulla on kyllä paljon tekemistä. Minulle läheinen pappi sanookin minua yhä melko usein skolastikoksi.

Viimeisenä seikkana, jolla on ollut merkittävät positiivinen hengellinen vaikutus elämääni, on ortodoksisuuden vahva painotus rukouksessa. Minulle on jäänyt murheellisena mieleen eräs luterilainen seurakuntalainen, joka sanoi, että kun hän oli liittynyt entiseen kirkkooni, hänen rukouselämänsä oli tyrehtynyt. Kirkon opetus, ettei rukous sinällään välitä armoa, oli vienyt rukoukselta mielekkyyden. No, vaikka monet ortodoksit voivatkin kamppailla sen kanssa, että mieli ei ole läsnä rukouksessa ja sanat tuntuvat tyhjiltä, ortodoksinen rukouksen teologia painottaa vahvasti rukouksen luovuttamatonta merkitystä hengelliselle elämälle; rukous on Jumalan kohtaamisen paikka, kilvoituksen voiman lähde, tapa palata katuen Isän kotiin. Ortodokseille keskeinen rukous on: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!”. Tämä pyyntö ei nouse epäluottamuksesta Jumalan armollisuuteen, vaan sen tajuamisesta, kuinka kiintynyt sydän on Jumalan sijasta tähän maailmaan. Rukouksen kautta me hiljennymme Jumalan läsnäolon edessä, jotta hän voisi löytää sijan sydämessämme. Minulle rukous on usein melko hankalaa ja työlästä, mutta koen, että ortodoksinen perinne tukee vahvasti rukouselämän vaalimista.

Olisi paljon muutakin, mitä voisin sanoa, mutta olen halunnut nostaa nämä löytöni ja tuumailuni esille avatakseni ortodoksista mielenmaisemaa ja konkretisoidakseni sitä, miten arjessa kiinniolevaa, kokonaisvaltaista ja lempeää ortodoksinen hengellisyys on. On tosin vaikea onnistuneesti sanoittaa sitä, miten ortodoksinen perinne poikkeaa muista tuntemistani kristillisistä suuntauksista. Monet luterilaiset varmasti kokevat tehneensä samanlaisia löytöjä luterilaisuuden sisällä kuin olen tehnyt ortodoksisuudessa. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että ortodoksisessa hengellisyydessä monet luterilaisuudestakin löytyvät aarteet ovat sellaisessa tasapainossa, jota ei muualta löydy. Siksi toivon, että mahdollisimman moni voisi löytää kanssani tämän kallisarvoisen helmen, josta ortodoksit eivät usein pidä kauhean kovaa meteliä ja josta on hirveän vaikea puhua.

Luottavatko ortodoksit tekoihinsa?

Nykyisenä ekumenian aikana on melko harvinaista kuulla, että roomalaiskatolilaiset luottaisivat tekoihinsa, koska he eivät allekirjoita luterilaista vanhurskauttamisoppia. Tämä väite oli kuitenkin tyypillinen 1500–1600-lukujen poleemisissa teoksissa ja kyllä sitä nykyäänkin kuulee ainakin netin kiivailla keskustelupalstoilla – ja tietysti myös tunnustuksellisissa luterilaisissa kirkoissa, joissa usein pitäydytään reformaatioajan vastakkainasetteluihin.

Minulle yksi suurista ongelmista ortodoksisuuden kanssa oli pelastusoppi. Minun oli vaikea nähdä, mikä perimmiltään erotti ortodoksista ja roomalaiskatolista pelastusajattelua toisistaan enkä käsittänyt, miten ”vanhojen kirkkojen” jäsenet eivät vaivu epätoivoon uskoessaan, että pelastuminen vaatii ihmisen myötävaikutusta. Ajattelin, että varmasti monet ortodoksit sydämessään luottavat yksin Kristukseen pelastuakseen. Samalla olin vakuuttunut, että ortodoksisen kirkon julkinen opetus on vaarallista, koska se korostaa ihmisen tekojen merkitystä iankaikkiseen elämään pääsemiseksi. Uskoin, että ortodokseihin, jotka ovat sydämestään omaksuneet kirkkonsa pelastusopin, sopivat apostoli Paavalin sanat: ”Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ’Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee’.” (Gal. 3:10)

Nyt kun ortodoksina kuulen syytteen tekoihin luottamisesta tai luen 1500-lukujen suurten teologien ”teko-opin” kritiikkiä, minua hieman huvittaa. Krittiikki kuulostaa niin hullunkuriselta. Tai no, myönnetäköön, että varmasti maailmasta löytyy ortodoksisen kirkon jäseniä, jotka ajattelevat kelpaavansa Jumalalle teoillaan. Mutta samaan hengenvetoon toteaisin, että samasta hengellisestä ongelmasta kärsiviä on todennäköisesti kaikissa tunnustuskunnissa. Jos kuitenkin pohdin oman kokemukseni kautta ja lukemani perusteella, leimaako ortodoksisesta hengellisyyttä ja sielunhoitoa se, että ortodokseja kehotettaisiin kartuttamaan hyviä tekoja ja luottamaan niihin, jotta he voisivat saada sielulleen rauhan, ajatus kuulostaa pähkähullulta. Ihan vierailemalla liturgiassa voi jo nopeasti huomata, että kirkko vetoaa rukouksissaan jatkuvasti siihen, että Jumala on ”hyvä ihmisiä rakastava Jumala”. Sanoisinkin, että jos jokin leimaa ortodoksista hengellisyyttä, niin se on juuri tämä: Jumala on pohjattoman hyvä, laupias ja rakastava. Ja koko kristillinen toivo pelastuksesta perustuu tähän. Jos meidän pitäisi jotenkin teoilla ansaita pelastuksemme ja lepyttää vihainen Jumala, me kaikki olisimme hukassa.

Väite tekoihin luottamisesta olettaa, että jos teot ovat välttämättömiä pelastukselle, kristitty välttämättä panee toivonsa niihin. Mutta miksi näin olisi? Eikö voi samanaikaisesti pitää paikkansa se, että meidän tulee ahkeroida pelastuaksemme (Fil 2:12), mutta laittaa kaikki luottamuksemme Jumalan laupeuteen? Minusta juuri tällainen dynamiikka luonnehtii ortodoksista hengellisyyttä. Ja jos näin ollen emme ”perustaudu lain tekoihin”, en osaa nähdä, miksi Paavalin tuomion sanat sopisivat meihin.

Ennakoin jo yhtä kriittistä huomiota, joka voi nousta edellä sanomastani: puhun epämääräisesti Jumalan laupeudesta, hyvyydestä ja rakkaudesta, mutta kristillisellä uskolla on ihan selvä kohde; Jeesus Kristus ja hänen sovitustyönsä. No, tässä tullaan siihen, että minusta luterilaisessa ja ortodoksisessa sovitusopissa on selkeä ero, johon paneudun joskus myöhemmin. Mutta sanoisin kuitenkin, että ortodoksit panevat toivonsa lihaksi tulleeseen, heidän puolestaan ristiinnaulittuun ja kuolemasta ylösnousseeseen Jumalan Poikaan. Minusta pelastusopillinen ajattelu menee aika lakimaiseksi, jos ihmisen pitää älyllisesti käsittää kaikki sovitusopilliset nyanssit prikulleen oikein.

Nähdäkseni meille ortodokseille sanalliset muotoilut eivät ole niinkään tärkeitä kuin osallisuus siihen todellisuuteen, joihin sanat viittaavat: Joka ikinen liturgia todistaa meille kokonaisvaltaisesti, että Jumalan Poika on syntiä ja kuolemaa voimakkaampi. Joka ikinen liturgia kirkastaa meille Jumalan ihmisrakkauden äärettömyyttä. Jokaisessa liturgiassa kirkko osallistuu pelastushistorian tapahtumiin. Uskon, että juuri osallisuus Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen kirkon elämän kautta ylläpitää toivoa siitä, että kaikista synneistämme huolimatta voimme saavuttaa autuaan ylösnousemuksen. Ja liturgiasta meidät sitten lähetetään Herran nimessä ja rauhassa ahkeroimaan hyvissä teoissa, jotta Jumalan rakkauden elävöittämä toivomme voisi muuttua näkemiseksi ja perisimme iankaikkisen elämän.

Mies, jonka pyhyyttä en voinut kiistää

Huomenna (2.7.) ortodoksinen kirkko viettää Shanghain ja San Franciscon pyhän Johannes Ihmeidentekijän (1896–1966) muistopäivää. Minulle pyhällä Johanneksella on ollut suunnaton merkitys. Kuultuani hänen elämäkertansa minun oli vaikea olla ajattelematta, että Jumala toimii ortodoksisessa kirkossa aivan poikkeuksellisella tavalla. Pyhän Johanneksen esimerkistä huokuva Jumalan rakkaus kyseenalaisti sen, että ortodoksit olisivat uskossaan pahasti harhateillä olevia, tekoihinsa luottavia Marian palvojia. Pyhän radikaalius kertoi siitä, että hän oli löytänyt jotain, mikä minulta puuttui.

Pyhä Johannes oli ulkoisesti hyvin vaatimattoman oloinen: hän oli lyhyt, kyyryinen ja nuhjuinen, hän käveli paljain jaloin ja hänellä oli puhevika. Samaan aikaan hänen sisimmässään vallitsi suunnaton jumalallinen rakkaus. Mieleeni on painunut lähtemättömästi se, että Kiinassa ollessaan pyhä Johannes pelasti henkensä uhalla takakujille hylättyjä vauvoja ja perusti orpokodin heitä varten. Lisäksi hänet tunnetaan, esimerkiksi, monista ihmeistään ja ankarasta askeesistaan. Mutta turha minun on kertoa tässä pyhän elämästä tarkemmin, koska muut ovat jo tehneet sen paljon minua paremmin. Minulle ratkaisevan tärkeä oli tämä video, jossa käydään hienosti läpi pyhän Johanneksen elämä. Myöhemmin löysin myös tämän tosi venäläisen dokumentin, jossa on paljon kuvamateriaalia pyhästä ja jossa ääneen pääsevät pyhän kohdanneet ihmiset. Suomeksi hänen elämäkertansa on luettavissa täällä.

Suosittelen lämpimästi pyhään Johannekseen tutustumista! Uskon, että ylipäätään pyhien elämäkertojen kautta voi kokemuksellisesti aueta myös se, kuinka he vaikuttavat elämäämme. Tämä tosin jokaisen pitää kokea itse, eikä minusta ole sitä sanoittamaan. Vaikuttaa siltä, että usein ortodoksien on vähän vaikea selittää, miksi juuri joku tietty pyhä tuntuu heille läheiseltä. Se liittynee juuri tuon pyhään vaikutukseen henkilön elämässä. Minä koen, että pyhä Johannes on erityisellä tavalla siunannut minua ja siksi halusin kertoa hänestä tänään teillekin.

Pyhä Johannes Ihmeidentekijä, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!

Onko ortodoksisuus uusplatonismia?

Kun kolme vuotta sitten väitin, että luterilaisuus on vahvasti sidoksissa myöhäiskeskiajan nominalismiin, eräs tuttuni heitti ilmoille kysymyksen: en kai vain ole vaihtanut nominalismia uusplatonismiin. Hänen mukaansa luterilaisuuden jättäminen ei ollut suinkaan filosofisista taustaoletuksista vapaalle alueelle siirtymistä. Hän piti ortodoksisuutta syvästi uusplatonistisen perinteen värittämänä. En ole aiheen ekspertti, mutta haluan kertoa, miten itse näen asian.

Olen siinä käsityksessä, että karkeasti ottaen ortodoksit jakaantuvat ortodoksisuuden filosofisten taustavaikutusten suhteen kahteen leiriin. Ensimmäinen porukka korostaa sitä, että ortodoksista kielenkäyttöä värittää uusplatonistinen perintö, koska kirkkoisät hyödynsivät aikansa filosofisia kategorioita kirjoittaessaan teologiaa, mutta filosofinen vaikutus rajautui kielenkäyttöön. Toinen ryhmä on taas avoimempi tunnustamaan sen, että ensimmäisellä vuosituhannella muotoiltu teologia sai sisällöllisestikin uusplatonistista väriä.

Haluaisin sijoittaa itseni jonnekin näiden kahden ryhmän väliin ehkä kuitenkin kallistuen toisen porukan linjoille. Ajatus siitä, että kirkkoisät olisivat omaksuneet uusplatonismille ominaisia käsityksiä, ei nimittäin ole minulle sinällään mikään ongelma. Kaiketi tällaista vaikutusta voi pitää ongelmallisena vain silloin, jos oletetaan, ettei kristinuskon ulkopuolella voisi olla minkäänlaista todellista ymmärrystä kristinuskon totuuksista. Minä hahmotan asian niin, että koska koko luomakunta julistaa kristinuskoa ja platonistit tekivät ihan oikean suuntaisia johtopäätöksiä sen perusteella, mitä ympärillään näkivät ja järjellään päättelivät, ei ole mitään ongelmaa siinä, että kirkko omaksui heidän käsityksiään osaksi uskoaan. Samalla pitää kuitenkin sanoa, etten vetäisi yhtäläisyysmerkkejä uusplatonismin ja ortodoksisuuden välille. Kirkkoisät eivät suinkaan omaksuneet uusplatonistisia käsityksiä kritiikittömästi. He suodattivat sen, mitä platonisteilta omaksuivat, tuntemansa totuuden kautta; esimerkiksi opit kolminaisuudesta ja tyhjästä luomisesta ovat perustavanlaatuisesti uusplatonismin vastaisia ja vaikuttavat syvästi teologiseen kokonaisnäkemykseen.

Protestanttina minulla oli taipumuksena päätellä, että jos jokin on platonistista, aristoteelista tai stoalaista, silloin se ei ole raamatullista. Samaa voisi soveltaa myös muihin uskontoihin: jos jokin on hindulaista, taolaista tai bahailaista, se ei muka voisi olla totuuden mukaista. Mutta jos ajatellaan, että Jumala ilmoittaa itsensä varmasti myös Raamatun ulkopuolella, silloin on ihan luontevaa ajatella, että ”pakanafilosofioista” ja muista uskonnoistakin löytyy totuuden siemeniä, jotka voi koettelemisen jälkeen ottaa arvostaen ja hyvillä mielin vastaan. Eikä tämä tarkoita relativismia, koska Kristus on perimmäinen totuuden mitta, jonka valossa kaikki arvioidaan.

Uskon, että lopulta kahden luonnostelemani ortodoksiporukan näkemyserot tiivistyvät siihen, millaisia puhetapoja pidetään hyödyllisinä: Ykkösryhmä painottaa sitä, että kun kaikki totuus on Jumalan totuutta, on turhaa ja harhaanjohtavaa antaa luonnollisen teologian löydöistä kunnia filosofisille koulukunnille. Minun on vaikea ajatella, että joku vakavissaan väittäisi, ettei ortodoksisten ja uusplatonististen käsitysten välillä olisi todellisia yhtäläisyyksiä… Toisella ryhmällä on kenties käytännöllisempi näkökulma: koska tietyt näkemykset ovat ominaisia tietyille filosofisille koulukunnille, on yksinkertaisuuden ja selkeyden vuoksi tarpeen puhua filosofisista vaikutteista. Silti taustalla voi olla koko ajan vakaumus, että sikäli kuin puhutaan filosofisista vaikutteista ortodoksisuuteen, nämä vaikutteet eivät ole kristinuskolle vieraita.

Ehkäpä nyt herää aikaisemman kirjoitteluni valossa kysymys: eikö nominalismissakin voisi olla jotain yhteensopivaa kristinuskon kanssa? Itse asiassa: siinä on. Nominalismille tyypillinen ehdottoman kuuliaisuuden vaatiminen Jumalan tahdolle on osa kristinuskoa. Tämä painotus voidaan ihan hyvin omaksua, mutta pitkälti kaikki muu joudutaankin hylkäämään. Lisäksi täytyy todeta, että sellainen jumalasuhde, jota leimaa kuuliaisuus hänen käskyilleen ainoastaan velvollisuuden pakottamana, kuuluu nähdäkseni uskon alkumetreille. Mitä pidemmälle uskossa päästään, sitä syvemmin ihminen oppii näkemään Jumalan käskyissä hänen viisautensa ja rakkautensa. Tällöin kristillistä vaellusta ei motivoi niinkään ulkokohtainen kuuliaisuus kuin rakkaus.

Vaikka nominalismista voidaan poimia siis jotain ja muista filosofian suuntauksista kenties enemmänkin, mielestäni uusplatonismi sopii poikkeuksellisen hyvin kristinuskon kanssa yhteen. Siksi minua ei henkilökohtaisesti mitenkään haittaa se, vaikka näkisin ortodoksisuudessa ”uusplatonistisia piirteitä”. Protestanttisuudelle ominaista Raamatun ja filosofian vastakkainasettelua vastaan huomauttaisin, että platonistiset vaikutteet ovat läsnä jo Raamatussa. Enpä nimittäin tiedä, kuka voisi olla kovempi platonisti kuin Paavali, kun hän väittää:

Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.
2 Kor. 4:17–18

Kuudes palanen: Ortodoksisuus (4.5.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Olen menossa itään. Se on jo pitkään vetänyt minua mystisesti puoleensa. Mutta vihdoin olen valmis uimaan. Bosporinsalmi on vaikuttanut kylmältä.

Ortodoksisuuteen liittyy tunnustuksellisessa luterilaisuudessa kielteisiä asenteita. Jokainen tunnustuskirjojen mukaan uskova on ennen kaikkea huolissaan siitä, ettei ortodokseilla ole selkeää vanhurskauttamisoppia. Joku kärjekkäämpi kaveri voi möläyttää, että ortodoksit yrittävät kelvata teoilla Jumalalle, palvovat Mariaa ja ovat muotomenojen orjia.

Joskus suhde on ehkäpä koomisen ristiriitainen. Tunnen miehen, joka paasasi vuosikausia luterilaisten sovitusopillisten muotoilujen ehdottomuuden puolesta, mutta sai sielulleen vahvempaa ravintoa Efraimin herkkyydestä.

Toivon, että eilinen päivitykseni on antanut joitain näkökulmia siihen, miten ortodoksisuus voisi olla paremmin ymmärrettävissä. Keskeistä on hahmottaa se, että perspektiivi koko todellisuuteen on hyvin erilainen; Jaroslav Pelikan muistaakseni sanoi ortodokseilla olevan pelagiolainen ihmiskäsitys, mutta augustinolainen armo-oppi. Ortodoksisuus ei istu kauniisti läntisen ajattelutavan raameihin.

Mutta mikä on ortodoksisuuden ytimessä? Minkä varassa se seisoo tai kaatuu? No, en ole kirkon virallinen ääni. En siihen vielä kuulukaan. Mutta sanonpa omasta puolestani – ja aika syvästi vastauksestani vakuuttuneena: ortodoksisuuden ydin on se, että Jumala on kenoottinen Rakkaus. Tässä avain uskoon.

Mutta mites nyt se vanhurskauttaminen? Luterilainen sanoo, että pelastumme yksin uskon kautta. Usko taas on luottamusta Kristuksen sovitustyöhön. Vanhurskauttavaan uskoon vanhurskauttamisen opinkohdassa ei sisälly rakkaus, vaikka se onkin pelastavan uskon välttämätön seuraus. Uskoa ja tekoja ei saa sekoittaa toisiinsa. Ok, ok. Mutta kertokaapa minulle: Millaista on luottamus, johon ei sisälly rakkaus? Kuinka luotat toiseen ihmiseen tai Jumalaan ilman, että rakastat häntä? Eikö luottamus ole rakkaudenosoitus? Älkääkä nyt olko liian tunteellisia rakkauden suhteen. Se vie ohi kysymysten. Ja kun luottamusta tuumii tarkemmin, minusta on selvää, että sehän on oikeastaan rakkautta. Toki voi heittää ratkaisuksi salattua uskon uniota sun muuta, mutta minusta se oli kyllä Aabraham, joka uskoi Herraa. Aabraham rakasti Jumalaa. Ei ainoastaan Kristus hänessä.

Luterilainen käsitys uskosta on mielestäni haitallinen, koska se tekee jumalasuhteesta abstraktin. Vanhurskauttava usko on helposti uskoa sovitusopilliseen malliin eikä persoonaan. Tämä on oikeastaan aika selvä homma, koska persoonien välinen suhde on syvästi vastavuoroinen. Vastavuoroisuus ei kuitenkaan oikein istu luterilaisuuteen, jossa korostuu ihmisen passiivisuus suhteessa Jumalaan, hänen pelastavaan rakkauteensa. Toki on aktiivisuus suhteessa lähimmäiseen ja siten Jumalaan. Mutta vaikka aktiivisuutta on, suhde Jumalaan ei silti ole oikein toimiva. Ja siksipä sanon, että se on luonnollista ja hyvää, että haluaa antaa Jumalalle takaisin saamaansa hyvää, vaikka protestantit protestoisivatkin. Ei tämä ole teko-oppia tai syyllisyydentunnossa armon ostamista. Rakkaus lämmittää ja saa rakastamaan.

Jumalasuhteen jännyys on siinä, että meidän rakkautemme häneen on hänen oman rakkautensa palauttamista hänelle itselleen. Rakkaudellaan hän vetää meidät mukaan iankaikkiseen rakkauden kiertoon. Ei siksi, että hän tarvitsisi sitä, vaan koska hän on Rakkaus. Tässä ei ole kyse ansiosta tai juridiikasta, vaan Jumalan suunnattomasta ihmisrakkaudesta.

No se ehkä tästä. Mutta sanottakoon, että viime viestin terapeuttisen painotuksen kautta voi sukeltaa syvemmin sisälle tähän pelastusopilliseen ajatustapaan. Mutta asian voisi summata näin: pietismi on ortodoksisuutta nominalistisin oletuksin. Pietismi on kauhean kovaa, ortodoksisuus jännällä tavalla pehmeää, vaikkei ryhditöntä. Ortodoksisuus ei ole koskaan tarvinnut protestanttista reformaatiota. Siihen on painavat syynsä. Tai no, jos rehellisiä ollaan: lopulta vain yksi selittävä tekijä.

Otetaanpa seuraavana esimerkkinä jokin kauhistus. Vaikkapa pyhien rukoilu. Mistä siinä on kyse? Jumalan kenoottisesta rakkaudesta. Jos ja kun ihminen kokee Jumalan lähestymisen suoraan vaikeana, Jumala ”alentuu” kohdattaviksi pyhissä. Ja tämä kenosis tuo esille Jumalan rakkaudesta sellaisen puolen, joka jäisi ilman pyhiä pimentoon. Luterilaisuuden ehdoton vaatimus siitä, että Jumalaa tulee rukoilla aina suoraan, tekee Jumalan rakkaudesta köyhemmän. Se ei näyttäydy niin kenoottisena kuin ortodoksisuudessa. Tuomari ei sanele, miten homman täytyy aina ehdottomasti mennä, vaan hän kohtaa ihmisen siellä, missä tämä on. Niin kuin laupias samarialainen. Niin kuin tuhlaajapojan isä. Jumala ottaa vastaan heikon ihmisen ja osoittaa rakkautensa kenoottisesti. Ja ortodoksisuudessa Jumala säilyy koko ajan perimmäisenä toivona, kun tajutaan se, että hänen armonsa niissä pyhissäkin vaikuttaa. Tämän takia puheparteen on vakiintunut tapa sanoa, että vain Jumalaa palvotaan, hän on pyhyyden lähde, mutta pyhiä voidaan kunnioittaa. Tämä jaottelu on vain epäraamatullista sanallista kikkailua nominalistille, mutta ortodoksille kyseessä on järisyttävä ero.

Kenoottinen rakkaus näkyy myös kaikissa muissa outouksissa. Ortodoksisuus on täynnä riittejä, jotka voivat vaikuttaa olevan – ja ehkä osa onkin – pakanallista alkuperää. Mutta ortodoksille se on ok: kirkko on ottanut jotain luotua ja korottanut sen tekemällä sen osaksi elämäänsä. Luonto ja armo eivät kumoa toisiaan. Armo kaunistaa luonnon. Kaikki luotu on hyvää, kun se otetaan kiitoksella ja rukouksella vastaan. Epäjumalankuvista päästään eroon tekemällä ikoneita. Ensimmäinen uskonkappale on kunniassa. Usko on läpeensä inkarnatorista.

Ei ole myöskään sattumaa, että ortodoksiset palvelukset muistuttavat VT:n jumalanpalveluselämää. Kyse on siitä, että Jumala ottaa olemassa olevan hyvän ja tekee sen vielä paremmaksi. Hän ei hylkää luomaansa ja säätämäänsä, vaan pyhittää ja kirkastaa sen. Daavidin valtakunnassa on yhä kuningataräiti.

Voidaan vielä kysyä: miksi Konstantinopoli eikä Rooma? Annoinkin jo viitteitä siihen viidennessä palasessani, kun väitin tomismia nominalismin kasvupohjaksi. Minusta aristoteelinen kovuus läpäisee roomalaiskatolisen uskon aika perustavalla tavalla. Asioita katsotaan väärästä perspektiivistä. Juridiikka on liian keskeistä. Ja nominalismikin on jättänyt vahvan jälkensä.

Ymmärtääkseni ortodoksisesta näkökulmasta Jumalan toiminnan dynamiikka näkyy kirkossa siinä, että on samanaikaisesti tradition vahva tuki ja Pyhän Hengen elämää antava vaikutus, joka kontekstualisoi uskoa ajasta ja kulttuurista toiseen. Tuki ja heittäytyminen. Kumpikin tarvitaan. Tasapainoisesti.

Kirkko-oppi on konkreettinen: Helluntaina Jumalan kansa oli koolla Jerusalemissa. Oli uudet patriarkat. Ja tästä homma lähti liikkeelle. On Kristuksen antama kirkollinen rakenne, on vuosisatojen varrella saatuja Jumalan lahjoja. On ennen kaikkea rakkauden Henki, joka yhdistää kirkon jäsenet toisiinsa ja tekee kirkon yhdeksi. Kaunista sinfoniaa. Viisi veljeä soivat yhdessä pitkään samalla tavalla.

Roomalaisen juridiikan näkökulmasta tämä ei mene ihan niin. Paavi on ykseyden tae. Mutta hän onkin ikävän tekniikkakeskeinen laulunopettaja.

Ortodoksisesta vinkkelistä suhde paaviuteen taitaa näyttäytyä siten, että paavi oli viidestä veljestä arvostetuin. Häntä haluttiin hartaasti kuulla, mutta hänellä alkoi pahasti keulia. Muu perhe sieti pitkään ”isoveljen” suuria kuvitelmiaan itsestään. Heikkouskoista pitää hoivata. Mutta lopulta homma meni siihen, että Rooman veli pyrki alistamaan muut neljä ehdottoman valtansa alle. Hän katkaisi rakkauden siteen heihin hybriksessään. Sillä ei ole väliä, oliko kirouskirje muodollisesti validi vai ei, kun se Hagia Sofian alttarille läimäistiin. Tai no, roomalaisen juridiikan näkökulmasta on. Mutta se nyt on sitä juridiikkaa. Oleellista on, että perhe haavoittui. Yksi veli eksyi pois sulkemalla sydämensä. Ei turhaan Paavali sano: ”Joka tässä kohden palvelee Kristusta, se on Jumalalle otollinen ja ihmisille kelvollinen. Niin tavoitelkaamme siis sitä, mikä edistää rauhaa ja keskinäistä rakentumistamme.”

Mutta olen optimistinen. Uskon, että sopuun vielä päästään. Harharetki päättyy. Vatikaani II on aika hyvä juttu. Mutta minun kysymykseni on se, miksi mennä kapinallisen veljen luo, kun perhe on muuten aika hyvin kasassa. Armenialaiset, koptilaiset, etiopialaiset ja intialaiset haavatkin ovat paranemassa pikkuhiljaa.

Lopulta perustava syy sille, miksi en mene Roomaan, on se, että ajattelen, että Rooman piilevä kovuus murskaisi minut. Tarvitsen terapiaa ennen kaikkea. Idässä kenoottinen rakkaus loistaa selvemmin kuin lännessä. Valo paljastaa vuorella olevan kaupungin.

On muuten huvittavaa, etteivät ortodoksit usein osaa itse antaa hyviä perusteita uskonsa puolesta. Isä Serafim Seppälä totesi eräässä symposiumissa, että ortodokseilla on parhaat vastaukset, mutta kukaan ei ymmärrä niitä. Yksi syy voi olla se, että heitäkin, ainakin heidän sanojaan, hapattaa nominalistinen ympäristö. Onneksi on kuitenkin liturginen traditio, joka välittää kokonaisvaltaisesti ortodoksista uskoa. On tradition tuki kannattelemassa. Liturgiasta välittyy viisaus, joka vallitsi ennen keskiajan käänteitä. Siinä on vinha peränsä, että kannattaa ottaa vaarin ainaisesta fraasista, joka minua puudutti aikoinaan suuresti: jos haluat oppia tuntemaan ortodoksisuutta, mene liturgiaan! Lukemalla voit oppia jotain. Mutta elämä ei pelkisty lukemiseen. Jumala on vieläpä elämää isompi. Ihmiselämää isompi.

Tulee mieleen vielä se, että vierastin pitkään Gregorios Palamaksen erottelua Jumalan olemuksen ja armovoimien välillä. Palamashan sanoo jotenkin niin, että Jumala on olemuksessaan, ”itsessään”, salattu. Hän pysyy aina mysteerinä. Tämä on tosi tärkeä asia. Ihmistä muistutetaan siitä, että Luojan ja luodun maailman välillä on luovuttamaton ja ylittämätön ero. Järjellä on rajansa. Voisi ehkä luulla, että Jumala jäisi etäiseksi. Jumala on poissa. Staattinen olento. Ei mitään kontaktia. Mutta ei niin. Jumala on samanaikaisesti tuntematon ja ilmoitettu. Hän on ilmoitettu, koska hän läpäisee koko todellisuuden armovoimissaan. Aina, kun olemme osallisia jostain hyvästä, olemme osallisia Jumalasta hänen armovoimissaan. Tästä aukeaa se, miten luodun kauneutta katsoessamme näemme Jumalan kauneuden, jne. Jumala on samaan aikaan poissa ja läsnä. Tuntematon ja tunnettu. Partisipoimaton ja partisipoitava. Olemus ja armovoimat -jaottelu suojelee panteismilta, mutta saa ymmärtämään, kuinka äärimmäisen syvällisesti hän on luomakunnassaan. Jaottelu myös ratkaisee tomistisen jumalakäsityksen ongelman ja ”vapauttaa Jumalan” kestävällä tavalla. Nominalismiin ei tarvitse mennä: Jumala on vapaa armovoimissaan, mutta ei mielivaltainen. Tämä on nyt sitä todellista, vanhanaikaista realismia 1300-luvun tyyliin sanoitettuna.

Jotkut väittävät, että Palamas ja Scotus olisivat parempia kavereita kuin luullaankaan. Mutta minulle Scotus on ollut liian vaikea kaveri. En osaa sanoa.

Olen käynyt läpi aika kivuliaita vaiheita, vaikka elämä on ollut monessa mielessä turvallinen. Loistavat vanhemmat ja sisko. Ihana vaimo. Mukavat sukulaiset. Hyviä ystäviä. Haavoja on tullut kuitenkin paljon. Täytän kohta 30. On tullut mieleen, onko tähänastinen elämä mennyt hukkaan. Mutta ei suinkaan! On ollut paljon lämpöä ja rakkautta. Lisäksi kaikki ikävät ja haavoittavat tarinat, joita olen kokenut ja itselleni kertonut, saavat aivan uuden sävyn sen valossa, mitä olen löytänyt. Jumalan rakkaus kaunistaa ne. Kaikilla niillä on ollut merkityksensä, että olen päässyt tähän asti – että näen nyt, mitä näen.

Minulla elämäntarinani tiivistyy tavallaan siihen, että särkynyt kuva on kauniimpi kuin ehjä. Säröistä loistaa kokoajan rakkaus. Säröt puhuvat kieltä, joka ei ole mahdollista, jollei ole kuvaa. Ja rikkoutumista.

Ei ole sattumaa, että ylösnousseen Jeesuksen käsissä näkyy haavojen jäljet. Ei ole häpeä olla arpeutunut, kun tietää, että arvet todistavat Jumalan ihmisrakkaudesta. Armo kaunistaa haavat.

Tällainen tie on tullut käytyä tähän asti. Näin minun on pitänyt tehdä matkaa kohti luvattua maata. Luotan siihen, että hän, joka antoi Poikansa edestäni, on jatkossakin uskollinen. Hän on uskollinen silloinkin, kun minä olen uskoton.

Ja huoli pois! En ole nyt vaihtamassa ismiä toiseen. Lakimainen systeemi ei vain muodollisesti vaihdu. Kyse on Jumalan kenoottisen rakkauden tarpeesta. Siitä, missä saan tarpeeksi vahvoja lääkkeitä. Kyse on elävästä suhteesta Jumalaa, joka on kirkastanut itsensä minulle. Ja siitä, mihin löytö vie. Tämä on minun tieni, älkää kuulko tässä tuomion sanoja itseänne kohtaan. Älkää sitä, että demonisoisin täysin kaikkien muiden uskon. Timantit ovat todellisia.

Päätän sarjan pieneen uskontunnustukseen, sanaan ja kuvaan. Ne puhuvat hänestä, joka on ainoa toivoni, vieläkin. Ensin sana:

”Ylen armollinen ja kaikkilaupias Jumalani, Herra Jeesus Kristus! Suuresta rakkaudestasi sinä tulit alas maan päälle ja otit ihmisen muodon pelastaaksesi kaikki. Rukoilen sinua, Vapahtajani: pelasta minut armostasi! Jos tekojen tähden lunastaisit minut, se ei olisi armoa eikä lahjaa, vaan ansaitsemani palkka. Oi Kristukseni, laupeutesi on ehtymätön, armosi on tutkimaton! Sinä olet sanonut, että sinuun uskova elää iankaikkisesti eikä milloinkaan näe kuolemaa. Jos usko sinuun pelastaa toivottomat, niin katso, minä uskon. Pelasta minut, sillä sinä olet minun Jumalani ja Luojani. Kelvatkoon sinulle, Jumalani, tämä usko tekojeni sijasta. En ole tehnyt yhtään tekoa, joka vanhurskauttaisi minut. Minun uskoni olkoon täydellisesti otollinen sinulle kaiken sen edestä, mikä minulta puuttuu. Se vastatkoon puolestani. Se vanhurskauttakoon minut. Se tehköön minut sinun iankaikkisesta kunniastasi osalliseksi, oi Sana, ettei saatana saisi minua saaliikseen eikä kerskaisi ryöstäneensä minua sinun kädestäsi ja linnastasi. Pelasta minut, Kristus, minun Jumalani, vaikken osaisikaan pelastustani oikein pyytää sinulta. Kiiruhda auttamaan minua, kiiruhda pian, sillä muuten hukun. Sinähän olet ollut minun Jumalani syntymästäni saakka. Tee minut, Herra, otolliseksi rakastamaan sinua, niin kuin ennen rakastin syntiä. Suo minun taas palvella sinua ilman mitään laiminlyöntejä, sillä niin tahdon palvella sinua, Herraa, Jumalaani Jeesusta Kristusta, kaikkina elämäni päivinä nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.”

Miettikääpä, mihin tämä rukous suuntaa kristityn toivon. Sama paikka kuin Jeesuksen rukouksessa, joka on kaikkein yleisin ortodoksinen rukous. Mutta nyt on varsinaisen päätöksen aika.

Kuva kertoo usein enemmän kuin sanat. Tässä uskontunnustukseni: