Kuukausi: syyskuu 2021

Pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon – sovellus maallikolle

Viime viikolla jaoin pyhittäjä Siluanin elämästä erän kohtauksen, joka oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Toinen kohtaus, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni, on varmasti se kaikkein kuuluisin pyhän Siluanin elämässä: kun hän kamppaili ylpeyttä vastaan, hän sai rukouksessa Jumalalta vastauksen, joka leimaisi koko hänen hengellisyyttään aina hänen elämänsä loppuun asti. Tässä jälleen lainaus pyhän Sofronin kirjasta:

Eräänä yönä hän [Siluan] taisteli tuskaisesti riivaajia vastaan, eikä kaikista pyrkimyksistään huolimatta pystynyt rukoilemaan puhtaasti. Hän nousi jakkaralta tehdäkseen kumarruksia. Silloin hän näki riivaajan valtavan hahmon ikonin edessä odottamassa kumarrusta itselleen. Kelja oli täynnä riivaajia. Siluan istui taas jakkaralle, kumartui ja raskain sydämin lausui rukouksen: ”Herra, sinä näet, että minä haluan rukoilla sinua puhtain mielin, mutta riivaajat estävät minua. Opeta minulle, mitä minun pitää tehdä, etteivät ne häiritsisi minua.” Ja hän kuuli vastauksen sielussaan:

– Ylpeät kärsivät aina riivaajista.

– Herra, Siluan sanoi, opeta minulle, mitä minun pitää tehdä, että sieluni nöyrtyisi.

Ja taas hän kuuli Jumalan vastauksen sydämessään:

– Pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon.

Tuo lyhyt, rukouksessa käyty keskustelu Jumalan kanssa oli uusi, hyvin tärkeä tapaus isä Siluanin elämässä. Se opetti hänelle epätavallisen, käsittämättömän keinon, joka saattaa vaikuttaa julmalta, mutta hän otti sen vastaan iloisena ja kiitollisena. Hänen sydämensä tunsi, että Herra on hänelle armollinen ja ohjaa häntä. Mielensä pitäminen helvetissä ei ollut hänelle uutta. Ennen kuin Herra oli ilmestynyt hänelle, hän oli ollut siellä. Uutta Jumalan käskyssä oli ”äläkä joudu epätoivoon”.

Arkkimandriitta Sofroni Saharovilainen: Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, s. 45–46. Valamon luostari 2005

Olen kuullut eräältä tutulta papilta, että kun kerran eräs nunna kysyi pyhältä Sofronilta, mitä oikein tarkoittaa ”pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon”, tämä olisi kehottanut nunnaa olemaan miettimästä asiaa, koska lausuma ylitti hänen hengellisen kypsyytensä. Pyhittäjä Siluanin kuulemien sanojen merkitys on joskus pyörinyt minullakin päässä ja olen ehkä jotain uskaltanut veikkaillakin. Suureksi ilokseni satuin muutama viikko sitten törmäämään pyhän Sofronin oppilaan, arkkimandriitta Zachariaksen, kirjaan, jonka englanninkielisen käännöksen nimi on The Enlargement of the Heart. Tuossa kirjassa arkkimandriitta Zacharias kertoo, miten maallikot voivat hyvin saavuttaa sen hengellisen hyödyn, joka on pyhän Siluanin saaman vastauksen tarkoituksena. Hänen mukaansa meidän pitää koko ajan kiittää Jumalaa kaikesta ja aina lisätä heti perään: vaikka olenkin arvoton.

Ei ole vaikea nähdä, miten hengellisesti hyödyllinen tämä harjoite on: kaikesta kiittäminen auttaa näkemään kaiken Jumalan lahjana ja oman arvottomuuden korostaminen alleviivaa sitä, että todella kaikki on Jumalan sulaa lahjaa. ”Jos pidä mielesi helvetissä äläkä joudu epätoivoon” kuulostaa julmalta, tämä ”maallikkosovellus” on ainakin lempeä tapa kasvaa syvempään nöyryyteen ja Jumalan rakkaudesta iloitsemiseen.

Pyhän Siluanin muisto

Huomenna (24.9.) ortodoksinen kirkko muistelee pyhittäjä Siluan Athosvuorelaista (1866–1938). Hän oli yksinkertainen munkki Athosvuoren Pyhän Panteleimonin luostarissa. Kenties hän olisi jäänyt täysin unohduksiin, ellei pyhä Sofroni Athosvuorelainen (1896‒1993) olisi tehnyt häntä tunnetuksi. Minulle Siluan on tärkeä pyhä. Hänen herkkyytensä ja koko maailmaa syleilevä rakkautensa kolahtavat kovasti. Hänen muistopäivänsä toi mieleeni erään minuun syvän vaikutuksen tehneen kohtauksen Siluanin elämästä. Haluan jakaa sen tässä hänen muistonsa kunniaksi:

Sen jälkeen kun Siluan oli saanut kokea helvetin kärsimyksiä ja kun Jumala oli kehottanut häntä: ”Pidä mielesi helvetissä”, hän alkoi rukoilla erityisesti vainajien puolesta, jotka riutuvat helvetissä, mutta hän rukoili myös elävien ihmisten ja tulevien sukupolvien puolesta. Hänen rukouksensa ylitti ajan rajat, eikä se kiinnittänyt huomiota ihmiselämän ohimeneviin ilmiöihin, kuten ihmisten jakamiseen ystäviin ja vihollisiin. Hän murehti maailman tähden ja sai nähdä ihmiset vain kahtena ryhmänä: toisen muodostavat ne, jotka ovat oppineet tuntemaan Jumalan ja toisen ne, jotka eivät ole oppineet. Hänestä oli sietämätöntä tiedostaa, että ihmiset joutuvat nääntymään helvetin synkässä pimeydessä.

Muistan hänen keskustelunsa erään erakkomunkin kanssa. Tämä sanoi:

‒ Jumala rankaisee kaikkia jumalattomia. He joutuvat palamaan ikuisessa tulessa.

Hän oli ilmeisesti tyytyväinen siitä, että heitä rangaistaan ikuisella tulella.

Siluan vastasi huolestuneena:

‒ No, sanohan, jos sinä pääset paratiisiin ja näet sieltä, että joku palaa helvetin tulessa, niin voitko olla silloin levollinen?

‒ Mutta minkä sille voi, oma syynsä, munkki vastasi.

Siihen Siluan vastasi murheellisena:

‒ Rakkaus ei voi sietää sitä. Pitää rukoilla kaikkien puolesta.

Arkkimandriitta Sofroni Saharov: Pyhittäjä Siluan Athosvuoralainen, s. 51. Valamon luostari 2005

Pyhään Siluaniin tutustumiseksi, suosittelen lämpimästi edellä lainaamaani pyhän Sofronin teosta, jonka suomenkielinen käännös on ollut tosin jo pitkään loppuunmyyty. Jos kyseistä teosta ei onnistu saamaan antikvariaatista käsiin, ainakin Siluanin synaksarion on helposti luettavissa. Se löytyy täältä.

Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!

Synti on ongelma, ei Jumala

Ollessani luterilainen näin netissä tämän videon, joka ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Videolla ortodoksipappi tekee karkean vastakkainasettelun protestanttisen ja ortodoksisen pelastuskäsityksen välillä. Hän havainnollistaa tuoleilla sitä, että protestanttisen opin mukaan Jumala suostuu kääntymään jälleen langenneen ihmisen puoleen vain silloin, kun Kristus täyttää juridiset vaatimukset, jotka ovat jumalayhteyden ehto. Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala ei taas koskaan käänny ihmisestä pois vaan pyrkii itsepintaisesti saamaan ihmisen takaisin yhteyteensä. Ortodoksisuuden mukaan ihmisen ongelma ei ole näin ollen se, että Jumalan rakkaus olisi lakannut synnin tähden, vaan se, että ihminen hylkää rakastavan Jumalan. Niinpä pelastuksessa ei ole perimmiltään kyse siitä, että vihainen Jumala lepytetään rakastavaksi, vaan siitä, että ihminen löytää jälleen Jumalan rakkauden.

Vuosia sitten video tuntui minusta turhan kärjistävältä, koska luterilaisen opin mukaan Jumala samanaikaisesti vihaa ja rakastaa ihmiskuntaa: hän vihaa syntisiä, koska lain täyttäminen on rakastavan jumalasuhteen edellytys eikä yksikään langennut pysty elämään täydellisesti Jumalan tahdon mukaan. Samaan aikaan Jumala on kuitenkin rakkaudessaan lähettänyt Poikansa kuolemaan syntisen ihmiskunnan edestä, jotta voisimme pelastua. Tätä toista näkökulmaa tuo nettivideo ei huomio ollenkaan ja siksi se vaikutti olkinuken mätkimiseltä. No, olen nyt jälkeenpäin tullut siihen tulokseen, että vaikka video onkin yksinkertaistava, siinä on kyllä oma pointtinsa: ortodoksisuudessa Jumalan rakkaus ei ole samanlaisten juridisten lukkojen takana kuin protestanttisuudessa.

Raamattu kyllä sisältää paljon juridista kieltä ja korostaa sitä, että sovitus on jumalasuhteen palauttamisen edellytys. Jotkut ortodoksit menevät minusta liian pitkälle, kun he torjuvat juridisen kielen käyttämisen ja sovituksen tarpeen kokonaan. Aion käsitellä joskus myöhemmin tarkemmin sellaisia raamatunkohtia, joita protestantit nostavat oman sovitusoppinsa tueksi. Tässä kohden tahdon vain todeta, että minusta vaikuttaa siltä, että ortodoksisen ja luterilaisen ajattelutapojen erilaisuus palautuu siihen, miten teologista kieltä tulkitaan: ortodokseilla on esimerkiksi tapana ymmärtää Jumalan vihan viittaavan kokemukseen, joka ihmisellä syntyy, kun hän elää synnissä; kyse ei ole siitä, että synti vaikuttaisi Jumalassa sisäisen muutoksen, vaan siitä, miten me koemme Jumalan eläessämme tietyllä tavalla. Protestanttien keskuudessa on ymmärtääkseni hajontaa siitä, mitä Jumalan vihan ymmärretään loppujen lopuksi tarkoittavan. Pitääkseen kiinni siitä, ettei Jumala voi muuttua, ainakin joidenkin luterilaisten teologien mukaan viha on Jumalan iankaikkinen ominaisuus.

Jos sekä ortodoksit että luterilaiset pitävät sovitusta välttämättömänä, voisi ehkä ajatella, että näkemyserot ovat melko kosmeettisia. Mutta ainakin minulle ortodoksisella pelastusopin omaksumisella on ollut suunnattoman suuri vaikutus hengelliseen elämääni. Ortodoksina nimittäin näen Jumalan vielä vahvemmin ehdottoman rakkauden kautta. Jumala ei ole koskaan ongelmani, vaan ongelma on synti, joka etäännyttää minua Jumalasta. Tekemällä syntiä käännyn pois Luojani rakkaudesta ja vaivun luonnonvastaiseen tilaan. Jumala ei kuitenkaan koskaan käänny minusta pois eikä hylkää minua. Pahimmillaan hän jättää minut siihen tilaan, jossa olen, koska en halua tuntea häntä. Tällainen rakkauden täyteinen jumalakäsitys antaa ihan erilaisen lähtökohdan kilvoittelulle kuin sellainen, jossa Jumala edellyttää täydellistä kelpaavuutta pelastavan rakkautensa ehtona ja hylkää syntisen, jos tämä lankeaa johonkin julkisyntiin, eli huomattavaan moraaliseen rikkomukseen.

Minulle erot tiivistyvät siihen, että ortodokseille Jumala ei koskaan ole ongelma. Synti on ainoa ongelmamme. Siksi koko kristillinen kilvoittelu keskittyy synnin ja himojen voittamiseen. Mitä enemmän pääsemme vapaiksi kaikesta meitä kietovasta pahasta, sitä avoimempia olemme Jumalalle, joka on aina valmis rakkaudessaan asettumaan sydämiimme.

Blogin kirjoittamisen ristiriitaisuudesta

Kun käännyin ortodoksiksi, tein saman tien päätöksen, etten kirjoita muutamaan vuoteen ortodoksisuudesta mitään. Päätöstä motivoi se, että vastakääntyneet ovat helposti triumfalismin vallassa: uudesta yhteisöstä maalaillaan romanttista kuvaa ja vanhaa yhteisöä taas kristisoidaan rankasti. Minun on vaikea sanoa, olenko onnistunut välttämään nämä nuoren käännynnäisen ongelmat vieläkään, mutta se on ollut tarkoitukseni.

Vaikka tein päätöksen pidättäytyä kirjoittamisesta heti kääntymykseni jälkeen, mielessäni oli koko ajan se, että haluan jossain vaiheessa jakaa ajatuksiani ortodoksisuuteen ja luterilaisuuteen liittyen. Toivon, että luterilaisen taustani tähden voisin sanottaa ortodoksisuutta tavalla, joka olisi luterilaisille jotenkin ymmärrettävä. Haaveeni on kirjoittaa tekstejä, joita olisin kaivanut ollessani luterilainen, joka koki vetoa ortodoksisuuden puoleen. Ajattelen myös, että blogin pitäminen on yksi tapa käsitellä tunnettani, että minulta meni 10 vuotta hukkaan luterilaisuuden parissa; jos kirjotteluni voisi poistaa joltakin luterilaiselta älyllisiä esteitä ortodoksisuuden tieltä, silloin aika, jonka vietin luterilaisuuden parissa, ei mennyt hukkaan. (Toki uskon, että luterilaisuudesta oli hyötyä minulle muutenkin kuin vain blogikirjoittelua ajatellen.)

Nyt kun olen muutaman kuukauden kirjoitellut blogia, täytyy sanoa, että kokemukset ovat melko ristiriitaiset. Olen saanut jonkin verran positiivista palautetta, mutten tiedä, mitä suurin osa lukijakunnastani oikein näistä räpellyksistäni ajattelee. Eikä sillä väliä. Minulle on tärkeää, että pystyn pitämään esillä ortodoksisuutta ja luterilaisuutta käsittelevää materiaalia. Suurimmaksi haasteeksi blogin pitämisessä olen kokenut sen, että kirjoittelu on nostanut minussa pinnalle älyllistä painotusta uskon suhteen. Ortodoksina onnistuin aina blogin pitämiseen saakka aika hyvin keskittymään käytännölliseen uskonelämään, mutta erityisesti vanhurskauttamista käsittelevät kirjoitukseni nostivat hyvin teoreettisia kysymyksiä mieleen. Ja ne pyörivät päässä pitkin viikkoa. Koska ortodoksisuudessa tavoitteena on pyrkiä päästä sydämeen, liika älyllisyys on haitallista uskolle. Siksi olen kokenut blogin kirjoittelun hengellisesti haastavana ja välillä miettinyt, pitäisikö panna tämä projekti jäihin jo näin alkumetreillä.

Oma häiritsevä piirteensä on lisäksi se, että puhun täällä paljon itsestäni. En yleensä tykkää tehdä niin. Olen kuitenkin ajatellut, että korostamalla itseäni, mielipiteitäni ja kokemuksiani, kirjoitteluni on sopivan subjektiivista höttöä. En nimittäin halua antaa kuvaa, että olisin minkään sortin auktoriteetti ortodoksisuuden suhteen. Olen vain yksi maallikko muiden joukossa. Toki pyrin esittämään kirkkoni uskoa oikein.

Tämän vuodatuksen tarkoituksena on oikeastaan vain sanoa, että minulla on melko ristiriitainen olo blogiprojektin suhteen. Koska koen, että minulla on melkeinpä velvollisuus käyttää niitä talentteja, jotka minulle on uskottu, aion jatkaa kirjoittelua ainakin toistaiseksi. Toivon, että tähän hommaan tottuu vielä paremmin ajan kanssa, niin ettei se tunnu jatkossa yhtä hengellisesti haastavalta.

Lopuksi tahdon vielä painottaa, että minusta olisi arvelluttavaa, jos joku kääntyisi rationaalisten argumenttien tähden ortodoksiksi. Kirjoitteluni tarkoituksena ei ole lyödä pöytään absoluuttisen vedenpitäviä perusteita ortodoksisuuden puolesta. Kokisin kielteisenä sen, jos minun kirjoitteluni johtaisi siihen, että jonkun mieli velloisi älyllisissä perusteluissa ortodoksisuuden puolesta ja vastaan. Uskon, että Kristuksen pitää olla perimmäinen syy ortodoksisuuden löytämiselle. Ja haaveni on, että tämä blogi voisi olla poistamassa väärinymmärryksiä ja antamassa uusia näkökulmia ortodoksiseen uskoon, jotta edes joku voisi nähdä paremmin, mistä ortodoksisuudessa on perimmiltään kyse.

Kolme vuotta ortodoksina

Minut liitettiin ortodoksiseen kirkkoon päivälleen kolme vuotta sitten. Tavallaan tuntuu siltä, että aika on suorastaan hurahtanut, toisaalta siltä, että olen tehnyt muutamassa vuodessa melko pitkän sisäisen matkan. Olen ortodoksina tietoisesti pyrkinyt pysymään poissa kirkkopolitiikasta ja kirkon ongelmien vatvomisesta, joten en käsittele niitä nytkään. Minusta ortodoksina elämisessä on keskeistä pyrkiä keskittymään omaan kilvoitukseen, joten siksi huomio on tässäkin kirjoituksessa siinä. Haluan jakaa hieman kokemuksiani kuluneiden vuosien ajalta ja joitain hengellisesti hyödyllisiä löytöjäni.

Reilu kolme vuotta sitten elämänsuunnitelmani menivät päreiksi. Minulla oli vankka visio siitä, että toimisin luterilaisena pastorina elämäni loppuun saakka, mutta yhtäkkiä minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä elämälläni tekisin. Minua alkoi vaivata myös tunne, että minulta oli mennyt 10 vuotta elämästäni hukkaan tunnustuksellisen luterilaisuuden parissa. Tilanne vei minut sisäisesti aika synkkiin vesiin. Ortodoksinen perinne tarjosi kuitenkin lohtua, joka auttoi eteenpäin.

Yksi ihan keskeinen apu oli itsesyytös. Voi tietysti kuulostaa hullunkuriselta, jos melkoisen masentunut alkaa syyttää itseään tilanteestaan, mutta siitä on oikein ymmärrettynä paljon apua. Itsensä syyttämisen tarkoituksena ei ole piehtaroida itsesäälissä ja velloa pahassa olossa, vaan selittää, että vaikeudet ovat kohdanneet minua, koska sieluni on sairas ja Jumala haluaa ahdistuksen kautta parantaa sen. Vaikea tilanne tulkitaan siis Jumalan rakkauden merkiksi – mitä se onkin! – ja näin se saa positiivisen merkityksen, jolle alakuloinen mieli olisi muuten sokea. Minulle itseni syyttäminen tarkoitti muun muassa sitä, että tulkitsin sisäisen synkkyyteni tarkoitukseksi sen, että Jumala oli antanut minun joutua ahdinkoon, jotta ymmärtäisin, kuinka paljon olin rakentanut elämäni mielekkyyden omien haaveideni varaan. Ahdingon tarkoituksena oli se, että oppisin luottamaan vahvemmin Jumalan kaitselmukseen ja näkisin hänen läsnäolonsa synkkyyteni keskelläkin.

Tällainen rakkaudelliseen kaitselmukseen luottaminen ei ole tietenkään luterilaisilta pois suljettua. Luterilaisenakin toistelin usein Room. 8:28:a ja pyrin lohduttamaan sillä niitä, joilla oli vaikeaa. Mutta itselleni Jumalan kaitselmukseen luottaminen on vielä korostunut ortodoksina. Uskon, että tällä on jotain tekemistä yksin Raamattu -periaatteen hylkäämisen kanssa. Tunnustuksellisessa luterilaisuudessa on nimittäin vahva painotus, että kaikki varma, mitä Jumalasta voidaan tietää, löytyy Raamatusta. Jos siis haluan tuntea Jumalan ja hänen tahtonsa, se käy Raamatun välityksellä. Ortodoksina suhteeni Jumalaan on välittömämpi ja siksi myös hänen huolenpitonsa konkreettinen näkeminen on jotenkin luonnollisempaa.

En muuten vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Olen päättänyt kirjoittaa väitöskirjani loppuun, mutten usko, että minusta koskaan tulee niin kovan tason tutkijaa, että pystyisin elättämään itseni teologialla. Ja tähän liittyy toinen ortodoksisuuden tarjoama apu elämän mielekkyyteen: elämäni tarkoituksena ei ole tehdä pastorin uraa tai tulla huippututkijaksi, jolle sataa kaatamalla rahaa, vaan pelastua. Niinpä sillä ei ole loppujen lopuksi niin hirveästi väliä, mitä teen, kunhan työntekoni palvelee sieluni pelastusta. Tämä on ollut minulle tavattoman motivoiva näkökulma erityisesti väitöskirjatyöhön: jos haluan koskaan saada tutkimukseni valmiiksi, se vaatii hyveissä kasvamista; esimerkiksi ilman kärsivällisyyttä työstä ei tule yhtään mitään. Ortodoksisen askeettisen teologian mukaan juuri hyveiden harjoittaminen on olennainen osa kristillistä kilvoitusta. Silloin kun minulla on työn kanssa vaikeuksia, pyrin muistuttamaan itseäni siitä, mikä on työni perimmäinen tarkoitus: ei saada väitöskirjaa valmiiksi, vaan kasvaa hyveissä. Kaikkein olennaisinta on se, miten työprosessi muovaa minua sisäisesti, ei itse valmis työ – vaikka senkin olisi kyllä joskus tarpeen valmistua…

Edellä kirjoittamastani voi saada vaikutelman, että olen omaksunut löytöni täydellisesti eikä minua enää koskaan vaivaa alakuloisuus ja väitöskirjakin valmistuu kuin itsestään keskittyessäni pitkäjänteisesti hyveissä kasvamiseen. Tämä ei ole tietenkään totta. Kasvu kohti sitä, että löytöni tulisivat lihaksi elämässäni, on todella kesken. Minua kuitenkin innostaa se, että kirkon askeettinen perinne on täynnä käytännöllistä viisautta siitä, miten hengellisessä elämässä voidaan edistyä, eikä kirkko tarjoa vain kirjoja luettavaksi vaan myös rippi-isän, joka auttaa panemaan käytäntöön sen, mitä kirjoista luetaan, unohtamatta sakramentteja ja palveluksia, jotka ovat koko hengellisen elämän lähde. Kirkon aarteiden äärellä en voi olla tunnustamatta, että keskeneräisyyteni kilvoituksessani ei johdu siitä, ettei kirkko tarjoaisi minulle kaikkea, mitä tarvitsen voittaakseni heikkouteni. Ongelma on siinä, etten usein tahdo kasvaa syvempään Jumalan kaltaisuuteen. Tästä päästäänkiin pieneen syntioppiin liittyvään huomioon.

Minulle luterilaisesta perisyntiopista luopuminen on ollut hengellisesti melko mullistavaa. En usko, että suinkaan kaikilla luterilaisilla perisyntioppi vaikuttaa yhtä kielteisesti mieleen kuin minulla, mutta minulle perisyntisyys oli ainainen itseni vähättelyn ja hyveissä kasvamisen torppaamisen lähde. Mielessäni ihmisen syntiturmelus korostui niin vahvasti, että mahdollisuuteni vaikuttaa positiivisesti hengelliseen elämääni hahmottui melko mitättömäksi. Tämä taas passivoi pyrkimystä elää Jumalan tahdon mukaan. Sanottakoon tosin selvennyksenä, että usein ortodoksit ehkä turhaankin kärjistävät luterilaisten ja ortodoksien eroja perisyntiopissa toteamalla: ”ei meillä ole mitään perisyntioppia”. Tämä ei ole nähdäkseni ihan totta, koska meilläkin on ajatus siitä, että lankeemuksen jälkeen ihmissielu on epäjärjestyksessä. Mutta kokemukseni mukaan kahden perinteen välillä on silti huomattava ero: voin omasta puolestani sanoa, että Jumala on antanut minulle yllin kyllin armoa pelastuakseni ja hyvän ihmisluonnon, mutta minä en ole tahtonut pelastua vaan olen noudattanut omia mielihalujani ja hylännyt Isäni kodin. Ongelma ei ole luonnossani, vaan siinä, miten olen laiminlyönyt minulle uskotut aarteet.

Vaikka huomaan olevani penseä Jumalan tahtoa kohtaan ja laittavani usein maalliset taivaallisten edelle, en ole kuitenkaan epätoivoinen pelastukseni suhteen. Ja tämä on tavallaan kummallista; kun koko ajan suljen itseni Jumalan rakkaudelta pitämällä syntiä häntä rakkaampana, miten voisin ikimaailmassa pelastua, jos se on mitenkään minusta itsestäni kiinni? En ole oikein luottavainen, että osaan ymmärrettävästi vastata tähän kysymykseen… Tiedän vain, että kirkon elämä on valon täyteistä ja sakramentit todella vaikuttavat. Olen epävarma, onko kysymykseen rationaalisesti selkeää vastausta. Pelastuksen toivo taitaa lopulta kummuta ylösnousemuksen voimasta, josta osallisiksi uskovat tulevat kirkon elämän yhteydessä. Ja toki vähän rationaalisesti ymmärrettävämpänä selityksenä voisi sanoa sen, että ortodoksinen Jumala-käsitys on hyvin armollinen; Jumala ei vaadi täydellistä lain täyttämistä rakkautensa ehdoksi, vaan on valmis ottamaan jokaisen katuvan vastaan, ja kristillinen elämä mielletään jatkuvaksi katumukseksi.

Haluan Jumala-käsitykseen liittyen sanoa tässä yhteydessä kaksi asiaa: Ensimmäiseksi on tavattoman vapauttavaa, että Jumala rakastaa minua tällaisena keskeneräisenä syntisenäkin kuin olen ja tahtoo pelastaa minut. Ajatus luetusta vanhurskaudesta teki minulle Jumalasta etäisen, mikä ei ole mitenkään yllättävää. Ajatushan on se, että jos Jumala näkisi minut sellaisena kuin olen, hän vihaisi minua. Siksi ainoa mahdollisuuteni päästä rakastavaan suhteeseen Jumalan kanssa on silloin, kun hän katsoo minua ikään kuin Jeesuksen läpi. Tästä asetelmasta uupuu henkilökohtaisuus, joka on tosi hoitavaa. Toinen pointtini on se, että jos minulle kirkastuu se, kuinka ehdotonta ja ylenpalttista Jumalan rakkaus on minua kohtaan kaikista synneistä huolimatta, silloin minunkin on helpompi rakastaa ihmisiä kaikkine keskeneräisyyksineen ja kokea solidaarisuutta syntisen ihmiskunnan kanssa. Minuun luterilainen sovitusoppi vaikutti tosi kielteisesti: Jumala on meihin rakastavassa suhteessa vain, jos tietyt ehdot täyttyvät. Onko siis mikään ihme, jos tällaisen jumalakäsityksen omaksunut ihminen kohtelee muita ihmisiä ankarasti ja ehdottomasti?

Luterilaisessa pienkirkossa oman ongelmansa toi vielä se, että oli tärkeää oikeuttaa olemassaolonsa suhteessa muihin. Varsinkin pastorille oli tärkeää pystyä opillisesti perustelemaan, miksi muut ovat väärässä. Tämä toi ajatteluun ylipäätään kriittisyyttä muita kohtaan ja vei katseen omista puutteista muiden ongelmiin. Siksi olen kokenut todella hyvänä ortodoksisuudelle ominaisen tuomitsemattomuuden painotuksen, joka kumpuaa tietysti Kristuksen sanoista (Matt. 7:1), mutta joka ehkäpä painottuu ortodoksisuudessa erityisen paljon siksi, että erämaaisien hengellisyys on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen kirkon uskoon. Kirkossa painotetaan tosi paljon sitä, että huomion pitäisi olla aina omissa synneissä, ei muiden. Uskonelämän keskittyminen omaan katumukseen vie hengellisiä painotuksia pois liiallisesta älyllisyydestä ja tuo hengellisyyteen pehmeyttä, kun jyrkät rajanvedot suhteessa muihin väistyvät. Tässä minulla on kyllä paljon tekemistä. Minulle läheinen pappi sanookin minua yhä melko usein skolastikoksi.

Viimeisenä seikkana, jolla on ollut merkittävät positiivinen hengellinen vaikutus elämääni, on ortodoksisuuden vahva painotus rukouksessa. Minulle on jäänyt murheellisena mieleen eräs luterilainen seurakuntalainen, joka sanoi, että kun hän oli liittynyt entiseen kirkkooni, hänen rukouselämänsä oli tyrehtynyt. Kirkon opetus, ettei rukous sinällään välitä armoa, oli vienyt rukoukselta mielekkyyden. No, vaikka monet ortodoksit voivatkin kamppailla sen kanssa, että mieli ei ole läsnä rukouksessa ja sanat tuntuvat tyhjiltä, ortodoksinen rukouksen teologia painottaa vahvasti rukouksen luovuttamatonta merkitystä hengelliselle elämälle; rukous on Jumalan kohtaamisen paikka, kilvoituksen voiman lähde, tapa palata katuen Isän kotiin. Ortodokseille keskeinen rukous on: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!”. Tämä pyyntö ei nouse epäluottamuksesta Jumalan armollisuuteen, vaan sen tajuamisesta, kuinka kiintynyt sydän on Jumalan sijasta tähän maailmaan. Rukouksen kautta me hiljennymme Jumalan läsnäolon edessä, jotta hän voisi löytää sijan sydämessämme. Minulle rukous on usein melko hankalaa ja työlästä, mutta koen, että ortodoksinen perinne tukee vahvasti rukouselämän vaalimista.

Olisi paljon muutakin, mitä voisin sanoa, mutta olen halunnut nostaa nämä löytöni ja tuumailuni esille avatakseni ortodoksista mielenmaisemaa ja konkretisoidakseni sitä, miten arjessa kiinniolevaa, kokonaisvaltaista ja lempeää ortodoksinen hengellisyys on. On tosin vaikea onnistuneesti sanoittaa sitä, miten ortodoksinen perinne poikkeaa muista tuntemistani kristillisistä suuntauksista. Monet luterilaiset varmasti kokevat tehneensä samanlaisia löytöjä luterilaisuuden sisällä kuin olen tehnyt ortodoksisuudessa. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että ortodoksisessa hengellisyydessä monet luterilaisuudestakin löytyvät aarteet ovat sellaisessa tasapainossa, jota ei muualta löydy. Siksi toivon, että mahdollisimman moni voisi löytää kanssani tämän kallisarvoisen helmen, josta ortodoksit eivät usein pidä kauhean kovaa meteliä ja josta on hirveän vaikea puhua.