ortodoksisuus – Palasia

Netin monet opettajat

Minua on puhutellut aika paljon Steven Christoforoun ratkaisu vetäytyä täysin nettiopetustyöstä. Ehkä osa tämän blogin lukijoista tunteekin esimerkiksi hänen Be the Bee -videosarjansa YouTubesta. Christoforou on sikäli poikkeuksellinen nettivaikuttaja, että hän toimi kirkkonsa virallisella mandaatilla nettiopetustyössä. Mandaatista huolimatta hän alkoi kokea, että koko maailmaan suuntautuva opetustyö on kirkon kanonisen perinteen vastaista. Kanonit näet linjaavat, että piispallekin kuuluu opettaminen vain oman hiippakuntansa alueella. Siksi on täysin kestämätöntä, että nykyään yksittäinen maallikko voi opettaa koko maailmaa. Christoforoun tuumailuja aiheen tiimoilta voi lukea hänen substackistaan.

Netissä näkee aika paljon sitä, että ortodoksi on pyytänyt kyllä siunauksen rippi-isältään esimerkiksi YouTube-kanavan pitämiseen, mutta muuten opetusten laatijan maallikkous ei materiaalissa näy. Jos on herkällä omallatunnolla Christoforoun tapaan, pelkkä koko maailman opettaminen on sinänsä jo ongelmallista. Mutta tähän ei yleensä edes jäädä. Netti on pullollaan ortodoksien tekemää paikalliskirkkojen, piispojen, pappien ja luostariväen kritiikkiä. Ja tämähän on ihan suoranaista syntiä. Sitten on vielä joitain kuumia kysymyksiä, kuten kirkkoon liittyvien kastaminen, joihin halutaan välttämättä ottaa mahdollisimman jyrkästi kantaa, vaikka piispat olisivatkin jotain selkeästi linjanneet. Asiahan ei kuulu mitenkään maallikolle tai edes yksittäiselle papille.

Sitten päälle se, että nettikirjoittelu on haitallista ihmiselle. Yksi ongelma on uskon elämän turhan älyllisesti painottuminen, jos käyttää aikansa erinäisten opillisten käsitysten esittämiseen ja väärien oppien torjumiseen. Minusta ei ole mitenkään kummaa, että erämaaisät edellyttivät suurta hengellistä kypsyyttä niiltä, jotka haluavat käydä oppikeskusteluja. Jos ihminen ei näet ole syvästi juurtunut uskoon ja tunne kokemuksellisesti Kristusta, opillinen näpertäminen on helposti sielulle haitallista. Usko ei oikein koskaan pääse olemaan yksinkertaista elämistä Kristuksen ja kirkon yhteydessä, kun aina pitää olla jossain taistelemassa ja osoittamassa, että oma kanta on oikea. Raskasta ja kenties ylpeyttä ruokkivaa.

No, näiden sanojen jälkeen joku tietysti voi syyttää minua tekopyhyydestä. Olenhan maallikko, joka on pyöritellyt sangen runsaasti opillisia kysymyksiä tällä blogilla. Sanon puolustuksekseni ensiksikin sen, että olen toki kirjoittanut tätä blogia rippi-isäni siunauksella, mutta sen lisäksi olen pyrkinyt koko ajan painottamaan sitä, että kirjoitan vain omia tuumailujani. Painotuksen tarkoituksena on ollut iskostaa lukijoiden mieleen sitä, että en ole mikään virallinen opettaja. Kirjoittamani ei ole virallista ortodoksista oppia. Pohdin asioita ääneen. Jaan joitain löytöjäni. Olen tietoisesti pyrkinyt siihen, ettei kukaan rakentaisi uskonelämäänsä höpötysteni varaan. En halua, että kukaan olisi ortodoksi sen takia, mitä olen täällä sanonut esimerkiksi Filioquesta tai vanhurskauttamisopista. Toisaalta kirjoittamistani on motivoinut oma kokemukseni siitä, että olisin halunnut enemmän vastauksia luterilaisena, jota kiehtoi ortodoksisuus. Olen kirjoittanut tätä blogia, koska en usko kauhean monen ortodoksipapin pystyvän kirjoittamaan luterilaisille sellaisella tavalla kuin minä pystyn taustani tähden. Usein kielimuuri on hyvin korkea, ajattelun lähtökohdat ovat erilaiset ja tiedostamattomat.

Mutta se siitä. Ei muuta tällä kertaa. Tämä maallikko vaikenee.

Niin kuin Kristus! Baylogia, Marian taivaaseen ottaminen ja tulkinnalliset lähtökohdat

Olen jo kirjoittanut täällä Marian taivaaseen ottamisesta. Eräs ystäväni kuitenkin lähetti minulle Baylogia-kanavan videon, joka käsittelee kyseistä oppia. Minulta kait kaivattiin kommenttia.

En pysty tarjoamaan kattavaa vastinetta Baylogian videoon. Se sitä paitsi on suunnattu ennen kaikkea roomalaiskatolilaisuutta vastaan, joten turha tässä on ortodoksina kovasti huudella väliin. Tarjoan kuitenkin muutaman olennaisen huomion.

Video lähtee liikkeelle siitä, että Marian taivaaseen ottamisen tueksi ei ole yhtään varhaista lähdettä. Kirkkoisät eivät mainitse 300 vuoteen koko juttua. Vasta 400-luvulla alkoi paikallisesti esiintyä näkemyksiä Marian taivaaseen ottamisesta. Ratkaisevan tärkeä kehitykselle oli tuolle vuosisadalle ajoittuva niin sanottu Transitus-legenda. Siinä mielenkiintoisena yksityiskohtana mainitaan se, että kun kuollutta Mariaa kannettiin paareilla, röyhkeä juutalainen koski häntä ja menetti sen seurauksena molemmat kätensä. Pietari tosin paransi hänet.

Kanavan pitäjä kuvaa Transitus-legendaa oudoksi ja legendan omaiseksi. Pian perään hän mainitsee sen, että tutkimuksessa ei muitakaan Maria-legendoja pidetä historiallisesti luotettavina. Hän ei kuitenkaan ollenkaan analysoi sitä, miksi legendassa mainitaan yksityiskohtana röyhkeän juutalaisen käsien menettäminen. Minusta juuri tuossa yksityiskohdassa on tulkinta-avain Marian taivaaseen ottamiseen. Siitä tulee näet heti mieleen se, kuinka Ussa menetti henkensä ojennettuaan kätensä liitonarkkiin (1 Aik. 13:10). Legendassa neitsyt Maria halutaan näin ollen kuvata liitonarkkina.

Mutta mikä yhteys on Marian taivaaseen ottamisella ja hänen mieltämisellään liitonarkiksi? Liitonarkki oli tunnetusti temppelin kaikkeinpyhimmässä, Jumalan erityisen läsnäolon paikassa. Temppelin pointtina oli taas se, että temppelissä oleva pyhyys leviäisi sieltä koko maailmaan. Ajatuksen leviämisestä näkee jo siitä, että temppelirakennuksen eteisosaa kutsuttiin pyhäksi. Mutta isossa kertomuksessa pointtina on ennallistaa Eden, palauttaa Jumalan erityinen läsnäolo ihmiskunnan keskelle ja siten perimmäisenä päämääränä tehdä ihmiset kuolemattomuudesta osallisiksi. Israel pyhitettiin pappisvaltakunnaksi nimenomaan palvelemaan tätä globaalia missiota. Se epäonnistui, ja niinpä Jumala päätti tulla itse ihmiseksi ja perustuu kirkon hoitaakseen homman.

Kun pidetään tämä Vanhan testamentin tausta mielessä, minusta on aivan selvää, että Jumalansynnyttäjä on liitonarkki. Tulihan Jumala lihaksi Jumalansynnyttäjästä ja asui hänen sisällään yhdeksän kuukauden ajan. Hän oli siis ainakin raskauden ajan ainutlaatuinen Jumalan läsnäolon paikka. Mutta kun vielä huomioidaan se, että pyhyys on tarttuvaa, ei ole uskottavaa ajatella, että pyhyyden erityinen vaikutus olisi jättänyt hänet täysin Kristuksen synnyttämisen jälkeen. Ja jos Jumalansynnyttäjä tuli erityisellä tavalla osalliseksi Jumalasta, joka on elämän lähde itse – jos Eeden palautettiin hänen sisällään! – on täysin luontevaa, että jumalallisen elämän vaikutus hänessä mursi kuoleman vallan ja kohotti hänet lopulta taivaaseen. Näin on oikeastaan ihan välttämätöntä käydä Vanhan testamentin pyhyyden ja kuolemattomuuden teologian perusteeella, vaikkei Raamattu sanokaan suoranaisesti mitään Marian taivaaseen ottamisesta.

Toinen videon juttu, johon haluan tarttua, on yhteyksien luominen Marian ja Efesoksen Artemis-jumalattaren välille. Videolla mainitaan se, että samassa Efesoksessa, jossa Marian asema Jumalansynnyttäjänä dogmatisoitiin vuonna 431, oli perinteisesti kunnioitettu Artemista. Annetaan ymmärtää, että Artemis sai luontevan korvaajan Mariasta.

Minä en sinällään kiellä sitä, että tietynlainen taivaallisen äitihahmon kaipuu varmasti kanavoitui neitsyt Mariaan. Ajattelen niin, että kristinusko tarjoaa täyttymyksen kaikille aidosti inhimillisille kaipuille. Mutta minusta on sääli, että videolla hypätään tällaiseen kristinuskon ulkopuoliseen selitysmalliin. Ei näet vaikuta sattumalta se, että nimenomaan 400-luvulla alkoi kehittyä taivaaseen ottamista koskevia legendoja. Ja tämä liittyy juuri tuohon Efesoksen kirkolliskokoukseen. Marian roolihan alkoi historiallisesti painottua entistä enemmän sen takia, että kristologinen ajattelu tarkentui. Nimenomaan kristologinen reflektio alkoi heijastua siihen, miten Jumalansynnyttäjä nähtiin.

Kun kirkossa artikuloitiin ja jäsennettiin tarkasti, kuka Jeesus Nasaretilainen oikeastaan oli, ja kun päädyttiin siihen, että hän oli yhtä jumalallinen kuin Isä, tällä oli vaikutuksia siihen, miten hänen äitinsä nähtiin. Liitonarkkiajattelun valossa yhteys on ihan ilmeinen: koska Jumalan todellinen läsnäolo oli neitsyt Mariassa ja pyhitti tämän, Jumalansynnyttäjä ei voinut jäädä kuoleman valtaan. Ja tässä ei siis tarvitse omaksua mitään radikaalia opinkehityksen ajatusta. Kyse on vain siitä, että keritään auki Vanhan testamentin ja oikean kristologian implikaatioita.

Kolmantena pointsina: Videolla luodaan vastakkainasettelua Kristuksen ja Marian välille. Argumentoidaan siihen tapaan, että koska Kristus on liitonarkki, Maria ei voi olla sitä. Mutta miksi tällainen vastakkainasettelu? Eivätkö sekä Maria että Kristus voi olla liitonarkkeja? Kummassakin Jumala on näet erityisellä tavalla läsnä, vaikka eri tavoin; Kristuksessa jumaluus ja ihmisyys yhdistyvät hypostaattisesti, neitsyt Mariassa ”inkarnatorisesti”. Maria on vieläpä siinä mielessä parempi liitonarkki, että hän on liitonarkin tavoin Jumalan läsnäolon erityinen paikka kun taas Kristus on Jumala itse, vaikka hänen lihansa voi toki mieltää liitonarkin tavoin Jumalan erityisesti pyhittämäksi ”paikaksi”. Kahden union välillä ei tarvitse olla kilpailuasetelmaa, eikä Marian asema liitonarkkina ole mitään Kristukselta pois. Marian taivaaseen ottaminen pikemminkin alleviivaa sitä dogmaattista totuutta, että Jumala tuli todella ihmiseksi neitsyt Mariasta. Ja sitä paitsi Luuk. 1:ssa luodaan tekstuaalisia yhteyksiä neitsyt Marian ja 2 Sam. 6:n liitonarkin kuvausten välille, joten on raamatullisestikin vähän kyseenalaista luoda kilpailutilannetta.

Lopuksi on paikallaan sanoa se, että kun käsitellään Transitus-legendoja, kirjallisen genren ymmärtäminen on olennaista. Päämääränä ei ole tarjota modernin historiakäsityksen mukaista selontekoa siitä, mitä joskus tapahtui. Sen sijaan halutaan selittää ja elävöittää tapahtumien merkityksiä. (Tätä on kaikki esimoderni historiankirjoitus.) Käsittelemäni videon Transitus-kuvauksen ytimessä on teologinen pointti Mariasta liitonarkkina. Ja tästä inkarnaatioon perustuvasta totuudesta seuraa, että Jumalansynnyttäjän täytyy olla taivaassa.

Tie Todellisuuteen

Tänään tahdon mainostaa teille, arvoisat blogini lukijat, tohtori Zachary Porcua. Hän on oppinut ortodoksi, joka on sangen syvästi perillä länsimaisessa aatehistoriassa, ja toimii katekeettana Kalifornian Riversidessa sijaitsevassa pyhän Andreaksen kirkossa.

Ei ole mitenkään harvinaista, että ortodoksisuuteen tutustuva haluaa itselleen jotain luettavaa. Minultakin on toisinaan kysytty lukuvinkkejä. Yleensä en ole osannut vastata kysymykseen oikein mitään, koska ortodoksisuus ei avaudu kirjoista. Mutta nykyään kyllä suosittelen ihan ehdottomasti Porcun teosta Journey to Reality: Sacramental Life in a Secular Age (tästä fyysisenä, tästä ekirjana). Jos haluaa näet päästä edes jotenkin lukemalla sisälle ortodoksiseen maailmankuvaan, tuskin on parempaa kirjaa. Porcu valottaa hienosti ortodoksisuuden esimodernia ymmärrystä todellisuuden luonteesta ja sen eroja moderniin maailmankuvaan

Kun on kerran Porcusta innostunut, netistä löytyy roppakaupalla hänen opetustaan, jonka kautta pääsee syventymään kirjasta tuttuihin teemoihin. Kannattaa katsoa ainakin hänen YouTube-kanavansa, kotisivunsa ja substackinsa. Suosittelen lämpimästi!

Rooman pelastusopin uutuus

Olen viime aikoina palannut työstämään kirjaa, jossa käsittelen muun muassa kirkkoisien ajatuksia Kristuksen pelastustyöstä. Isien joukosta valokeilaan pääsevät etenkin Irenaeus Lyonilainen, Athanasios ja Kyrillos Aleksandrialaiset sekä Gregorios Nyssalainen. Kaikkia heitä yhdistää vakaumus, että Kristuksen ihmiseksi tulemisen tarkoituksena on taata ihmiskunnalle kuolemattomuus ja turmeltumattomuus, joita ei voida menettää. Logiikkana on se, että koska Kristus on lihaan tullut Jumala, ihmisyys ja jumaluus yhdistyvät hänessä peruuttamattomasti. Ja hänen kauttaan muukin ihmiskunta voi päästä turmeluksettomuuden tilaan, joka jäi Aadamilta tavoittamatta. Esi-isällehän armon menettäminen oli mahdollista.

On jotenkin vavahduttavaa, että kaikki nämä isät julistavat yhdellä äänellä samaa pelastusnäkemystä. Ja että linja on niin selkeä jo apostoli Johanneksen opetuslapsen opetuslapsesta (Irenaeuksesta) alkaen, vaikka jotkin nyanssit tarkentuvatkin. Tässä on joka tapauksessa selkeä lunastusopillinen traditio apostolisen ajan tuntumasta aina 300–400-lukujen suuriin teologeihin.

Eikä linja ole vain isien keksintö. Joskus tutkimuskirjallisuudessa puhutaan siihen tapaan, että etenkin itäisille isille kuolemattomuuden saavuttaminen oli keskeinen pelastusopillinen kysymys. Ja tämä voidaan asettaa vasten Raamatusta löytyviä pelastusopillisia teemoja. Mutta jos mietitään Raamattua isossa kuvassa, kuolemattomuus ja sen taustalla oleva ajatus osallisuudesta Jumalan elämään, eivät ole mitenkään toissijaisia kysymyksiä. Onhan koko Raamatun punaisena linjana se, että synnillä ihminen erottautui osallisuudesta Jumalan elämään ja joutui kuoleman valtaan. Ja sitten Jumalan tavoitteena on palauttaa ihminen osalliseksi itsestään ja siten kuolemattomuudesta. Tämä ”Jumalan missio” näkyy kirkkaasti ilmestysmajan ja temppelin pystyttämisessä erityisiksi Jumalan läsnäolon paikoiksi ja huipentuu Kristuksessa. Sen toteutumista julistaa Ilmestyskirja lopunajallisella Eeden-kuvastollaan.

Viime aikoina roomalaiskatolilaisuus on ollut taas mielessäni erään tuttuni kääntymyksen takia. Aloin pohtia näiden pelastusopillisten teemojen äärellä sitä, kuinka kauaksi lännen keskiaikainen pelastusoppi päätyikään kuvaamastani raamatullisesta ja patristisesta visiosta. Edellisessä kirjoituksessani kiinnitin huomiota siihen, että roomalaiskatolilaisuuden mukaan Jumala ei voi antaa syntejä anteeksi (juridisessa mielessä) ilman hyvitystä. Tällaista näkemystä ei löydy ensimmäisen vuosituhannen isiltä. Mutta vielä suurempi juttu on se, että keskiajan ja modernin roomalaiskatolilaisuuden standardinäkemys armosta on ihan ristiriidassa kuvailemani isien käsityksen kanssa. Roomalainen armo hahmottuu näet ihmiseen vuodatettuina hyveinä (usko, toivo ja rakkaus). Siinä missä isät ymmärtävät armon osallisuudeksi Jumalan ominaisuuksiin, kuten jumalalliseen ja elämän antavaan elämään, roomalaiset jampat mieltävät sen vain luoduiksi hyveiksi. Poissa on usko siihen, että armossa on kyse osallisuudesta Jumalan omaan elämään.

Isien armokäsitys on käsittääkseni suljettu lähtökohtaisesti pois, koska roomalaiskatolilaisuudessa on tapana samaistaa Jumalan ominaisuudet ja olemus toistensa kanssa. Siksi ei ole mahdollista ajatella, että ihminen voisi tulla osalliseksi Jumalan omasta elämästä tulematta olemuksellisesti Jumalaksi. Mallissa ei ole ”tilaa” muulle kuin luodulle armolle.

Usein ortodoksien ja roomalaiskatolilaisten keskinäiset mittelöt keskittyvät kysymykseen paaviudesta. Mutta minusta tässä on aika iso kokonaisuus, joka tulisi ottaa huomioon. Jos on kaksi kirkkoa, joista toisen pelastusoppi poikkeaa täysin varhaiskristillisestä ymmärryksestä, se ei ole niin uskottava kandidaatti varhaiskristillisen uskon perijäksi kuin sellainen, joka pitäytyy kirkkaasti isien uskoon. Ja päälle se, että ortodoksiset näköalat ovat suunnattomasti kauniimpia 😉

Juurtumista yhteisöön

Aivan ortodoksisen tieni alussa kuulin yhden viisauden, joka on varjellut minua. Eräs silloinen munkkidiakoni sanoi minulle, ettei minun vasta kirkkoon liityttyäni pitäisi heti lähteä reissaamaan ympäri maailmaa pyhien paikkojen perässä. Sen sijaan minun olisi hyvä juurtua ensin siihen yhteisöön, joka on lähelläni, ja vasta sitten tutustua ortodoksisuuteen muualla.

Paikallisyhteisöön juurtuminen on avain ortodoksisuuden ymmärtämiselle. Ortodoksisuus ei näet ole minkään sortin oppirakennelma tai abstraktien uskontotuuksien kokoelma vaan elävää elämää. Eikä elämä koskaan pelkisty totuusväittämiin. Oikeastaan päinvastoin: jotta ortodoksisia totuusväittämiä (= uskonnollisia käsityksiä yms.) voi ymmärtää oikein, pitää olla osallinen kirkon elämästä. Tämä jo ihan sen takia, että ortodoksisuuteen kuuluu se, että opilliset muotoilut ja kanoniset säädökset sun muut ovat välineellisessä arvossa. Suhde teksteihin on näin ollen erilainen kuin velvollisuuskeskeisestä ja älyllispainotteisesta protestanttisesta kulttuurista ortodoksisuutta ulkoa päin arvioiva voisi kuvitella. Ja kun kirkkoon liittyväkin tulee Suomessa kirkkoon tuollaisesta kontekstista, on pitkä prosessi, että ihminen kasvaa ortodoksiseen mielenmaisemaan. Ja tuo prosessi ei tapahdu juurikaan kirjoja pänttäämällä vaan elämällä aktiivisena osana kirkkoyhteisöä. Kun juurtuu kirkkoon, tekstejä voi kuulla oikein, koska ne kuullaan osana yhteisöä, jossa ne ovat syntyneet.

Erityisenä haasteena meillä länkkäreillä on se, että koko läntinen kulttuuri olettaa tiettyjä ortodoksiselle perinteelle vieraita juttuja. Keskeinen selittäjä tälle on monesti mainitsemani myöhäiskeskiajan tahtokeskeinen jumalakäsitys. Siitä johtuen näet syntyi ajattelutapa, että on maailma, joka ei kerro Jumalasta paljon mitään, ja Jumalan antama erityinen ilmoitus, joka kertoo, mitä kristityt ovat velvollisia pitämään totena. Tämä sama asetelma heijastuu sekularisoidussa muodossa sitten esimerkiksi länsimaiseen lainsäädäntöön tai ihmisoikeusajatteluun. Lähtökohtana on se, että on jonkin sortin yleisluontoisia, abstrakteja periaatteita, joille tulee olla ehdottoman kuuliainen. Ja nämä periaatteet ovat muka ilmeisiä. Niinpä uupuu ajatus, että yhteisössä elämisellä olisi luovuttamaton merkitys sille, että ihminen voisi saada joistain jutuista kiinni. Ja että tekstit voidaan ymmärtää vain osana ympäröivää todellisuutta. Tästä seurauksena on taas luonnollisesti protestanttinen meininki, jossa kirjasta luetun perusteella pyritään radikaalisti sorvaamaan (kirkollista) elämää uusiksi. Äärimmilleen vietynä tämä projekti näkyy tämän ja edellisen vuosisadan utopistisissa kokeiluissa, joissa todellisuus saa kyytiä ideologian viedessä voiton.

Mainitsemani munkkidiakonin viisaus tuli äskettäin jälleen mieleeni, kun kuulin erään hyvän tuttuni eronneen ortodoksisesta kirkosta. Pidän hänestä tyyppinä paljon enkä sinänsä halua sanoa mitään pahaa. Minulla oli kuitenkin jo kauan ennen eroa hänen kanssaan sellainen kokemus, ettei hän juurtunut siihen paikallisyhteisöön, johon hän kuului. Vaikka hän ei ollut ollut pitkään kirkon jäsenenä, hän oli korjaamassa yhtä jos toistakin paikallisyhteisön oletettua virhettä tai puutetta sen perusteella, minkä hän oli omaksunut kirjoista ja netistä todeksi. Yritin puhua hänelle useampaan otteeseen siitä, miten kirkkoon liittyneen pitäisi ottaa aluksi rauhallisesti, ”tyytyä” kirkossa rukoilijan rooliin ja juurtua osaksi yhteisöä. Ja kenties sitten jonain päivänä, jos vieläkin näkee korjattavia ongelmia, voisi olla niihin puuttumisen aika (muita kuunnellen). Mutta ei. Juurtumista ei tapahtunut, ja niin tie vei pois kirkosta.

Älyllisessä maailmassa eläminen on helppoa. Helppoa on elää myös jossain romanttisissa ortodoksisuuden kuvitelmissa, joissa ei tule vastaan hankalia seurakuntalaisia tai monimutkaisia käytännön tilanteita. Mutta todellinen hengellinen kasvu taitaa tapahtua siellä, missä on lihaa ja verta olevia ihmisiä, joiden sielut ovat monin tavoin haavoittuneita. Ja sitten keskeiseksi osaksi kilvoitusta hahmottuu sen uskominen, että tuo monin tavoin rosoinen ja rikkinäinen paikallisyhteisöni on todella Kristuksen kirkko.

Uskonnollinen kääntymys ja aviorikoksen logiikka

Kristus nousi kuolleista!

Kuulin juuri, että eräs ortodoksituttavani on liittynyt roomalaiskatoliseen kirkkoon. En tietenkään mene tarkemmin yksityiskohtiin, joita en edes tunne hyvin. Kääntymys toi kuitenkin mieleeni yhden ajatuksen, jota olen pyöritellyt aina silloin tällöin mielessäni: uskonnollinen kääntymys ja aviorikos taitavat noudattaa jokseenkin samankaltaista logiikkaa.

Ajatukseni on se, että usein aviorikokseen päätymisen lähtökohtana on se, että ihminen kokee omassa avioliitossaan jonkinlaista tyytymättömyyttä. Jotain puuttuu, ja tämä hiertää. Sitten törmää ihmiseen, jossa näkee vastauksen tyytymättömyyden kokemuksen taustalla olevaan tarpeeseen. Ja vaikka mieleen sitten nousisi rationaalisia argumentteja avioliiton puolesta ja uutta suhdetta vastaan, tarpeen tyydyttäminen vie helposti voiton.

Jotenkin samalla tavoin on varmaankin uskonnollisen kääntymyksen suhteen. Yksi toinen tuttuni sanoi joskus minulle, ettei hänelle ole koskaan tullut mieleenkään liittyä ortodoksiseen kirkkoon, koska hän kokee saavansa hengelliset tarpeensa tyydytetyiksi nykyisessä yhteisössään. Ei ole siis minkäänlaista tarvetta ”mennä vieraisiin”.

Nämä ajatukset vievät pohtimaan tällaisen tekemäni apologeettisen blogin mielekkyyttä. Tulee sellainen fiilis, että millään esittämilläni argumenteilla ei ole kauheasti painoarvoa, ellei lukijassa ole tyytymättömyyttä nykyiseen hengelliseen tilaansa tai yhteisöönsä. Mutta jos on herännyt jonkinlainen kaipuu kohti ortodoksisuutta – jos ortodoksisuuden kauneus vetoaa – ehkä silloin sydämestä voikin löytyä kaikupohjaa sanoilleni.

Ortodoksisuuteen kääntyminen ei tietenkään ole moraalitonta niin kuin aviorikoksen tekeminen. Päinvastoin! Se on Jumalan tahto. Pointtini onkin vain painottaa sitä, että kääntymisprosessit eivät ole ollenkaan niin rationaalisia kuin voisi ajatella. Mutta jotenkin tällaisten prosessien kautta Jumala johdattaa ihmisiä, jotta he lopulta päätyisivät sinne, minne Jumala heidät haluaa. Lopulta parasta, mitä ihminen voi tehdä löytääkseen totuuden, on oman sielunsa puhdistaminen. Tällöin tyydyttymättömät tarpeet eivät johda harhaan vaan voivat viedä sinne, missä ihminen voi löytää perimmäisen tyydytyksen Jumalassa.

Parasta mitä netillä on tarjota

Kristus nousi kuolleista!

Olen talven ja kevään mittaan julkaissut kirjoituksia, joissa olen kyseenalaistanut nettiortodoksian mielekkyyttä. Ehkä kaiken tämän päätteeksi haluan kuitenkin hehkuttaa yhtä nettivaikuttajaa: isä Paul Truebenbach on aivan huippu! En oikein edes tiedä, mistä aloittaisin hänen ylistämisensä. Parasta varmaan, että itse kuuntelette ja haltioidutte. Häneltä löytyy sekä henkilökohtainen YouTube-kanava että kirkon kanava, jolla julkaistaan hänen saarnojaan. Esimerkiksi tällä voi lähteä liikkeelle. Huikeaa!

Perennialismin monet tiet ja ortodoksinen eksklusivismi

Kristus nousi kuolleista!

Olen mukana työryhmässä, joka paneutuu apofaattiseen jumalakäsityksen ja teologisen kielen väliseen suhteeseen. Samalla projektissa käsitellään myös kysymystä perennialismista. Tässä yhteydessä viittaan perennialismilla etenkin René Guénonin ja Frithjof Schuonin ajatteluun. Heidän mukaansa eri hengelliset traditiot ovat eri teitä samaan perimmäiseen Totuuteen. Mitä pidemmälle tiellä pääsee, sitä enemmän eri perinteet alkavat näyttää toisiltaan ikään kuin syvätasolla. Ulkoisen kuoren alta löytyy yhteinen ydin. On huomionarvoista, että kaikki tiet eivät ole yhtä hyviä. Heidän mukaansa esimerkiksi kristinuskon eri varianteista ortodoksisuus on korkein.

Perennialismiin ei yleensä kuulu ajatus, että henkilö tarkastelee eri hengellisiä perinteitä ikään kuin ulkopuolisen näkökulmasta ja lainailee mielensä mukaisia elementtejä eri teistä. Painotus on pikemminkin siinä, että pitää kokonaisvaltaisesti omistautua yhdelle perinteelle ja sen avulla pyrkiä kohti perimmäistä Ykseyttä.

Ortodoksina minulle aika suureksi ongelmaksi perennialismin kannalta hahmottuu se, että Kristus sanoo olevansa ainoa tie Isän luo (Joh. 14:6). Tähän vielä päälle se, että kirkossa pelastusoppi on perinteisesti hyvin eksklusiivinen. Jos siis otettaisiinkin perennialistinen lähtökohta, käytännössä tiukasti ortodoksisen tradition mukaisesti kilvoittelevan pitäisi omaksua hyvin eksklusiivinen ymmärrys ei-ortodoksien pelastuksen mahdollisuudesta. Eikö ehdoton ortodoksisuuden seuraaminen siis välttämättä johda pois perennialismista?

Käytännössä vaikuttaa siltä, että perennialismi asettaa tietynlaisen filtterin, jonka kautta eri traditioita lähestytään, vaikka pitäisikin teoriassa sitoutua yhteen perinteeseen. Tämän takia kysymykseksi nousee, millä perusteilla perennialistisen filtterin osatekijät on valittu. Esimerkkinä: Sekä Guénon että Schuon olivat monisteja. He ajattelivat, että kaiken moneuden takana on perimmäinen Ykseys. Tällainen näkökulma johtaa loogisesti kolminaisuusopin kieltämiseen. Mutta jos otetaan tämä linja, kristinusko ei pysy eheänä. Sille ominaiset näkemykset alistetaan vieraalle perinteelle.

Vaikuttaa siltä, että perennialismi johtaa välttämättä siihen, että otetaan jonkin kenties mielivaltaisestikin valittu uskonnollis-metafyysinen ymmärrys, jonka läpi erilaiset perinteet suodatetaan. Minulle ortodoksina filtteriksi eivät kelpaa perennialistiset spekulaatiot. Pitäydyn mieluummin Kristuksen opetukseen ja kirkon uskoon. Olen toki perennialistien kanssa ihan samaa mieltä siitä, että ympäri maailman viisausperinteitä löytyy todella syviä ajatuksia, hienoja löytöjä. Erona on se, että minulle kaikki viisaus on lopulta Kristukselta peräisin. (vrt. Kol. 2:2–3) On yksi perinne, jossa on totuuden täyteys, muissa vain aavistuksia siitä.

Perennialismi on saanut aika paljon kritiikkiä osakseen joistain edellä mainitsemistani syistä. (Ks. esim. tämä juutalainen kritiikki tai tämä DBH:n kritiikki) Nyt muodissa taitaa olla uusperennialismi, joka kiinnittää huomiota siihen, että ympäri maailman on samankaltaisia mystisiä kokemuksia ja jaettuja mystisiä teemoja. Minulla ei ole sinänsä ongelmaa uusperennialismin teesin kanssa, koska se on aika vaatimaton. Suureksi kysymykseksi nousee tosin: mikä on mystisten kokemusten lähde? Samankaltaiset kokemukset eivät näet kerro siitä, että niidet taustalla vaikuttavat samat voimat. Demonit ovat hyviä huijaamaan, jos ihmisellä ei ole oikeaa erottelukykyä.

Vaikuttaa siltä, että valtaosa nykyihmisistä on perennialisteja. Tai no, Guénonin ja Schuonin perennialismi on aika sofistikoitunutta. Ihan eri meininkiä kuin New Age, jossa ei omistauduta millekään ja shoppaillaan itselle mieluisaa. Joka tapauksessa eksklusivistiset totuusväittämät koetaan nykyään hankaliksi. Yleinen on sellainen asenne, jossa ”sulla on sun juttu ja mulla mun”. Ihmisen suvereeni vapaus valita, mikä itseä miellyttää, hahmottuu korkeimmaksi arvoksi. Kristus kuitenkin sanoo olevansa ainoa Totuus ja hän on perustanut yhden kirkon, joka on hänen ruumiinsa. Ihmiselle on annettu vapaus, jotta hän voisi vapaasta tahdostaan rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään. Todellista vapautta on seurata Kristusta hänen kirkkonsa yhteydessä ja antaa itsensä alttiiksi toisten edestä. Silloin menettää elämänsä, mutta löytää sen hänessä.

Ortodoksisuuden valoisuus

Kristus nousi kuolleista!

Kääntymiskertomuksissa ortodoksisuuteen korostuu usein ortodoksisuuden valoisuus ja iloisuus. Kokemuksen tarkkaa merkitystä harvemmin avataan.

Jos asiaa haluaa kuitenkin jotenkin analyyttisemmin pyöritellä, uskoisin valoisuuden kumpuavan ortodoksisesta jumalakuvasta, joka ilmenee kauttaaltaan kirkon elämässä. Tuo kuva on aivan pohjattoman armollinen ja lempeä. Hyvä kiteyttäjä on tuhlaajapojan isä. Mies, joka tähyilee hulttiopoikansa perään, toimii houkan tavoin juostessaan tätä vastaan ja rikkoo kaikki sopivuuden rajat laittaessaan tälle bileet pystyyn.

Luterilaisena aikoinaan ihmettelin, kuinka ortodoksit rohkenevat käydä Jumalan eteen omassa vanhurskaudessaan, kun ortodoksit eivät usko siihen, että kristityille luettaisiin hyväksi jonkin sortin vierasvanhurskaus. Voin nyt paljastaa ortodoksien salaisuuden: rohkeus löytyy ortodoksisuuden opettamasta Jumalasta. Me uskomme, että Jumala näkee rikkinäisen ihmisen ja rakastaa ehdoitta. Ilman luterilaisen luettua vanhurskauttakin.

Vanhalle protestantille kasvu ortodoksiseen mielenmaisemaan voi olla hyvin pitkä. Puhun ihan omasta puolestanikin, jo yli seitsemän vuoden kokemuksella. Kun itse tarvitsen muistutusta Jumalan rakkauden suuruudesta, tuon tuhlaajapojan isän lisäksi mieleeni toisinaan tämän kirjoituksen. Se tiivistää jotain olennaista mielenlaadusta, josta olen lähtenyt liikkeelle, ja siitä, jota kohti olen toivottavasti kasvamassa.

Ortodoksit vain pussaavat Raamattua…

Toisinaan kuulee humoristisesti sanottavan, etteivät ortodoksit lue Raamattua, vaan he vain suutelevat sitä. Tämä väite heitetään kenties itseironisesti pöytään, kun ortodoksien huono raamattutuntemus käy ilmi. Mutta väitettä ei tulisi ottaa liian tosissaan. Niille, jotka ajattelevat, ettei ortodoksisessa kirkossa lueta Raamattua, suosittelen menemään tänä iltana Kristuksen 12 kärsimysevankeliumin palvelukseen. Siinä luetaan noin kolme tuntia Raamattua melko putkeen. Lähtevät väärät luulot pois!

Ylipäätään ortodoksisten palvelusten pituus on aika mielenkiintoinen juttu. Tällä viikolla vietetään tuntikaupalla aikaa kirkossa. Ja palvelukset ylipäätään ovat idässä paljon pidempiä kuin lännessä.

Minä ajattelen, että palvelusten pituudessa on viisautensa. Ottaa aikansa, jotta ihminen pääsee irti maallisista murheista ja voi olla vain läsnä Jumalan kanssa. Kenties parhaiten tämä toteutuukin kokoöisissä palveluksissa, jotka voivat kestää noin kuudesta lähes kahteenkymmeneen tuntiin saakka. Mutta yhtään hassumpi vaihtoehto ei ole myöskään pääsiäisyön palvelus…

Pääsiäisyön palvelus on tietenkin klassikko ja monen tuntema. Suuren perjantain (tai pitkäperjantain) palveluksista puhutaan tosi vähän. Minulle ne ovat kuitenkin yhdet rakkaimmista. Niistä löytyy lukemattomia järisyttäviä hetkiä. Jo etukäteen odotan sitä, että Kristusta kannetaan hautajaissaatossa pyhä Jumala -veisun kaikuessa. Me kannamme kuollutta Jumalaamme käsillämme, ja kuoro laulaa: ”Pyhä Jumala, pyhä väkevä, pyhä kuolematon, armada meitä”. Tästä paljon dramaattisemmaksi ei voi enää päästä!

Eikä tuosta enää kauaakaan niin pimeässä kirkossa kynttilät alkavat syttyä ja kuuluu veisu: ”Tulkaa, ottakaa valo illattomasta valosta ja ylistäkää kuolleista ylösnoussutta Kristusta!”