Avainsana: ortodoksisuus

Radikaali tuomitsemattomuus

Opin Lutherin katekismuksesta aikoinani, että lähimmäisestä tulee olettaa aina hyvää, ellei ole tosi painavia syitä muuhun. Tämä on ihan oikea aarre! Olen kuitenkin kokenut, että ortodoksisuudessa tietynlainen tuomitsemattomuuden ideaali viedään vielä pidemmälle. Mennään jotenkin ihan tappiin saakka vuorisaarnan radikaaliudessa.

Kristus sanoo tunnetusti: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.” (Matt. 7:1) Ortodoksisuuteen syvästi vaikuttaneet erämaaisät ottivat nämä sanat tosissaan. Tässä esimerkki:

Kerran abba Ammonas meni jonnekin syömään, ja siellä oli eräs veli, jolla oli huono maine. Joku nainen sattui tulemaan sinne, ja hän meni sen huonomaineisen veljen keljaan. Saatuaan tietää sen siellä asuvat joutuivat kuohuksiinsa, ja he kokoontuivat karkottaakseen sen veljen keljastaan. Tietäen että piispa Ammonas oli paikalla, he tulivat pyytämään häntä, että hän tulisi heidän mukanansa. Kun veli sai tietää siitä, hän otti naisen ja piilotti hänet suureen ruukkuun. Kun koko joukko tuli paikalle, abba Ammonas huomasi tapahtuman mutta peitti sen Jumalan tähden. Ja mentyään sisälle hän istuutui ruukun päälle ja käski tutkia keljan. Kun he olivat tarkoin tutkineet, eivätkä löytäneet naista, abba Ammonas sanoi: ”Mitä tämä on? Jumala antakoon teille anteeksi.” Rukoiltuaan hän lähetti kaikki pois. Ja ottaen veljen käden hän sanoi hänelle: ”Tarkkaa itseäsi, veli.” Ja sen sanottuaan hän lähti pois.

Gerontikon eli Pyhien vanhusten sanomaa. Suom. Johannes Seppälä. Hyrylä: Ortokirja 1984, s. 20

Toisena esimerkkinä vaikkapa tämä:

Kerran eräs veli erehtyi Skiitassa. Asiasta pidettiin kokous ja paikalle lähetettiin hakemaan abba Moosesta, mutta hän ei halunnut tulla. Niin pappi lähetti hänelle sanan: ”Tule, sillä väki odottaa sinua.” Niin hän nousi ja lähti kokouspaikalle, otti reikäisen korin ja täytti sen hiekalla ja kantoi sitä. Häntä vastaan tulevat sanoivat hänelle: ”Mitä tämä on, isä?” Ja vanhus sanoi heille: ”Syntini virtaavat takanani, vaikka en näe niitä. Tänään minä siis olen tullut tuomitsemaan toisen syntejä!” Sen kuultuaan he eivät sanoneet tuolle veljelle mitään, vaan antoivat hänelle anteeksi.

Gerontikon, s. 130

Tuomitsevuuteen keskeinen tulokulma on vahvasti tämä jälkeisessä lainauksessa sanottu: kun itse on suuri(n) syntinen, mitä varaa on tuomita muita. Tuomitsevaisuuden kyseenalaisuutta korostetaan usein myös tuomalla esiin se, ettemme tiedä toisen koko tarinaa. Siksi emme myöskään osaa nähdä, miten Jumala tuomitsee kunkin ihmisen. Jumala on tietysti puolueeton tuomari. Samalla on kuitenkin totta se, että jokaisen ihmisen elämä on omanlainen ja tämä huomioidaan tuomiossa. Abba Dorotheoksen Kahdessatoista opetuspuheessa annetaan tästä esimerkkinä se, että oli kaksi tyttöä, jotka vietiin heidän vanhemmiltaan. Ensimmäinen päätyi luostariin kasvatettavaksi, toinen ilotaloon. Jumala ei tietenkään tuomitse näitä kahta yhtä ankarasti, koska lähtökohdat elämään olivat heistä itsestään riippumatta aivan erilaiset. Jos heidät tuomitaan vain heidän ulkoisen käyttäytymisensä nojalla, tietämättömyyden tähden ei tuomita oikein.

Moderni pyhä, pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen korostaa kanssa tietomme rajallisuutta, mutta vähän eri näkökulmasta. Hän tuo esimerkiksi juopon munkin, jonka muut munkin tuomitsivat, mutta jonka sielun enkelit veivät paratiisiin tämän kuoleman jälkeen. Pyhä Paisios kertoi tuomitseville munkeille, että tuo juopotteleva munkki oli pienestä saakka alkoholisoitunut, koska tämän vanhemmat olivat hieroneet tämän hampaisiin rakia, jotta tämä olisi nukahtanut vauvana. Vaikka munkki ei koskaan päässyt alkoholismistaan eroon, hän taisteli hurjasti juoppoutta vastaan ja vähensi määrätietoisesti juomansa alkoholin määrää. Hän ei päässyt koskaan juopottelusta eroon, mutta Jumala näki hänen pyrkimyksensä ja tuomitsi hänet sen mukaan. Jumala näki siis syvemmin kuin ihmiset.

Nämä näkökulmat ovat minusta tosi inspiroivia ja tasapainoisia! Ne eivät missään mielessä kiellä sitä, että on olemassa selkeitä syntejä. Samalla ne kuitenkin rajusti haastavat sen, onko meille varaa tuomita ketään, koska emme koskaan näe toisen sydämeen emmekä välttämättä tiedä, millainen elämä toisella ihmisellä on takanaan.

Ja minusta tässä kuvaamani näköalat värittävät jotenkin syvästi ortodoksista mielenlaatua. Tuomitsemattomuus on tosi vahvasti läsnä isona periaatteena. Olenkin tuuminut, voisikohan tunnustuksellisessa luterilaisuudessa olla vähän enemmän maaperää tuomitsevaisuudelle, koska on vahva paino siinä, että on selkeä laki, jonka rikkominen tuo välttämättä iankaikkisen kadotuksen ilman mitään lieventäviä tekijöitä. Täällä ortodoksisella puolella lakiteologia on erilainen ja niinpä pitää olla maltillisemmat odotukset sen suhteen, kuinka äkkijyrkkiä päätelmiä tehdä yleisluontoisten moraalinormien rikkomisesta.

Kahdeksan vuotta ortodoksina

Kirjoitin viisi vuotta sitten tunnelmistani ja kokemuksistani kolmen ensimmäisen ortodoksivuoteni ajalta. Kun nyt katson tuota aiempaa kirjoitustani, siinä on minusta ihan hienoja hengellisiä löytöjä, joita pidän edelleen relevantteina.

Aiemmasta kirjoituksestani jäi mainitsematta tietyt hengellisyyden piirteet, jotka värittivät silloin ortodoksisuuttani. Esimerkiksi taitaa olla aika yleistä, että uudet (ja kohtuullisen uudet) käännynnäiset pohtivat paljon uskoon liittyviä ulkoisia käytäntöjä. Minulla pitkään pyöri mielessä se, kuinka radikaalia askeesia ortodoksisesta kirjallisuudesta löytyy ja miten minun pitäisi laittaa sitä omassa elämässäni käytäntöön. Olin jotenkin hämmentynyt siitä, miksi ortodoksit eivät elä käytännössä askeettisemmin. Nyt kun vuodet ovat kuluneet, näiden pohdintojen suhteen on tullut aika paljon tasaisempi vaihe. Ehkä olen kokemuksen kautta huomannut muun muassa sen, millaista on järkevä askeesi elämäntilanteessani. Turha elää jossain haavemaailmoissa asian suhteen. Oma kummini taisikin jo varhain sanoa, että seitsemässä vuodessa minua pohdittaneet paastokysymykset sun muut jutut eivät enää mietityttäisi.

Turhien haihattelujen sijaan minulle on kirkastunut kaksi kilvoitteluhaastetta. Ensimmäinen on netti ja sen käyttö. Minulla on palanut toistuvasti aikaa hukkaan, kun olen katsonut teologisia videoita ja muuta turhaa (esim. uutisia) viihdemielessä. Siksi yritän muistaa kysellä itseltäni: elänkö oikeasti niin, että Jumala on antanut minulle yhden, ainutkertaisen elämän, josta minun tulee viimeisenä päivänä tehdä tiliä? (Kaikille netin kanssa kamppaileville suosittelen Cold Turkey Blockeria. Sen ajastintoiminto on ollut minulle suureksi avuksi.)

Toinen haaste on Jumalan rakkauden ja pitkämielisyyden ilmentäminen uhmaikäiselle lapselle. Usein olen ihan liian ankara. Ja sitten mieleeni tulee: miten eri tavalla Jumala kohteleekaan minua! Saan itseni usein kiinni siitä, että heikosti heijastan Jumalan pohjatonta rakkautta ja kärsivällisyyttä. Ja isänä minunhan tulisi olla Isän ikoni perheelleni.

Näitä sanoja kirjoitellessani huomaan, että tulokulmani kilvoitteluun on yksinkertaistunut ja alkanut keskittyä enemmän olennaisempaan. Mutta kauaksi jään siitä, että usko tulisi kirkkaasti lihaksi elämässäni. Tämä ei johdu kuitenkaan siitä, ettei ortodoksisuus ”toimisi”. Kilvoituksen heikkous johtuu ihan omasta syystäni. Ortodoksisuus tarjoaa ihan huikeita aarteita, joiden avulla ihminen voi kasvaa Kristuksen kaltaisuuteen – kunhan vain laittaa ne omassa elämässään käytäntöön.

Vuorisaarnan hengellisyys

Ortodoksisuudessa on tainnut historiallisesti käydä niin, että monet vuorisaarnan ideaalit, jotka ihan varhaisina vuosisatoina leimasivat koko kristillistä yhteisöä, ikään kuin siirtyivät koskemaan ensisijaisesti luostariasukkaita valtiokirkollisuuden myötä. Ei toki kielletty sitä, että luostarien elämäntapa on mallina muillekin, mutta odotukset siitä, miten eheästi maailman keskellä voitiin elää vuorisaarnan meiningillä, olivat ja ovat yhä kohtuullisen maltilliset.

Voisikohan selkein esimerkki kuvaamastani varhaiskristillisestä radikaaliudesta olla pasifismi? Käsittääkseni varhaiskristityt olivat pasifisteja. Kun Rooma kristillistyi, ideaalista pidettiin sikäli kiinni, että luostarit viljelivät sitä ja sen lisäksi esimerkiksi pappeuden kanonisena edellytyksenä on se, ettei ole vienyt kenenkään henkeä. Ja on mielenkiintoista, että vaikka Rooma ei luopunut armeijoistaan ja sotimisesta, myöhemmin voidaan huomata, että sotilaille säädettiin katumusrangaistuksia ihan ”oikeutetun sodan” käymisestäkin. Eli tällä tasolla ideaali kulki mukana, vaikka sotaa jouduttiinkin ikään kuin välttämättömyyden pakosta käymään.

Jokin idealisti minussa tykkää ihan hirveästi siitä, että vuorisaarnan radikaaleista ajatuksista on haluttu pitää kiinni periaatetasolla. Tuntemassani luterilaisuudessa ei näin minusta ollut. Vahvan kutsumusajattelun seurauksena siinä on näet tapana argumentoida niin, että jokin kutsumus voi ikään kuin vapauttaa vuorisaarnan ideaaleista, koska ihminen ei edusta niissä itseään vaan Jumalaa. Niinpä Luther esimerkiksi kannatti luopumista keskiaikaisesta tavasta, että pyöveli pyytää ennen teloitusta teloitettavalta anteeksi. Reformaattorin mukaan pyövelillä ei ollut mitään anteeksipyydettävää, koska hän toteutti toimessaan jumalallista oikeutta.

Mutta minusta on siis jotenkin tosi raikasta, että halutaan olla ihan yksiselitteisen ehdottomia edes ideaalitasolla! Ja se on myös hyödyllistä nöyryyden kannalta. Kun ei ylletä ideaaleihin, joudutaan tunnustamaan se, kuinka vajaaksi tässä pyristelyssä jäädään. Linja on myös terapeuttisesti kestävä: ihminen haavoittuu toimiessaan langenneen maailman lainalaisuuksien mukaan – olipa toiminta oikeutettua tai ei. Niinpä kirkko on pyrkinyt sielunhoidollisesti huomioimaan sen, kun joudutaan toimimaan vähemmän ideaalilla tavalla.

Kirkon tuntomerkit

Minulla on pyörinyt viime aikoina mielessä kirkon ykseys. Tämä johtuu siitä, että olen kuullut muutamasta kääntymisestä roomalaiskatolilaisuuteen. Ja aika usein tämmöisissä kääntymiskertomuksissa yksi kääntymyksen motiiveista on löytää kirkollinen ykseys, joka nykyisestä yhteisöstä tuntuu puuttuvan. Kun kyseessä ovat kääntymykset Roomaan, silloin tietysti ykseys liittyy olennaisesti paaviuteen, jonka ajatellaan takaavan kirkon ykseyden.

Kun juttelin kerran erään kaverin kanssa roomalaiskatolilaisuudesta ja ortodoksisuudesta, hän argumentoi siihen tapaan, että paavivetoinen kirkko on tosi uskottava malli. Kirkolla on näet selkeä johtaja, selkeä ääni. Se on selkeästi yksi. Tällaisen kirkon Jumala varmasti perustaisi, jos on kerran kirkon perustanut. Aika hajanaiselta vaikuttava ortodoksisuus ei tainnut vaikuttaa hänestä ollenkaan uskottavalta kandidaatilta ollakseen yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko. Eli on ennakkonäkemys siitä, millainen kirkon tulisi olla, ja tämän perusteella arvioidaan sitten eri vaihtoehtoja.

Vähän samanlainen asetelma liittyy myös protestanttiseen kirkko-oppiin. Esimerkiksi luterilaisuudessa on ajatus kirkon seitsemästä tuntomerkistä (Jumalan sana, kaste, ehtoollinen, rippi, pappisvirka, jumalanpalvelus ja risti). Protestantilla on tapana hahmottaa kirkkoutta niin, että on erinäisiä tuntomerkkejä ja sikäli kuin nämä toteutuvat jossain yhteisössä, kyseessä on kirkko. Tämä on ihan ymmärrettävä tulokulma kirkko-oppiin, kun reformaatiossa haluttiin irrottautua paavin alta ja silti kuulua Kristuksen kirkkoon.

Mutta nyt näitä kahta kuvaamaani mallia vasten haluaisin esittää sen, miten minä hahmotan ortodoksisen kirkon suhteen kirkon tuntomerkkeihin: Lähtökohtana eivät ole mitkään abstraktiot vaan konkreettinen historiallinen yhteisö. Kirkon tuntomerkit ovat sitten tämän yhteisön ominaispiirteitä, mutta niiden reflektointi ja soveltaminen tulee ikään kuin jälkijunassa. Oikeaa kirkkoa ei löydetä päätelmillä siitä, millainen kirkon tulisi omasta mielestä olla. Sitä ei myöskään paikanneta abstraktien tuntomerkkien avulla, ilman konkreettisen historian huomioimista. Päinvastoin! Jos halutaan ymmärtää, mitä esimerkiksi Nikean uskontunnustus (381) tarkoittaa yhdellä, pyhällä, katolisella ja apostolisella kirkolla, pitää sukeltaa 300-luvun lähteisiin ja ymmärtää nuo käsitteet omassa kontekstissaan.

Varhaisille isille kirkko-opissa ei ollut ensisijaisesti kyse abstrakteista määreistä vaan konkreettisesta historiallisesta yhteisöstä. Kun esimerkiksi Kyrillos Jerusalemilainen kehottaa menemään katolisen kirkon jumalanpalveluksiin, ne löytyivät hänen mielestään eräästä tietystä osoitteesta Jerusalemissa. Kirkon paikantaminen ei toiminut niin, että yksilö kehitteli päätelmiä, millainen olisi uskottava Jumalan perustama kirkko tai että hän arvioi erinäisten tuntomerkkien avulla, missä kirkkous toteutuu parhaiten. Kirkon löysi menemälle siihen konkreettiseen yhteisöön, joka oli jatkumossa aina apostoleihin saakka.

Kiistat ja skismat ovat toki tehneet kirkon paikantamisesta vaikeampaa kuin varhaisina vuosisatoina. Mutta uskon, että konkretialähtöinen tulokulma on vieläkin hyödyllinen ja tarpeellinen. Lähdetään siitä liikkeelle, että alussa oli yksi konkreettinen porukka, josta on irtautunut skismoja. Seuraavaksi tutkitaan, miten skismat ovat syntyneet ja kuka erosi tuosta alkuperäisen porukan jatkumosta. Tässä voin antaa vinkkinä sen, että 500-luvulla monofysiitit perustivat rinnakkaishierarkiat ortodoksisille alueille ja toisen tuhannen alkupuolella roomalaiskatolilaiset tekivät samoin. Näin heidän toimintansa oli skismaattista sanan vanhakirkollisessa merkityksessä. Siksi uskon, että tällainen historiaa painottava ja konkretiavetoinen tulokulma vie siihen, että käteen jää ortodoksinen kirkko, jota luonnehtivat Nikean tuntomerkit niiden historiallisessa merkityksessä.

Netin monet opettajat

Minua on puhutellut aika paljon Steven Christoforoun ratkaisu vetäytyä täysin nettiopetustyöstä. Ehkä osa tämän blogin lukijoista tunteekin esimerkiksi hänen Be the Bee -videosarjansa YouTubesta. Christoforou on sikäli poikkeuksellinen nettivaikuttaja, että hän toimi kirkkonsa virallisella mandaatilla nettiopetustyössä. Mandaatista huolimatta hän alkoi kokea, että koko maailmaan suuntautuva opetustyö on kirkon kanonisen perinteen vastaista. Kanonit näet linjaavat, että piispallekin kuuluu opettaminen vain oman hiippakuntansa alueella. Siksi on täysin kestämätöntä, että nykyään yksittäinen maallikko voi opettaa koko maailmaa. Christoforoun tuumailuja aiheen tiimoilta voi lukea hänen substackistaan.

Netissä näkee aika paljon sitä, että ortodoksi on pyytänyt kyllä siunauksen rippi-isältään esimerkiksi YouTube-kanavan pitämiseen, mutta muuten opetusten laatijan maallikkous ei materiaalissa näy. Jos on herkällä omallatunnolla Christoforoun tapaan, pelkkä koko maailman opettaminen on sinänsä jo ongelmallista. Mutta tähän ei yleensä edes jäädä. Netti on pullollaan ortodoksien tekemää paikalliskirkkojen, piispojen, pappien ja luostariväen kritiikkiä. Ja tämähän on ihan suoranaista syntiä. Sitten on vielä joitain kuumia kysymyksiä, kuten kirkkoon liittyvien kastaminen, joihin halutaan välttämättä ottaa mahdollisimman jyrkästi kantaa, vaikka piispat olisivatkin jotain selkeästi linjanneet. Asiahan ei kuulu mitenkään maallikolle tai edes yksittäiselle papille.

Sitten päälle se, että nettikirjoittelu on haitallista ihmiselle. Yksi ongelma on uskon elämän turhan älyllisesti painottuminen, jos käyttää aikansa erinäisten opillisten käsitysten esittämiseen ja väärien oppien torjumiseen. Minusta ei ole mitenkään kummaa, että erämaaisät edellyttivät suurta hengellistä kypsyyttä niiltä, jotka haluavat käydä oppikeskusteluja. Jos ihminen ei näet ole syvästi juurtunut uskoon ja tunne kokemuksellisesti Kristusta, opillinen näpertäminen on helposti sielulle haitallista. Usko ei oikein koskaan pääse olemaan yksinkertaista elämistä Kristuksen ja kirkon yhteydessä, kun aina pitää olla jossain taistelemassa ja osoittamassa, että oma kanta on oikea. Raskasta ja kenties ylpeyttä ruokkivaa.

No, näiden sanojen jälkeen joku tietysti voi syyttää minua tekopyhyydestä. Olenhan maallikko, joka on pyöritellyt sangen runsaasti opillisia kysymyksiä tällä blogilla. Sanon puolustuksekseni ensiksikin sen, että olen toki kirjoittanut tätä blogia rippi-isäni siunauksella, mutta sen lisäksi olen pyrkinyt koko ajan painottamaan sitä, että kirjoitan vain omia tuumailujani. Painotuksen tarkoituksena on ollut iskostaa lukijoiden mieleen sitä, että en ole mikään virallinen opettaja. Kirjoittamani ei ole virallista ortodoksista oppia. Pohdin asioita ääneen. Jaan joitain löytöjäni. Olen tietoisesti pyrkinyt siihen, ettei kukaan rakentaisi uskonelämäänsä höpötysteni varaan. En halua, että kukaan olisi ortodoksi sen takia, mitä olen täällä sanonut esimerkiksi Filioquesta tai vanhurskauttamisopista. Toisaalta kirjoittamistani on motivoinut oma kokemukseni siitä, että olisin halunnut enemmän vastauksia luterilaisena, jota kiehtoi ortodoksisuus. Olen kirjoittanut tätä blogia, koska en usko kauhean monen ortodoksipapin pystyvän kirjoittamaan luterilaisille sellaisella tavalla kuin minä pystyn taustani tähden. Usein kielimuuri on hyvin korkea, ajattelun lähtökohdat ovat erilaiset ja tiedostamattomat.

Mutta se siitä. Ei muuta tällä kertaa. Tämä maallikko vaikenee.

Niin kuin Kristus! Baylogia, Marian taivaaseen ottaminen ja tulkinnalliset lähtökohdat

Olen jo kirjoittanut täällä Marian taivaaseen ottamisesta. Eräs ystäväni kuitenkin lähetti minulle Baylogia-kanavan videon, joka käsittelee kyseistä oppia. Minulta kait kaivattiin kommenttia.

En pysty tarjoamaan kattavaa vastinetta Baylogian videoon. Se sitä paitsi on suunnattu ennen kaikkea roomalaiskatolilaisuutta vastaan, joten turha tässä on ortodoksina kovasti huudella väliin. Tarjoan kuitenkin muutaman olennaisen huomion.

Video lähtee liikkeelle siitä, että Marian taivaaseen ottamisen tueksi ei ole yhtään varhaista lähdettä. Kirkkoisät eivät mainitse 300 vuoteen koko juttua. Vasta 400-luvulla alkoi paikallisesti esiintyä näkemyksiä Marian taivaaseen ottamisesta. Ratkaisevan tärkeä kehitykselle oli tuolle vuosisadalle ajoittuva niin sanottu Transitus-legenda. Siinä mielenkiintoisena yksityiskohtana mainitaan se, että kun kuollutta Mariaa kannettiin paareilla, röyhkeä juutalainen koski häntä ja menetti sen seurauksena molemmat kätensä. Pietari tosin paransi hänet.

Kanavan pitäjä kuvaa Transitus-legendaa oudoksi ja legendan omaiseksi. Pian perään hän mainitsee sen, että tutkimuksessa ei muitakaan Maria-legendoja pidetä historiallisesti luotettavina. Hän ei kuitenkaan ollenkaan analysoi sitä, miksi legendassa mainitaan yksityiskohtana röyhkeän juutalaisen käsien menettäminen. Minusta juuri tuossa yksityiskohdassa on tulkinta-avain Marian taivaaseen ottamiseen. Siitä tulee näet heti mieleen se, kuinka Ussa menetti henkensä ojennettuaan kätensä liitonarkkiin (1 Aik. 13:10). Legendassa neitsyt Maria halutaan näin ollen kuvata liitonarkkina.

Mutta mikä yhteys on Marian taivaaseen ottamisella ja hänen mieltämisellään liitonarkiksi? Liitonarkki oli tunnetusti temppelin kaikkeinpyhimmässä, Jumalan erityisen läsnäolon paikassa. Temppelin pointtina oli taas se, että temppelissä oleva pyhyys leviäisi sieltä koko maailmaan. Ajatuksen leviämisestä näkee jo siitä, että temppelirakennuksen eteisosaa kutsuttiin pyhäksi. Mutta isossa kertomuksessa pointtina on ennallistaa Eden, palauttaa Jumalan erityinen läsnäolo ihmiskunnan keskelle ja siten perimmäisenä päämääränä tehdä ihmiset kuolemattomuudesta osallisiksi. Israel pyhitettiin pappisvaltakunnaksi nimenomaan palvelemaan tätä globaalia missiota. Se epäonnistui, ja niinpä Jumala päätti tulla itse ihmiseksi ja perustuu kirkon hoitaakseen homman.

Kun pidetään tämä Vanhan testamentin tausta mielessä, minusta on aivan selvää, että Jumalansynnyttäjä on liitonarkki. Tulihan Jumala lihaksi Jumalansynnyttäjästä ja asui hänen sisällään yhdeksän kuukauden ajan. Hän oli siis ainakin raskauden ajan ainutlaatuinen Jumalan läsnäolon paikka. Mutta kun vielä huomioidaan se, että pyhyys on tarttuvaa, ei ole uskottavaa ajatella, että pyhyyden erityinen vaikutus olisi jättänyt hänet täysin Kristuksen synnyttämisen jälkeen. Ja jos Jumalansynnyttäjä tuli erityisellä tavalla osalliseksi Jumalasta, joka on elämän lähde itse – jos Eeden palautettiin hänen sisällään! – on täysin luontevaa, että jumalallisen elämän vaikutus hänessä mursi kuoleman vallan ja kohotti hänet lopulta taivaaseen. Näin on oikeastaan ihan välttämätöntä käydä Vanhan testamentin pyhyyden ja kuolemattomuuden teologian perusteella, vaikkei Raamattu sanokaan suoranaisesti mitään Marian taivaaseen ottamisesta.

Toinen videon juttu, johon haluan tarttua, on yhteyksien luominen Marian ja Efesoksen Artemis-jumalattaren välille. Videolla mainitaan se, että samassa Efesoksessa, jossa Marian asema Jumalansynnyttäjänä dogmatisoitiin vuonna 431, oli perinteisesti kunnioitettu Artemista. Annetaan ymmärtää, että Artemis sai luontevan korvaajan Mariasta.

Minä en sinällään kiellä sitä, että tietynlainen taivaallisen äitihahmon kaipuu varmasti kanavoitui neitsyt Mariaan. Ajattelen niin, että kristinusko tarjoaa täyttymyksen kaikille aidosti inhimillisille kaipuille. Mutta minusta on sääli, että videolla hypätään tällaiseen kristinuskon ulkopuoliseen selitysmalliin. Ei näet vaikuta sattumalta se, että nimenomaan 400-luvulla alkoi kehittyä taivaaseen ottamista koskevia legendoja. Ja tämä liittyy juuri tuohon Efesoksen kirkolliskokoukseen. Marian roolihan alkoi historiallisesti painottua entistä enemmän sen takia, että kristologinen ajattelu tarkentui. Nimenomaan kristologinen reflektio alkoi heijastua siihen, miten Jumalansynnyttäjä nähtiin.

Kun kirkossa artikuloitiin ja jäsennettiin tarkasti, kuka Jeesus Nasaretilainen oikeastaan oli, ja kun päädyttiin siihen, että hän oli yhtä jumalallinen kuin Isä, tällä oli vaikutuksia siihen, miten hänen äitinsä nähtiin. Liitonarkkiajattelun valossa yhteys on ihan ilmeinen: koska Jumalan todellinen läsnäolo oli neitsyt Mariassa ja pyhitti tämän, Jumalansynnyttäjä ei voinut jäädä kuoleman valtaan. Ja tässä ei siis tarvitse omaksua mitään radikaalia opinkehityksen ajatusta. Kyse on vain siitä, että keritään auki Vanhan testamentin ja oikean kristologian implikaatioita.

Kolmantena pointsina: Videolla luodaan vastakkainasettelua Kristuksen ja Marian välille. Argumentoidaan siihen tapaan, että koska Kristus on liitonarkki, Maria ei voi olla sitä. Mutta miksi tällainen vastakkainasettelu? Eivätkö sekä Maria että Kristus voi olla liitonarkkeja? Kummassakin Jumala on näet erityisellä tavalla läsnä, vaikka eri tavoin; Kristuksessa jumaluus ja ihmisyys yhdistyvät hypostaattisesti, neitsyt Mariassa ”inkarnatorisesti”. Maria on vieläpä siinä mielessä parempi liitonarkki, että hän on liitonarkin tavoin Jumalan läsnäolon erityinen paikka kun taas Kristus on Jumala itse, vaikka hänen lihansa voi toki mieltää liitonarkin tavoin Jumalan erityisesti pyhittämäksi ”paikaksi”. Kahden union välillä ei tarvitse olla kilpailuasetelmaa, eikä Marian asema liitonarkkina ole mitään Kristukselta pois. Marian taivaaseen ottaminen pikemminkin alleviivaa sitä dogmaattista totuutta, että Jumala tuli todella ihmiseksi neitsyt Mariasta. Ja sitä paitsi Luuk. 1:ssa luodaan tekstuaalisia yhteyksiä neitsyt Marian ja 2 Sam. 6:n liitonarkin kuvausten välille, joten on raamatullisestikin vähän kyseenalaista luoda kilpailutilannetta.

Lopuksi on paikallaan sanoa se, että kun käsitellään Transitus-legendoja, kirjallisen genren ymmärtäminen on olennaista. Päämääränä ei ole tarjota modernin historiakäsityksen mukaista selontekoa siitä, mitä joskus tapahtui. Sen sijaan halutaan selittää ja elävöittää tapahtumien merkityksiä. (Tätä on kaikki esimoderni historiankirjoitus.) Käsittelemäni videon Transitus-kuvauksen ytimessä on teologinen pointti Mariasta liitonarkkina. Ja tästä inkarnaatioon perustuvasta totuudesta seuraa, että Jumalansynnyttäjän täytyy olla taivaassa.

Tie Todellisuuteen

Tänään tahdon mainostaa teille, arvoisat blogini lukijat, tohtori Zachary Porcua. Hän on oppinut ortodoksi, joka on sangen syvästi perillä länsimaisessa aatehistoriassa, ja toimii katekeettana Kalifornian Riversidessa sijaitsevassa pyhän Andreaksen kirkossa.

Ei ole mitenkään harvinaista, että ortodoksisuuteen tutustuva haluaa itselleen jotain luettavaa. Minultakin on toisinaan kysytty lukuvinkkejä. Yleensä en ole osannut vastata kysymykseen oikein mitään, koska ortodoksisuus ei avaudu kirjoista. Mutta nykyään kyllä suosittelen ihan ehdottomasti Porcun teosta Journey to Reality: Sacramental Life in a Secular Age (tästä fyysisenä, tästä ekirjana). Jos haluaa näet päästä edes jotenkin lukemalla sisälle ortodoksiseen maailmankuvaan, tuskin on parempaa kirjaa. Porcu valottaa hienosti ortodoksisuuden esimodernia ymmärrystä todellisuuden luonteesta ja sen eroja moderniin maailmankuvaan

Kun on kerran Porcusta innostunut, netistä löytyy roppakaupalla hänen opetustaan, jonka kautta pääsee syventymään kirjasta tuttuihin teemoihin. Kannattaa katsoa ainakin hänen YouTube-kanavansa, kotisivunsa ja substackinsa. Suosittelen lämpimästi!

Rooman pelastusopin uutuus

Olen viime aikoina palannut työstämään kirjaa, jossa käsittelen muun muassa kirkkoisien ajatuksia Kristuksen pelastustyöstä. Isien joukosta valokeilaan pääsevät etenkin Irenaeus Lyonilainen, Athanasios ja Kyrillos Aleksandrialaiset sekä Gregorios Nyssalainen. Kaikkia heitä yhdistää vakaumus, että Kristuksen ihmiseksi tulemisen tarkoituksena on taata ihmiskunnalle kuolemattomuus ja turmeltumattomuus, joita ei voida menettää. Logiikkana on se, että koska Kristus on lihaan tullut Jumala, ihmisyys ja jumaluus yhdistyvät hänessä peruuttamattomasti. Ja hänen kauttaan muukin ihmiskunta voi päästä turmeluksettomuuden tilaan, joka jäi Aadamilta tavoittamatta. Esi-isällehän armon menettäminen oli mahdollista.

On jotenkin vavahduttavaa, että kaikki nämä isät julistavat yhdellä äänellä samaa pelastusnäkemystä. Ja että linja on niin selkeä jo apostoli Johanneksen opetuslapsen opetuslapsesta (Irenaeuksesta) alkaen, vaikka jotkin nyanssit tarkentuvatkin. Tässä on joka tapauksessa selkeä lunastusopillinen traditio apostolisen ajan tuntumasta aina 300–400-lukujen suuriin teologeihin.

Eikä linja ole vain isien keksintö. Joskus tutkimuskirjallisuudessa puhutaan siihen tapaan, että etenkin itäisille isille kuolemattomuuden saavuttaminen oli keskeinen pelastusopillinen kysymys. Ja tämä voidaan asettaa vasten Raamatusta löytyviä pelastusopillisia teemoja. Mutta jos mietitään Raamattua isossa kuvassa, kuolemattomuus ja sen taustalla oleva ajatus osallisuudesta Jumalan elämään, eivät ole mitenkään toissijaisia kysymyksiä. Onhan koko Raamatun punaisena linjana se, että synnillä ihminen erottautui osallisuudesta Jumalan elämään ja joutui kuoleman valtaan. Ja sitten Jumalan tavoitteena on palauttaa ihminen osalliseksi itsestään ja siten kuolemattomuudesta. Tämä ”Jumalan missio” näkyy kirkkaasti ilmestysmajan ja temppelin pystyttämisessä erityisiksi Jumalan läsnäolon paikoiksi ja huipentuu Kristuksessa. Sen toteutumista julistaa Ilmestyskirja lopunajallisella Eeden-kuvastollaan.

Viime aikoina roomalaiskatolilaisuus on ollut taas mielessäni erään tuttuni kääntymyksen takia. Aloin pohtia näiden pelastusopillisten teemojen äärellä sitä, kuinka kauaksi lännen keskiaikainen pelastusoppi päätyikään kuvaamastani raamatullisesta ja patristisesta visiosta. Edellisessä kirjoituksessani kiinnitin huomiota siihen, että roomalaiskatolilaisuuden mukaan Jumala ei voi antaa syntejä anteeksi (juridisessa mielessä) ilman hyvitystä. Tällaista näkemystä ei löydy ensimmäisen vuosituhannen isiltä. Mutta vielä suurempi juttu on se, että keskiajan ja modernin roomalaiskatolilaisuuden standardinäkemys armosta on ihan ristiriidassa kuvailemani isien käsityksen kanssa. Roomalainen armo hahmottuu näet ihmiseen vuodatettuina hyveinä (usko, toivo ja rakkaus). Siinä missä isät ymmärtävät armon osallisuudeksi Jumalan ominaisuuksiin, kuten jumalalliseen ja elämän antavaan elämään, roomalaiset jampat mieltävät sen vain luoduiksi hyveiksi. Poissa on usko siihen, että armossa on kyse osallisuudesta Jumalan omaan elämään.

Isien armokäsitys on käsittääkseni suljettu lähtökohtaisesti pois, koska roomalaiskatolilaisuudessa on tapana samaistaa Jumalan ominaisuudet ja olemus toistensa kanssa. Siksi ei ole mahdollista ajatella, että ihminen voisi tulla osalliseksi Jumalan omasta elämästä tulematta olemuksellisesti Jumalaksi. Mallissa ei ole ”tilaa” muulle kuin luodulle armolle.

Usein ortodoksien ja roomalaiskatolilaisten keskinäiset mittelöt keskittyvät kysymykseen paaviudesta. Mutta minusta tässä on aika iso kokonaisuus, joka tulisi ottaa huomioon. Jos on kaksi kirkkoa, joista toisen pelastusoppi poikkeaa täysin varhaiskristillisestä ymmärryksestä, se ei ole niin uskottava kandidaatti varhaiskristillisen uskon perijäksi kuin sellainen, joka pitäytyy kirkkaasti isien uskoon. Ja päälle se, että ortodoksiset näköalat ovat suunnattomasti kauniimpia 😉

Juurtumista yhteisöön

Aivan ortodoksisen tieni alussa kuulin yhden viisauden, joka on varjellut minua. Eräs silloinen munkkidiakoni sanoi minulle, ettei minun vasta kirkkoon liityttyäni pitäisi heti lähteä reissaamaan ympäri maailmaa pyhien paikkojen perässä. Sen sijaan minun olisi hyvä juurtua ensin siihen yhteisöön, joka on lähelläni, ja vasta sitten tutustua ortodoksisuuteen muualla.

Paikallisyhteisöön juurtuminen on avain ortodoksisuuden ymmärtämiselle. Ortodoksisuus ei näet ole minkään sortin oppirakennelma tai abstraktien uskontotuuksien kokoelma vaan elävää elämää. Eikä elämä koskaan pelkisty totuusväittämiin. Oikeastaan päinvastoin: jotta ortodoksisia totuusväittämiä (= uskonnollisia käsityksiä yms.) voi ymmärtää oikein, pitää olla osallinen kirkon elämästä. Tämä jo ihan sen takia, että ortodoksisuuteen kuuluu se, että opilliset muotoilut ja kanoniset säädökset sun muut ovat välineellisessä arvossa. Suhde teksteihin on näin ollen erilainen kuin velvollisuuskeskeisestä ja älyllispainotteisesta protestanttisesta kulttuurista ortodoksisuutta ulkoa päin arvioiva voisi kuvitella. Ja kun kirkkoon liittyväkin tulee Suomessa kirkkoon tuollaisesta kontekstista, on pitkä prosessi, että ihminen kasvaa ortodoksiseen mielenmaisemaan. Ja tuo prosessi ei tapahdu juurikaan kirjoja pänttäämällä vaan elämällä aktiivisena osana kirkkoyhteisöä. Kun juurtuu kirkkoon, tekstejä voi kuulla oikein, koska ne kuullaan osana yhteisöä, jossa ne ovat syntyneet.

Erityisenä haasteena meillä länkkäreillä on se, että koko läntinen kulttuuri olettaa tiettyjä ortodoksiselle perinteelle vieraita juttuja. Keskeinen selittäjä tälle on monesti mainitsemani myöhäiskeskiajan tahtokeskeinen jumalakäsitys. Siitä johtuen näet syntyi ajattelutapa, että on maailma, joka ei kerro Jumalasta paljon mitään, ja Jumalan antama erityinen ilmoitus, joka kertoo, mitä kristityt ovat velvollisia pitämään totena. Tämä sama asetelma heijastuu sekularisoidussa muodossa sitten esimerkiksi länsimaiseen lainsäädäntöön tai ihmisoikeusajatteluun. Lähtökohtana on se, että on jonkin sortin yleisluontoisia, abstrakteja periaatteita, joille tulee olla ehdottoman kuuliainen. Ja nämä periaatteet ovat muka ilmeisiä. Niinpä uupuu ajatus, että yhteisössä elämisellä olisi luovuttamaton merkitys sille, että ihminen voisi saada joistain jutuista kiinni. Ja että tekstit voidaan ymmärtää vain osana ympäröivää todellisuutta. Tästä seurauksena on taas luonnollisesti protestanttinen meininki, jossa kirjasta luetun perusteella pyritään radikaalisti sorvaamaan (kirkollista) elämää uusiksi. Äärimmilleen vietynä tämä projekti näkyy tämän ja edellisen vuosisadan utopistisissa kokeiluissa, joissa todellisuus saa kyytiä ideologian viedessä voiton.

Mainitsemani munkkidiakonin viisaus tuli äskettäin jälleen mieleeni, kun kuulin erään hyvän tuttuni eronneen ortodoksisesta kirkosta. Pidän hänestä tyyppinä paljon enkä sinänsä halua sanoa mitään pahaa. Minulla oli kuitenkin jo kauan ennen eroa hänen kanssaan sellainen kokemus, ettei hän juurtunut siihen paikallisyhteisöön, johon hän kuului. Vaikka hän ei ollut ollut pitkään kirkon jäsenenä, hän oli korjaamassa yhtä jos toistakin paikallisyhteisön oletettua virhettä tai puutetta sen perusteella, minkä hän oli omaksunut kirjoista ja netistä todeksi. Yritin puhua hänelle useampaan otteeseen siitä, miten kirkkoon liittyneen pitäisi ottaa aluksi rauhallisesti, ”tyytyä” kirkossa rukoilijan rooliin ja juurtua osaksi yhteisöä. Ja kenties sitten jonain päivänä, jos vieläkin näkee korjattavia ongelmia, voisi olla niihin puuttumisen aika (muita kuunnellen). Mutta ei. Juurtumista ei tapahtunut, ja niin tie vei pois kirkosta.

Älyllisessä maailmassa eläminen on helppoa. Helppoa on elää myös jossain romanttisissa ortodoksisuuden kuvitelmissa, joissa ei tule vastaan hankalia seurakuntalaisia tai monimutkaisia käytännön tilanteita. Mutta todellinen hengellinen kasvu taitaa tapahtua siellä, missä on lihaa ja verta olevia ihmisiä, joiden sielut ovat monin tavoin haavoittuneita. Ja sitten keskeiseksi osaksi kilvoitusta hahmottuu sen uskominen, että tuo monin tavoin rosoinen ja rikkinäinen paikallisyhteisöni on todella Kristuksen kirkko.

Uskonnollinen kääntymys ja aviorikoksen logiikka

Kristus nousi kuolleista!

Kuulin juuri, että eräs ortodoksituttavani on liittynyt roomalaiskatoliseen kirkkoon. En tietenkään mene tarkemmin yksityiskohtiin, joita en edes tunne hyvin. Kääntymys toi kuitenkin mieleeni yhden ajatuksen, jota olen pyöritellyt aina silloin tällöin mielessäni: uskonnollinen kääntymys ja aviorikos taitavat noudattaa jokseenkin samankaltaista logiikkaa.

Ajatukseni on se, että usein aviorikokseen päätymisen lähtökohtana on se, että ihminen kokee omassa avioliitossaan jonkinlaista tyytymättömyyttä. Jotain puuttuu, ja tämä hiertää. Sitten törmää ihmiseen, jossa näkee vastauksen tyytymättömyyden kokemuksen taustalla olevaan tarpeeseen. Ja vaikka mieleen sitten nousisi rationaalisia argumentteja avioliiton puolesta ja uutta suhdetta vastaan, tarpeen tyydyttäminen vie helposti voiton.

Jotenkin samalla tavoin on varmaankin uskonnollisen kääntymyksen suhteen. Yksi toinen tuttuni sanoi joskus minulle, ettei hänelle ole koskaan tullut mieleenkään liittyä ortodoksiseen kirkkoon, koska hän kokee saavansa hengelliset tarpeensa tyydytetyiksi nykyisessä yhteisössään. Ei ole siis minkäänlaista tarvetta ”mennä vieraisiin”.

Nämä ajatukset vievät pohtimaan tällaisen tekemäni apologeettisen blogin mielekkyyttä. Tulee sellainen fiilis, että millään esittämilläni argumenteilla ei ole kauheasti painoarvoa, ellei lukijassa ole tyytymättömyyttä nykyiseen hengelliseen tilaansa tai yhteisöönsä. Mutta jos on herännyt jonkinlainen kaipuu kohti ortodoksisuutta – jos ortodoksisuuden kauneus vetoaa – ehkä silloin sydämestä voikin löytyä kaikupohjaa sanoilleni.

Ortodoksisuuteen kääntyminen ei tietenkään ole moraalitonta niin kuin aviorikoksen tekeminen. Päinvastoin! Se on Jumalan tahto. Pointtini onkin vain painottaa sitä, että kääntymisprosessit eivät ole ollenkaan niin rationaalisia kuin voisi ajatella. Mutta jotenkin tällaisten prosessien kautta Jumala johdattaa ihmisiä, jotta he lopulta päätyisivät sinne, minne Jumala heidät haluaa. Lopulta parasta, mitä ihminen voi tehdä löytääkseen totuuden, on oman sielunsa puhdistaminen. Tällöin tyydyttymättömät tarpeet eivät johda harhaan vaan voivat viedä sinne, missä ihminen voi löytää perimmäisen tyydytyksen Jumalassa.