ortodoksisuus – Palasia

Rooman pelastusopin uutuus

Olen viime aikoina palannut työstämään kirjaa, jossa käsittelen muun muassa kirkkoisien ajatuksia Kristuksen pelastustyöstä. Isien joukosta valokeilaan pääsevät etenkin Irenaeus Lyonilainen, Athanasios ja Kyrillos Aleksandrialaiset sekä Gregorios Nyssalainen. Kaikkia heitä yhdistää vakaumus, että Kristuksen ihmiseksi tulemisen tarkoituksena on taata ihmiskunnalle kuolemattomuus ja turmeltumattomuus, joita ei voida menettää. Logiikkana on se, että koska Kristus on lihaan tullut Jumala, ihmisyys ja jumaluus yhdistyvät hänessä peruuttamattomasti. Ja hänen kauttaan muukin ihmiskunta voi päästä turmeluksettomuuden tilaan, joka jäi Aadamilta tavoittamatta. Esi-isällehän armon menettäminen oli mahdollista.

On jotenkin vavahduttavaa, että kaikki nämä isät julistavat yhdellä äänellä samaa pelastusnäkemystä. Ja että linja on niin selkeä jo apostoli Johanneksen opetuslapsen opetuslapsesta (Irenaeuksesta) alkaen, vaikka jotkin nyanssit tarkentuvatkin. Tässä on joka tapauksessa selkeä lunastusopillinen traditio apostolisen ajan tuntumasta aina 300–400-lukujen suuriin teologeihin.

Eikä linja ole vain isien keksintö. Joskus tutkimuskirjallisuudessa puhutaan siihen tapaan, että etenkin itäisille isille kuolemattomuuden saavuttaminen oli keskeinen pelastusopillinen kysymys. Ja tämä voidaan asettaa vasten Raamatusta löytyviä pelastusopillisia teemoja. Mutta jos mietitään Raamattua isossa kuvassa, kuolemattomuus ja sen taustalla oleva ajatus osallisuudesta Jumalan elämään, eivät ole mitenkään toissijaisia kysymyksiä. Onhan koko Raamatun punaisena linjana se, että synnillä ihminen erottautui osallisuudesta Jumalan elämään ja joutui kuoleman valtaan. Ja sitten Jumalan tavoitteena on palauttaa ihminen osalliseksi itsestään ja siten kuolemattomuudesta. Tämä ”Jumalan missio” näkyy kirkkaasti ilmestysmajan ja temppelin pystyttämisessä erityisiksi Jumalan läsnäolon paikoiksi ja huipentuu Kristuksessa. Sen toteutumista julistaa Ilmestyskirja lopunajallisella Eeden-kuvastollaan.

Viime aikoina roomalaiskatolilaisuus on ollut taas mielessäni erään tuttuni kääntymyksen takia. Aloin pohtia näiden pelastusopillisten teemojen äärellä sitä, kuinka kauaksi lännen keskiaikainen pelastusoppi päätyikään kuvaamastani raamatullisesta ja patristisesta visiosta. Edellisessä kirjoituksessani kiinnitin huomiota siihen, että roomalaiskatolilaisuuden mukaan Jumala ei voi antaa syntejä anteeksi (juridisessa mielessä) ilman hyvitystä. Tällaista näkemystä ei löydy ensimmäisen vuosituhannen isiltä. Mutta vielä suurempi juttu on se, että keskiajan ja modernin roomalaiskatolilaisuuden standardinäkemys armosta on ihan ristiriidassa kuvailemani isien käsityksen kanssa. Roomalainen armo hahmottuu näet ihmiseen vuodatettuina hyveinä (usko, toivo ja rakkaus). Siinä missä isät ymmärtävät armon osallisuudeksi Jumalan ominaisuuksiin, kuten jumalalliseen ja elämän antavaan elämään, roomalaiset jampat mieltävät sen vain luoduiksi hyveiksi. Poissa on usko siihen, että armossa on kyse osallisuudesta Jumalan omaan elämään.

Isien armokäsitys on käsittääkseni suljettu lähtökohtaisesti pois, koska roomalaiskatolilaisuudessa on tapana samaistaa Jumalan ominaisuudet ja olemus toistensa kanssa. Siksi ei ole mahdollista ajatella, että ihminen voisi tulla osalliseksi Jumalan omasta elämästä tulematta olemuksellisesti Jumalaksi. Mallissa ei ole ”tilaa” muulle kuin luodulle armolle.

Usein ortodoksien ja roomalaiskatolilaisten keskinäiset mittelöt keskittyvät kysymykseen paaviudesta. Mutta minusta tässä on aika iso kokonaisuus, joka tulisi ottaa huomioon. Jos on kaksi kirkkoa, joista toisen pelastusoppi poikkeaa täysin varhaiskristillisestä ymmärryksestä, se ei ole niin uskottava kandidaatti varhaiskristillisen uskon perijäksi kuin sellainen, joka pitäytyy kirkkaasti isien uskoon. Ja päälle se, että ortodoksiset näköalat ovat suunnattomasti kauniimpia 😉

Juurtumista yhteisöön

Aivan ortodoksisen tieni alussa kuulin yhden viisauden, joka on varjellut minua. Eräs silloinen munkkidiakoni sanoi minulle, ettei minun vasta kirkkoon liityttyäni pitäisi heti lähteä reissaamaan ympäri maailmaa pyhien paikkojen perässä. Sen sijaan minun olisi hyvä juurtua ensin siihen yhteisöön, joka on lähelläni, ja vasta sitten tutustua ortodoksisuuteen muualla.

Paikallisyhteisöön juurtuminen on avain ortodoksisuuden ymmärtämiselle. Ortodoksisuus ei näet ole minkään sortin oppirakennelma tai abstraktien uskontotuuksien kokoelma vaan elävää elämää. Eikä elämä koskaan pelkisty totuusväittämiin. Oikeastaan päinvastoin: jotta ortodoksisia totuusväittämiä (= uskonnollisia käsityksiä yms.) voi ymmärtää oikein, pitää olla osallinen kirkon elämästä. Tämä jo ihan sen takia, että ortodoksisuuteen kuuluu se, että opilliset muotoilut ja kanoniset säädökset sun muut ovat välineellisessä arvossa. Suhde teksteihin on näin ollen erilainen kuin velvollisuuskeskeisestä ja älyllispainotteisesta protestanttisesta kulttuurista ortodoksisuutta ulkoa päin arvioiva voisi kuvitella. Ja kun kirkkoon liittyväkin tulee Suomessa kirkkoon tuollaisesta kontekstista, on pitkä prosessi, että ihminen kasvaa ortodoksiseen mielenmaisemaan. Ja tuo prosessi ei tapahdu juurikaan kirjoja pänttäämällä vaan elämällä aktiivisena osana kirkkoyhteisöä. Kun juurtuu kirkkoon, tekstejä voi kuulla oikein, koska ne kuullaan osana yhteisöä, jossa ne ovat syntyneet.

Erityisenä haasteena meillä länkkäreillä on se, että koko läntinen kulttuuri olettaa tiettyjä ortodoksiselle perinteelle vieraita juttuja. Keskeinen selittäjä tälle on monesti mainitsemani myöhäiskeskiajan tahtokeskeinen jumalakäsitys. Siitä johtuen näet syntyi ajattelutapa, että on maailma, joka ei kerro Jumalasta paljon mitään, ja Jumalan antama erityinen ilmoitus, joka kertoo, mitä kristityt ovat velvollisia pitämään totena. Tämä sama asetelma heijastuu sekularisoidussa muodossa sitten esimerkiksi länsimaiseen lainsäädäntöön tai ihmisoikeusajatteluun. Lähtökohtana on se, että on jonkin sortin yleisluontoisia, abstrakteja periaatteita, joille tulee olla ehdottoman kuuliainen. Ja nämä periaatteet ovat muka ilmeisiä. Niinpä uupuu ajatus, että yhteisössä elämisellä olisi luovuttamaton merkitys sille, että ihminen voisi saada joistain jutuista kiinni. Ja että tekstit voidaan ymmärtää vain osana ympäröivää todellisuutta. Tästä seurauksena on taas luonnollisesti protestanttinen meininki, jossa kirjasta luetun perusteella pyritään radikaalisti sorvaamaan (kirkollista) elämää uusiksi. Äärimmilleen vietynä tämä projekti näkyy tämän ja edellisen vuosisadan utopistisissa kokeiluissa, joissa todellisuus saa kyytiä ideologian viedessä voiton.

Mainitsemani munkkidiakonin viisaus tuli äskettäin jälleen mieleeni, kun kuulin erään hyvän tuttuni eronneen ortodoksisesta kirkosta. Pidän hänestä tyyppinä paljon enkä sinänsä halua sanoa mitään pahaa. Minulla oli kuitenkin jo kauan ennen eroa hänen kanssaan sellainen kokemus, ettei hän juurtunut siihen paikallisyhteisöön, johon hän kuului. Vaikka hän ei ollut ollut pitkään kirkon jäsenenä, hän oli korjaamassa yhtä jos toistakin paikallisyhteisön oletettua virhettä tai puutetta sen perusteella, minkä hän oli omaksunut kirjoista ja netistä todeksi. Yritin puhua hänelle useampaan otteeseen siitä, miten kirkkoon liittyneen pitäisi ottaa aluksi rauhallisesti, ”tyytyä” kirkossa rukoilijan rooliin ja juurtua osaksi yhteisöä. Ja kenties sitten jonain päivänä, jos vieläkin näkee korjattavia ongelmia, voisi olla niihin puuttumisen aika (muita kuunnellen). Mutta ei. Juurtumista ei tapahtunut, ja niin tie vei pois kirkosta.

Älyllisessä maailmassa eläminen on helppoa. Helppoa on elää myös jossain romanttisissa ortodoksisuuden kuvitelmissa, joissa ei tule vastaan hankalia seurakuntalaisia tai monimutkaisia käytännön tilanteita. Mutta todellinen hengellinen kasvu taitaa tapahtua siellä, missä on lihaa ja verta olevia ihmisiä, joiden sielut ovat monin tavoin haavoittuneita. Ja sitten keskeiseksi osaksi kilvoitusta hahmottuu sen uskominen, että tuo monin tavoin rosoinen ja rikkinäinen paikallisyhteisöni on todella Kristuksen kirkko.

Uskonnollinen kääntymys ja aviorikoksen logiikka

Kristus nousi kuolleista!

Kuulin juuri, että eräs ortodoksituttavani on liittynyt roomalaiskatoliseen kirkkoon. En tietenkään mene tarkemmin yksityiskohtiin, joita en edes tunne hyvin. Kääntymys toi kuitenkin mieleeni yhden ajatuksen, jota olen pyöritellyt aina silloin tällöin mielessäni: uskonnollinen kääntymys ja aviorikos taitavat noudattaa jokseenkin samankaltaista logiikkaa.

Ajatukseni on se, että usein aviorikokseen päätymisen lähtökohtana on se, että ihminen kokee omassa avioliitossaan jonkinlaista tyytymättömyyttä. Jotain puuttuu, ja tämä hiertää. Sitten törmää ihmiseen, jossa näkee vastauksen tyytymättömyyden kokemuksen taustalla olevaan tarpeeseen. Ja vaikka mieleen sitten nousisi rationaalisia argumentteja avioliiton puolesta ja uutta suhdetta vastaan, tarpeen tyydyttäminen vie helposti voiton.

Jotenkin samalla tavoin on varmaankin uskonnollisen kääntymyksen suhteen. Yksi toinen tuttuni sanoi joskus minulle, ettei hänelle ole koskaan tullut mieleenkään liittyä ortodoksiseen kirkkoon, koska hän kokee saavansa hengelliset tarpeensa tyydytetyiksi nykyisessä yhteisössään. Ei ole siis minkäänlaista tarvetta ”mennä vieraisiin”.

Nämä ajatukset vievät pohtimaan tällaisen tekemäni apologeettisen blogin mielekkyyttä. Tulee sellainen fiilis, että millään esittämilläni argumenteilla ei ole kauheasti painoarvoa, ellei lukijassa ole tyytymättömyyttä nykyiseen hengelliseen tilaansa tai yhteisöönsä. Mutta jos on herännyt jonkinlainen kaipuu kohti ortodoksisuutta – jos ortodoksisuuden kauneus vetoaa – ehkä silloin sydämestä voikin löytyä kaikupohjaa sanoilleni.

Ortodoksisuuteen kääntyminen ei tietenkään ole moraalitonta niin kuin aviorikoksen tekeminen. Päinvastoin! Se on Jumalan tahto. Pointtini onkin vain painottaa sitä, että kääntymisprosessit eivät ole ollenkaan niin rationaalisia kuin voisi ajatella. Mutta jotenkin tällaisten prosessien kautta Jumala johdattaa ihmisiä, jotta he lopulta päätyisivät sinne, minne Jumala heidät haluaa. Lopulta parasta, mitä ihminen voi tehdä löytääkseen totuuden, on oman sielunsa puhdistaminen. Tällöin tyydyttymättömät tarpeet eivät johda harhaan vaan voivat viedä sinne, missä ihminen voi löytää perimmäisen tyydytyksen Jumalassa.

Parasta mitä netillä on tarjota

Kristus nousi kuolleista!

Olen talven ja kevään mittaan julkaissut kirjoituksia, joissa olen kyseenalaistanut nettiortodoksian mielekkyyttä. Ehkä kaiken tämän päätteeksi haluan kuitenkin hehkuttaa yhtä nettivaikuttajaa: isä Paul Truebenbach on aivan huippu! En oikein edes tiedä, mistä aloittaisin hänen ylistämisensä. Parasta varmaan, että itse kuuntelette ja haltioidutte. Häneltä löytyy sekä henkilökohtainen YouTube-kanava että kirkon kanava, jolla julkaistaan hänen saarnojaan. Esimerkiksi tällä voi lähteä liikkeelle. Huikeaa!

Perennialismin monet tiet ja ortodoksinen eksklusivismi

Kristus nousi kuolleista!

Olen mukana työryhmässä, joka paneutuu apofaattiseen jumalakäsityksen ja teologisen kielen väliseen suhteeseen. Samalla projektissa käsitellään myös kysymystä perennialismista. Tässä yhteydessä viittaan perennialismilla etenkin René Guénonin ja Frithjof Schuonin ajatteluun. Heidän mukaansa eri hengelliset traditiot ovat eri teitä samaan perimmäiseen Totuuteen. Mitä pidemmälle tiellä pääsee, sitä enemmän eri perinteet alkavat näyttää toisiltaan ikään kuin syvätasolla. Ulkoisen kuoren alta löytyy yhteinen ydin. On huomionarvoista, että kaikki tiet eivät ole yhtä hyviä. Heidän mukaansa esimerkiksi kristinuskon eri varianteista ortodoksisuus on korkein.

Perennialismiin ei yleensä kuulu ajatus, että henkilö tarkastelee eri hengellisiä perinteitä ikään kuin ulkopuolisen näkökulmasta ja lainailee mielensä mukaisia elementtejä eri teistä. Painotus on pikemminkin siinä, että pitää kokonaisvaltaisesti omistautua yhdelle perinteelle ja sen avulla pyrkiä kohti perimmäistä Ykseyttä.

Ortodoksina minulle aika suureksi ongelmaksi perennialismin kannalta hahmottuu se, että Kristus sanoo olevansa ainoa tie Isän luo (Joh. 14:6). Tähän vielä päälle se, että kirkossa pelastusoppi on perinteisesti hyvin eksklusiivinen. Jos siis otettaisiinkin perennialistinen lähtökohta, käytännössä tiukasti ortodoksisen tradition mukaisesti kilvoittelevan pitäisi omaksua hyvin eksklusiivinen ymmärrys ei-ortodoksien pelastuksen mahdollisuudesta. Eikö ehdoton ortodoksisuuden seuraaminen siis välttämättä johda pois perennialismista?

Käytännössä vaikuttaa siltä, että perennialismi asettaa tietynlaisen filtterin, jonka kautta eri traditioita lähestytään, vaikka pitäisikin teoriassa sitoutua yhteen perinteeseen. Tämän takia kysymykseksi nousee, millä perusteilla perennialistisen filtterin osatekijät on valittu. Esimerkkinä: Sekä Guénon että Schuon olivat monisteja. He ajattelivat, että kaiken moneuden takana on perimmäinen Ykseys. Tällainen näkökulma johtaa loogisesti kolminaisuusopin kieltämiseen. Mutta jos otetaan tämä linja, kristinusko ei pysy eheänä. Sille ominaiset näkemykset alistetaan vieraalle perinteelle.

Vaikuttaa siltä, että perennialismi johtaa välttämättä siihen, että otetaan jonkin kenties mielivaltaisestikin valittu uskonnollis-metafyysinen ymmärrys, jonka läpi erilaiset perinteet suodatetaan. Minulle ortodoksina filtteriksi eivät kelpaa perennialistiset spekulaatiot. Pitäydyn mieluummin Kristuksen opetukseen ja kirkon uskoon. Olen toki perennialistien kanssa ihan samaa mieltä siitä, että ympäri maailman viisausperinteitä löytyy todella syviä ajatuksia, hienoja löytöjä. Erona on se, että minulle kaikki viisaus on lopulta Kristukselta peräisin. (vrt. Kol. 2:2–3) On yksi perinne, jossa on totuuden täyteys, muissa vain aavistuksia siitä.

Perennialismi on saanut aika paljon kritiikkiä osakseen joistain edellä mainitsemistani syistä. (Ks. esim. tämä juutalainen kritiikki tai tämä DBH:n kritiikki) Nyt muodissa taitaa olla uusperennialismi, joka kiinnittää huomiota siihen, että ympäri maailman on samankaltaisia mystisiä kokemuksia ja jaettuja mystisiä teemoja. Minulla ei ole sinänsä ongelmaa uusperennialismin teesin kanssa, koska se on aika vaatimaton. Suureksi kysymykseksi nousee tosin: mikä on mystisten kokemusten lähde? Samankaltaiset kokemukset eivät näet kerro siitä, että niidet taustalla vaikuttavat samat voimat. Demonit ovat hyviä huijaamaan, jos ihmisellä ei ole oikeaa erottelukykyä.

Vaikuttaa siltä, että valtaosa nykyihmisistä on perennialisteja. Tai no, Guénonin ja Schuonin perennialismi on aika sofistikoitunutta. Ihan eri meininkiä kuin New Age, jossa ei omistauduta millekään ja shoppaillaan itselle mieluisaa. Joka tapauksessa eksklusivistiset totuusväittämät koetaan nykyään hankaliksi. Yleinen on sellainen asenne, jossa ”sulla on sun juttu ja mulla mun”. Ihmisen suvereeni vapaus valita, mikä itseä miellyttää, hahmottuu korkeimmaksi arvoksi. Kristus kuitenkin sanoo olevansa ainoa Totuus ja hän on perustanut yhden kirkon, joka on hänen ruumiinsa. Ihmiselle on annettu vapaus, jotta hän voisi vapaasta tahdostaan rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään. Todellista vapautta on seurata Kristusta hänen kirkkonsa yhteydessä ja antaa itsensä alttiiksi toisten edestä. Silloin menettää elämänsä, mutta löytää sen hänessä.

Ortodoksisuuden valoisuus

Kristus nousi kuolleista!

Kääntymiskertomuksissa ortodoksisuuteen korostuu usein ortodoksisuuden valoisuus ja iloisuus. Kokemuksen tarkkaa merkitystä harvemmin avataan.

Jos asiaa haluaa kuitenkin jotenkin analyyttisemmin pyöritellä, uskoisin valoisuuden kumpuavan ortodoksisesta jumalakuvasta, joka ilmenee kauttaaltaan kirkon elämässä. Tuo kuva on aivan pohjattoman armollinen ja lempeä. Hyvä kiteyttäjä on tuhlaajapojan isä. Mies, joka tähyilee hulttiopoikansa perään, toimii houkan tavoin juostessaan tätä vastaan ja rikkoo kaikki sopivuuden rajat laittaessaan tälle bileet pystyyn.

Luterilaisena aikoinaan ihmettelin, kuinka ortodoksit rohkenevat käydä Jumalan eteen omassa vanhurskaudessaan, kun ortodoksit eivät usko siihen, että kristityille luettaisiin hyväksi jonkin sortin vierasvanhurskaus. Voin nyt paljastaa ortodoksien salaisuuden: rohkeus löytyy ortodoksisuuden opettamasta Jumalasta. Me uskomme, että Jumala näkee rikkinäisen ihmisen ja rakastaa ehdoitta. Ilman luterilaisen luettua vanhurskauttakin.

Vanhalle protestantille kasvu ortodoksiseen mielenmaisemaan voi olla hyvin pitkä. Puhun ihan omasta puolestanikin, jo yli seitsemän vuoden kokemuksella. Kun itse tarvitsen muistutusta Jumalan rakkauden suuruudesta, tuon tuhlaajapojan isän lisäksi mieleeni toisinaan tämän kirjoituksen. Se tiivistää jotain olennaista mielenlaadusta, josta olen lähtenyt liikkeelle, ja siitä, jota kohti olen toivottavasti kasvamassa.

Ortodoksit vain pussaavat Raamattua…

Toisinaan kuulee humoristisesti sanottavan, etteivät ortodoksit lue Raamattua, vaan he vain suutelevat sitä. Tämä väite heitetään kenties itseironisesti pöytään, kun ortodoksien huono raamattutuntemus käy ilmi. Mutta väitettä ei tulisi ottaa liian tosissaan. Niille, jotka ajattelevat, ettei ortodoksisessa kirkossa lueta Raamattua, suosittelen menemään tänä iltana Kristuksen 12 kärsimysevankeliumin palvelukseen. Siinä luetaan noin kolme tuntia Raamattua melko putkeen. Lähtevät väärät luulot pois!

Ylipäätään ortodoksisten palvelusten pituus on aika mielenkiintoinen juttu. Tällä viikolla vietetään tuntikaupalla aikaa kirkossa. Ja palvelukset ylipäätään ovat idässä paljon pidempiä kuin lännessä.

Minä ajattelen, että palvelusten pituudessa on viisautensa. Ottaa aikansa, jotta ihminen pääsee irti maallisista murheista ja voi olla vain läsnä Jumalan kanssa. Kenties parhaiten tämä toteutuukin kokoöisissä palveluksissa, jotka voivat kestää noin kuudesta lähes kahteenkymmeneen tuntiin saakka. Mutta yhtään hassumpi vaihtoehto ei ole myöskään pääsiäisyön palvelus…

Pääsiäisyön palvelus on tietenkin klassikko ja monen tuntema. Suuren perjantain (tai pitkäperjantain) palveluksista puhutaan tosi vähän. Minulle ne ovat kuitenkin yhdet rakkaimmista. Niistä löytyy lukemattomia järisyttäviä hetkiä. Jo etukäteen odotan sitä, että Kristusta kannetaan hautajaissaatossa pyhä Jumala -veisun kaikuessa. Me kannamme kuollutta Jumalaamme käsillämme, ja kuoro laulaa: ”Pyhä Jumala, pyhä väkevä, pyhä kuolematon, armada meitä”. Tästä paljon dramaattisemmaksi ei voi enää päästä!

Eikä tuosta enää kauaakaan niin pimeässä kirkossa kynttilät alkavat syttyä ja kuuluu veisu: ”Tulkaa, ottakaa valo illattomasta valosta ja ylistäkää kuolleista ylösnoussutta Kristusta!”

Henki ja kirjain

Apostoli Paavalin mukaan Henki tekee eläväksi, kirjain kuolettaa. Ortodoksina ja etenkin pyhittäjä Maksimos Tunnustajaa lukeneena olen aika paljon pyöritellyt Hengen ja kirjaimen suhdetta.

Minusta kenties parhain tapa ymmärtää apostolin sanat on itse Herran Kristuksen avulla. Kun fariseukset ja lainoppineet näkivät hänet, he juuttuivat kiinni hänen lihaansa. He näkivät vain nasaretilaisen puusepän pojan. Vaikka Messias seisoi heidän edessään, he olivat sokeita. Kirjaimeen hirttäytyminen kuoletti heidät.

Oppineista poiketen monet syntiensä särkemät näkivät syvemmin – he näkivät lihaksi tulleen Jumalan. Heille Kristuksen lihasta tuli Jumalan ja ihmisen kohtaamisen paikka. Heidät elävöitettiin. Nähdessään Messiaan he nousivat lihaksi tulleen kirjaimen avulla Henkeen.

Pian varhaiskirkossa nousi ryhmiä, jotka kielsivät Kristuksen todellisen ihmisyyden. He ajattelivat, että Jumalan voi kohdata Kristuksen lihan ulkopuolella. He hylkäsivät kirjaimen ja ajattelivat pääsevänsä osallisiksi Hengestä ohi Kristuksen lihan. Kuitenkin lihaksi tullut Jumala itse sanoi, ettei hän tullut kumoamaan lakia ja profeettoja. Halveksiessaan lihaa ja kirjainta, he kadottivat myös lihaksi tulleen Jumalan ja tämän Hengen.

Tunnustuksellisena luterilaisena minä olin kirjaimen vanki. Niin kauan kun pitäydyin sanan selkeään merkitykseen, ajattelin olevani uskollinen Jumalalle. Ortodoksina olen oppinut näkemään toisin. Kirjain ei ole itseisarvo. Uskossa on kyse suhteesta elävään Kristukseen. Kirjain on vain Hengen väline suhteen vaalimiseksi. Kirjain on se liha, jonka kautta Jumala voidaan kohdata. Kirjain ei ole Jumala.

Rooma vai Konstantinopoli, teoreettinen koherenssi vai historiallinen häröpallo?

Tutkin viime kesän ja alkusyksyn aikana melko paljon roomalaiskatolista ja ortodoksista nettiapologetiikkaa. Se näkyi tämänkin blogin kirjoitusten aiheissa. Jossain vaiheessa tuota pikkuprojektiani minulla tuli ähky vastaan. Tuntui siltä, että samat argumentit toistuvat. Samaa lähdeaineistoa luetaan. Johtopäätökset ovat päinvastaiset. Tämä näkyy etenkin kysymyksessä paaviudesta.

Hyvänä esimerkkinä samojen lähteiden erilaisesta tulkinnasta ovat esimerkiksi kourallinen ekumeenisissa kirkolliskokouksissa esiintyviä paavin tai tämän legaatin lausumia, joissa annetaan ymmärtää, että paavi on koko kirkon pää, ettei Rooma voisi langeta harhaoppiin ja ettei kukaan voi tuomita paavia. Roomalaiskatolilaiset tuppaavat ottamaan nämä lausumat kirjaimellisesti, ortodoksit yleensä korostavat sen sijaan sitä, että ne tulee ymmärtää retorisena liioitteluna – ainakin näin ne ymmärrettiin idässä.

Kenties noista kahdesta selitysmallista roomalainen kuulostaa äkkiseltään vakuuttavammalta. Mutta jos perehdytään bysanttilaiseen retoriseen kulttuuriin (joka näkyy esim. väitteissä, että Konstantinopolin patriarkaatti on aina pysynyt harhoista vapaana [vrt. Nestorios], Aleksandrian patriarkka on koko maailman tuomari, tuonelan portit eivät voita Rooman valtakuntaa [vrt. Matt. 16]) ja katsotaan, miten kirkko käytännössä kohteli paaveja, joita pidettiin harhaoppisina (esim. Vigilius tai Honorius), suitsutuksen tulkitseminen retoriseksi liioitteluksi ei kuulosta enää ollenkaan niin pöhköltä. Eli kysymykseksi nousee: mitäs tässä nyt pitäisi sitten tehdä, tulkita kirjaimellisesti vai kontekstuaalisesti?

Minulle itselleni on tullut (ortodoksina) vaikutelma, että roomalaiskatoliset apologeetit suhtautuvat usein ivallisesti väitteeseen, että korkea puhe paaveista olisi liioittelua. Mutta aika paljon ortodoksisen linjan puolesta puhuvat aiemmin mainostamani kirkollista primaattia koskevat ekumeeniset dokumentit (tämä, tämä, tämä), joissa roomalaiskatoliset aiheen huippututkijat myöntävät, ettei idässä uskottu Vatikaani I:n mukaiseen paaviuteen ensimmäisellä vuosituhannella. Tästä on kaiketi pääteltävissä, etteivät hekään tulkitse noita lausumia kirjaimellisesti. Asiantuntijat voivat toki erehtyä, mutta luulisi lähtökohtaisesti, että heillä olisi paremmat mahdollisuudet päätyä historiallisesti tarkkoihin tuloksiin kuin random nettiapologeeteilla. Ja jos roomalaiskatolilaisilta otetaan nuo muutamat lausumat pois argumentaatiopakista, silloin käteen ei jää kovinkaan paljoa. Lähinnä paavien jokseenkin monitulkintaisia lausahduksia 300-luvun lopusta ja 400-luvun alusta eteenpäin.

Evidenssiä Vatikaani I -tyyliseen paaviuteen löytyy aika vähän ensimmäiseltä vuosituhannelta, vaikka sitä pitäisi löytyä Vatikaani I:n mukaan runsaasti. Niinpä on ehkä aiheellista kysyä, miksi jotkut ovat kuitenkin vakuuttuneet roomalaiskatolilaisuudesta ja kääntyneet siihen jopa ortodoksisuudesta. Joskus toki kyse voi olla tietämättömyydestä, mutta monesti ei. Ajattelen, että taustalla vaikuttavat aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani ei-rationaaliset syyt.

Mieleeni tulee etenkin eräs nuori mies, joka ehti olla muutaman vuoden ortodoksina ennen roomalaiskatolilaisuuteen kääntymistä. Hän luetteli kääntymyksensä tueksi älyllisiä argumentteja paaviuteen ja Filioquehen sun muuhun liittyen. Mutta hän mainitsi myös sen, että hänen ortodoksipappinsa oli ollut entinen baptisti, joka oli otettu mirhallavoitelun kautta kirkkoon. Koska tämä oli upotettu vain kerran baptistikasteessa, jotkut ortodoksit olisivat pitäneet hänen ottamistaan kirkkoon mirhallavoitelemalla epäpätevänä. Niinpä mainitsemani nuori mies koki, ettei hän voinut olla varma, onko hänen pappinsa todella pappi. Roomalaiskatolilaisuudessa sen sijaan hänellä voi olla varmuus pappinsa kasteesta. Kasteen ulkoiseen muotoon ei ole samalla tavalla fiksaannuttu kuin idässä. Ja kun paavi on antanut käytännölle tuen, siihen voi luottaa.

Minulle syntyi vaikutelma, että tuo kaveri paini pahan epävarmuuden kanssa, ja tämä on lopulta kääntymyksen selittäjä: paavin tuoma varmuus vaikuttaa olevan rationaalisen argumentaation taustalle kätkeytyvä emotionaalinen syy, joka oli aivan ratkaiseva kääntymyksen selittäjä. Argumentit erinäisiin oppikysymyksiin liittyen vain oikeuttavat rationaalisesti ratkaisua, jota motivoi perimiltään tietynlainen varmuushakuisuus. Kuvaavaa on se, että jos paavius kumottaisiin, tuo kaveri luopuisi omien sanojensa mukaan kokonaan kristinuskosta. Ei mitenkään rationaaliselta tuntuva ratkaisu, ellei etsi ehdotonta varmuutta ja koe, ettei kukaan muu voi sitä taata kuin paavi.

(Ongelmalliseksi kasteen pätevyyteen vetoavan oikeutuksen tekee muuten se, että roomalaiskatolilaisuudessa ”me kastamme sinut” -muotoilu tekee kasteesta epäpätevän. Muutama vuosi sitten oli keissi, jossa tuhansia oli kastettu tuolla muodolla. Niinpä roomalaiskatolilaisuutta vaivaa sama kasteongelma, vaikka kasteen ulkoiseen muotoon sanoja lukuun ottamatta ei ole kiinnitetty samalla tavoin huomiota kuin idässä. Kenties Roomassa voi olla paljon enemmän teoreettisesti epäpäteviä pappeja kuin meillä ortodokseilla, jos lähdetään tällaiselle linjalle. Minä ajattelen, että perimmäinen ratkaisu näihin ongelmiin on Jumalan hyvyyteen ja joustavuuteen luottaminen.)

Minulle on jäänyt käteen tutkimuksistani myös sellainen ajatus, että roomalaiskatolilaisuus on teoreettisesti todella hyvältä kuulostava systeemi. Ortodoksinen systeemi on paljon hajanaisempi, kun piispat ovat ruhtinaita omissa hiippakunnissaan eikä kirkko pystyy linjaamaan ortodoksisia käsityksiä niin notkeasti kuin Rooman keskusjohtoinen systeemi. Toki tämä hajanaisempi malli tekee paljon vaikeammaksi kirkon uskon ja käytäntöjen määrätietoisen muuttamisen kuin roomalainen.

Jos kuitenkin irrottaudutaan hetkeksi teoreettisista malleista ja katsotaan historiallisia lähteitä, kaikki myöntävät sen, että kirkko toimii ensimmäisen vuosituhannen aikana synodaalisesti ja piispakeskeisesti. Tämä ei sinänsä kumoa roomalaiskatolilaisuutta, mutta heillä on todistustaakkana osoittaa, että synodaalisuudesta huolimatta uskottiin paaviuteen Vatikaani I:n hengessä. Meillä ei kuitenkaan ole kirkon praksiksessa mitään merkkejä Vatikaani I -tyylisestä primaatista ennen joitain 800-luvun paavin sooloiluja, joista lopulta paavitkin sanoutuivat irti (ks. Konstantinopolin synodi 879–880). Sen sijaan meillä on esimerkkejä, jotka ovat ristiriidassa tuollaisen paaviuskäsityksen kanssa. Niinpä ajattelen, että ihmisen pitää tehdä valinta Rooman historiattoman mutta teoreettisesti hienon ja koherentin mallin ja ortodoksisen historiaan syvästi juurtuneen epämääräisyyden välillä. Jos on analyyttinen ja varmuushakuinen, ei ole ihme, että Rooma vie mukanaan. Jos taas antaa suuren painoarvon kirkon historialliselle praksikselle ja apostolisten perinteiden säilyttämiselle ja pystyy elämään itäeurooppalaisen sekavalla mielellä, Roomasta ei ole kilpailijaksi.

Tämä ero läntisen teologisen koherenssin ja ortodoksisen epämääräisyyden välillä ei toki leimaa vain kysymystä paaviudesta. Se on yleisempi ilmiö, joka leimaa lännen ja idän kristillisyyden luonteita. Tuo aiemmin mainitsemani kaveri kehittelee systemaattisteologisesti hienolta kuulostavia malleja ja poimii yksittäisiä historiallisia esimerkkejä tai kirkkoisien lainauksia näkemystensä tueksi. Tosi läntistä. Jos ei lähde liikkeelle systemaattisesta teologiasta, kirkon historian moniäänisyys lyö vahvemmin vasten kasvoja. Minusta usein vaikuttaa siltä, että monessa kysymyksessä on paikallistraditioita ja erilaisia näkemyksiä ja piispat pitävät homman tavallaan kasassa. He käytännössä linjaavat, missä menevät sallittujen näkemysten rajat. Ja aina tätä rajanvetoa ei argumentoida mitenkään hienon teologisesti. Usein perusteet jäävät mysteeriksi. Esim. kirkkoon ottamisen kysymyksessä päädytään kolmeen kirkkoon ottamisen tapaan, mutta ensimmäiseltä vuosituhannelta ei löydy mistään hienoa systemaattisteologista selvitystä siitä, miksi juuri nuo kolme tapaa kullekin ryhmälle. Argumentoinnissa korostuu konsiilien ja piispojen valta tehdä linjauksia.

Minä olen tietysti läntinen ihminen, joka kaipaa koherenssia, teologista selkeyttä ja varmuutta. Ymmärrän ainakin osittain Rooman vetovoiman. Ehdoton sitoutuminen paaviin on helppo tie päästä uskonnolliseen varmuuteen ja ainakin teoreettisesti koherentteihin näkemyksiin. Ortodoksinen tie taitaa olla paljon vaivalloisempi. Tässä pitäisi ennen kaikkea olla kuuliainen piispalle ja luottaa häneen. Vaikka piispat eivät ole erehtymättömiä, Kristus on antanut heille kirkollisen vallan ja siksi heille tulee osoittaa kuuliaisuutta. Tämän lisäksi on olennaista kilvoitella ja löytää Jumala ja hänessä varmuus. Ja sitten Jumalan kokemisesta voi saada kenties näkökyvyn, jossa kirkon kaikessa rosoisuudessa on näkyvissä ihmeellistä koherenssia.

Kastekeskustelun jälkipuintia

Kävin vähän kastekeskustelua täällä kommenttiosiossa. Meni pari työpäivää ihan pilalle. Mutta oli kuitenkin hyödyksi, koska perehdyin aiempaa syvemmin arvovaltaisten ortodoksisten kanonistien kanonikommentaareihin. Ajattelin tässä vetää yhteen omia näkemyksiäni keskustelun jälkeen. Jos saisin joskus rahoitusta, voisin ehkä kirjoittaa ison kastekirjan, joka käsittelisi kirkon historiallista uskoa toisuskoisten kasteesta ja kirkkoon ottamisen käytännöistä.

Minun käsitykseni on se, että varhaisina vuosisatoina kirkossa vallitsi jonkin verran erimielisyyttä siitä, miten kirkkoon liitettävät tulisi ottaa vastaan. Jotkut kannattivat kaikkien kastamista, toiset olivat taas sitä mieltä, ettei kaikkia tule kastaa. Selkeyttä hajanaisuuteen toi se, että ekumeenisissa kirkolliskokouksissa (Konstantinopoli I, Trullo) linjattiin, että on kolme eri tapaa ottaa kirkkoon (kaste, mirhallavoitelu, synnintunnustus).

Trullon kirkolliskokouksessa vahvistettiin joukko kanoneja, joiden kirkkoon ottamisen kannat poikkeavat. Uudestikastajat usein viittaavat siihen, että Trullossa vahvistettiin Cyprianuksen kanoni, joka opettaa kaikkien kastamista. Tällöin ei huomioida sitä, että Trullo vahvisti myös Karthagon vuoden 419 synodin, joka torjuu donatolaisten uudestikastamisen, eikä myöskään sitä, että Trullo painotti Cyprianuksen kanonin paikallista luonnetta. Eikä sitä, että bysanttilaisten kanonikommentaattorien huomioista käy ilmi, ettei Trullon jälkeen kukaan heistä ajatellut Cyprianuksen kastekantaa koko kirkkoa sitovaksi.

Perustava ongelma uudestikastajien argumentissa on se, että he eivät ymmärrä, mitä kanonien vahvistaminen tarkoittaa. Trullon tapa vahvistaa kanoneja ennen omien kanoniensa esittämistä muistuttaa roomalaisten lakikokoelmien tapaa vahvistaa aiemmat lakikokoelmat ennen omien lakien esittämistä. Noissa vahvistetuissa lakikokoelmissa voi olla ristiriitaisiakin kanoneja. Ne vahvistetaan, koska halutaan korostaa oman lainsäädännön jatkuvuutta aiempaan. Yksityiskohtiin ei hirttäydytä. Voimassa oleva laki esitetään vahvistettujen lakien jälkeen. Niinpä Trullo ei suinkaan sitoudu Cyprianuksen kastekantaan ja käytäntöön vaan sen omaan linjaan: kirkkoon otetaan kolmealla tavalla.

Kun tutkin bysanttilaisten kanonistien näkemyksiä, minulle tuli uutena löytönä vastaan se, kuinka he soveltavat Joh. 3.5:tä. Trullon kanonin 84 kommenteissa he painottavat sitä, että jos ei voida tietää, onko lapsi kastettu, hänet tulee kastaa, koska Kristuksen sanojen mukaan ihminen ei voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan, jos hän ei ole syntynyt vedestä ja Hengestä. (Joh. 3:5) Tosi augustinolainen linja! Näin jyrkän kannan valossa olisi outoa ajatella, että kastamattomia voitaisiin hyväksyä kirkkoon ilman kastetta. (Kanonistien selitykset Karthagon vuoden 419 synodiin tekevät muuten myös täysin mahdottomaksi joskus uudestikastajien parissa esiintyvät tulkinnat, joiden mukaan tuo kokous ei opettaisi donatolaisten kirkkoon ottamista ilman kastetta.)

1700–1800-luvuilla alettiin ajatella kreikkalaisessa ortodoksiassa niin, että jos ihminen on saanut kasteen muussa kuin ortodoksisessa kirkossa, hänet voidaan ottaa ”ekomonian perusteella” mirhallavoitelulla kirkkoon. Tällöin mirhallavoitelu tekee epäpätevästä kasteesta pätevän. Tämä ajatus on kuitenkin vasta 1700-luvulla kehitelty eikä sille ole mitään perusteita ensimmäiseltä vuosituhannelta. Pyhältä Basileios Suurelta löytyy toki näkemys, että vaikka hänen mielestään kaikki kirkkoon liitettävät tulisi kastaa, ekonomian perustella voidaan ottaa kirkkoon ilman kastamista. Pyhältä Basileiokselta puuttuu kuitenkin kokonaan teoria siitä, että kirkolla olisi valta tehdä epäpätevästä kasteesta pätevä. Hänen näkökulmansa on puhtaan käytännöllinen: jos kasteen kautta kirkkoon ottamisesta olisi jostain syystä suurta haittaa, käytännöllisistä syistä on perusteltua ottaa kirkkoon muutenkin kuin kastamalla. Kirkko ei koskaan omaksunut pyhän Basileioksen jyrkkää näkemystä siitä, että kaikki kirkkoon otettavat olisi hyvä kastaa. Myös ekonomiasta puhuminen kasteen yhteydessä esiintyy vain Basileios Suuren kanonin kommentoinnin yhteydessä ennen 1700-luvun teoretisointeja.

Keskiajalla suuret ja arvovaltaiset kanonistit ajattelivat, että roomalaiskatolilaiset tulee ottaa kirkkoon pelkällä synnintunnustuksella. Käytännön todellisuudessa esiintyi kuitenkin ihan roomalaiskatolilaisten kastamistakin. Tästä kertoo esim. Serbian ruhtinaan Stefan Nemanjan uudestikaste. Kun tullaan 1400-luvulle, yleiseksi linjaksi vakiintui se, että roomalaiskatolilaiset otetaan mirhallavoitelulla kirkkoon. Tämä vahvistettiin yleisortodoksisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa 1484. Päätös tehtiin tietäen se, että roomalaiskatolilaiset eivät enää yleisesti kastaneet kolminkertaisesti upottamalla vaan valellen. Niinpä se täysin kumoaa rigoristisen kannan, jonka mukaan valelukaste ei olisi kaste ollenkaan.

Konstantinopolin kokous sai lisätukea esimerkiksi Jerusalemin yleisortodoksisesta synodista vuodelta 1672. Tuo kokous ulotti mirhallavoitelun käytännön ainakin kalvinisteihin ja luterilaisiin sanoessaan, että harhaoppisten kastamista pidetään iljettävänä, koska he ovat saaneet jo pätevän kasteen (artikla 15). Tästä linjauksesta on yritetty pyristellä irti kääntämällä kastetta käsittelevä kohta toisin. Ongelmana on vain se, että käännös ei ole kreikan kielen valossa toimiva eikä Jerusalemin linjan takana ollut Jerusalemin patriarkka Dositheos II itse kannattanut kasteen kautta kirkkoon ottamista.

Jerusalem 1672 on tosi merkittävä sen takia, että siinä sitoudutaan augustinolaiseen kasteoppiin, jonka mukaan (roomalaiskatolilaisten ja eräiden protestanttien) kaste kirkon ulkopuolella on pätevä. Ensimmäisellä vuosituhannella linjattiin vain, miten tulee käytännössä menetellä erinäisten ryhmien kirkkoon ottamisen kanssa. Tässä kuitenkin linjataan eksplisiittisesti teologia, joka selittää sitä, miksi kaikkia ei kasteta. Tämän arvovaltaisempaa lausumaa kasteteologiasta ei löydy koko ortodoksisesta traditiosta, koska Jerusalemin synodi on koko ortodoksisen maailman hyväksymä.

Uudestikastajien kantaa motivoi tiettyjen pyhien ja ohjaajavanhusten näkemys kaikkiin kirkkoon liitettävien kastamisen tarpeellisuudesta. Ajatellaan, että näiden yksittäisten kilvoittelijoiden mielipiteet kävelisivät esimerkiksi piispojen yli. Piispoilla ei kuulemma tarvitse olla kuuliainen, koska he eivät ole enää hengellisiä ihmisiä niin kuin varhaiskirkossa. Tätä vastaan sanoisin, että Kristus on antanut avaimet apostolien seuraajille ja luvannut olla heidän kanssaan maailman loppuun asti. Niinpä heillä on valta sitoa ja päästää piispan virkaan liittyvien lupausten perusteella. En ollenkaan tiedä, mistä on syntynyt ajatus, että kilvoittelun kautta saatava pyhyys antaisi jonkin sortin arvovallan soveltaa kanoneja ja ohittaa piispat. Täysi uutuus.

Toki pyhien lisäksi uudestikastajat esittävät myös traditioargumentteja. Esimerkiksi tuon Cyprianuksen kanonin ratifioinnin Trullon kirkolliskokouksessa. Mutta näissä argumenteissa keskeinen ongelma on se, ettei kiinnitetä huomiota siihen, miten kirkossa on historiallisesti ymmärretty erinäiset argumentit. Ortodoksisuus ei ole protestanttisuutta, jossa poimitaan yksittäisiä lausahduksia erinäisistä lähteistä ja rakennetaan niiden varaan oppisysteemejä. Olennaista on se, miten koko kirkko on ymmärtänyt eri asiat. Se käy ilmi kirkon arvovaltaisimmista kirkolliskokouksista sekä esimerkiksi arvovaltaisten kanonistien näkemyksistä, jotka ovat ohjanneet sitä, miten kirkossa on laajalti ajateltu eri kysymyksistä. Anekdotaalinen evidenssi toiseen suuntaan tai yksittäisten pyhien esimerkit eivät paljoa paina. Ne voivat toki tukea omaa linjaa, mutta ne eivät ole riittäviä yksinään todistamaan omaa kantaa oikeaksi.

Aidon ortodoksisesta argumentaatiosta hyvän esimerkin tarjoaa esimerkiksi seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous: ikonien tekemisen ja kunnioittamisen puolesta esitetään opillisia ja historiallisia argumentteja sekä ihmekertomuksia. Tai Khalkedonin kirkolliskokous, jossa ensin väännettiin siitä, onko uskontunnustus Kyrilloksen uskon mukainen ja Kristuksen ykseyden säilyttävä ja vasta sitten se vahvistettiin ihmeenomaisesti pyhän Eufemian reliikkiarkun äärellä oikeaksi. Uudestikastajien argumentaatiossa ikään kuin hypätään noihin viimeisiin argumentteihin ihan liian nopeasti. Sanotaan toki kovaan ääneen, että koko historia on ollut omalla kannalla, mutta edes pieni lähteiden analyysi osoittaa, että väite on perätön. Niinpä käteen jäävät vain ihmekertomukset, jotka eivät yksinään kanna kauas.

Pääväittelykumppanini tuolla kommenttiosiossa oli fiksaantunut tiettyyn näkökulmaan, joka oli minulle uusi. Siksi minulla meni hetki saada kiinni siitä, mitä hän oikein sanoo. Nähdäkseni lopulta kuitenkin aloin ymmärtää häntä ja nyansoin vastauksiani sen mukaisesti. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta hänen argumentaatioonsa. Minulle tuli olo, että hän syöttää minun vastaukseni tekoälylle ja postaa sitten niitä vastineiksi väitteisiini. Meno kävi aika turhauttavaksi. Siksi olikin ilo, että lopussa yksi avomielinen kysyjä taisi saada hyödyllistä ajateltavaa sanoistani. Hän oli miettinyt uuden kasteen ottamista, koska oli roomalaiskatolilainen eikä ollut saanut upotuskastetta. Painotin hänelle nöyryyden ja kuuliaisuuden merkitystä. Luottamusta piispaan. Koska sanani saivat tuon kyselijän miettimään uudestaan kysymystä ja pohtimaan sitä rukoillen, ehkä keskustelun saldo kääntyi näin ollen positiiviseksi.

Kastamisen suhteen tilanne ortodoksisessa maailmassa taitaa olla aika monimutkainen. Orthodox Ethos edustaa yhtä ääripäätä. Suomen ortodoksisessa kirkossa on taas puolestaan poikkeuksellisen selvää, että esimerkiksi luterilaisia ei tule kastaa kirkkoon otettaessa. Muualla ortodoksisessa maailmassa vaikuttaa elävän rinnan erinäisiä käytäntöjä. Olemme näin ollen ikään kuin palaneet takaisin ensimmäisten vuosisatojen hajanaisuuteen. Oudoksi koko homman tekee se, että kirkon synodaalinen linja on ihan selkeä. Kreetan pyhä ja suuri synodi vuonna 2016 vieläpä sanoi Jerusalemin vuoden 1672 synodia ortodokseja sitovaksi. En oikein tiedä, mikä tässä jutussa on niin epäselvää. Ortodoksinen kanta on ihan selkeä, vaikka käytäntö on sekava. Ei tosin välttämättä mitenkään harvinainen juttu ylipäätään.