Avainsana: kokemukset

Pyhäni muisto

Olen kertonut täällä aina silloin tällöin pyhistä, jotka ovat minulle tärkeitä. En ole kuitenkaan vielä sanonut omasta taivaallisesta esirukoilijastani mitään. Etunimeni perusteella voisi arvella, että pyhäni olisi ylienkeli Mikael (8.11.), mutta arvaus ei osuisi kohdilleen. Eikä se ole kukaan muukaan pyhä Mikael. Päätin valita oman pyhäni toisen nimeni perusteella ja päädyin apostoli Andreakseen, jonka muistopäivä on tänään (30.11.). Hänet tunnetaan ortodoksisessa perinteessä lisänimellä ”Ensinkutsuttu”, koska häntä pidetään ensimmäisenä opetuslapsena, joka tunnisti Jeesuksen Messiaaksi. Olen jälkeenpäin kuullut, että Antti olisi yleisin suomalainen ortodoksimiehen nimi ja apostoli Andreas siksi varmaan suosituin miesten pyhä. Ei siis kauhean omaperäinen valinta pyhäksi. En kuitenkaan kadu päätöstäni.

Minulla ei ole tällä kertaa jakaa hienoja lainauksia pyhän tuotannosta. Raamatussa toki apostoli Andreas pääsee pari kertaa ääneen (Joh. 1:40–42; 6:8–9), mutta hän ei sano mitään kovin ikimuistoista. Minua Andreas inspiroi ennen kaikkea esimerkkinä. Keskeinen piirre apostoli Andreaksen elämässä on Kristuksesta kertominen. Johanneksen evankeliumin ensimmäisestä luvusta voidaan oppia, että hän johti veljensä Pietarin Herran luo. Eikä hänen Kristuksesta todistamisen intonsa jäänyt siihen: apostoli Andreaksen suurista lähetysmatkoistaan voi lukea täältä.

Voisi ajatella, että apostoli Andreaksen elämä on niin kaukana omastani, että hän ei ole kummoinen esikuva kaltaiselleni lämpimässä kodissa kyyhöttävälle, akateemisesti orientoituneelle 2020-luvun suomalaiselle. En ole edes minkään sortin opetusvirassa, joten minun tehtäväni ei ole edes julistaa evankeliumia samalla tavalla kuin hänen. Väittäisin kuitenkin, että jokaisella kristityllä on mahdollisuus soveltaa pyhänsä esimerkkiä omaan elämäänsä; esimerkiksi apostoli Andreaksen alttius kärsiä Kristuksen evankeliumin tähden voi inspiroida minua siihen, että luovun Kristuksen tähden omista haluistani ja tarpeistani niiden hyväksi, jotka Jumala on laittanut minun elämääni. Näin voin omalla paikallani todistaa Herrasta ja kulkea apostoli Andreaksen jalanjäljissä, vaikka kompuroiva vaellukseni jääkin kauas hänen asettamastaan esikuvasta.

Toistaiseksi suurimmat hetkeni apostoli Andreaksen kanssa ovat olleet Athoksella, kun olen päässyt kunnioittaman hänen reliikkejään sekä Andreaksen skiitalla että Ksenofontoksen luostarissa. Mutta ei pyhä tietysti vaikuta ainoastaan siellä, missä hänen reliikkinsä ovat, ja olen kokenutkin apostolin varjelusta tällä lyhyellä taipaleellani ortodoksina muutenkin – joskus vahvemmin, joskus heikommin. Minulla on vielä paljon opittavaa omasta pyhästäni ja toivon kasvavani syvempään läheisyyteen hänen kanssaan. Jo nyt kuitenkin yhdyn iloiten päivän kontakkiin:

Ylistäkäämme Jumalan innoittamaa Andreasta hänen rohkeudestaan. Vapahtajan ensimmäinen apostoli ja Pietarin veli, toi veljensä Kristuksen luokse, ja hän huutaa meille: Tulkaa, me olemme löytäneet Hänet, jota maailma halajaa.

Neljäs palanen: Ensimmäinen uskonkappale (1.5.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Olen käynyt läpi suuren ajatustavan mullistuksen. Se ei tarkoita sitä, ettei paljon vanhaakin olisi jäljellä – sekä hyvässä että huonossa mielessä. Jälkimmäiseen koriin kuuluu varmaankin se, että minulla on taipumuksena pitää ihmisten ajattelua liian mekaanisena. Tämä piirre korostuu varsinkin täällä netissä, kun kirjoittaa monelle ihmiselle. En osaa huomioida tarvittavalla tavalla prosesseja, joissa toiset ovat. Lieneekö se edes mahdollista? No, pari palasta enää jäljellä. Sanonpa kuitenkin vielä alkuun sen, että minulle oli aikoinaan ihan mullistavaa, kun Esko väitti, etteivät ihmiset ole dogmaattisia koneita! 🙂 Aika kuvaavaa. Olkaa armollisia minua kohtaan. Nyt on neljännen palasen aika.

Mahtoiko se olla Tero, joka sanoi muutama kuukausi (?) sitten, että luterilainen julistus on usein käytännössä flaciolaista; siitä välittyy kuva, että ihminen olisi täysin roskaa, hänen tekonsa kokonaan mätiä. Ja minä sanoisin, että tällainen flaciolaisuus on ihan pätevää tietystä hyvin, hyvin, hyvin rajallisesta näkökulmasta katsottuna. Mutta jos tästä yhdestä näkökulmasta tulee ainoa näkökulma, silloin alkaa sattua. Jos se dominoi, ei pyyhi hyvin. Tunnarit tuntevat rientävät aivan oikein kertomaan, että kyllä he tunnustavat yhteiskunnallisen vanhurskauden olemassaolon; ihminen voi olla maallisessa mielessä ihan hyvä tyyppi. Ehkäpä suurempi kysymys on se, jääkö luomisen hyvyys kuitenkin varjoon, kun luterilaisen uskon painopiste on niin vahvasti vanhurskauttamisopissa, 2. ja 3. uskonkappaleessa.

Synkkä ihmiskäsitys on luovuttamaton osa protestanttista uskoa. Ajatellaan, että sen valossa käy vasta kunnolla ilmi, kuinka suurta on Jumalan armo. Kun laki paljastaa synnin syvyyden ja pimeyden, sitä kauniimpana näyttäytyy Jeesuksen Kristuksen tuoma syntien anteeksiantamus. Ja minä sympatisoin tätä näkökulmaa. En missään nimessä halua kyseenalaistaa sitä, että armo aukeaa erityisesti silloin, kun näkee, miten paljon sitä tarvitsee. Jumalan armon voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.

Mutta täydellisen turmeluksen opin asema protestanttisuudessa on minulle ongelma. Synnistä puhutaan helposti ikään kuin olemassa olevana asiana, substanssina. Synti ei kuitenkaan ole substanssi, koska Jumala ei ole luonut mitään pahaa. Luomakunta on hyvä. Ihminenkin on hyvä, koska Jumala on hyvä. Jos mitätöimme ihmisen arvon syntiopilla, hyökkäämme Luojaa vastaan. Maltilliset luterilaiset usein tekevätkin tärkeitä erittelyjä: luomisen näkökulmasta ihminen on hyvä, mutta langenneena hän on Jumalan vihan alla, jne. (Minulle synti on muuten nykyään vinoutumista ja kieroutumista, kapeaa perspektiiviä, joka saa ihmisen katsomaan maailmaa perkeleen silmin. Mutta siitä lisää ensi päivityksessä?)

Ongelma on erityisesti painotuksessa. Korostus ihmisen turmeluksesta johtaa minusta käytännössä usein siihen, että luomisen lahjoihin suhtaudutaan väheksyvästi, tai ei ainakaan niin ihmetellen kuin voisi. Jälkimmäiseen liittyen voisin sanoa sen, että nykyään minulle koko luomakunta todistaa aivan uudella tavalla Jumalan ihmisrakkautta. Olin ennenkin Vähä katekismuksesta oppinut ja kokemuksellisesti ymmärtänyt, kuinka hyvin Jumala pitää minusta päivittäin huolen. Ero nykytilaan on siinä, että uskonkappaleet ovat vahvemmin yhteydessä toisiinsa. Se, mikä on ennen ollut hyvää, on nyt vielä parempaa. Kristuksen kuninkuus läpäisee koko todellisuuden, jne.

Edelliseen, luomistyön väheksymiseen, liittyen totean, että minun kokemukseni on se, että esim. tunteet ovat tunnarit vakavasti ottavissa luterilaisissa piireissä kaikkein useimmiten esillä muodossa: sinun ei tarvitse uskoa omiin tunteisiisi, vaan vastoin niitä, saat heittäytyä Jumalan Pojan sovitustyön varaan. Sama negaation kautta luomistyön lähestyminen koskee myös järkeä, jota Luther taisi kutsua sellaisella, sinänsä ymmärrettävällä, nimityksellä, että jätän sen mainitsematta… Toki, taas maltilliset luterilaiset sanovat, että tunteet ja järki ovat hyviä asioita, kun ne pysyvät rajoissaan. Tunteet voivat antaa tärkeää tietoa meille. Järki taas soveltuu loistavasti askaroimaan ihmiselle alisteisen, maallisen regimentin alueella. Hengellisen elämän alueella suhteen järkeen tulee olla kuitenkin varauksellisempi, vaikka jonkin sortin uudestisyntyneen järjen oppi tunnustettaisiinkin.

Minulle oli muuten aika mullistavaa, kun opin tuntemaan paremmin joitain psykologian tarjoamia näkökulmia. Olin nimittäin imaissut todella vahvasti sellaisen eetoksen, että tunteisiin ei tule luottaa, vaan yksin Jumalan sanaan. Mutta onneksi minulle alkoi aueta se, että tunteet ovat oikeasti tärkeitä. Niitä pitää kuunnella. Ne voivat viedä harhaan joskus, koska ihmisen perspektiivi asioihin voi olla vinoutunut, mutta tunteet ovat oikeasti hyviä, Jumalan lahjoja. Jos tunteita ei kuuntele, sattuu. Pahasti. Syntiä, sanon minä.

Jos tunteita ja järkeä ei kuuntele, ei voi olla hyvä sielunhoitaja. Jumalan sanan oppia pitää osata soveltaa yksittäisille kristityille, muuten haavoittaa – voi ryöstää toiselta jopa kokemuksen Jumalan rakkaudesta, armosta ja rauhasta. Jokainen ei tarvitse samaa hoitoa. Pitää kirjoittaa henkilökohtaisia reseptejä. Gerhard on ihan oikeassa siinä, että pelkällä saarnalla ei saa hoidettuja sieluja kuntoon. Tarvitaan yksityisrippiä. Mutta kahden keskeinen kohtaaminen ja opetuksen sielunhoidollinen soveltaminen vaatii uskoa siihen, että minun järkeni, mutuni, päättelyni yms. voivat olla toisen sielun kannalta erittäin tärkeitä. Onko kuitenkaan varaa uskoa näin, jos ihmismieli on syvästi turmeltunut?

Ja kuinka toimiva mainitsemani erottelu maallisen ja hengellisen välillä oikeastaan on? Voiko todellisuutta pilkkoa ikään kuin kahteen palaan? Ei se tietenkään ole tarkoituskaan. Maallinen regimenttikin on Jumalan. Mutta toisaalta: eivätkö sielunhoidolliset pohdinnat ja opastukset ole leimallisen hengellisiä neuvoja? Jos väitetään, että järki toimii hyvin vain maallisten asioiden parissa, ei ole kovin hyvää pohjaa sanoa toiselle, että tämän pitää nyt uskoa pastorin sielunhoidollista viisautta eikä Jumalan sanan ehdotonta käskyä, jonka pastori kuitenkin tietää syvällä sisimmässään pistävän tuon haavoittuneen lampaan aivan paloiksi. Vähän kiusalliseksi asetelman tekee se, että pastori yleensä puhuu triumfalistisesti siitä, että sanaa pitää seurata kaikissa tilanteissa ehdoitta, ilman kompromisseja. Nyt vaikuttaa siltä, että hän itse toimii juuri niin kuin ne, joita hän yleensä julkisesti kritisoi. Jos taas hylkää ”ihmisviisauden” ja menee systeemin ehdoilla, silloin ei välitä siitä, että ihmiset pirstoutuvat. Ehkä tulee sille sokeaksi. Tärkeämpäähän on uskollisuus Jumalan sanalle, tai oikeastaan sille, millaiseksi minä hahmotan Jumalan sanan opetuksen niillä oletuksilla, joita en ehkä tiedostakaan omistavani.

Kaltaiselleni kaupunkilaispojalle, jota ei ole siunattu paljolla maalaisjärjellä, systeemin mukaan toimiminen meni erittäin pitkälle. Niillä, joilla on jalat tukevammin maassa ja paljon elämänkokemusta, voi olla paljon tasapainoisempi suhde esittämiini probleemoihin. Ongelma minusta on kuitenkin siinä, että tunnustuskirjojen luterilaisuus on teoreettisessa oppikeskeisyydessään omiaan ruokkimaan sokeutta todellisuudelle, jossa elämme ja vaatimaan uskollisuutta oppisysteemille.

Mutta mistä kumpuaa tarve asettaa vastakkain järki, tunteet ja Jumalan sana? Raamatullinen perisyntioppi on varmasti luterilaisen automaattivastaus. Minä väitän, että juuret menevät syvälle myöhäiskeskiajan ajatteluun. Siitä kertoo seuraava palanen. Mutta sanon jo nyt varoitukseksi: homma menee vaikeammaksi. Se taitaa olla oikeastaan pala eikä palanen. Sen varassa kaikki seisoo ja kaatuu. Siksi viides postaukseni lähtöni syistä on näillä näkymillä tämän sarjan viimeinen. Se ilmestynee torstaina. Jos Jumala suo, kirjoitan vielä sen jälkeen yhden päivityksen siitä, minne askeleeni suuntautuvat jatkossa.