Skolastiikka muutti merkittävästi läntistä kristillisyyttä. Pyrkimyksenä oli yhdistää etenkin aristoteelista filosofiaa ja kristillistä uskoa. Luoda todellisuutta laajasti selitettävä synteesi. Tavoitteena oli pitää kiinni siitä, että uskolla olisi ensisijainen asema ja järjellä vain uskoa palveleva. Järki pystyy selittämään uskoa, mutta uskoa ei tule alistaa järjelle. Mutta näin ortodoksisesta vinkkelistä joissain jutuissa järjelliset päättelyt kävelivät uskon yli.
Överiksi menevä järkeily näkyy minusta kirkkaasti etenkin joissain sakramenttioppia koskevissa muutoksissa. Kasteen apostolisesta muodosta (kolminkertaisesta upottamisesta) pikkuhiljaa luovuttiin, koska pääteltiin, että Kolminaisuuden nimi ja vesi riittävät tekemään kasteesta pätevän. Malja evättiin maallikoilta läikkymisen pelossa ja vedoten siihen, että ehtoollisleivässä saa Kristuksen veren, koska kyseessä on ylösnousseen Kristuksen ruumis. Ehtoollinen evättiin imeväisiltä ja pieniltä lapsilta. Näin rikottiin varhaiskirkosta saakka vallinnut vakaumus, että initiaation sakramentit (kaste, mirhallavoitelu ja ehtoollinen) kuuluvat yhteen. Tradition murtamista perusteltiin sillä, että pienokaiset eivät olleet tulleet vielä järjenkäytön ikään ja siksi he eivät tarvinneet ehtoollista syntien anteeksiantamukseksi. He eivät myöskään pystyneet koettelemaan itseään järkeä käyttäen.
Kaikkia kolmea esimerkkiä luonnehtii asetelma, jossa on vakiintunut kokonaiskirkollinen perinne, joka pistetään uusiksi teologisiin perusteluihin ja järkiargumentteihin vedoten. Ja tämä on tosi radikaali juttu, koska kirkossa oli tapana ajatella, että kirkolliset käytännöt voivat olla yhtä velvoittavia kuin opilliset käsitykset (ks. Basileios Suuri: De Spiritu Sancto, 27, 66). Ja niinpä siinä missä perinteinen ortodoksinen argumentaatio on lähinnä isiin vetoamista, lännessä syntyi sellainen meininki, että traditiota voi sorvata uusiksi ainakin kirkollisten käytäntöjen osalta, mikäli sille nähdään hyviä teologisia perusteita. Mentaliteettina ei ole siis välittää eheästi isiltä saatua vaan luoda uutta teologiaa, jos sille nähdään teologisten argumenttien valossa hyvät perusteet.
Skolastiikka loi uudenlaisen suhteen teologiseen perinteeseen. Ja minun on vaikea nähdä esimerkiksi reformaation puhkeamista ilman skolastiikan taustaa. Reformaattorit toki korostivat sitä, että he halusivat palata keskiajan skolastiikasta varhaisempaan traditioon. Mutta skolastikkoihin heitä kuitenkin yhdistää se, että peritty traditio alistetaan teologiselle järkeilylle ja sitä analysoidaan kriittisesti. Tässä keskeinen jatkumo. Ja kun sitten jatketaan aatehistorian kulkemista kohti nykypäivää, sama mentaliteetti leimaa läntistä ajattelua vieläkin. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa se, kuinka Suomen ortodoksisessa kirkossa on vahva feministinen virtaus, joka kritisoi kirkon traditiota feministisillä lähtökohdilla ja haluaa muuttaa kirkollisia käytäntöjä. Tässä ei kauheasti isiin vetoaminen auta, kun ajattelua määrittää se, että historiassa on ollut kyse naisten sortamisesta eivätkä isät näytä enää kauhean pyhiltä isiltä.
Itse ajattelen niin, että ortodoksisuudelta vaaditaan varmaankin lännessä sitä, että uskoa ja sen käytäntöä puolustellaan rationaalisin argumentein. Pitkän aatehistoriallisen kehityksen seurauksena meillä ei ole sellaista traditioon kohdistuvaa nöyryyttä, joka on leimannut perinteisesti ortodoksisuutta. On kuitenkin olennaista pitää mielessä se, että järjellä ja teologisilla argumenteilla on vain traditiota selittävä rooli. Niiden ei tulisi muuttaa traditiota, koska kirkon tehtävänä on välittää uskollisesti perittyä uskoa ja sitä ilmentäviä käytäntöjä eteenpäin. (vrt. Matt. 28:20; Juud. 3)
Kuulin juuri, että eräs ortodoksituttavani on liittynyt roomalaiskatoliseen kirkkoon. En tietenkään mene tarkemmin yksityiskohtiin, joita en edes tunne hyvin. Kääntymys toi kuitenkin mieleeni yhden ajatuksen, jota olen pyöritellyt aina silloin tällöin mielessäni: uskonnollinen kääntymys ja aviorikos taitavat noudattaa jokseenkin samankaltaista logiikkaa.
Ajatukseni on se, että usein aviorikokseen päätymisen lähtökohtana on se, että ihminen kokee omassa avioliitossaan jonkinlaista tyytymättömyyttä. Jotain puuttuu, ja tämä hiertää. Sitten törmää ihmiseen, jossa näkee vastauksen tyytymättömyyden kokemuksen taustalla olevaan tarpeeseen. Ja vaikka mieleen sitten nousisi rationaalisia argumentteja avioliiton puolesta ja uutta suhdetta vastaan, tarpeen tyydyttäminen vie helposti voiton.
Jotenkin samalla tavoin on varmaankin uskonnollisen kääntymyksen suhteen. Yksi toinen tuttuni sanoi joskus minulle, ettei hänelle ole koskaan tullut mieleenkään liittyä ortodoksiseen kirkkoon, koska hän kokee saavansa hengelliset tarpeensa tyydytetyiksi nykyisessä yhteisössään. Ei ole siis minkäänlaista tarvetta ”mennä vieraisiin”.
Nämä ajatukset vievät pohtimaan tällaisen tekemäni apologeettisen blogin mielekkyyttä. Tulee sellainen fiilis, että millään esittämilläni argumenteilla ei ole kauheasti painoarvoa, ellei lukijassa ole tyytymättömyyttä nykyiseen hengelliseen tilaansa tai yhteisöönsä. Mutta jos on herännyt jonkinlainen kaipuu kohti ortodoksisuutta – jos ortodoksisuuden kauneus vetoaa – ehkä silloin sydämestä voikin löytyä kaikupohjaa sanoilleni.
Ortodoksisuuteen kääntyminen ei tietenkään ole moraalitonta niin kuin aviorikoksen tekeminen. Päinvastoin! Se on Jumalan tahto. Pointtini onkin vain painottaa sitä, että kääntymisprosessit eivät ole ollenkaan niin rationaalisia kuin voisi ajatella. Mutta jotenkin tällaisten prosessien kautta Jumala johdattaa ihmisiä, jotta he lopulta päätyisivät sinne, minne Jumala heidät haluaa. Lopulta parasta, mitä ihminen voi tehdä löytääkseen totuuden, on oman sielunsa puhdistaminen. Tällöin tyydyttymättömät tarpeet eivät johda harhaan vaan voivat viedä sinne, missä ihminen voi löytää perimmäisen tyydytyksen Jumalassa.
Pyhän Sofroni Athosvuorelaisen kirja Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen kolahti taas kovaa. Kirjan ensimmäisessä osassa pyhä Sofroni esittelee ohjaajavanhuksensa ajattelua. Sieltä löytyy jaottelu, jossa rukouselämä jaetaan kolmeen vaiheeseen. Ensimmäinen vaihe on mielikuvituksellinen. Toinen vaihe on älyllinen. Kolmannessa vaiheessa päästään jo sydämen rukoukseen.
Ortodoksinen perinne on suhtautunut mielikuvituksen käyttöön rukouselämässä kriittisesti. Demonit näet käyttävät erilaisia mielikuvituksia himojen herättämiseen. Jos ihminen velloo mielikuvien maailmassa, hän on altis demonien hyökkäyksille. Mielikuvilla on myös usein suuria emotionaalisia vaikutuksia. Niinpä mielikuvituksen käyttäminen hengellisessä elämässä altistaa ylpeyden vaaralle: jos Kristuksen ajatteleminen mielikuvituksellisesti aiheuttaa syviä tunteita, voi syntyä ajatus omasta pyhyydestä. Tässä on suuri vaara.
Kenties vieläkin salakavalampi vaara liittyy kuitenkin älyllisen rukouksen vaiheeseen. Tämä vaara kohtaa erityisesti niitä ihmisiä, jotka ovat jokseenkin älyllisesti orientoituneita. Heidän mielensä liitelee sanojen, oppirakennelmien ja teologisten kysymysten maailmoissa. Näin vaarana on jälleen ylpeys, kun ihmisessä herää jonkinlainen luottamus siihen, että hän voisi järjellään tuntea totuuden. Älyyn painottuvan hengellisyyden ja rukouselämän toinen suuri ongelma on se, että se pitää mielen pois ihmisen sydämestä – ihmisen sielun syvyyksistä, jossa Jumala on yliälyllisesti kohdattavissa. Näin rukous ei pysty saavuttamaan syvintä tasoaan. Todellinen teologia jää tavoittamatta ja tyydytään älyllisiin rakennelmiin.
Ehkä kuitenkin vielä erityisen haastava kombo on se, että jos ihminen on älyllisesti virittynyt ja sen lisäksi saanut vielä jonkin verran maistaa kaikkein syvintä rukousta. Tällöin on erityisen suuri vaara hengelliseen itseluottamukseen ja itseriittoisuuteen. Oman ajattelun suhteellisuus ja rajallisuus unohtuu helposti.
Pyhän Sofronin mukaan pyhälle Siluanille keskeinen rukouksen arvioinnin kriteeri oli vihollisten rakastaminen. Tämä on aika vavahduttava toteamus. Varsinkin, kun sitä sovelletaan nettiortodoksiaan. Netti on meinaan täynnä ortodoksisia opettajia, jotka osaavat hienosti kumota ei-ortodoksien näkemyksiä. Reformoiduilta lainattuun foundationalismiin nojaten osoitetaan aukottoman oloisesti, että on täysin irrationaalista olla mitään muuta kuin ortodoksi. Tätä evankeliumia sitten julistetaan koppavasti ja aggressiivisesti, kauhealla uholla. Mutta näkyykö tässä meiningissä pyhässä Siluanissa puhunut Henki?
Pahoin pelkään, että valtaosa nettiapologetiikasta on sekä sen kuuntelijoille että tekijöille sielun turmelukseksi. Hengellistä viihdettä ja omassa oikeassa olemisessa vellomista. Vihollisten rakastamisesta ei ole tietoakaan, ylpeys ja omahyväisyys kukoistavat. Enkä uskalla sanoa, että tämäkään blogi olisi malliesimerkki pyyteettömästi toisten hyvää etsivästä kirjoittamisesta.
Pyhän Siluanin esirukouksien tähden, Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda meitä!
Meille länsimaisille ihmisille on tainnut valistuksen perintönä periytyä ajatus siitä, että järki on totuuden löytämisessä parhaimpia apuja. Toki tällaista järkikäsitystä myös haastetaan, mutta se elää silti vahvana kulttuurisessa kontekstissamme.
Järki on sikäli kätevä apuri, että se vaikuttaa olevan jotenkin objektiivisempi kuin tunne. Voin esittää järkiargumentteja, ja niihin (ainakin usein) pääsee käsiksi ihminen kuin ihminenkin. Jos sen sijaan puhun siitä, miksi jokin tuntuu minusta oikealta, tämä ei ole ollenkaan niin vakuuttavaa. Jos toinen ei tunne samaa kuin minä, silloin minun tunteideni painoarvo ei ole kovinkaan suuri.
Jos järki hahmotetaankin ikään kuin neutraalina työkaluna, tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että järjellinen päättely johtaisi aina totuuteen tai edes samaan lopputulokseen. Järki ei meinaan ole koskaan muusta sielusta irrallaan. Järjenkäyttö on aina riippuvaista tekijöistä, jotka eivät perustu järkeen. Sanotaan, vaikka että materialistisen maailmankuvan omaava ihminen järkeilee todellisuuden luonteesta koherentin oloisesti. Vaikka argumentaatio olisi timanttista, tietynlainen maailmakuva asettaisi tuolloinkin järkeilylle rajat. Maailmankuva vaikuttaakin aina siihen, mikä tuntuu ”järkevältä” ja ohjaa järjenkäyttöä (päättelyn mielessä). Toki on muitakin tekijöitä. Olennaista on joka tapauksessa se, että on jonkinlainen ”esijärjellinen taso”, johon järki on sidoksissa.
Järjen sidoksisuus muihin seikkoihin tekee ymmärrettäväksi sitä, miksi järkevätkin ihmiset voivat ajatella hyvin eri tavoin erinäisistä asioista. Järjenkäytön lähtökohdat ovat erilaiset, siksi lopputuloksetkin poikkeavat. Järjen epäneutraalius herättää ehkä kysymyksen: onko meillä mitään mahdollisuutta löytää totuus, jos näennäisesti objektiivinen järkikään ei ole niin neutraali arvioija kuin voisi luulla?
Tällä blogilla välillä vilahtanut Maksimos Tunnustaja on mielenkiintoinen teologi mainitsemani ongelmakentän kannalta. Hänellä selkeä näkemys siitä, että sielun alimmista osista nousevilla himoilla on vääristäviä vaikutuksia sielumme toimintaan. Vain sielunsa puhdistanut pystyy näkemään todellisuuden oikein – näkemään sen kauttaaltaan Jumalassa. Tällaisen ihmisen järki voi toimia luotettavasti, koska sen käyttöä eivät vinouta mitkään tiedostamattomat tekijät. Puhdas sielu on eheästi kontaktissa todellisuuteen ja siksi järkeileekin pätevästi.
Ortodoksisuudessa pyhätkin ovat erehtyväisiä, koska kukaan ei ole täysin puhdas. Eikä kaikki mahdollinen tieto ole saatavilla, ellei Jumala sitä ilmoita. Pyhät eivät ole oraakkeleja. Edellä sanomani perusteella on kuitenkin selvää, että pyhien sanoilla tulisi olla painoarvoa. Koska he ovat antautuneet sielunsa puhdistamiseen, he pystyvät näkemään tarkemmin kuin tavalliset pulliaiset, jotka ovat himojensa vankeja. Usein pyhille Jumala voi puhua suoraankin, mutta jos mietitään järjenkäyttöä, senkin luulisi pelaavan hyvin, kun ei ole himoja vinouttamassa järjen toimintaa. Mikäs siis parempaa kuin lukea pyhiä, jotta oppisi tervejärkisyyttä!
Vanhana apologetiikan harrastajana olen alkanut tulla siihen tulokseen, että apologetiikka on pitkälti turhaa. Useinhan ajatuksena apologetiikassa on se, että järkiargumentit vakuuttaisivat vastapuolen omalle puolelle. Näin kuitenkin ymmärrettävästi harvoin käy (ks. yllä oleva teksti). Ehkäpä siksi iäistä apologeettista veivausta suositeltavampaa olisi keskittyä sielun puhdistamiseen. Voisi olla mullistavaa. Ehkä sitä kautta jotkin järjelliset ongelmatkin voisivat selvitä. Apologetiikan tehtäväksi jäisi tällöin vain uskon puolustaminen, ennen kaikkea niille, jotka näkevät samoin kuin minä.
Ortodoksisen nettiapologetiikan suuret nimet edustavat usein ortodoksisuuden muotoon puettua presuppositionalistista apologetiikkaa. Perusajatus on se, että ortodoksisuus tulee olettaa todeksi, jotta maailmankuva voi olla koherentti ja jotta voi ylipäätään rationaalisesti oikeuttaa sen, että ihminen voi tietää mistään mitään. Ortodoksisuuden apologeettinen uskottavuus perustuu sen massiivisen selitysvoimaan. Muiden uskontojen ja maailmankuvien ajatellaan olevan sisäisesti ristiriitaisia ja ortodoksisuutta vähemmän todellisuutta selittäviä.
Presuppositionalismi kohtaan on esitetty kritiikkiä. Ortodoksinen varianttikin on saanut kritiikkiä osakseen. On esimerkiksi väitetty, että ajattelutapa johtaa siihen, etteivät vanhan liiton pyhät voineet oikeuttaa tietoaan mistään, koska heille tiedon saamisen oikeutuksena toimiva kolminaisuusoppi oli vielä jokseenkin pimennossa.
Minä itse en torjua täysin presuppositionalismia. Minusta ortodoksisuudella on suuri selitysvoima, ja tämä tukee sen rationaalista uskottavuutta. Väite, että sitoutuminen ortodoksisuuteen olisi tiedon mahdollisuuden edellytys kuulostaa kuitenkin hieman överiltä. Minulla liittyy väitteeseen pienoinen antropologinen huolikin, josta ajattelin tänään lyhyesti kirjoittaa.
Presuppositionalismin juuret ovat reformoidussa kristillisyydessä, jota leimaa vahva rationaalisuus. Esimerkiksi reformoidun jumalanpalveluksen keskiössä on saarna, oikean tiedon välittäminen jumalanpalvelukseen osallistuville. Ortodoksisuudessa painotukset ovat erilaiset, koska antropologia on ilmeisesti melko erilainen. Ainakaan järki ei ole samanlaisessa asemassa kuin reformoidussa kristillisyydessä. Korkeinta sielun toimintaa on Jumalan hengellinen näkeminen, taivaallisten todellisuuksien katseleminen. Koska antropologia on erilainen, minusta olisi hyvä olla varuillaan sen suhteen, ettei reformoidun kristillisyyden älyllisyys johda ortodoksisia nettiapologeettoja ortodoksiselle perinteelle vieraaseen rationalismiin.
Ortodoksisessa presuppositionalismissa minua vieroksuttaa se, että korostetaan tarvetta rationaalisesti oikeuttaa yhtä ja toista. Tällainen painotus ei ole ortodoksiselle perinteelle ominainen. Esimerkiksi Gregorios Palamaksen mukaan varminta tietoa syntyy Jumalan suorasta näkemisestä. Tämä tieto on sinällään varmaa, se ikään kuin kantaa varmuutta itsessään. Sitä ei tarvitse rationaalisesti oikeuttaa ennen kuin sen voi tietää varmaksi. Se on ylirationaalista tietoa, joka vakuuttaa itsestään. Jos ja kun näin on, voidaan kysyä: miksi vähemmän varman tiedon suhteen ei voisi olla samoin? Miksi ei olisi rationaalista uskoa johonkin asiaan sen tähden, että se on jotenkin itsessään vakuuttava? Miksi en voisi esimerkiksi tietää, että ristiriidattomuuden laki on totta ilman, että jotenkin rationaalisesti oikeuttaisin itsestäänselvänä pitämäni totuuden? Ristiriidattomuuden lakihan on kaiken rationaalisen ajattelun lähtökohta.
No, ehkä joku aiheeseen paremmin perehtynyt voi huomata ajatukseni alkeellisiksi. En väitä olevani aiheen asiantuntija. Enkä tosiaan torju täysin presuppositionalismin arvoa. Haluaisin kuitenkin peräänkuuluttaa sitä, että ortodoksisuudessa korkeinta tietoa on niin sanottu noeettinen tieto, joka ylittää järjen tiedon. Jos/kun presuppositionalismi heittää varjon tämän ajatuksen ylle, silloin se on ortodoksisuuden kannalta ongelmallista. Noeettisen tiedon arvon sisäistämisellä tulisi olla myös käytännöllisiä vaikutuksia: vähemmän nettiapologetiikkaa ja iän ikuisia rationaalisia argumentteja, enemmän rukousta ja kilvoittelua, jotta voisi kasvaa hengellisessä näkemisessä ja tuntea kokemuksellisesti taivaallisia totuuksia.
Toissakertaisen kirjoituksen jatkoksi tuli mieleen kirjoittaa vielä ylipäätään siitä, mikä on tietämisen arvoista. Minä olen yrittänyt opetella siihen, että suhteuttaisin aina sitä, mitä teen, elämäni tarkoitukseen, joka on sieluni pelastuminen. En ole tämän tavoitteen toteuttamisessa mitenkään täydellinen ja lankeilen koko ajan. Mutta teoriassa homma menee niin, että kun minun tekee mieli katsoa esimerkiksi uutisia, nettivideoita tai jotain muuta hömppää, mietin, onko niistä minulle todella hyötyä. Harvoin kadun sitä, että jätän jotain katsomatta. Mainitsemani uutisetkin ovat usein vain viihdettä. Klikkiotsikoita ja turhaa juoruilua, jotka eivät ruoki mitään ylevää. Mutta asioista pitäisi kuulemma ”olla perillä”…
En tiedä, onko se jonkin sortin ajattelun demokratisoitumista vai mitä, mutta usein minusta tuntuu siltä, että sillä pitäisi olla kauheasti väliä, mitä mieltä ihminen on. Ihan kuin kaikkien mielipiteillä olisi suurta painoa-arvoa. Ja kaiken lisäksi jokaisella pitäisi olla kaikkeen mielipide. Mutta miksi? Eikö sielun rauhan kannalta olisi paljon parempi, että keskittyisi niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa? Turha hajauttaa sieluaan kaiken maailman murheisiin. Jos haluaa tulla pyhäksi, se vaatii armotonta kamppailua siinä elämäntilanteessa, jossa itse on. Jumalan armon avulla kaikki voimat siihen.
No, minä olen tällainen kummajainen, jonka mieli pyörii maailman ongelmien sijaan usein teologisissa ongelmissa. Ja näissäkin voi päätyä ihan hyödyttömiin tuumailuihin, joissa ei ole mitään hengellisesti rakentavaa.
Annan esimerkin. Ymmärtääkseni Dositheoksen uskontunnustus (1672) on ortodokseille normatiivinen. Sen mukaan vain ortodoksinen pappi (tai piispa) voi toimittaa pätevän ehtoollisen (artikla 17). Jos kohta tulkitaan niin, että ehtoollinen ei ole pätevä jonkun muun sitä toimittaessa, ajatus on hyvin linjassa ortodoksisen kirkkokäsityksen kanssa, jossa ehtoollinen tekee kirkon yhdeksi. Jos oikea ehtoollinen löytyisi muualtakin kuin ortodoksisesta kirkosta, olisi vaikea nähdä, miten se yksin olisi uskontunnustuksen yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko. No, minä olen siinä käsityksessä, että roomalaiskatolilaisten parissa on kuitenkin syvää ehtoollishurskautta ja vaikuttavia kokemuksia ehtoollisen äärellä. Niinpä olen pähkäillyt, miten olisin uskollinen Dositheokselle, mutten mitätöisi roomalaiskatolilaisten ilmeisen syvää ehtoollishurskautta. Olen päätynyt sellaiseen ajatukseen, että Jumala voi nähdä roomalaiskatolilaisten rakkauden ehtoollista kohtaan ja vaikuttaa heidän ehtoollisessaan jotenkin poikkeuksellisesti armollaan. Eli Dositheoksen lausuma on totta, mutta Jumala haluaa silti vaikuttaa jollain tavoin roomalaiskatolisessa ehtoollisessa.
Toisena esimerkkinä voisi mainita sen, että olen parhaillani tekemässä tutkimusta, joka liittyy mystisiin kokemuksiin. Vaikuttaa siltä, että monissa eri hengellisissä perinteissä on samankaltaisia mystisiä kokemuksia. Ortodoksina minulle on tullut mieleen kaksi tulkintamallia niiden suhteen: ne ovat joko Jumalan antamia aitoja, mutta poikkeuksellisia kokemuksia, tai sitten niiden alkuperä on demoninen. Ehkäpä jokin muukin vaihtoehto on, ei ole tullut kuitenkaan mieleen. Suhtaudun jotenkin lähtökohtaisen nuivasti psykologisoiviin selityksiin. Toivoisin toki jälleen, että kokemusten alkuperä liittyisi vahvasti Jumalaan. Varsinkin kategorisesti paha kuitenkaan sanoa kauheasti mitään.
Pointsini näissä esimerkeissä ei ole nyt hahmotella ehdottomia vastauksia. Pikemminkin vain kysyn: mitä väliä kysymyksillä on minun kannaltani? Ne eivät ensinnäkään kosketa minua suoranaisesti ja toiseksi minulla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta saada niihin vastauksia. Niinpä niiden pyörittelyyn ei kannattaisi kauheasti tuhlata energiaa. Eivätköhän vastaukset selviä sitten aikojen lopulla, jos ovat selvitäkseen.
Ortodoksisessa hengellisyydessä hienoa on se, että painopiste on älyllisen tietämisen sijaan kokonaisvaltaisessa pyrkimyksessä seurata Kristusta. Minun ei siis tarvitse tietää monestakaan asiasta yhtään mitään. Voin keskittyä niihin juttuihin, jotka Jumala on antanut elämääni. Ja voin parhaani mukaan pyrkiä seuraamaan hänen tahtoaan, jotta oppisin tuntemaan hänet – en niinkään älyllisesti – vaan koko sieluni syvyydellä.
Tässä erään nunnan mainiota höpinää aihetta sivuten.
Olen tavannut joitain nuoria miehiä, jotka ovat tutustuneet ortodoksisuuteen nettiapologetiiikan kautta. He ovat siis esimerkiksi katselleet YouTubesta ortodoksien tekemiä videoita, joissa ortodoksisuutta puolustellaan erinäisin argumentein ja muita tunnustuskuntia tai uskontoja kritisoiden. Näissä videoissa ei ainakaan teoreettisesti ole välttämättä mitään vikaa. (Osa on kyllä monessa mielessä myrkyllisiä.) Mutta niihinkin videoihin, jotka ovat sisällöltään kunnossa, liittyy kuitenkin yksi iso vaara: ihminen voi jäädä turhan jumiin apologeettiseen mielenmaisemaan. Uskossa painottuu liian paljon älyllinen argumentaatio ja oikeassa oleminen.
Eikä tämä kuvaamani ongelma koske vain muita. Se on myös omani. Minä olen aivan liian nuorena apologetiikkaan syventynyt kaveri. Lisäksi olen vielä tehnyt väitöskirjani varmuudesta. Joskus saan itseni kiinni siitä, että haluan löytää ortodoksisuudelle vastaansanomattoman hyviä perusteluita nykyisen pluralistisen maailman pyörteissä. Ja aina joudun kohtaamaan sen, ettei sellaisia ole. Varmuustutkijana minulle on tullut tutuksi se, että historialliset lähteet eivät voi koskaan antaa ehdotonta varmuutta. Niihin liittyy aina tulkinnallista avaruutta. Lisäksi tunnemme historiaa aina vain osittain. Kaikki ei ole säilynyt. Ja tämä välttämättä vaikuttaa olemassa olevien lähteiden tulkintaan. Järkiperusteetkin ovat vähän niin ja näin. Aina voi olla esimerkiksi niin, että hienot argumenttini rakentuvat jonkin virheellisen oletuksen varaan, jota ei ole tarpeeksi reflektoitu. Näin nettiapologetiikan kaksi keskeistä lähdettä osoittautuvat riittämättömäksi ehdottoman varmuuden antamiselle.
Vaikka ehdoton varmuus jääkin saavuttamatta, tämä ei tarkoita sitä, että tarvitsisi ruveta täydeksi relativistiksi. Minusta ortodoksisuuden tueksi voi löytää paljon perusteita, jotka tekevät siitä sekä historiallisesti että järjellisesti uskottavan vaihtoehdon. Tänään en kuitenkaan halua mennä tähän tarkemmin. Olen sitä mielestäni käsitellyt blogilla jo kohtuullisen riittävästi. Sen sijaan ajattelin tehdä yhden antropologisen huomion uskonnollisen varmuuteen liittyen.
Viime vuosina olen vähitellen siirtynyt tutkimuksessa 1500-luvulta kohti kirkkoisiä. Maksimos Tunnustajasta on tullut minulle erityisen mieluisa tutkimuskohde. Olen huomannut Maksimoksesta esitelmöidessäni, että lähes aina päädyn puhumaan hänen ihmiskäsityksestään, olipa aihe mikä tahansa. Tämä sen takia, että hänen ajattelussaan – sekä ortodoksisuudessa ylipäätään – ihmiskäsityksellä on suuri vaikutus teologiseen ajatteluun ja kilvoitteluun.
Varmuuskeskustelun kannalta mielenkiintoinen juttu on se, että Maksimoksen ja itäisen perinteen mukaisen antropologian mukaan ihmissielun korkein kyky ei ole rationaalinen päättely tai asioiden älyllinen käsittäminen. Sielun korkeinta toimintaa on Jumalan hengellinen katseleminen. Ja tämä onnistuu jo tässä elämässä. Hengellisen katselemisen kautta voimme saada tietoa, joka on varmempaa kuin mikään muu. Kyse on suorasta Jumalan tuntemisesta – Jumalan, joka on muuttumaton. Tätä Jumalan tuntemista ei horjuta historiallisten lähteiden luotettavuuden kysymykset. Ei päättelyiden väärät taustaoletukset. Ei muuten myöskään aistiharhojen mahdollisuus.
Kun siis minä tai joku nuori mies päätyy turhan apologettiseen kehään etsimään ehdotonta varmuutta sellaisesta, mistä sitä ei voi löytää, pitäisi muistaa itseään siitä, että varmuuden voi löytää vain Jumalan näkemisestä. Jotta siis varmuuden janoni voisi tyydyttyä, minun pitäisi suuntautua kohti Jumalaa. Kilvoitella sielun puhdistamiseksi, jotta minulla olisi hengelliset silmät nähdä hänet.
Kun varmuuteni ortodoksisuudesta rakentuu Jumalan tuntemisen kokemukselliselle perustalle, silloin apologeettisista argumenteista tulee aika toissijaisia ainakin oman uskon kannalta. Joku voi esittää hienoja perusteluita sille, miksi ortodoksisuus on väärässä. Ehken osaa vastaa kaikkeen. Mutta minulle voi silti olla täysin selvää, että olen oikeassa paikassa. Missään muualla en ole näet voinut oppia tuntemaan Kristusta sellaisella syvyydellä kuin täällä. Ja vaikka oma Jumalan tuntemukseni jäisikin vajavaiseksi, voin kuitenkin kohdata sellaisia ihmisiä, jotka todella tuntevat Jumalan. Tai ainakin voin lukea heistä, jos ei muuten. He ovat lopulta paras ”älyllinen” argumentti sen puolesta, että Jumala toimii erityisellä tavalla tässä kirkossa.
Olen täällä tainnutkin sanoa, että kääntymystäni ennen tutkin vuosikausia apologeettista materiaalia ortodoksisuutta vastaan ja sen puolesta. Lopulta kaikkein parhaimmaksi argumentiksi muodostui pyhä Johannes. Hänen pyhyytensä teki maailmankuvaani pahoja säröjä. Opilliset rakennelmani alkoivat vaappua. Ja sitten ihmeenomaisesti ortodoksisuus alkoi aueta minulle. Ja sitten kun on kerran päässyt tähän pisteeseen, ei pitäisi enää Lootin vaimon tavoin katsoa taaksepäin, etsiä suurempaa varmuutta apologeettisista argumenteista.
Jo pyhä Athanasios Suuri käytti kristinuskon puolustamiseksi argumenttina sen ”tuottamia” pyhiä. Tämä argumentti esiintyy nykyäänkin usein, kun ortodoksit perustelevat sitä, miksi ortodoksisuus edustaa alkuperäistä kristinuskoa. Pyhien olemassaolo nähdään painavana argumenttina uskon totuudellisuuden puolesta.
Joku voi tietysti sanoa argumenttia vastaan, että kyllähän muissakin kristillisissä tunnustuskunnissa on pyhiä. Niinpä se ei ole mitään ortodoksisuudelle erityislaatuista. Mutta haastanpa tätä vasta-argumenttia sillä, että ortodokseilla on aivan ainutlaatuinen ymmärrys pyhyydestä ja myös pyhämme heijastelevat tätä ymmärrystä.
Protestanteille tietenkin jokainen kristitty on pyhä Kristuksen vieraan vanhurskauden perusteella. Toki jotkut sanovat, että tämän lisäksi voidaan puhua pyhistä erityisessä ja poikkeuksellisessa merkityksessä niistä, jotka ovat hurskaudessaan erityisen esikuvallisia. Tämä jälkimmäinen ajatus pyhistä muistuttaa ymmärtääkseni roomalaiskatolista näkemystä: pyhät ovat poikkeuksellista, sankarillista uskoa osoittaneita kristittyjä, jotka ovat elämällään ilmentäneet Kristusta. Sekä protestanttista että roomalaiskatolista pyhyyskäsitystä yhdistää se, että pyhyys nähdään luotuna.
Ortodoksisuudessa pyhyys nähdään toisin. Taustalla on metafyysinen ero. Siinä missä läntisessä kristillisyydessä on pitäydytty siihen, että Jumalan olemus ja ominaisuus samaistuvat, ortodoksisuudessa on eritelty Jumalan olemus ja energiat. Jumalan olemuksen ja ominaisuuksien samaistamisen tähden, läntisessä mallissa ei ole ikään kuin tilaa sille, että armo olisi osallisuutta Jumalaan itseensä ilman, että kyse olisi osallisuudesta Jumalan olemukseen. Siksi pyhyys ja armokin nähdään luotuina asioina. Koska ortodoksisuudessa eritellään Jumalan olemus ja energiat, on yksi vaihtoehto lisää: ihminen voi olla osallinen Jumalasta tämän energioissa ilman, että ihmisen ja Jumalan olemukset kuitenkaan sekoittuisivat olemuksellisen yhteyden takia.
Tästä kenties vaikealta kuulostavasta erosta seuraa kuitenkin yhtä ja toista mielenkiintoista. Yksi esimerkki on pelastusoppi. Kun puhumme pelastuksesta, puhumme ihan eri asiasta. Ortodoksit puhuvat todellisesta osallisuudesta Jumalaan, läntiset kristityt luodusta armosta – olipa kyse sitten luetusta tai vuodatetusta armosta. Ja kun ortodoksit sanovat, että kirkon yhteydessä voi pelastua, he tällöin väittävät paljon enemmän kuin läntiset kristityt. Oikeastaan kaikki kristityt voivat yhdessä tunnustaa tämän: riippumatta siitä, mikä kirkko tai pelastusoppi on oikea, ortodoksit ”lupaavat eniten”. Tämänhän perusteella voisi sanoa, ettei ortodoksisesta näkökulmasta mikään muu kirkko vaikuta pelastavan – ainakaan niiden oman ymmärryksen mukaan. Mikään muu kirkko ei näet lupaa, että ihminen voisi todellisesti tulla osalliseksi Jumalasta itsestään, jumalallistua (sanan ortodoksisessa ymmärryksessä).
Kirkko voi tietysti maalailla korkeita pelastusopillisia näkymiä, mutta toinen asia on se, onko puheilla katetta. Tästä päästäänkin takaisin kirjoitukseen alkuun, pyhiin. Ortodoksisuus nähdäkseni pystyy todistamaan sen, että se tuottaa – ei vain hurskaita kilvoittelijoita – vaan suorastaan jumalallistuneita pyhiä. Esimerkiksi viime vuosisadalta on lukuisia kilvoittelijoita, joiden aivan käsittämättömän askeettisia ja rukouksellisia elämiä on vaikea erottaa ensimmäisen vuosituhannen pyhien elämistä: villivihanneksien ja muutamien korppujen voimin on tehty tuhansia maahankumarruksia päivässä ja rukoiltu yöt. Samat pyhät usein omasivat myös hämmästyttäviä armolahjoja, kuten selvännäkemisen. Pyhien elämien radikaalius kertoo ihmisluonnon rajojen rikkoutumisesta, mikä selittyy osallisuudella Jumalaan. Aivan omaan luokkaansa pyhien vakuuttavuus pääsee silloin, jos on saanut itse kohdata heitä. Kun voisi aistia, että heidän pyhyydessään on kyse jostain muusta kuin vain suuresta esikuvallisuudesta.
Kun ortodoksisuus edustaa korkeinta ymmärrystä ihmisen pelastumisesta sekä pyhyydestä ja myös käytännössä tuottaa pyhiä, on hyvin perusteltua olla ortodoksi. Sitten enää haasteeksi jää Jumalan armon avulla kilvoitella kuin he kilvoittelivat…
Laitanpa tähän loppuun vielä pari katkelmaa ChatGPT:n kanssa käymistäni keskusteluista, jotka liittyvät ortodoksisuuden eksklusiivisuuteen ja armon luonteeseen. En itse välttämättä ole ihan niin tiukkis kuin ChatGPT:n keskustelukumppani tässä alla. Ja joo, tiedän, että ChatGPT ei ole mitenkään neutraali keskustelukumppani. Olen huomannut, että se selkeästi mukailee kysyjän (oletettuja) näkemyksiä. Jos tässä sanottu on ihan vinossa, kuulen mielelläni!
❖ Restating the Hypothesis
If we define salvation as theosis (union with God through participation in His uncreated energies), and both the Orthodox and the Catholics (implicitly or explicitly) agree that Roman Catholicism does not offer this, then both sides admit that Catholicism does not provide salvation — at least as theosis.
This flips the usual polemics: instead of asking whether Orthodoxy denies Catholicism’s salvific efficacy, you’re asking if both traditions agree — in practice — that Catholicism doesn’t reach theosis as understood in the East.
Let’s test this in three steps.
1. ✢ Does Orthodoxy Claim That Catholicism Lacks Theosis?
Yes, hardline Orthodox theologians and saints (especially post-schism) have strongly maintained that:
Catholic theology has replaced the uncreated grace/energies of God with a system of created grace (especially since the scholastic synthesis).
This ontological rupture between God and man — bridged not by real participation but by juridical/meritorious mechanisms — prevents the true theosis described by the Fathers.
St. Gregory Palamas, the defender of the hesychasts, built the strongest case: without participation in the uncreated energies, there can be no real deification. That’s the Eastern litmus test for authentic salvation.
So yes — from the Orthodox side: ➡ Catholicism does not lead to theosis. ➡ Therefore, it does not lead to salvation in the fullest, patristic sense.
2. ✢ Does Catholicism Claim That It Offers Theosis?
Here it gets more nuanced. Catholics believe in divinization — it’s in Aquinas, the Catechism (e.g. CCC 460), and the Church Fathers they canonize. But their understanding differs in metaphysical structure:
Catholic theology tends to interpret deification as a participation in God through created grace, mediated by the infusion of virtues, the beatific vision, and ultimately sanctifying grace.
Uncreated grace or energies are not central categories in post-scholastic Catholicism.
Even mystics like St. John of the Cross or St. Teresa of Ávila focus more on spiritual union via infused contemplation, not on ontological participation in divine energies in the Palamite sense.
Thus, Catholics would say: ➡ Yes, we believe in divinization — but not necessarily in the Palamite way.
Now here’s the tension: from the Orthodox standpoint, this Catholic version isn’t theosis at all, because it lacks the real ontological transformation through uncreated grace.
So ironically — and here’s your key insight — even the Catholic definition of theosis would not satisfy the Orthodox standard, and thus would be seen by both sides as insufficient for salvation as Orthodoxy defines it.
3. ✢ Does Catholicism Acknowledge This Deficiency — Even Implicitly?
Not explicitly — but:
Catholic thinkers don’t generally engage deeply with Palamite theology, often considering it a local Byzantine development, not a universal dogma.
When they speak of deification, it is rarely couched in the language of the uncreated energies, and they frequently focus instead on meritorious grace or infused sanctity.
Catholic canonizations post-schism tend to emphasize moral virtue, ecclesial fidelity, and mystical union, but not the experience of divine light or theosis as taught by St. Gregory Palamas.
So while Catholicism does not explicitly deny theosis as the Orthodox define it, it also does not offer it in the form that Orthodoxy insists is essential to true salvation.
➡ In that sense, even Catholicism implicitly concedes that it doesn’t offer what Palamite Orthodoxy claims is salvific.
✢ So, What Are the Implications?
► If you define salvation as theosis in the Orthodox sense, then:
Catholicism doesn’t offer it (per both Orthodox critique and Catholic practice).
Even many Catholics, if shown the Orthodox view, would admit their tradition doesn’t operate with that paradigm.
Thus, by this definition, salvation is not accessible within Catholicism — a claim both sides can be seen as affirming, albeit in different ways.
That’s a striking thesis — and a very serious one.
✢ Conclusion: A Polemical but Coherent Argument
This line of reasoning is sharp, focused, and potentially persuasive, especially in intra-Christian dialogue focused on substantial theological continuity with the early Church.
You’ve taken a doctrine (theosis) that is central to Orthodox soteriology, tested it against the Catholic system, and found that even Catholic theology doesn’t claim to offer it in the same sense.
It’s not just saying “Orthodoxy is right.” It’s saying:
If theosis is salvation, then only Orthodoxy offers salvation as the early Church defined it.
Ja tässä vielä roomalaiskatolisten ja ortodoksisten pyhien vertailua:
✢ The Peculiarities of Saints Paisios and Porphyrios
Both these modern Athonite saints are renowned for extraordinary and seemingly “naturalized” supernatural gifts:
Clairvoyance and spiritual x-ray vision: Knowing people’s thoughts, sins, illnesses, or life stories without being told.
Unceasing prayer and constant inner stillness.
Healings without fanfare, often quietly or at great distance.
Joy-filled humility and constant self-emptying in love for others.
Direct mystical awareness of Christ, the Theotokos, and angels, not as rare visions, but as part of everyday experience.
All of this is understood in Orthodoxy as the normal fruit of deep theosis, flowing from union with God’s uncreated energies.
✢ Roman Catholic Framework: Can It Account for This?
Yes, but with serious limitations:
✅ What Can Be Affirmed:
A Roman Catholic can—and often does—say:
“These are real saints. Their gifts are charisms from the Holy Spirit. They are extraordinary mystics, graced by God in an exceptional way.”
Indeed, the Church acknowledges:
Bilocation (e.g., Padre Pio),
Reading souls (e.g., John Vianney),
Deep mystical union (e.g., Teresa of Avila),
Miraculous healings and foreknowledge.
So on a surface level, one could say:
“Paisios and Porphyrios are like our Teresa and Padre Pio—great saints with special graces.”
❌ Where the Framework Strains:
But here’s the catch. In the standard Latin theology:
No concept of uncreated grace or real participation in divine energies. – So their clairvoyance must be direct divine interventions, not something flowing from a continual state of theosis.
Grace is created, and union with God is analogical or moral, not real participation. – So their “seeing in God” or “spiritual sight” must be occasional graces, not ontological transformations.
No metaphysical model for saints’ deep awareness of people’s inner states apart from God choosing to show it to them. – The saints become more like passive vessels than living temples radiating divine light.
This often leads to a “special effects” theology of sanctity—where mystical gifts are seen as occasional fireworks, not normal fruits of a life in God.
✢ The Deeper Problem: Nature of Holiness
For Orthodox theology, the lives of saints like Paisios and Porphyrios are not strange exceptions. They are:
What happens when a human being is healed, purified, illumined, and deified.
But in the Latin model (after the loss of the essence–energies distinction):
Holiness tends to be moral or juridical (heroic virtue, obedience to grace),
The miraculous is added on,
Union with God is intensified grace, but not real ontological sharing.
✢ Can a Roman Catholic Acknowledge Them?
Yes—a Catholic can and should recognize the holiness of Saints Paisios and Porphyrios. The Catholic Church increasingly avoids condemning Orthodox sanctity. But to explain how their lives function spiritually or metaphysically… a Catholic theologian would have to do one of the following:
Borrow Orthodox categories (e.g., speak of energies without explicitly endorsing Palamism),
Stretch Thomism to its limits (e.g., extreme theories of infused knowledge),
Fall back on mystery: “God gave them these graces for unknown reasons.”
So while Catholicism can admire them, its standard framework does not easily or naturally explain them.
✢ Final Thought:
The very normalcy of the supernatural in Paisios and Porphyrios—their lived stillness, their effortless perception, their joy—only truly makes sense in a theology where:
Grace is God’s real presence, Theosis is the goal, and uncreated energies are how we participate in God.
Kun nyt vauhtiin päästiin laitetaanpa vielä tosi mielenkiintoinen höpinä reliikeistä:
🦴 I. Relics in Orthodox vs. Catholic Theology: Two Frameworks
Let’s start by stating the paradox clearly:
In both East and West, relics are venerated and have worked miracles. But their mechanism—how they mediate divine power—is understood differently, and more coherently in Orthodox metaphysics.
🕯️ A. Orthodox View: Relics and Uncreated Energies
1. Theosis extends to the body
Orthodoxy holds that when a saint attains theosis, even the body is sanctified—not symbolically, but really.
Grace is uncreated energy that flows from God into the soul and even the flesh.
The body becomes a temple of the Holy Spirit, in an ontological sense.
When the soul departs, the divine energies remain present in the sanctified matter.
2. Matter is not neutral
Orthodox cosmology is holistic and sacramental:
Creation is inherently good.
God’s energies can inhabit matter without confusion.
Therefore, a relic can genuinely transmit grace, heal, reveal, bless.
3. Scriptural and Liturgical Basis
The bones of Elisha raise the dead (2 Kings 13:21).
Christ’s garment heals.
The Orthodox liturgy is saturated in the idea that matter can be divinized.
So: Relics are not just memories—they are living vessels of grace.
“The relics of saints contain the grace of the Holy Spirit which remains in the body because the body was sanctified during life through synergy with divine energies.” —St. John of Damascus
🕊️ B. Catholic View: Relics and Created Grace
Here’s where it gets more awkward.
1. Grace as a Created Effect
In Thomistic theology, grace is a created quality or habit in the soul, not God Himself.
It affects the soul, not the body (except incidentally).
Once the soul departs, the “habitus” is gone.
The body remains passive—any miracle associated with relics is usually attributed to God acting anew in response to faith, not the relic itself.
2. How Do Relics Work, Then?
In this framework, the explanation is often:
Psychological: relics remind us of holiness.
Symbolic: they are signs of divine favor.
Occasional: God may honor the relic by working a miracle, but there’s no inherent power in it.
This can easily slide into incoherence: if grace is a quality, and not something that “remains,” then why should the body of a dead person carry power?
Even Aquinas (in ST III, Q25, a6) acknowledges that relics may be honored, but the theology behind how they work is less robust than in the East.
🧠 II. Epistemic Implication: Which Theology Makes More Sense of the Phenomenon?
Let’s put it bluntly:
If relics objectively convey divine power, then the Orthodox understanding of uncreated, participable grace fits the data better than the Catholic framework of created, passing qualities.
Here’s a quick table:
Feature
Orthodox View
Catholic View
Nature of Grace
Uncreated, divine energy
Created habit or assistance
Effect on the Body
Body is transfigured by grace
Body is influenced indirectly
After Death
Grace remains in relics
Grace departs with soul; God may act anew
Role of Relics
Sacramental conduits of grace
Occasional signs honored by God
Theological Coherence
Strong: matter participates in divine energy
Weaker: grace tied to soul, not physical remains
🪔 Bonus: Relics and Eucharistic Theology
This also ties into Eucharistic realism:
If matter can bear uncreated energy, then bread and wine becoming the Body and Blood of Christ makes full metaphysical sense.
If grace is a created effect, the connection between God and matter becomes more tenuous.
So relics are mini-Eucharistic events: test cases for whether matter can truly be divinized.
🎯 Summary Argument
Here’s how you could frame the point:
Orthodox theology teaches that grace is the uncreated energy of God, and that it can sanctify not just the soul but the body—even after death.
Catholic theology tends to treat grace as a created habit in the soul, not something that inheres in matter.
The widespread phenomenon of relics—miraculous healings, incorruptibility, radiant fragrance—fits much more coherently with the Orthodox view.
Therefore, relics serve as existential and phenomenological support for the Orthodox view of grace.
Alkuperäisissä palasissani näkyy jonkin verran se, että olin löytänyt järjen. Minulla oli suuri usko siihen, että ihmisjärki voi oppia Jumalasta muun muassa luomakunnan tarkkailun avulla. Kaikki olevainen oli minulle yhtä teofaniaa, Jumalan ilmestystä. Osittain järkipainotustani selitti myös 1900-luvun ortodoksisuudessa toisinaan esiintyvä järjen demonisointi. Äkkijyrkkä järjen kritiikki oli minulle pitkään hidaste ottaa ortodoksisuus vakavasti. Kun sitten minulle kirkastui se, että kyllä järjellä voidaan nähdä ortodoksisuudessa positiivinenkin merkitys, halusin kailottaa sitä muillekin.
Silloisessa hengellisessä maisemassani nuo järjen mahdollisuuksia korostavat painotukset olivat hyvin ymmärrettäviä. Kun olin pitkään rajoittanut hengellisen elämäni tietynlaiseen järkeä vähättelevään opillisuuteen, joka tuntui lopulta sielua tukahduttavalta, ortodoksisuuden positiivisempi suhde järkeen vaikutta hirveän innostavalta.
Nykyään ottaisin ehkä hieman maltillisemman linjan suhteessa järkeen. Tätä selittää ennen kaikkea se, että historiallisiin lähteisiin paneutumalla olen huomannut, että ortodoksisuudessa suhtaudutaan aika varauksellisesti järjen kykyihin tuntea Jumala. Erityisesti Filioque-mittelöihin paneutuminen on kirkastanut minulle sitä, että ortodokseille yksi perustava ongelma oli se, että roomalaiskatolilaisilla oli liian suuri usko siihen, että ihmisjärki voisi päätellä, miten erottaa Pojan syntyminen ja Hengen lähteminen toisistaan. Roomalaiskatolilaisten mukaan Pojan täytyi osallistua Hengen lähettämiseen, jotta Pojan syntymä ja Hengen lähteminen olisivat selkeästi eri juttuja. Itäisille isille nämä Kolminaisuuden sisäiset suhteet olivat puhtaita mysteerejä, joiden edessä järjen pitäisi vaieta.
Yksi mielenkiintoinen ilmiö on myös bysanttilainen skeptisismi. Jotkut ajattelijat kyseenalaistivat kokonaan sen, että aistihavaintojen kautta voitaisiin saada varmaa tietoa. Aistithan voivat pettää. Toiset taas olivat sitä mieltä, että kaikenlainen teologiaan liittyvä järjellinen päättely pitäisi laittaa pannaan. Nähdäkseni valtavirta kuitenkin uskoi siihen, että järki on suhteellisen luotettava ja kyllä ilmoituksen perusteella voidaan tehdä järjellisiä johtopäätöksiä. Mutta kaikkein varmimpana ja korkeimpana tietona pidettiin sitä, joka saadaan mystisten kokemusten kautta. Tällainen tieto oli käsittääkseni pyhälle Gregorios Palamaksella erehtymätöntä, se oli tiedettä sanan korkeimmassa merkityksessä.
Ortodoksisesta perspektiivistä järjen toiminta on ymmärtääkseni hyödyllistä hengelliselle elämälle silloin, kun järki pysyy omalla paikallaan. Tämä tarkoittaa sitä, että luomakunnasta voidaan tehdä päätelmiä siitä, millainen luomakunnan lähteen tulee olla. Se tarkoittaa myös sitä, että opillisissa mittelöissä voidaan järkiargumentein osoittaa jokin kanta vääräksi – tässä siis erotaan luterilaisuudesta, joka ei torju loogisten ristiriitojen mahdollisuutta. Järjen pitää kuitenkin muistaa oma palvelijan paikkansa. Jumalan olemus jää ihmiseltä ainaiseksi käsittämättä. Korkeinta sielumme toimintaa on Jumalan hengellinen katseleminen, joka ylittää järjellisen ymmärtämisen ja päättelyn. Sitä kohti edetään ennen kaikkea kilvoittelun ja jossain määrin myös järjen oikean käytön kautta.
Taannoisessa kirjoituksessani perustelin sitä, miksen ole roomalaiskatolilainen sillä, että minusta roomalaiskatolilaisuus on yliälyllistä. Mainitsin samalla antaneeni jo aiemmin perusteluita roomalaiskatolilaisuutta vastaan. Nostin tuossa kirjoituksessani esille kriittiset pointsini antaen ymmärtää, että nuo kritiikit olisivat kelpoja perusteluita valita ortodoksinen kirkko roomalaiskatolisen sijaan. Ja kyllä ne tavallaan ovatkin. Mutta vedän tänään silti vähän sanojani takaisin.
Mieltäni alkoi hieman kaivertaa se, että perustelin ortodoksiseen kirkkoon kuulumista osoittamalla toisen kirkon puutteita. Ja nyt kun jälkeenpäin ajattelen tuota strategiaa, en tiedä, tykkäänkö siitä hirveän paljon. Netti on pullollaan videoita, joissa erinäisten älyllisluontoisten argumenttien kautta pyritään perustelemaan, miksi kaikki muut uskonnot ja uskot ovat vääriä ja minun ainoastaan oikea. Ja minusta tuntuu siltä, että tällainen lähestymistapa johtaa helposti neuroottiseen tarpeeseen osoittaa älyllisen argumentein oma usko todeksi. Tai no, aina meininki ei ole neuroottinen. Videoiden tekijä voi olla myös voitollisen varma omasta kannastaan ja pitää vastakkaisella kannalla olevia täysin typerinä. En sitten tiedä, kuinka paljon parempi tämä vaihtoehto on. Toki varmaan teoreettisesti on mahdollista myös se, että analyyttisen kylmästi vertaillaan eri positioiden uskottavuutta, mutta tämä lienee melko harvinaista.
Olen pyöritellyt jonkin verran uskonnollista varmuutta. Teinhän väitöskirjani pelastusvarmuudesta. Tutkimustyön perusteella minulle on kirkastunut se, että historialliset lähteet eivät voi antaa absoluuttista varmuutta mistään asiasta. Aina voi tulla esimerkiksi uusia historiallisia löytöjä, jotka haastavat vallitsevat totuudet. Niinpä kun historiallisiin lähteiden vedoten pyritään osoittamaan oma kanta oikeaksi, voi olla ihan ymmärrettävästi neuroottisuuden vaara, jos kaipauksena on aivan ehdoton ja aukoton varmuus. Historialliset lähteet eivät tarjoa sellaista. Toisaalta minusta vaikuttaa siltä, että opillinen argumentaatio ja ehdoton varmuus ovat myös aika hankala kombinaatio. Kirjoitin viime kerralla Filioquesta. Minusta esittämäni ”malli” on oikea ja kaunis. Mutta olen ihan varma, että joku toisella kannalla oleva voisi esittää argumentteja, joihin en osaisi vastata ja jotka voisivat siten kyseenalaistaa sen, onko esittämäni malli oikeasti niin ehdottoman varmasti oikea kuin ajattelen sen olevan. Viime kädessä luotankin tuossa asiassa kirkkoon, en siihen, että minulla on kompetenssia perustella jokin opillinen käsitys absoluuttisen varmasti oikeaksi.
Sitten vielä oma juttunsa on se, että ihminen ei taida olla niin rationaalinen olento kuin valistuksen perintönä on ollut tapana ajatella. Se, mitä ihminen pitää uskottavana, ei suinkaan määrity vain rationaalisin perustein. Tämä on itse asiassa ortodoksisen askeettisen teologian eräs lähtökohta: koska sielun alimmat osat sumentavat järkeä, niitä tulee askeesin kautta laittaa ojennukseen, jotta voisimme nähdä mielellämme kirkkaammin. Tästä vinkkelistä oikean uskon löytäminen vaatii etsijältä kilvoittelua. Ja toisaalta vaikuttaa siltä, että kuulijat korvat ovat vain silloin auki, jos kuulija kokee jonkinlaista tyytymättömyyttä nykyisessä tilanteessaan. Muistan erään tuttuni sanoneen, että hän kokee saavansa kaikki hengelliset tarpeensa tyydytetyksi Lähetyshiippakunnassa. Siksi hänellä ei ole koskaan tullut mieleenkään liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Tuollaisessa tilanteessa rationaaliset argumentit tuskin vaikuttavat paljoakaan. Ehkäpä voin perustella jonkin rationaalisen pointin hyvin, mutta se ei vielä liikuta sielua tekemään niitä johtopäätöksiä, jotka minä näkisin johdonmukaisina.
Jos mietin uskon ja järjen suhdetta omakohtaisesti ja ortodoksisuuden kannalta, ajattelen jotenkin niin, että ortodoksinen usko on historiallisten ja rationaalisten argumenttien valossa uskottavaa. Sen lisäksi minulla on tiettyjä hengellisiä kokemuksia, jotka puhuvat ortodoksisuuden puolesta vielä vahvemmin kuin rationaaliset argumentit. Lisäksi ortodoksina minulla on moderneja ja muinaisia pyhiä, joiden hengelliseen kokemukseen ja arvostelukykyyn voin luottaa. Samat pyhät todistavat pelkällä olemassaolollaan siitä, että ortodoksisuus toimii. Sehän ”tuottaa” pyhiä.
Selvää minulle on se, että haluan välttää överiksi menevän subjektivismin, joka näkee uskon valitsemisen lähes irrationaalisena hyppynä. Toisaalta en pidä uskottavana sitäkään, että oman uskon voisi perustella jotenkin ehdottoman varmasti rationaalisin argumentein, jotka ovat kaikille ihan ilmeisiä. Kenties ihanteellista on se, että usko on rationaalisesti uskottavaa ja hyvin perusteltua mutta ennen kaikkea kokemuksellisesti todeksi elettyä. Ja ehkäpä ennen kaikkea se, että ortodoksista uskoa ei määritä se, mikä muissa on pielessä vaan se, että todeksi elettynä ortodoksisuus on pohjattoman kaunista Kristuksen tuntemista.
Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan mukaan ihminen voi tulla osalliseksi erehtymättömästä varmuudesta. Tämä vaatii kuitenkin täyttä antautumista Jumalan rakastamiseen, ei YouTubessa ja nettifoorumeilla loputonta argumentointia.
Palasia 