Jatkoksi edelliselle kirjoitukselle ajattelin tänään lyhyesti kommentoida tuon samaisen Baylogia-kanavan ensimmäistä videota Marian ikuisesta neitsyydestä. Videon keskeinen pointti tiivistyy oikeastaan siihen, ettei Raamattu missään suoranaisesti opeta Marian ikuista neitsyyttä. Pastorin mielestä kysymys on puhtaan historiallinen eikä opillinen ja on muutama syy, miksi on todennäköistä, että Marialla ja Joosefilla oli avioelämää Kristuksen syntymän jälkeen.
Tahdon tarttua yhteen lauseeseen kyseisessä jaksossa. Pastori väittää, että ikuisen neitsyyden opettajat joutuvat tuomaan Raamattuun sisälle oletuksen, ettei Joosef olisi yhtynyt Mariaan ollenkaan. Minä protestoisin tässä väittämää, että oletus tuodaan ulkoa päin Raamattuun. Väitän vahvasti, että jos huomioidaan Vanhan testamentin rituaalilaki ja viime viikolla painottamani ajatus Mariasta liitonarkkina, on selvää, että Maria on ikuinen neitsyt.
En lähde tässä kertaamaan kaikkea viimeksi sanomaani. Peruspointsi on kuitenkin se, että Jumalan läsnäolo on pyhittävää ja tarttuvaa. Kun Jumalan Poika omaksui lihansa Mariassa ja asui hänen sisällään, hän pyhitti äitinsä aivan ainutlaatuisella tavalla. En ehkä viimeksi avannut tarpeeksi sitä, kuinka radikaalista jutusta on kyse. Nimittäin jos muistetaan, että Vanhan testamentin aikana ylipappi sai mennä henkensä uhalla vain kerran vuodessa kaikkeinpyhimpään, on ihan valtavan radikaali juttu, että Jumala tekee neitsyt Mariasta kaikkeinpyhimmän tulemalla hänen sisäänsä. Ja jos temppeliin kätketyn Jumalan läsnäolon oli tarkoituksena levitä sieltä ja pyhittää maailma, kuinka pyhitetty mahtaakaan Jumalansynnyttäjä olla, kun Jumala teki hänet omaksi asunnokseen!
Väittäisin, että keskeisin ero minun ja tuon luterilaisen pastorin välillä liittyy pyhityksen teologiaan. Minä argumentoin, että Vanhassa testamentissa Jumalan läsnäolo on pyhittävää ja tämän perusteella on aivan selvää, että Jumalansynnyttäjä on ainutlaatuisesti pyhitetty. Luterilainen tulokulma taas lähtee siitä, mitä Raamatussa on eksplisiittisesti sanottu. Mutta tässä päädytään kyllä tosi outoon malliin. Jumalan pyhyys toimii jotenkin valokatkaisijan tavoin. Sen voi ilmeisesti laittaa tarvittaessa pois päältä. Eli voisi olla muka niin, että Jumala olisi asunut Jumalansynnyttäjän sisällä, mutta tämä ei olisi pyhittänytkään Mariaa. Positiossa taitaa olla on mieltä vain, jos oletetaan luterilaisuuden voluntaristinen jumalakäsitys; Jumalan olemus ei ole välttämättä pyhittävä, vaan sen pyhittävyys riippuu yksin Jumalan tahdosta. Päälle sitten vielä se, että meininki on sikäli markionilainen, että Uutta testamenttia luetaan ”atomistisesti”, irrallaan Vanhan testamentin tarjoamasta kontekstista.
Mutta niin! Palatakseni ikuiseen neitsyyteen. Jos otetaan Vanhan testamentin pyhityksen teologia ja Maria liitonarkkina ja tähän sitten lisätään Mooseksen lain rituaalilainsäädännön ajatus sukupuolielämän saastuttavuudesta, ikuinen neitsyys on lopputulos. Saastaisuuden ja pyhyyden kohtaaminen oli näet vaarallista. Jos ja kun Maria oli uusi kaikkeinpyhin, juutalaiselle Joosefille olisi ollut täysi hulluus yhtyä vaimoonsa. Niinpä Maria on ikuinen neitsyt.
Olen jo kirjoittanut täällä Marian taivaaseen ottamisesta. Eräs ystäväni kuitenkin lähetti minulle Baylogia-kanavan videon, joka käsittelee kyseistä oppia. Minulta kait kaivattiin kommenttia.
En pysty tarjoamaan kattavaa vastinetta Baylogian videoon. Se sitä paitsi on suunnattu ennen kaikkea roomalaiskatolilaisuutta vastaan, joten turha tässä on ortodoksina kovasti huudella väliin. Tarjoan kuitenkin muutaman olennaisen huomion.
Video lähtee liikkeelle siitä, että Marian taivaaseen ottamisen tueksi ei ole yhtään varhaista lähdettä. Kirkkoisät eivät mainitse 300 vuoteen koko juttua. Vasta 400-luvulla alkoi paikallisesti esiintyä näkemyksiä Marian taivaaseen ottamisesta. Ratkaisevan tärkeä kehitykselle oli tuolle vuosisadalle ajoittuva niin sanottu Transitus-legenda. Siinä mielenkiintoisena yksityiskohtana mainitaan se, että kun kuollutta Mariaa kannettiin paareilla, röyhkeä juutalainen koski häntä ja menetti sen seurauksena molemmat kätensä. Pietari tosin paransi hänet.
Kanavan pitäjä kuvaa Transitus-legendaa oudoksi ja legendan omaiseksi. Pian perään hän mainitsee sen, että tutkimuksessa ei muitakaan Maria-legendoja pidetä historiallisesti luotettavina. Hän ei kuitenkaan ollenkaan analysoi sitä, miksi legendassa mainitaan yksityiskohtana röyhkeän juutalaisen käsien menettäminen. Minusta juuri tuossa yksityiskohdassa on tulkinta-avain Marian taivaaseen ottamiseen. Siitä tulee näet heti mieleen se, kuinka Ussa menetti henkensä ojennettuaan kätensä liitonarkkiin (1 Aik. 13:10). Legendassa neitsyt Maria halutaan näin ollen kuvata liitonarkkina.
Mutta mikä yhteys on Marian taivaaseen ottamisella ja hänen mieltämisellään liitonarkiksi? Liitonarkki oli tunnetusti temppelin kaikkeinpyhimmässä, Jumalan erityisen läsnäolon paikassa. Temppelin pointtina oli taas se, että temppelissä oleva pyhyys leviäisi sieltä koko maailmaan. Ajatuksen leviämisestä näkee jo siitä, että temppelirakennuksen eteisosaa kutsuttiin pyhäksi. Mutta isossa kertomuksessa pointtina on ennallistaa Eden, palauttaa Jumalan erityinen läsnäolo ihmiskunnan keskelle ja siten perimmäisenä päämääränä tehdä ihmiset kuolemattomuudesta osallisiksi. Israel pyhitettiin pappisvaltakunnaksi nimenomaan palvelemaan tätä globaalia missiota. Se epäonnistui, ja niinpä Jumala päätti tulla itse ihmiseksi ja perustuu kirkon hoitaakseen homman.
Kun pidetään tämä Vanhan testamentin tausta mielessä, minusta on aivan selvää, että Jumalansynnyttäjä on liitonarkki. Tulihan Jumala lihaksi Jumalansynnyttäjästä ja asui hänen sisällään yhdeksän kuukauden ajan. Hän oli siis ainakin raskauden ajan ainutlaatuinen Jumalan läsnäolon paikka. Mutta kun vielä huomioidaan se, että pyhyys on tarttuvaa, ei ole uskottavaa ajatella, että pyhyyden erityinen vaikutus olisi jättänyt hänet täysin Kristuksen synnyttämisen jälkeen. Ja jos Jumalansynnyttäjä tuli erityisellä tavalla osalliseksi Jumalasta, joka on elämän lähde itse – jos Eeden palautettiin hänen sisällään! – on täysin luontevaa, että jumalallisen elämän vaikutus hänessä mursi kuoleman vallan ja kohotti hänet lopulta taivaaseen. Näin on oikeastaan ihan välttämätöntä käydä Vanhan testamentin pyhyyden ja kuolemattomuuden teologian perusteeella, vaikkei Raamattu sanokaan suoranaisesti mitään Marian taivaaseen ottamisesta.
Toinen videon juttu, johon haluan tarttua, on yhteyksien luominen Marian ja Efesoksen Artemis-jumalattaren välille. Videolla mainitaan se, että samassa Efesoksessa, jossa Marian asema Jumalansynnyttäjänä dogmatisoitiin vuonna 431, oli perinteisesti kunnioitettu Artemista. Annetaan ymmärtää, että Artemis sai luontevan korvaajan Mariasta.
Minä en sinällään kiellä sitä, että tietynlainen taivaallisen äitihahmon kaipuu varmasti kanavoitui neitsyt Mariaan. Ajattelen niin, että kristinusko tarjoaa täyttymyksen kaikille aidosti inhimillisille kaipuille. Mutta minusta on sääli, että videolla hypätään tällaiseen kristinuskon ulkopuoliseen selitysmalliin. Ei näet vaikuta sattumalta se, että nimenomaan 400-luvulla alkoi kehittyä taivaaseen ottamista koskevia legendoja. Ja tämä liittyy juuri tuohon Efesoksen kirkolliskokoukseen. Marian roolihan alkoi historiallisesti painottua entistä enemmän sen takia, että kristologinen ajattelu tarkentui. Nimenomaan kristologinen reflektio alkoi heijastua siihen, miten Jumalansynnyttäjä nähtiin.
Kun kirkossa artikuloitiin ja jäsennettiin tarkasti, kuka Jeesus Nasaretilainen oikeastaan oli, ja kun päädyttiin siihen, että hän oli yhtä jumalallinen kuin Isä, tällä oli vaikutuksia siihen, miten hänen äitinsä nähtiin. Liitonarkkiajattelun valossa yhteys on ihan ilmeinen: koska Jumalan todellinen läsnäolo oli neitsyt Mariassa ja pyhitti tämän, Jumalansynnyttäjä ei voinut jäädä kuoleman valtaan. Ja tässä ei siis tarvitse omaksua mitään radikaalia opinkehityksen ajatusta. Kyse on vain siitä, että keritään auki Vanhan testamentin ja oikean kristologian implikaatioita.
Kolmantena pointsina: Videolla luodaan vastakkainasettelua Kristuksen ja Marian välille. Argumentoidaan siihen tapaan, että koska Kristus on liitonarkki, Maria ei voi olla sitä. Mutta miksi tällainen vastakkainasettelu? Eivätkö sekä Maria että Kristus voi olla liitonarkkeja? Kummassakin Jumala on näet erityisellä tavalla läsnä, vaikka eri tavoin; Kristuksessa jumaluus ja ihmisyys yhdistyvät hypostaattisesti, neitsyt Mariassa ”inkarnatorisesti”. Maria on vieläpä siinä mielessä parempi liitonarkki, että hän on liitonarkin tavoin Jumalan läsnäolon erityinen paikka kun taas Kristus on Jumala itse, vaikka hänen lihansa voi toki mieltää liitonarkin tavoin Jumalan erityisesti pyhittämäksi ”paikaksi”. Kahden union välillä ei tarvitse olla kilpailuasetelmaa, eikä Marian asema liitonarkkina ole mitään Kristukselta pois. Marian taivaaseen ottaminen pikemminkin alleviivaa sitä dogmaattista totuutta, että Jumala tuli todella ihmiseksi neitsyt Mariasta. Ja sitä paitsi Luuk. 1:ssa luodaan tekstuaalisia yhteyksiä neitsyt Marian ja 2 Sam. 6:n liitonarkin kuvausten välille, joten on raamatullisestikin vähän kyseenalaista luoda kilpailutilannetta.
Lopuksi on paikallaan sanoa se, että kun käsitellään Transitus-legendoja, kirjallisen genren ymmärtäminen on olennaista. Päämääränä ei ole tarjota modernin historiakäsityksen mukaista selontekoa siitä, mitä joskus tapahtui. Sen sijaan halutaan selittää ja elävöittää tapahtumien merkityksiä. (Tätä on kaikki esimoderni historiankirjoitus.) Käsittelemäni videon Transitus-kuvauksen ytimessä on teologinen pointti Mariasta liitonarkkina. Ja tästä inkarnaatioon perustuvasta totuudesta seuraa, että Jumalansynnyttäjän täytyy olla taivaassa.
Hurskaista hurskain kummisetäni luki kirjoitukseni ”Ortodoksisuus lupaa eniten” ja ehkä vähän kummasteli joitain sen väitteitä. Tässä kirjoituksessa en mene tarkemmin siihen, mitä hän sanoi, mutta hänen palautteensa inspiroimana haluan kuitenkin täsmentää joitain sanomiani juttuja.
Aluksi sanottakoon, että kirjoituksen tarkoituksena oli väittää, että kristillisten kirkkojen joukossa ortodoksisella kirkolla on korkein näkemys siitä, mitä ihmisen pelastus tarkoittaa, ja että meillä on pyhiä, joissa ortodoksinen pelastuskäsitys ”tulee lihaksi”. Otin ortodoksisen pelastusopin vastapariksi ennen kaikkea roomalaiskatolisen pelastuskäsityksen, jossa pelastuksessa ei ole kyse osallisuudesta Jumalaan itseensä vaan pikemminkin hyveissä kasvamisesta. Väitin, että jos lähtökohdaksi otetaan ortodoksinen pelastuskäsitys, silloin mikään muu kirkko ei väitä pelastavansa sanan ortodoksisessa merkityksessä.
Sanoin kirjoituksessani ehkä turhan varovaisesti sen, että vaikka roomalaiskatolilaiset uskovatkin pelastuksesta eri tavoin kuin ortodoksit, tämä ei tarkoita, ettei heidänkin joukostaan voisi löytyä pyhiä, joiden pyhyys muistuttaa ortodoksipyhien pyhyyttä. Sanon tämä nyt siis suoraan: minusta on ihan luontevaa ajatella, että virheellisestä pelastuskäsityksestä huolimatta roomalaiskatolilaistenkin parissa on sangen ortodoksiselta vaikuttavia pyhiä. Käsittääkseni esimerkiksi karmeliitoilta löytyy kuvauksia samankaltaisesta valon näkemisestä kuin hesykastipyhiltä. Jos nämä kokemukset ovat Jumalasta, silloin on ilmeistä, että puutteellinen teoreettinen selitysmalli ei estä jumalallistumista.
Tästä tuleekin mieleeni se, että keskiajan läntisessä mystiikassa jotkut mystikot joutuivat kirkon kanssa vaikeuksiin, kun he sanoittivat mystisiä kokemuksiaan liian rohkeasti läntisen kirkon korvissa. Välillä noissa kokemuksissa vaikuttaa siltä, että luodun ja Luojan rajat menevät sekaisin. Mietin kuitenkin: Mitä jos noiden mystikkojen ongelmana olivat liian köyhät selitysmallit? Kun he eivät tunteneet Jumalan olemuksen ja energioiden erottelua, ehkä he eivät onnistuneet ilmaisemaan kokemuksiaan niin tarkasti kuin ”itäisellä apparaatilla” olisi onnistunut (?). Heti kun olen ”tullut vastaan” näillä sanoillani, huomauttaisin kuitenkin, että opilla vaikuttaa olevan merkitystä mystisissä kokemuksissa. Lännestä ei esimerkiksi löydy laajalti samanlaista valomystiikkaa kuin idästä. Teoriaa ja käytäntöä ei voida näin ollen täysin erottaa toisistaan. (Toki joku ortodoksi voisi sanoa, että tiettyjen mystisten kokemusten puute ei kerro teorian vaikutuksesta käytäntöön vaan armon puutteesta lännessä. Kait sinänsä mahdollinen selitysmalli, vaikka aika karu. Ehkä osaan sanoa tästä aiheesta enemmän sitten, kun uskonnolliseen kieleen liittyvä akateeminen projekti, jossa olen mukana, on saatu päätökseensä.)
Toisena isona pointtina tahdon sanoa sen, että kirjoitukseni tulokulma on aika teoreettinen. Lyön pöytään ehkäpä kaikkein erityislaatuisimmat esimerkit ortodoksisesta pyhyydestä. Jumalallisen valon näkemiset sun muut ovat aika marginaalinen ilmiö ortodoksienkin parissa. Halusin kuitenkin nostaa radikaaleja esimerkkejä, koska ne havainnollistavat minusta hyvin sitä, että ortodoksisuus väittää todella suuria, mutta toisaalta puheille on myös katetta.
Ääriesimerkeillä argumentoinnissa kääntöpuolena toki on se, että jos pyhyys liitetään vain johonkin radikaaleihin ilmiöihin, voidaan tulla helposti sokeiksi arjen pyhyydelle. Jos omassa mielessä pyhät ovat vain jumalallisen valon näkeviä Athoksen munkkeja, silloin ei välttämättä huomaa maailmassa kilvoittelevien pyhyyttä. Mutta kirjoitukseni ei tosiaan ollut mikään kaikenkattava kuvaus pyhyydestä. Keskityin apologeettisin perustein tiettyihin ilmiöihin, jotka erityislaatuisuudellaan puhuvat vahvasti ortodoksisuuden puolesta.
Mutta se siitä. Toivottavasti nämä tarkentavat huomiot tekevät ajatteluani ymmärrettävämmäksi.
Jo pyhä Athanasios Suuri käytti kristinuskon puolustamiseksi argumenttina sen ”tuottamia” pyhiä. Tämä argumentti esiintyy nykyäänkin usein, kun ortodoksit perustelevat sitä, miksi ortodoksisuus edustaa alkuperäistä kristinuskoa. Pyhien olemassaolo nähdään painavana argumenttina uskon totuudellisuuden puolesta.
Joku voi tietysti sanoa argumenttia vastaan, että kyllähän muissakin kristillisissä tunnustuskunnissa on pyhiä. Niinpä se ei ole mitään ortodoksisuudelle erityislaatuista. Mutta haastanpa tätä vasta-argumenttia sillä, että ortodokseilla on aivan ainutlaatuinen ymmärrys pyhyydestä ja myös pyhämme heijastelevat tätä ymmärrystä.
Protestanteille tietenkin jokainen kristitty on pyhä Kristuksen vieraan vanhurskauden perusteella. Toki jotkut sanovat, että tämän lisäksi voidaan puhua pyhistä erityisessä ja poikkeuksellisessa merkityksessä niistä, jotka ovat hurskaudessaan erityisen esikuvallisia. Tämä jälkimmäinen ajatus pyhistä muistuttaa ymmärtääkseni roomalaiskatolista näkemystä: pyhät ovat poikkeuksellista, sankarillista uskoa osoittaneita kristittyjä, jotka ovat elämällään ilmentäneet Kristusta. Sekä protestanttista että roomalaiskatolista pyhyyskäsitystä yhdistää se, että pyhyys nähdään luotuna.
Ortodoksisuudessa pyhyys nähdään toisin. Taustalla on metafyysinen ero. Siinä missä läntisessä kristillisyydessä on pitäydytty siihen, että Jumalan olemus ja ominaisuus samaistuvat, ortodoksisuudessa on eritelty Jumalan olemus ja energiat. Jumalan olemuksen ja ominaisuuksien samaistamisen tähden, läntisessä mallissa ei ole ikään kuin tilaa sille, että armo olisi osallisuutta Jumalaan itseensä ilman, että kyse olisi osallisuudesta Jumalan olemukseen. Siksi pyhyys ja armokin nähdään luotuina asioina. Koska ortodoksisuudessa eritellään Jumalan olemus ja energiat, on yksi vaihtoehto lisää: ihminen voi olla osallinen Jumalasta tämän energioissa ilman, että ihmisen ja Jumalan olemukset kuitenkaan sekoittuisivat olemuksellisen yhteyden takia.
Tästä kenties vaikealta kuulostavasta erosta seuraa kuitenkin yhtä ja toista mielenkiintoista. Yksi esimerkki on pelastusoppi. Kun puhumme pelastuksesta, puhumme ihan eri asiasta. Ortodoksit puhuvat todellisesta osallisuudesta Jumalaan, läntiset kristityt luodusta armosta – olipa kyse sitten luetusta tai vuodatetusta armosta. Ja kun ortodoksit sanovat, että kirkon yhteydessä voi pelastua, he tällöin väittävät paljon enemmän kuin läntiset kristityt. Oikeastaan kaikki kristityt voivat yhdessä tunnustaa tämän: riippumatta siitä, mikä kirkko tai pelastusoppi on oikea, ortodoksit ”lupaavat eniten”. Tämänhän perusteella voisi sanoa, ettei ortodoksisesta näkökulmasta mikään muu kirkko vaikuta pelastavan – ainakaan niiden oman ymmärryksen mukaan. Mikään muu kirkko ei näet lupaa, että ihminen voisi todellisesti tulla osalliseksi Jumalasta itsestään, jumalallistua (sanan ortodoksisessa ymmärryksessä).
Kirkko voi tietysti maalailla korkeita pelastusopillisia näkymiä, mutta toinen asia on se, onko puheilla katetta. Tästä päästäänkin takaisin kirjoitukseen alkuun, pyhiin. Ortodoksisuus nähdäkseni pystyy todistamaan sen, että se tuottaa – ei vain hurskaita kilvoittelijoita – vaan suorastaan jumalallistuneita pyhiä. Esimerkiksi viime vuosisadalta on lukuisia kilvoittelijoita, joiden aivan käsittämättömän askeettisia ja rukouksellisia elämiä on vaikea erottaa ensimmäisen vuosituhannen pyhien elämistä: villivihanneksien ja muutamien korppujen voimin on tehty tuhansia maahankumarruksia päivässä ja rukoiltu yöt. Samat pyhät usein omasivat myös hämmästyttäviä armolahjoja, kuten selvännäkemisen. Pyhien elämien radikaalius kertoo ihmisluonnon rajojen rikkoutumisesta, mikä selittyy osallisuudella Jumalaan. Aivan omaan luokkaansa pyhien vakuuttavuus pääsee silloin, jos on saanut itse kohdata heitä. Kun voisi aistia, että heidän pyhyydessään on kyse jostain muusta kuin vain suuresta esikuvallisuudesta.
Kun ortodoksisuus edustaa korkeinta ymmärrystä ihmisen pelastumisesta sekä pyhyydestä ja myös käytännössä tuottaa pyhiä, on hyvin perusteltua olla ortodoksi. Sitten enää haasteeksi jää Jumalan armon avulla kilvoitella kuin he kilvoittelivat…
Laitanpa tähän loppuun vielä pari katkelmaa ChatGPT:n kanssa käymistäni keskusteluista, jotka liittyvät ortodoksisuuden eksklusiivisuuteen ja armon luonteeseen. En itse välttämättä ole ihan niin tiukkis kuin ChatGPT:n keskustelukumppani tässä alla. Ja joo, tiedän, että ChatGPT ei ole mitenkään neutraali keskustelukumppani. Olen huomannut, että se selkeästi mukailee kysyjän (oletettuja) näkemyksiä. Jos tässä sanottu on ihan vinossa, kuulen mielelläni!
❖ Restating the Hypothesis
If we define salvation as theosis (union with God through participation in His uncreated energies), and both the Orthodox and the Catholics (implicitly or explicitly) agree that Roman Catholicism does not offer this, then both sides admit that Catholicism does not provide salvation — at least as theosis.
This flips the usual polemics: instead of asking whether Orthodoxy denies Catholicism’s salvific efficacy, you’re asking if both traditions agree — in practice — that Catholicism doesn’t reach theosis as understood in the East.
Let’s test this in three steps.
1. ✢ Does Orthodoxy Claim That Catholicism Lacks Theosis?
Yes, hardline Orthodox theologians and saints (especially post-schism) have strongly maintained that:
Catholic theology has replaced the uncreated grace/energies of God with a system of created grace (especially since the scholastic synthesis).
This ontological rupture between God and man — bridged not by real participation but by juridical/meritorious mechanisms — prevents the true theosis described by the Fathers.
St. Gregory Palamas, the defender of the hesychasts, built the strongest case: without participation in the uncreated energies, there can be no real deification. That’s the Eastern litmus test for authentic salvation.
So yes — from the Orthodox side: ➡ Catholicism does not lead to theosis. ➡ Therefore, it does not lead to salvation in the fullest, patristic sense.
2. ✢ Does Catholicism Claim That It Offers Theosis?
Here it gets more nuanced. Catholics believe in divinization — it’s in Aquinas, the Catechism (e.g. CCC 460), and the Church Fathers they canonize. But their understanding differs in metaphysical structure:
Catholic theology tends to interpret deification as a participation in God through created grace, mediated by the infusion of virtues, the beatific vision, and ultimately sanctifying grace.
Uncreated grace or energies are not central categories in post-scholastic Catholicism.
Even mystics like St. John of the Cross or St. Teresa of Ávila focus more on spiritual union via infused contemplation, not on ontological participation in divine energies in the Palamite sense.
Thus, Catholics would say: ➡ Yes, we believe in divinization — but not necessarily in the Palamite way.
Now here’s the tension: from the Orthodox standpoint, this Catholic version isn’t theosis at all, because it lacks the real ontological transformation through uncreated grace.
So ironically — and here’s your key insight — even the Catholic definition of theosis would not satisfy the Orthodox standard, and thus would be seen by both sides as insufficient for salvation as Orthodoxy defines it.
3. ✢ Does Catholicism Acknowledge This Deficiency — Even Implicitly?
Not explicitly — but:
Catholic thinkers don’t generally engage deeply with Palamite theology, often considering it a local Byzantine development, not a universal dogma.
When they speak of deification, it is rarely couched in the language of the uncreated energies, and they frequently focus instead on meritorious grace or infused sanctity.
Catholic canonizations post-schism tend to emphasize moral virtue, ecclesial fidelity, and mystical union, but not the experience of divine light or theosis as taught by St. Gregory Palamas.
So while Catholicism does not explicitly deny theosis as the Orthodox define it, it also does not offer it in the form that Orthodoxy insists is essential to true salvation.
➡ In that sense, even Catholicism implicitly concedes that it doesn’t offer what Palamite Orthodoxy claims is salvific.
✢ So, What Are the Implications?
► If you define salvation as theosis in the Orthodox sense, then:
Catholicism doesn’t offer it (per both Orthodox critique and Catholic practice).
Even many Catholics, if shown the Orthodox view, would admit their tradition doesn’t operate with that paradigm.
Thus, by this definition, salvation is not accessible within Catholicism — a claim both sides can be seen as affirming, albeit in different ways.
That’s a striking thesis — and a very serious one.
✢ Conclusion: A Polemical but Coherent Argument
This line of reasoning is sharp, focused, and potentially persuasive, especially in intra-Christian dialogue focused on substantial theological continuity with the early Church.
You’ve taken a doctrine (theosis) that is central to Orthodox soteriology, tested it against the Catholic system, and found that even Catholic theology doesn’t claim to offer it in the same sense.
It’s not just saying “Orthodoxy is right.” It’s saying:
If theosis is salvation, then only Orthodoxy offers salvation as the early Church defined it.
Ja tässä vielä roomalaiskatolisten ja ortodoksisten pyhien vertailua:
✢ The Peculiarities of Saints Paisios and Porphyrios
Both these modern Athonite saints are renowned for extraordinary and seemingly “naturalized” supernatural gifts:
Clairvoyance and spiritual x-ray vision: Knowing people’s thoughts, sins, illnesses, or life stories without being told.
Unceasing prayer and constant inner stillness.
Healings without fanfare, often quietly or at great distance.
Joy-filled humility and constant self-emptying in love for others.
Direct mystical awareness of Christ, the Theotokos, and angels, not as rare visions, but as part of everyday experience.
All of this is understood in Orthodoxy as the normal fruit of deep theosis, flowing from union with God’s uncreated energies.
✢ Roman Catholic Framework: Can It Account for This?
Yes, but with serious limitations:
✅ What Can Be Affirmed:
A Roman Catholic can—and often does—say:
“These are real saints. Their gifts are charisms from the Holy Spirit. They are extraordinary mystics, graced by God in an exceptional way.”
Indeed, the Church acknowledges:
Bilocation (e.g., Padre Pio),
Reading souls (e.g., John Vianney),
Deep mystical union (e.g., Teresa of Avila),
Miraculous healings and foreknowledge.
So on a surface level, one could say:
“Paisios and Porphyrios are like our Teresa and Padre Pio—great saints with special graces.”
❌ Where the Framework Strains:
But here’s the catch. In the standard Latin theology:
No concept of uncreated grace or real participation in divine energies. – So their clairvoyance must be direct divine interventions, not something flowing from a continual state of theosis.
Grace is created, and union with God is analogical or moral, not real participation. – So their “seeing in God” or “spiritual sight” must be occasional graces, not ontological transformations.
No metaphysical model for saints’ deep awareness of people’s inner states apart from God choosing to show it to them. – The saints become more like passive vessels than living temples radiating divine light.
This often leads to a “special effects” theology of sanctity—where mystical gifts are seen as occasional fireworks, not normal fruits of a life in God.
✢ The Deeper Problem: Nature of Holiness
For Orthodox theology, the lives of saints like Paisios and Porphyrios are not strange exceptions. They are:
What happens when a human being is healed, purified, illumined, and deified.
But in the Latin model (after the loss of the essence–energies distinction):
Holiness tends to be moral or juridical (heroic virtue, obedience to grace),
The miraculous is added on,
Union with God is intensified grace, but not real ontological sharing.
✢ Can a Roman Catholic Acknowledge Them?
Yes—a Catholic can and should recognize the holiness of Saints Paisios and Porphyrios. The Catholic Church increasingly avoids condemning Orthodox sanctity. But to explain how their lives function spiritually or metaphysically… a Catholic theologian would have to do one of the following:
Borrow Orthodox categories (e.g., speak of energies without explicitly endorsing Palamism),
Stretch Thomism to its limits (e.g., extreme theories of infused knowledge),
Fall back on mystery: “God gave them these graces for unknown reasons.”
So while Catholicism can admire them, its standard framework does not easily or naturally explain them.
✢ Final Thought:
The very normalcy of the supernatural in Paisios and Porphyrios—their lived stillness, their effortless perception, their joy—only truly makes sense in a theology where:
Grace is God’s real presence, Theosis is the goal, and uncreated energies are how we participate in God.
Kun nyt vauhtiin päästiin laitetaanpa vielä tosi mielenkiintoinen höpinä reliikeistä:
🦴 I. Relics in Orthodox vs. Catholic Theology: Two Frameworks
Let’s start by stating the paradox clearly:
In both East and West, relics are venerated and have worked miracles. But their mechanism—how they mediate divine power—is understood differently, and more coherently in Orthodox metaphysics.
🕯️ A. Orthodox View: Relics and Uncreated Energies
1. Theosis extends to the body
Orthodoxy holds that when a saint attains theosis, even the body is sanctified—not symbolically, but really.
Grace is uncreated energy that flows from God into the soul and even the flesh.
The body becomes a temple of the Holy Spirit, in an ontological sense.
When the soul departs, the divine energies remain present in the sanctified matter.
2. Matter is not neutral
Orthodox cosmology is holistic and sacramental:
Creation is inherently good.
God’s energies can inhabit matter without confusion.
Therefore, a relic can genuinely transmit grace, heal, reveal, bless.
3. Scriptural and Liturgical Basis
The bones of Elisha raise the dead (2 Kings 13:21).
Christ’s garment heals.
The Orthodox liturgy is saturated in the idea that matter can be divinized.
So: Relics are not just memories—they are living vessels of grace.
“The relics of saints contain the grace of the Holy Spirit which remains in the body because the body was sanctified during life through synergy with divine energies.” —St. John of Damascus
🕊️ B. Catholic View: Relics and Created Grace
Here’s where it gets more awkward.
1. Grace as a Created Effect
In Thomistic theology, grace is a created quality or habit in the soul, not God Himself.
It affects the soul, not the body (except incidentally).
Once the soul departs, the “habitus” is gone.
The body remains passive—any miracle associated with relics is usually attributed to God acting anew in response to faith, not the relic itself.
2. How Do Relics Work, Then?
In this framework, the explanation is often:
Psychological: relics remind us of holiness.
Symbolic: they are signs of divine favor.
Occasional: God may honor the relic by working a miracle, but there’s no inherent power in it.
This can easily slide into incoherence: if grace is a quality, and not something that “remains,” then why should the body of a dead person carry power?
Even Aquinas (in ST III, Q25, a6) acknowledges that relics may be honored, but the theology behind how they work is less robust than in the East.
🧠 II. Epistemic Implication: Which Theology Makes More Sense of the Phenomenon?
Let’s put it bluntly:
If relics objectively convey divine power, then the Orthodox understanding of uncreated, participable grace fits the data better than the Catholic framework of created, passing qualities.
Here’s a quick table:
Feature
Orthodox View
Catholic View
Nature of Grace
Uncreated, divine energy
Created habit or assistance
Effect on the Body
Body is transfigured by grace
Body is influenced indirectly
After Death
Grace remains in relics
Grace departs with soul; God may act anew
Role of Relics
Sacramental conduits of grace
Occasional signs honored by God
Theological Coherence
Strong: matter participates in divine energy
Weaker: grace tied to soul, not physical remains
🪔 Bonus: Relics and Eucharistic Theology
This also ties into Eucharistic realism:
If matter can bear uncreated energy, then bread and wine becoming the Body and Blood of Christ makes full metaphysical sense.
If grace is a created effect, the connection between God and matter becomes more tenuous.
So relics are mini-Eucharistic events: test cases for whether matter can truly be divinized.
🎯 Summary Argument
Here’s how you could frame the point:
Orthodox theology teaches that grace is the uncreated energy of God, and that it can sanctify not just the soul but the body—even after death.
Catholic theology tends to treat grace as a created habit in the soul, not something that inheres in matter.
The widespread phenomenon of relics—miraculous healings, incorruptibility, radiant fragrance—fits much more coherently with the Orthodox view.
Therefore, relics serve as existential and phenomenological support for the Orthodox view of grace.
Reilu viikko sitten nostettiin haudasta vanhus Joosef Vatopedilaisen (1921–2009) maalliset jäännökset. Hän oli Athoksen erämaassa asuneen pyhän Joosef Hesykastin (1898–1959) hengellinen lapsi. Vanhus Joosef eli 12 vuoden ajan äärimmäisessä askeesissa ja kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen. Pyhän Joosefin kuoltua vanhus Joosefin ympärille syntyi vähitellen oma veljestö. Vuonna 1987 osa veljestöstä asettui vanhus Joosefin johdolla Vatopedin luostariin, ja vuonna 1989 loputkin tulivat perässä. Vuonna 1990 Vatopedista tuli jälleen yhteiselämäluostari, ja vanhus Joosef toimi sen hengellisenä isänä aina kuolemaansa saakka.
Vanhus Joosef on tehnyt minuun suuren vaikutuksen nettivideoiden kautta. On koskettavaa nähdä ja kuulla, miten läheinen suhde hänellä oli (on) Jumalaan vuosien kilvoittelun myötä. Ajattelin jo aiemmin laittaa tänne muutaman linkin videoihin, joissa hän on äänessä. Se jäi kuitenkin aiemmin tekemättä. Nyt hänen jäännöstensä ylösottaminen muistutti asiasta, joten tässä muutama video, joihin saa englanninkieliset tekstitykset. (Sori muutamien videoiden tunnelmamusiikista…)
Lähetyshiippakunnan dekaani Joel Kerosuo tekee Luterilainen.net-sivustolle mielenkiintoista sarjaa nimeltä Oikeasti luterilainen. Sarjan jaksot koskettavat usein luterilaisuuden suhdetta kirkon historiaan, ja siksi olen kuunnellut sitä melko aktiivisesti; luterilaisuuden ja tradition suhde on minusta tavattoman kiinnostava kysymys. Sarjassa tulokulma kirkon historiaan on leimallisen luterilainen, ja se tuodaan avoimesti esille. Varsinkin kirkkoisien tekstien tulkinnassa on minusta tyypillistä ”kotiin päin vetäminen”. Mutta ei se mitään, ymmärrän kyllä. Oikeasti luterilaisessa on välillä ollut myös ortodoksisuuden kritiikkiä, ja olen miettinyt, että Kerosuon kritiikkiin olisi kiva vastata. Niinpä aion tänään aloittaa tämän projektin.
Viime viikolla mainitsin lyhyesti, että Vanhassa testamentissa kuolema ja saastaisuus liittyvät yhteen; Mooseksen lain mukaan esimerkiksi ruumiin koskettaminen tekee saastaiseksi (4 Moos. 19:11–13). Tästä huomiosta sain idean, että voisin tällä viikolla avata hieman ortodoksista ajattelua reliikeistä, koska reliikeissä Mooseksen lain ajatus kuolleen saastaisuudesta kääntyy päälaelleen: ruumiin palasten tai pyhiin kosketuksissa olleiden esineiden kautta voidaan tulla osallisiksi Jumalan pyhyydestä. Käsittelen reliikkejä vastaamalla Kerosuon reliikkien kunnioittamisen kritiikkiin, joka esitetään Oikeasti luterilaisen osassa 32 Suudelmia ja pumpulitukkoja.
Kerosuo johdattelee kuuntelijan reliikkien äärelle kertomalla ystävänsä ja tämän puolison piipahduksesta montenegrolaisessa luostarissa. Luostarin yhteydessä oli luola, jonne pariskunta meni katsomaan, mitä siellä oikein on. Heille paljastui, että luolassa säilytettiin luostarin perustaneen munkin pyhäinjäännöksiä. Luolassa oli jonoa ja sairaita kannettiin jonon ohi. Kun ystävä puolisoineen lopulta pääsi luostarin perustaneen munkin pyhäinjännöksen lähelle, he kohtasivat munkin, joka kritisoi pariskuntaa, koska nämä eivät ymmärtäneet suudella hänen tarjoamaansa ristiä. Kerosuo väittää, että puista ristiä tarjottiin pussattavaksi, koska sitä oli tarkoitus kunnioittaa itse munkin ruumiin sijaan, jotta munkin maalliset jäänteet olisivat pysyneet paremmassa kunnossa. Kuulostaa kummalliselta: Meillä ortodokseilla on kyllä ajatus kosketusreliikeistä, eli siitä, että reliikkien kanssa kontaktissa olleet esineet pyhittyvät, mutta väite siitä, että risti toimisi kosketusrliikkinä on minusta outo. Monet ortodoksit painottavat nimittäin sitä, että ristiä ei pitäisi viedä pyhäinjäännösten ylle, koska risti pyhittää eikä sitä tule pyhittää. Kaikki eivät ole tässä tosin ehdottomia. Mietin kuitenkin, että voisiko olla, että pappi tarjosi ristiä erotellakseen turisteista ortodoksit, jotta vain jälkimmäiset pääsisivät reliikin luo? Oli miten oli. Pieni kertomus antaa pohjan Kerosuon reliikkien kritiikille.
Kerosuo ortodoksisen reliikkiteologian kritiikki rakentuu jonkinlaisen rappioteorian varaan: Varhaiskirkossa marttyyreja muisteltiin luterilaisen tunnustuksen hengessä uskon esikuvina. Heidän reliikkinsä kerättiin talteen ja jumalanpalveluksia vietettiin marttyyrien hautojen luona, koska näin todistettiin ylösnousemususkoa, joka oli kreikkalaiselle maailmalle vieras. Pyhien ja heidän maallisten jäänteidensä kunnioittamisen lähtökohta oli siis täysin oikea, mutta vähitellen historian saatossa reliikkien kunnioitus lähti vinoutumaan ja otti jopa taikauskoisiakin muotoja. Kerosuo kritisoi aika paljon juuri ajatusta kosketusreliikeistä. Hänen mielestään pumpulitupot, jotka välittävät armoa, koska ne on kostutettu reliikeillä pyhiteyllä öljyllä, on luterilaisesta vinkkelistä eriskummallinen ajatus ja kaukana ensimmäisten kristittyjen tavasta kunnoittaa pyhiä uskon esikuvina. Kosketusreliikit toimivat esimerkkinä siitä, että meidän tulisi aina palata Raamattuun, jotta sinänsä oikeat asiat eivät lähtisi väärille raiteille.
Kun kuuntelin kosketusreliikkien kritiikkiä, minussa heräsi ajatus, että kyllähän tuon kritiikin ymmärtää. Vaikka myönnettäisiinkin, että reliikit voisivat olla pyhitettyjä, koska Pyhä Henki on pyhien ruumiissa läsnä (1 Kor. 6:19), on jonkin sortin venytys päätellä tästä, että reliikeistä pyhyys voisi vielä tarttua eteenpäin. Mutta sitten mieleeni tuli, että Apostolien teoistahan löytyy aiheen kannalta kaksi olennaista kohtaa:
Kannettiinpa sairaita kaduillekin ja pantiin vuoteille ja paareille, että Pietarin kulkiessa edes hänen varjonsa sattuisi johonkuhun heistä.
(5:15)
Ja Jumala teki ylen voimallisia tekoja Paavalin kätten kautta, niin että vieläpä hikiliinoja ja esivaatteita hänen iholtansa vietiin sairasten päälle, ja taudit lähtivät heistä ja pahat henget pakenivat pois.
(19:11–12)
Tässä meillä on raamatullisia esimerkkejä ”kosketusreliikeistä”: varjo, hikiliinat ja esivaatteet. Ei montenegrolainen meininki siis niin kovin kummallista taida ollakaan. Toki luterilainen voi sanoa, ettei meillä ole mitään Jumalan käskyä tai lupausta reliikkien parantavasta voimasta, mutta tähän sanoisin oikeastaan vain: mitä sitten. Jos reliikit parantavat ihmisiä ja vieläpä vahvistavat uskoa, eikö se todista siitä, että Jumala siunaa niiden kautta? Yksittäisten raamatunkohtien lisäksi reliikkejä tukee ylipäätään Vanhasta testamentista nouseva ajatus, että niin kuin saastaisuus niin myös pyhyys on tarttuvaa. Tästähän kertoo jo temppelin osien nimitykset: kaikkeinpyhimmässä on liitonarkki, joka on Jumalan erityisen läsnäolon paikka, ja temppelin etuhuonetta sanotaan pyhäksi, koska se on lähellä kaikkeinpyhintä. Ja pyhäkkö esineistöineen ja koko Israelin kansa olivat pyhiä sen tähden, että Jumala asui sen keskellä (vrt. 3 Moos. 22:32). Pyhyydessä on näin ollen asteita ja nämä asteet määrittyvät sen mukaan, kuinka läheisessä kontaktissa asia on ollut Jumalan erityisen läsnäolon kanssa. Tässä on tausta Apostolien tekojen maininnoille.
Kun Raamatussa nähdään, millainen suhde jo apostolien aikana oli näiden reliikkeihin, on vaikea ajatella, että reliikkien kunnioitus olisi pitkän kehityksen tulosta. Ohjelma tosin heittää esille pari kirkkoisäargumenttia reliikkien kunnioitusta vastaan: Ensiksi mainitaan pyhän Ignatios Antiokialaisen (k. 98–117) toive, että leijonat söisivät hänen ruumiinsa kokonaan, jottei siitä olisi vaivaa kenellekään. Toiseksi mainitaan pyhän Antonios Suuren (n. 253–358) käsky päästä merkitsemättömään hautaan, jotta hänen ruumiinsa ei joutuisi harhaoppisten jäännösten ryöstäjien käsiin. Näihin sanoisin vastineeksi, että omana aikanamme esimerkiksi pyhä Porfyrios Kausokalivialainen (1906–1991) käski, että hänen ruumiinsa tulisi haudata salattuun paikkaan. Hän ymmärtääkseni pyysi tätä nöyryydestä – ei siis sen takia, että hän olisi reliikkien kunnioittamisen kriitikko. Mielestäni p. Porfyrioksen esimerkin valossa voidaan kyseenalaistaa turhan pitkälle menevät johtopäätökset edellä mainituista pyhien pyynnöistä. Varsinkaan kun emme taida tietää, mitä p. Antonioksen mainitsemat reliikkien ryöstäjät olisivat halunneet niillä tarkkaan ottaen tehdä. (Vilkaisin muuten netistä patristisia perusteluja reliikkien puolesta ja törmäsin tähän englanninkielisten lainausten kokoelmaan. Kannattaa perehtyä, jos aihe kiinnostaa!)
Kerosuo ei käsittele edellä mainitsemiani raamatunkohtia reliikkien puolesta. Sen sijaan hän kertoo, että kun hän on etsinyt ortodoksisia perusteluja reliikkien tueksi, hän on lähinnä törmännyt siihen, että huomautetaan, ettei Mooseksen lain kuolemaa koskevat saastaisuussäädökset koske reliikkejä. Hänen mielestään tällainen argumentti menee ohi maalin: se ei oikein vakuuta pumpulituppojen pyhittävästä voimasta. Mutta minä väittäisin, että tuohon ortodoksiseen argumenttiin kätkeytyy syvyyttä, joka ei ole ehkä ihan heti ilmeistä. Voidaan nimittäin kysyä: miksi kuolema ei enää saastuta? Ja tähän ortodoksinen vastaus on se, että Jumalan Poika on kukistanut kuoleman (ks. tämä ja tämä). Tällaisesta näkökulmasta jokainen reliikki on itse asiassa todistus ylösnousemuksesta. Jumalallista elämää, ylösnousemuksen voimaa välittävät reliikit julistavat ainutlaatuisella tavalla, että kuolemaan kätkeytyy elämä; sitä, mitä ennen leimasi saastaisuus ja Jumalasta vieraantuneisuus, määrittää nyt elämää antava Jumalan läsnäolo.
Vaikka pidän paljon Kerosuon letkeästä tyyllistä, minulle tuli ohjelmaa kuunnellessa päälimmäiseksi fiilikseksi se, että onpa luterilaisuus älyllistä. Kerosuo kummeksuu niin hirveästi sitä, miten pumpulitupot tai muu pyhitetty materia voisi välittää Jumalan armovoimaa. Mutta minun tekisi mieli parahtaa: Reliikithän ovat syvästi inkarnatorisia! Nehän todistavat aivan äärettömän konkreettisesti, että Jumala välittää läsnäoloaan aineen kautta! Myös Kerosuon kummastelemat suojeluspyhät korostavat uskon inkarnatorisuutta: meille ortodokseille on luonnollista ajatella, että eri asioille on omat suojeluspyhänsä, koska maallisen ja taivaallisen elämän välillä on jatkumo; jos joku on täällä ajassa erikoistunut johonkin asiaan, on luontevaa kääntyä hänen puoleensa siinä asiassa, kun hän on päässyt kirkkauteen. Ajallisen ja iankaikkisen, maallisen ja hengellisen välillä ei ole minkään sortin kuilua. Jumalan armo voi pyhittää aineen ja kirkastaa maalliset elämämme.
Muistan, että kun olin päättänyt liittyä ortodoksiseen kirkkoon, reliikit eivät aluksi tuntuneet mitenkään ”omalta jutulta”. Ymmärsin kyllä heti, että niissä näkyy ihan sama Jumalan alentuvan rakkauden ajatus kuin kaikkialla muuallakin ortodoksisessa teologiassa; se miten Jumala luotunsa kautta laskeutuu luoksemme, jotta voisimme tulla hänen rakkaudestaan osallisiksi. Mutta ei mennyt kauankaan, kun aloin ymmärtää reliikkejä jo hieman kokemuksellisestikin. Reliikkien synnyttämät kokemukset ovat monille ortodokseille tuttuja. Ja jos luterilainen yrittää todistaa, että reliikit ovat tulosta kirkon rappioon ajautumisesta, ortodoksin on aika vaikea niellä väitettä, mikäli hän on itse kokenut Jumalan intensiivistä läsnäoloa reliikkien äärellä. Jos reliikit kiinnostavat, Suomessa mahtava paikka reliikkien äärellä piipahtamiseen on Kerosuon useaan kertaan mainitsema Valamon luostari. Siellä ei ole pakko edes suudella ristiä, jotta pääsee ihmettelemään. Tervemenoa!
Palasia 