kesäkuu 2026 – Palasia

Imeväisten ehtoollinen

Viittasin aiemmassa kirjoituksessani siihen, että keskiajan lännessä ehtoolliskäytäntö muuttui muun muassa siten, että imeväiset ja pienet lapset eivät päässeet enää ehtoolliselle. Tämä muutos periytyi sitten kaikkeen läntiseen kristillisyyteen, myös reformaation kirkkoihin.

Jos imeväisten ehtoollista miettii kirkko-opillisesti, se on todella luonteva juttu. Jos heidät on kastettu, he ovat kirkon jäseniä. Jos kirkko tulee kirkoksi eukaristiassa, imeväisten jäsenyys kirkkoon on puutteellista, kun heitä ei päästetä ehtoolliselle. Varhaiskirkossa oli selvää, että ”initiaation sakramentit” – kaste, mirhallavoitelu ja ehtoollinen – kuuluvat yhteen. Niitä ei ole lupa erottaa toisistaan. Vasta keskiajalla, 1100-luvulta alkaen, alettiin omaksua toisenlaista ajattelutapaa.

Imeväisten ehtoollisen torjuminen on minusta etenkin kummallista luterilaisuudessa, jossa yleensä korostetaan Jumalan armon ehdottomuutta. Jos ja kun ajatellaan, että kastetut imeväiset ovat todella kristittyjä ja vieläpä ennen muita ilmentävät kauniisti ihmisen reseptiivisyyttä suhteessa Jumalan armoon, on tosi outoa, etteivät he sitten saakaan ottaa armoa vastaan ehtoollisessa. Yksimielisyyden ohjeessahan vieläpä sanotaan, että yksin usko erottaa kelvollisen ja kelvottoman ehtoollisvieraan toisistaan.

Minusta vähän tuntuu siltä, että luterilaisuuteen periytyi monia keskiajan lännen erityispiirteitä eikä niitä kauheasti reflektoitu. Osa näistä jutuista on filosofisluonteisia, mutta imeväisten ehtoollisen torjuminen on käytännöllisempi kysymys.

Pilkahduksen 1500-luvun ajatteluun tarjoaa esimerkiksi tutkimani Martin Chemnitz, joka ei halua moittia varhaiskirkkoa imeväisten ehtoollisesta, vaikkakin hän torjuu käytännön omana aikanaan. Hän allekirjoitti Trenton näkemyksen, etteivät lapset tarvitse ehtoollista, koska he eivät ole tulleet vielä järjenkäytön ikään.

Mutta tässä on kyllä tosi suuri irtiotto muun muassa Augustinuksesta, joka argumentoi, että imeväisten tulee päästä osallisiksi ehtoollisesta pelastuakseen, koska Kristus sanoo: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne.” (Joh. 6:53) Vaikuttaa siltä, että luterilaiset seuraavat tunnollisesti Joh. 3:n opetusta kasteen ehdottomuudesta, mutta Joh. 6 näyttää unohtuneen. Historiallisesti toki tämä ”unohdus” selittynee sillä, että Lutherista alkaen on ollut tapana argumentoida, ettei Joh. 6 puhuisi ehtoollisesta. Aika päätön ajatus.

Keskeinen argumentti imeväisten ehtoollista vastaan perustuu 1 Kor. 11:sta. Apostoli Paavali sanoo: ”Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa.” (1 Kor. 11:28–29) Jakeiden perusteella päätellään, että koska imeväiset eivät pysty koettelemaan itseään ja erottamaan ehtoollista muusta ruoasta, heitä ei tule päästää ehtoolliselle. Ilmeisesti se voisi olla heille tuomioksi.

Kun kuitenkin ortodoksina lähestyn tuota tekstiä, keskeinen tulokulma on reseptiohistoriallinen. Voin heti kättelyssä todeta, ettei ensimmäisellä vuosituhannella kohtaa ymmärretty luterilaiseen tapaan. Tämä todistaa minulle jo sen, ettei luterilainen tulkinta ole itsestään selvä. Mutta toki sitten voidaan kysyä: miten kohdan voisi ymmärtää niin, ettei se sulje pois imeväisten ehtoollista? Minusta yksi mahdollisuus voisi olla se, että Paavali kirjoittaa aikuisille, jotka mässäilivät ja juopottelivat eivätkä tehneet kunnolla erotusta ehtoollisen ja muun ruoan välillä. Tämä on se epäkohta, johon apostoli haluaa puuttua. Imeväisiin ongelma ei suoranaisesti sovellu. Siksi Paavalin sanat eivät myöskään kohdistu heihin.

Lopulta imeväisten ehtoollisessa on kyse siitä, millainen ihmisen tulee olla, jotta hän on kykeneväinen ottamaan Jumalan armon vastaan. On kuvaavaa, että roomalaiskatolilaisuudessa ja perinteisessä luterilaisuudessa myös vakavasti kehitysvammaiset eivät voi osallistua ehtoolliseen. Niinpä vaikuttaa siltä, että täällä idässä on suurempi usko siihen, että Jumala pystyy lahjoittamaan armonsa ihmiselle riippumatta siitä, kuinka kehittynyt tämä on kyvyiltään. Siksi tulee toimia Kristuksen sanojen mukaan: ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.” (Mark. 10:14)

Minulle henkilökohtaisesti yksi suurimpia iloja pienten lasten isänä on se, että voin tuoda lapseni ehtoolliselle. On ihanaa, että he eivät edes muista sellaista aikaa, jolloin he eivät olisi saaneet ottaa vastaan Herran ruumista ja verta ”kirkkopäivänä”. He tuskin ymmärtävät juuri mitään siitä, mitä ehtoollisessa tapahtuu. Mutta se ei ole mikään este sille, että he voisivat tulla osallisiksi iankaikkisesta elämästä.

Tie Todellisuuteen

Tänään tahdon mainostaa teille, arvoisat blogini lukijat, tohtori Zachary Porcua. Hän on oppinut ortodoksi, joka on sangen syvästi perillä länsimaisessa aatehistoriassa, ja toimii katekeettana Kalifornian Riversidessa sijaitsevassa pyhän Andreaksen kirkossa.

Ei ole mitenkään harvinaista, että ortodoksisuuteen tutustuva haluaa itselleen jotain luettavaa. Minultakin on toisinaan kysytty lukuvinkkejä. Yleensä en ole osannut vastata kysymykseen oikein mitään, koska ortodoksisuus ei avaudu kirjoista. Mutta nykyään kyllä suosittelen ihan ehdottomasti Porcun teosta Journey to Reality: Sacramental Life in a Secular Age (tästä fyysisenä, tästä ekirjana). Jos haluaa näet päästä edes jotenkin lukemalla sisälle ortodoksiseen maailmankuvaan, tuskin on parempaa kirjaa. Porcu valottaa hienosti ortodoksisuuden esimodernia ymmärrystä todellisuuden luonteesta ja sen eroja moderniin maailmankuvaan

Kun on kerran Porcusta innostunut, netistä löytyy roppakaupalla hänen opetustaan, jonka kautta pääsee syventymään kirjasta tuttuihin teemoihin. Kannattaa katsoa ainakin hänen YouTube-kanavansa, kotisivunsa ja substackinsa. Suosittelen lämpimästi!

Kaikki tapahtuu Jumalaa rakastavien parhaaksi

Jo luterilaisena minulle oli rakas raamatunkohta Room. 8:28, jossa sanotaan: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen.” Ajattelin tuon jakeen perusteella niin, että mitä ikinä minulle tapahtuukaan, se on Jumalan sallimaa ja vaikuttaa lopulta sieluni parhaaksi. Ortodoksisessa perinteessä tällaista Jumalan kaitselmukseen varaan jättäytymistä harjoitellaan sanoen ”Kunnia Jumalalle!” joka tilanteessa.

Vasta viime aikoina olen tarkemmin pohtinut jakeen mainintaa siitä, että kaikki koituu Jumalaa rakastavien parhaaksi. Miksi Paavali tarkentaa, että Jumala johdattaa kaiken parhaaksi häntä rakastaville? Mitä ilmeisemmin kaitselmukseen liittyy tietty rajaus. Kaikki ei käänny parhain päin kaikille. Vain Jumalaa rakastavat saavat kokea sen, kuinka Jumala saa pahastakin aikaan hyvää.

Uskon, että vastaus esittämääni kysymykseen liittyy siihen, miten Jumalaa rakastava suhteutuu kaikkeen kohtaamaansa. Kun ihminen ottaa kaiken vastaan Jumalan huolenpitona, silloin kaikki vaikuttaa hänen parhaaksensa. Kaikki onnettomuudetkin voivat kääntyä siunauksiksi, kun niihin alistuu nöyryydellä ja Jumalaan luottaen. Jumalan varassa riippuminen kertoo sydämen kiinnittymisestä häneen. Tällainen kiinnittyminen ei tietenkään ole täydellistä, koska olemme heikkoja syntisiä. Mutta mitä lujemmin riipumme Jumalassa, sitä enemmän silmämme avautuvat näkemään Jumalan huolenpidon. Ja sitä enemmän koemme Jumalan hyvyyttä ja kasvamme luottamuksessa ja rakkaudessa häneen.

Jotenkin näin uskon Paavalin opettavan.

Skolastiikka – teologisen liberalismin äiti

Aika posketon otsikko. Mutta olen vakavissani.

Skolastiikka muutti merkittävästi läntistä kristillisyyttä. Pyrkimyksenä oli yhdistää etenkin aristoteelista filosofiaa ja kristillistä uskoa. Luoda todellisuutta laajasti selitettävä synteesi. Tavoitteena oli pitää kiinni siitä, että uskolla olisi ensisijainen asema ja järjellä vain uskoa palveleva. Järki pystyy selittämään uskoa, mutta uskoa ei tule alistaa järjelle. Mutta näin ortodoksisesta vinkkelistä joissain jutuissa järjelliset päättelyt kävelivät uskon yli.

Överiksi menevä järkeily näkyy minusta kirkkaasti etenkin joissain sakramenttioppia koskevissa muutoksissa. Kasteen apostolisesta muodosta (kolminkertaisesta upottamisesta) pikkuhiljaa luovuttiin, koska pääteltiin, että Kolminaisuuden nimi ja vesi riittävät tekemään kasteesta pätevän. Malja evättiin maallikoilta läikkymisen pelossa ja vedoten siihen, että ehtoollisleivässä saa Kristuksen veren, koska kyseessä on ylösnousseen Kristuksen ruumis. Ehtoollinen evättiin imeväisiltä ja pieniltä lapsilta. Näin rikottiin varhaiskirkosta saakka vallinnut vakaumus, että initiaation sakramentit (kaste, mirhallavoitelu ja ehtoollinen) kuuluvat yhteen. Tradition murtamista perusteltiin sillä, että pienokaiset eivät olleet tulleet vielä järjenkäytön ikään ja siksi he eivät tarvinneet ehtoollista syntien anteeksiantamukseksi. He eivät myöskään pystyneet koettelemaan itseään järkeä käyttäen.

Kaikkia kolmea esimerkkiä luonnehtii asetelma, jossa on vakiintunut kokonaiskirkollinen perinne, joka pistetään uusiksi teologisiin perusteluihin ja järkiargumentteihin vedoten. Ja tämä on tosi radikaali juttu, koska kirkossa oli tapana ajatella, että kirkolliset käytännöt voivat olla yhtä velvoittavia kuin opilliset käsitykset (ks. Basileios Suuri: De Spiritu Sancto, 27, 66). Ja niinpä siinä missä perinteinen ortodoksinen argumentaatio on lähinnä isiin vetoamista, lännessä syntyi sellainen meininki, että traditiota voi sorvata uusiksi ainakin kirkollisten käytäntöjen osalta, mikäli sille nähdään hyviä teologisia perusteita. Mentaliteettina ei ole siis välittää eheästi isiltä saatua vaan luoda uutta teologiaa, jos sille nähdään teologisten argumenttien valossa hyvät perusteet.

Skolastiikka loi uudenlaisen suhteen teologiseen perinteeseen. Ja minun on vaikea nähdä esimerkiksi reformaation puhkeamista ilman skolastiikan taustaa. Reformaattorit toki korostivat sitä, että he halusivat palata keskiajan skolastiikasta varhaisempaan traditioon. Mutta skolastikkoihin heitä kuitenkin yhdistää se, että peritty traditio alistetaan teologiselle järkeilylle ja sitä analysoidaan kriittisesti. Tässä keskeinen jatkumo. Ja kun sitten jatketaan aatehistorian kulkemista kohti nykypäivää, sama mentaliteetti leimaa läntistä ajattelua vieläkin. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa se, kuinka Suomen ortodoksisessa kirkossa on vahva feministinen virtaus, joka kritisoi kirkon traditiota feministisillä lähtökohdilla ja haluaa muuttaa kirkollisia käytäntöjä. Tässä ei kauheasti isiin vetoaminen auta, kun ajattelua määrittää se, että historiassa on ollut kyse naisten sortamisesta eivätkä isät näytä enää kauhean pyhiltä isiltä.

Itse ajattelen niin, että ortodoksisuudelta vaaditaan varmaankin lännessä sitä, että uskoa ja sen käytäntöä puolustellaan rationaalisin argumentein. Pitkän aatehistoriallisen kehityksen seurauksena meillä ei ole sellaista traditioon kohdistuvaa nöyryyttä, joka on leimannut perinteisesti ortodoksisuutta. On kuitenkin olennaista pitää mielessä se, että järjellä ja teologisilla argumenteilla on vain traditiota selittävä rooli. Niiden ei tulisi muuttaa traditiota, koska kirkon tehtävänä on välittää uskollisesti perittyä uskoa ja sitä ilmentäviä käytäntöjä eteenpäin. (vrt. Matt. 28:20; Juud. 3)