Kuukausi: maaliskuu 2023

Kohti Jumalan kaltaisuutta: vanhurskauttaminen prosessina

Olen kirjoittanut aiemmin siitä, että oikeudenmukaisuus tai vanhurskaus liittyy hepreassa ajatukseen oikeasta järjestyksestä. Jumala loi maailman tiettyyn järjestykseen, ja luomakunta on vanhurskas silloin, kun se on oikeassa – luotuisuuden mukaisessa – suhteessa Luojaansa. Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni sitä, millaisia vaikutuksia tämän oikeuskäsityksen huomioimisella on vanhurskauttamisopille. Tänään haluan harjoittaa hieman privaattiteologiaa ja selittää, miten heprealainen oikeuskäsitys ja vanhurskauttamisen prosessiluonne ovat erottamaton pari.

Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Niinpä hän on vanhurskas, kun hänen olemassaoloaan leimaa se, että hän heijastaa sitä, millainen Jumala on. Luojan ja luodun välisen kuilun tähden ihminen voi kuitenkin vain vajavaisesti kuvata olemassaolollaan sitä, millainen Jumala on. Äärellinen voi vain rajallisesti heijastella ääretöntä. Tästä seuraa nähdäkseni itäisille kirkkoisille ominainen ajatus, ettei ihminen voi olla koskaan absoluuttisen täydellinen; esimerkiksi Gregorios Nyssalaisen ja Maksimos Tunnustajan mukaan iankaikkisessa autuudessakin on kyse jatkuvasta prosessista yhä syvempään Jumalan kaltaisuuteen. Koska olemme aina vajavaisesti Jumalan kaltaisia, emme koskaan voi olla absoluuttisen vanhurskaita.

Ajatus, että olemme jatkuvassa vanhurskautumisprosessissa, selittää mielestäni mainiosti esimerkiksi sitä, miten usko (Room. 3:28), kaste (Room. 6:4–6) ja tekomme (Jaak. 2:24) voivat kaikki vanhurskauttaa meidät: Usko suuntaa meidät kohti Jumalaa ja avaa meidät hänen rakkaudelleen. Tällä tavoin alamme muistuttaa jumalallisia persoonia, jotka ovat avoimia toistensa rakkaudelle ja lahjoittavat itsensä toisilleen. Kaste vanhurskauttaa, koska siinä meihin vuodatetaan Jumalan Henki ja meistä tulee hänen asuinsijojaan. Osallisuus Jumalan elämään on tietysti myös Jumalan kaltaisuutta. Hyvät teotkin vanhurskauttavat, koska niiden myötä kasvetaan hyveissä. Jumala on taas kaikkien hyveiden lähde ja täyteys.

Olen herännyt siihen, että ortodoksisuuden ymmärtämiseksi luomisoppi on luovuttamaton. Meidän pelastuskäsityksemme nousee ihmiskäsityksestämme. Pelastus ei ole ikään kuin erillinen opinkohta, joka on hyvin ymmärrettävissä huomioimatta sitä, millaiseksi ihminen luotiin. Kun lähtökohdaksi otetaan kuitenkin ihmisen luominen ja tarkoitus olla Jumalan kuva, ortodoksinen pelastusajattelu käy ymmärrettäväksi. Ajatus siitä, että meiltä vaadittaisiin täydellistä vanhurskautta Jumala-yhteyden ehtona, on kummallinen, koska luotuina meillä ei voi olla sellaista. Luotoisuutemme tähden vanhurskauttaminen on iankaikkinen prosessi.

Ikoni vai epäjumalankuva?

Mooseksen laista löytyy kuuluisa kuvakielto: ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla.” (2 Moos. 20:4) Reformoidussa perinteessä on ollut tapana tulkita tätä kieltoa niin, ettei Jumalaa saisi kuvata ollenkaan. Luterilaiset, ortodoksit ja roomalaiskatolilaiset ovat taas tulkinneet kuvakieltoa niin, ettei uskonnollisten kuvien tekemistä ole (täysin) suljettu pois. Käsittääkseni alkutekstissä esiintyvä heprean sana voi liittyä epäjumalankuviin mutta myös kaikkiin kuviin. Tiukasti tulkittuna kuvakiellon voisi siis ymmärtää torjuvan kaikenlaisen kuvien tekemisen. Kun kuitenkin luetaan Raamattua eteenpäin, löydetään lukuisia esimerkkejä siitä, että kuvia tehtiin. Vaskikäärme, liitonarkin kannen kerubit ja Salomon temppelin koristukset tulevat näin nopeasti mieleen.

Kuvakiellon oikein ymmärtämiseksi on ehkäpä tarpeen tuntea Mooseksen lain kirjoittamiskontekstia. Kuvakielto on näet annettu aikana, jolloin pakanoiden uskonnoissa jumalankuvilla oli keskeinen merkitys. Kuvien käyttöön liittyi mielenkiintoinen teologia. Ensin tehtiin patsas ja sitten luettiin sierainten avaus loitsu, jonka ajateltiin ikään kuin vangitsevan jumaluus jumalankuvaan. Kuvalle sitten annettiin uhreja ja uhreista vastineeksi esitettiin pyyntöjä. Juuri tällaisen kuvien kultin pilkka on ominaista Vanhalle testamentille. Esimerkiksi psalmissa 135 lauletaan:

Pakanain epäjumalat ovat hopeata ja kultaa, ihmiskätten tekoa. Niillä on suu, mutta eivät ne puhu, niillä on silmät, mutta eivät näe, niillä on korvat, mutta eivät kuule, eikä niillä ole henkeä suussansa.

j. 15–17

Psalmin kritiikki on mielekästä vain silloin, jos vastapuoli ajattelee, että epäjumalankuva on itse jumala jossain mielessä. Jos jumalankuva edustaisi vain jumalaa jotenkin yleisluontoisesti, ei olisi mitään mieltä pilkata pakanoita siitä, että nämä kumartavat mykkää, kuuroa ja sokeaa jumalaa. Hehän voisivat vain todeta (sangen ortodoksisesti), etteivät kumarra kuvaa itseään vaan sitä, mitä se esittää.

Luomiskertomus käy muuten mielenkiintoista keskustela pakanoiden kuvakultin kanssa. Kun pakanat tekivät jumalankuvansa savesta, luomiskertomuksessa Jumala ottaa ihmisen ruumiin maasta. Ja kun pakanat lukivat loitsun tehdäkseen kuvan eläväksi jumalansa läsnäololla, luomiskertomuksessa Jumala puhaltaa Hengen ihmiseen. Näin ollen Raamattu haluaa esittää ihmisen luomisen poleemisena vastalauseena pakanoiden kuvien kultille. Ihmisen tulisi olla Jumalan asuinsija, ei ihmiskätten muovaamien patsaiden. Jumala on aloitteellinen Jumalan kuvan tekemisessä, ei ihminen.

Kaikki edellä sanomani liittyy mielestäni olennaisesti siihen, voidaanko kuvakieltoa soveltaa ikoneihin. Koska ikoneiden tarkoituksena ei ole vangita tai kahlita Jumalaa sisäänsä, kuvakielto ei sovellu niihin. Ikonit ovat tarkoitukseltaan oikeastaan juuri päinvastaisia kuin epäjumalankuvat. Nehän eivät pyri vangitsemaan katsetta kuvaan vaan johtamaan sen ikään kuin yli kuvan, kohti taivaallisia todellisuuksia, jotka on kuvattu niissä.

Ikonin ja epäjumalankuvan välinen perustava ero koskee kaikkea luotua. Koko luomakunnan tarkoitushan on olla ikoninen. Se on luotu johtamaan katsojansa näkemään luodun kautta Luoja. Syntinen ihminen on kuitenkin helposti sokea luomakunnan ikonisuudelle ja tekee tämän seurauksena luodusta itselleen epäjumalan. Syntisen katse jää ikään kuin kiinni todellisuuden pintatasoon eikä siirry siitä Jumalan katselemiseen. Tällöin nähdään jotain ihan oikein luomakunnan hyvyydestä, mutta perspektiivi on liian kapea. Kapea perspektiivi vääristää suhteen luomakuntaan. Sitä pyritään hallitsemaan, sille uhraamalla etsitään onnea. Todellinen onni löytyy kuitenkin muualta kuin näkyvästä. Näkyvän tarkoituksena on johtaa näkymättömään.