Kuukausi: tammikuu 2022

Hengellinen kuolema (Ef. 2:1)

Päätin, etten tällä viikolla etene vielä seuraavaan syntiinlankeemuksen seuraukseen, vaan käsittelen erästä kysymystä, joka sivuaa viime viikon kirjoitustani. Paneudun tänään raamatunkohtaan, jota luterilaiset käyttävät perustellessaan uskomustaan, ettei ihminen voi mitenkään vaikuttaa omaan kääntymykseensä. Tämä kohta on Ef. 2:1 ja se kuuluu seuraavasti:

Ja Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne – –

Luterilaiset ovat perinteisesti ymmärtäneet jakeen opettavan, että lankeemuksen jälkeen ihminen on hengellisesti täysin kuollut; hänessä ei ole hengellistä elämää ja niin hän ei voi myöskään mitenkään myötävaikuttaa kääntymykseensä. Tästä seuraa se, että meidän uskoon tulemisemme perustuu yksin siihen, että Jumala lahjoittaa uskon lahjan eli tekee meidät eläviksi. Luterilaisuudessa jakeen opetusta havainnollistetaan joskus hautausmaareissulla: jos menemme hautausmaalle ja huudamme kuolleille ”nouskaa ylös”, nämä eivät reagoi mitenkään käskyyn. Samoin on hengellisessä elämässä: meidän hengellinen kuolleista nousemisemme on täysin Jumalan käsissä emmekä voi mitenkään myötävaikuttaa siihen. Vaikka havainnollistus on aika mainio, väitän, että kun jae luetaan kontekstissaan ja kun huomioidaan, miten Raamattu hahmottaa kuoleman, luterilainen tulkinta ei ole kestävä.

Lähdetään liikkeelle kuoleman luonteesta. Hautausmaahavainnollistus nähdäkseni olettaa, että kuolema olisi kuin tyhjiin raukeamista: elämä on poissa. Kuitenkin kristityt yleisesti uskovat, että kuolemassa on kyse sielun ja ruumiin erkanemisesta toisistaan. Tämä vakaumus nousee tietenkin Raamatusta, jossa kuolema hahmottuu nimenomaan erona, esimerkiksi sielun erona ruumiista (Luuk. 16:22–23; Saarn. 12:7; 1 Moos. 25:17), ihmisen erona Jumalasta (Ilm. 20:14; Matt. 25:46; Jes. 59:2), tekojen erona uskosta (Jaak. 2:17, 26) tai kristittyjen erona synnistä (Room. 6:2). Aadamin karkottaminen paratiisistakin näyttäytyy täten tietyssä mielessä kuolemana samoin kuin Israelin Egyptin orjuus ja Baabelin pakkosiirtolaisuus. Näistä teemoista voisi sanoa paljonkin, mutta ajatus kuolemasta erona riittää meille tulkinta-avaimeksi Ef. 2:1:n ymmärtämiseen.

Kun sovelletaan ajatusta kuolemasta erona käsittelyssä olevaan tekstiin, jakeen merkitys hahmottuu niin, että me olimme erossa Jumalasta syntiemme ja rikostemme tähden, mutta Jumala teki meidät jälleen osallisiksi elämästään. Millaista eromme Jumalasta tarkkaan ottaen oli, käy ilmi, kun jatketaan Paavalin kuvauksen seuraamista:

[olitte kuolleita rikoksiinne ja synteihinne] joissa te ennen vaelsitte tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan, sen hengen hallitsijan, mukaan, joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa, joiden joukossa mekin kaikki ennen vaelsimme lihamme himoissa, noudattaen lihan ja ajatusten mielitekoja, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niinkuin muutkin – –

j. 2–3

Hengellisen kuoleman tilaa luonnehtii Paavalin mukaan himoissa eläminen ja lihallisten mielitekojen seuraaminen. Hän antaa ymmärtää, että ihminen, joka on kietoutunut saatanan herättämiin haluihin, on erossa Jumalasta. Paavalin maininta, että ”olimme luonnostamme vihan lapsia”, ei tosin tarkoita sitä, että meidän luontomme olisi luotuna paha, koska se olisi raamatullisen luomisopin vastaista. Mutta hän antaa kyllä ymmärtää, että langenneen ihmisen tila on perustavalla tavalla himojen ja paheiden värittämä, mikä ei ole ortodokseillekaan ongelmallinen ajatus. Ajattelemme, että lankeemuksen jälkeen ihmisen sielu on tässä maailmassa epäjärjestyksessä ja taipuvainen himojen vankeuteen. Tästä ”vihan lapseuden tilasta” Jumala pelasti meidät lahjoittaen meille hengellisen elämän:

mutta Jumala, joka on laupeudesta rikas, suuren rakkautensa tähden, jolla hän on meitä rakastanut, on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa – armosta te olette pelastetut – – uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.

j. 4–5, 8–9

Otin tarkoituksella katkelmaan mukaan pari myöhempää jaetta, koske ne valottavat, miten me pääsemme osallisiksi Jumalan eläväksi tekevästä toiminnasta. Paavalin vastaus on, että usko on se väline, jonka kautta Jumalasta erossa oleva voi päästä jälleen Luojansa yhteyteen. Mutta haluan painottaa: missään apostoli ei sano, ettemme me voisi myötävaikuttaa tai ettei meillä itsellämme olisi mitään aktiivista roolia siinä, että voimme päästä jälleen rakastavaan suhteeseen Jumalan kanssa. Apostoli toteaa yksinkertaisesti, että olimme erossa Jumalasta syntiemme tähden, mutta usko mahdollisti sen, että Jumala teki meidät eläviksi. Ja jos edellistä katkelmaa pyöritellään tarkemmin, päädytään mielestäni luontevasti siihen, että apostolin mukaan meidän tulee tehdä jotain, jotta heräämme hengellisesti eloon. Usko on näet meidän toimintaamme, ja koska hengellinen herääminen on Paavalin mukaan uskon seurausta, tällöin ihminen suuntautuu uskossa kohti Jumalaa jo ennen kuin Jumala on tehnyt hänet eläväksi. Kirjeensä lopussa apostoli vielä oikein korostuu meidän aktiivisuuttamme kuolleista heräämisessä sanoessaan:

Sentähden sanotaan: ”Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!” Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte: ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat, ja ottakaa vaari oikeasta hetkestä, sillä aika on paha.

5:14–16

Lopputuloksena sanoisin, että nähdäkseni luterilaiset lukevat Ef. 2:1:een ja sitä seuraaviin jakeisiin sisälle teologiaa, jota Paavalilta ei oikeasti löydy. Kun huomioidaan, että kuolemassa on kyse erosta, luvun alussa apostoli painottaa ainoastaan sitä, että Jumalan ja ihmisen välillä olevan kuilun umpeutuminen on Jumalasta kiinni; me emme päästä takaisin Jumalan yhteyteen omin voimin, vaan hänen täytyy tulla meitä vastaan ja lahjoittaa meille osallisuus elämäänsä. Ja tämä on tietyssä mielessä ihan ilmeistä: kun yhteys Jumalaan hahmotetaan konkreettiseksi suhteeksi, on helppo ymmärtää, ettei voi olla hengellistä yhteyttä Jumalaan ilman häntä. Rakastava suhde tarvitsee kaksi osapuolta, jotka ovat vapaaehtoisesti toistensa omia.

Kuolema ja saatanan valta

Aloitan tällä viikolla syntiinlankeemuksen seurausten tarkemman käsittelyn. Otan ensimmäiseksi käsittelyvuoroon kuoleman.

Jumala lausui jo ennen lankeemusta varoituksen, että Aadam kuolisi mikäli hän söisi hyvän- ja pahantiedon puusta (1 Moos. 2:17). Ja kun lankeemus oli tapahtunut, Jumala totesi: ”maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman” (1 Moos. 3:19). Kun selataan Vanhaa testamenttia eteenpäin, kuolema tulee jatkuvasti vastaan; esimerkiksi 1 Moos. 5:ssa sukupolvi toisensa jälkeen kuolee ja elinaikakin kääntyy pikkuhiljaa laskuun (ks. 1 Moos. 5:5, 8, 11, 14, 17, 20, 27, 31). Jos käydään läpi Vanhan testamentin kohdat, joissa puhutaan kuolemasta, on nähdäkseni kiistatonta, että Vanha testamentti käsittelee kuolemaa nimenomaan maallisena kuolemana. Toki Jumalan varoitus, että Aadam kuolisi siinä päivänä, jona hän söisi hyvän- ja pahantiedon puusta, on joskus tulkittu niin, että hän kuoli hengellisesti syötyään kielletyn hedelmän. Ymmärtääkseni hepreankielinen teksti kuitenkin vain sanoo, että sinä päivänä, jona kielletystä puusta syödään, siitä seuraa aivan varmasti kuolema (ks: http://www.talkgenesis.org/why-didnt-adam-die-the-day-he-ate/). Se ei ota siis suoranaisesti kantaa siihen, milloin kuolema koittaisi. Näin ollen ei ole mitään syytä ymmärtää mainintaa kuolemasta hengelliseen kuolemaan viittaavaksi.

Voisi ajatella, että edellä olen sanonut kaiken, mitä syntiinlankeemuskertomus kertoo kuolemasta. Olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana kuullut parilta eri teologilta, että käärmeen rangaistuskin liittyy kuolemaan, vaikka tämä ei ole varsinkaan suomalaisten raamatunkäännösten tähden ilmeistä. Yhteys käärmeen rangaistuksen ja kuoleman välille syntyy siitä, että käärmeen osaksi määrättiin tomun syöminen, ja pian tämän jälkeen heprealainen teksti toteaa ihmisen olevan tomusta (אֵפֶר, efer) ja palaavan tomuun. Kun käärmeen osaksi annetaan siis tomun syöminen, tämä tarkoittaa sitä, että tomu on hänen vallassaan. Vaikka tämä tulkinta voi kuulostaa äkkiseltään ehkäpä melko kaukaa haetulta, Uusi testamentti vahvistaa asian. Se nimittäin toteaa Kristuksen kukistaneen kuolemallaan saatanan, jolla oli kuolema vallassaan (Hepr. 2:14–15). Kun 1 Moos. 3:19:sta ymmärretään oikein, silloin Uuden testamentin opetus ei tule ihan puskista, vaan se on juurtunut syntiinlankeemuskertomukseen. Esittämäni käärmeen rangaistusta koskevan tulkinnan perusteeksi voi esittää myös sen, että juutalaiset päivänselvästi tiesivät, mitä käärmeet syövät. Niinpä on ilmeistä, ettei käärmeen rangaistusta tule ottaa täysin kirjaimellisesti.

Pyhällä Paisioksella oli tapana sanoa, että kun teemme syntiä, ”annamme oikeuksia” saatanalle. Lankeemuksessa tapahtui näin: synnin seurauksena ihminen joutui kuoleman alle ja siten saatanan valtaan. Ja kaikki lankeemuksen jälkeenkin tehty synti on kääntymistä Jumalasta saatanan orjuuteen (vrt. Joh. 8:44). Tämän vallan alta meidät vapautti Jumalan Poika, johon saatanalla ei ollut minkäänlaista oikeutta (Joh. 14:30; 1 Joh. 3:8), mutta joka otti päälleen synnin rangaistuksen. Kun saatana ja pahan voimat kävivät Kristuksen kimppuun, he ylittivät valtuutensa ja siten menettivät asemansa (vrt. Joh. 12:31; Ilm. 12:9). Juuri tästä puhuu Kol. 2:15:

Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.

Syntiinlankeemuskertomuksen ja ylipäätäänkin Vanhan testamentin perusteella kuolema hahmottuu ihmisen keskeiseksi ongelmaksi. Siksi ei ole myöskään yllättävää, että sen kukistaminen määrittää olennaisesti Kristuksen pelastustyötä ja ortodoksista uskoa. Joskus sanotaan, että ortodoksisen pelastuskäsityksen keskittyminen kuoleman ympärille selittyisi (ainoastaan) hellenistisen maailman vaikutuksella. En pidä tätä väitettä syntiinlankeemuskertomuksen valossa uskottavalta: Jumalan vihan sijaan nimenomaan kuolema ja saatanan valta näyttäytyvät ihmiskunnan suurina ongelmina, joiden tähden Jumala tuli ihmiseksi.

Syntiinlankeemuksen seuraukset

Viime viikolla lupasin omistavani tämän vuoden aluksi useamman kirjoituksen vanhurskauttamisopin käsittelylle. Ennen kuin syvennyn siihen, mitä vanhurskauttaminen oikeastaan on tai miten vanhurskauttaminen tapahtuu, haluan taustoittaa vanhurskauttamisopin tutkiskeluani Vanhan testamentin teologiaa valottamalla; pyrin osoittamaan, että Uuden testamentin pelastusoppi hahmottuu oikein vain silloin, kun sitä tulkitaan Vanhan testamentin taustaa vasten. Aloitan taustoituksen paneutumalla syntiinlankeemuskertomukseen.

Luterilaisena olin tottunut ajattelemaan, että langenneen ihmisen keskeiset ongelmat ovat ääretön syyllisyys ja kadotustuomio: luterilaisen uskon mukaan Jumalan laki tuomitsee rikkojansa iankaikkiseen kadotukseen, koska Jumalaa vastaan rikkominen tuo äärettömän juridisluontoisen syntivelan, jota yksikään kuolevainen ei voi maksaa. Ihmisen ongelmaan ratkaisuksi hahmottuu se, että Kristus on kärsinyt lain määräämän iankaikkisen kärsimyksen rangaistuksen ja täyttänyt Jumalan lain syntisten puolesta; tämä mahdollistaa sen, että Jumala voi antaa Kristuksen tähden synnit anteeksi uskoville, jotka eivät ole lakia täyttäneet. Näin kadotuksenalaisesta tilasta päästään vapaaksi.

Minulle oli pitkään itsestäänselvää, että Raamatun opetus syntiinlankeemuksen seurauksista oli luterilaisen uskon mukainen. Muistelen kuitenkin jo joskus ei-ortodoksina ajatelleeni, ettei Vanha testamentti taida puhua helvetistä juuri mitään. Vanhassa testamentissa kuolleet menevät kyllä tuonelaan (שְׁאוֹל‎, sheol; LXX: ᾍδης, hades), mutta missään se ei opeta, että olisi ikuisen kärsimyksen paikka, helvetti (γέεννα, geenna), jonne kaikki Jumalan lain rikkojat joutuvat (ilman pelastavaa uskoa). Jesajan ja Danielin kirja tosin viittaavat siihen, että jotkut joutuvat kärsimään iankaikkisesti kuoleman jälkeen (Jes. 66:24; Dan. 12:2), mutta nekään eivät opeta, että kaikki olisivat lähtökohtaisesti menossa helvettiin äärettömän syntivelan takia. Koska helvetin rangaistus on hyvin marginaalinen teema Vanhassa testamentissa, tämä heittää jo varjon sen ylle, voiko syntiinlankeemuskertomuksen keskeisenä sanomana olla, että lankeemuksen tähden ihminen on ansainnut iankaikkisen kärsimyksen erossa Jumalasta.

Syntiinlankeemuskertomuksen suoranaisesti mainitsemat lankeemuksesta koituneet rangaistukset (ks. 1 Moos. 3:14, 16–19) voidaan jakaa kolmeen kategoriaan sen mukaisesti, keille rangaistukset suunnattiin: Käärmeelle määrättiin rangaistukseksi se, että se joutuisi matelemaan maassa ja syömään maan tomua. Naiselle määrättiin rasitteeksi raskauden vaivat ja se, että hän joutuisi miehen vallittavaksi. Miehelle säädettiin taakaksi vaivalloinen puurtaminen elannon eteen. Lisäksi miehen rangaistuksen yhteydessä todetaan, että ihminen kuolisi; maasta hänet oli otettu, maahan hän palaisi. Jumala oli itse asiassa jo aiemmin kertonut Aadamille, että mikäli tämä rikkoisi käskyn olla syömättä hyvän- ja pahantiedon puusta, siitä seuraisi kuolema:

Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman

1 Moos. 2:17

Kaikista näistä syntiinlankeemuksen seurauksena säädetyistä rangaistuksista olisi paljon sanottavaa. Tällä viikolla tyydyn kuitenkin vain lyhyesti toteamaan, että ne kaikki koskevat ihmisen ajallista elämää. Rangaistukset selittävät sitä, miksi elämä maailmassa on raskasta ja minkä tähden tämä ajallinen elämä päättyy lopulta kuolemaan. Huomionarvoista on se, että missään kohdassa ei todeta, että ihminen kantaisi nyt ääretöntä syntivelkaa ja olisi Jumalan vihan alla. Ensimmäisen Mooseksen kirjan kuvaus lankeemuksen vaikutuksesta ihmisen ja Jumalan suhteeseen on tulokulmaltaan juuri päinvastainen: kun ihminen oli langennut syntiin, hän pakeni Jumalaa, mutta Jumala ei hylännyt ihmistä vaan etsi häntä (1 Moos. 3:8–10). Jumala osoitti vieläpä langenneelle ihmiselle huolenpitoa tekemällä tälle nahkavaatteet alastomuuden peitteeksi (1 Moos. 3:21). On kyllä totta, että lopulta Jumala karkotti ihmisen pois paratiisista ja pisti kerubit vartioimaan Eedeniä, jotta ihminen ei pääsisi sinne takaisin. Mutta tämäkään päätös ei johtunut Jumalan vihasta. Syyksi sanotaan:

Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan. Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti!

1 Moos. 3:22

Jumalan käsky kertoo jälleen hänen huolenpidostaan: Ihminen oli päässyt osalliseksi sellaisesta tiedosta, mikä hänelle ei kuulunut. Siksi Jumala halusi estää sen, että ihminen voisi elää iankaikkisesti sellaisessa tilassa, johon häntä ei oltu luomisessa tarkoitettu. Tästä näkökulmasta paratiisista karkottaminen näyttäytyy Jumalan rakkauden osoituksena: koska ihminen ei päässyt käsiksi iankaikkista elämää antavan puun hedelmiin, hän joutuu kuolemaan. Ja kuolema asettaa selvän rajan ihmisen epäluonnolliselle olemisen tavalle. Myöhemmin Jumala ”keksi keinon”, miten kuolema voitaisiin voittaa ja ihmisyys uudistaa. Jos ihminen olisi kuitenkin langettuaan syönyt elämän puusta, hän olisi joutunut elämään ikuisesti langenneessa tilassaan. Tätä Jumala ei rakkaudessaan halunnut ja juuri sen tähden hän karkotti luotunsa Eedenin autuudesta.

Ensi viikolla, jos Jumala suo, käsittelen vielä tarkemmin kuolemaan liittyviä teemoja. Tänään olen luonut vain pienen katsauksen siihen, mitä kaikkea syntiinlankeemuksesta seurasi. Keskeinen huomio on se, etteivät Raamatun alkuluvut anna ymmärtää, että ihminen olisi lankeemuksen tähden Jumalan äärettömän vihan alla ja matkalla helvettiin. Päinvastoin! Maallisten rangaistuksen korostamisen rinnalle syntiinlankeemuskertomuksesta piirtyy vahvasti esiin Jumalan rakkaus ja huolenpito langennuttakin ihmistä kohtaan.

Jumalan ilmestyminen ja kaiken vanhurskauden täyttäminen

Toisin kuin lännessä, jossa loppiaista on vietetty varhaiskeskiajalta lähtien kolmen tietäjän juhlana, ortodoksit juhlivat tänään teofaniaa muistellen Herran kastetta. Juhlan nimi tulee siitä, että Kristuksen kasteessa Pyhä Kolminaisuus ilmoitti itsensä maailmalle. Juhlan troparissa veisataan:

Jordanissa kastettaessa sinua, oi Herra, | tapahtui, että ihmiset kumarsivat pyhää Kolminaisuutta, | sillä Isän ääni todisti sinusta | nimittäen sinua rakkaaksi Pojaksensa | ja Henki kyyhkysen muodossa | vahvisti sen sanan totuuden. | Kunnia olkoon sinulle Kristus Jumala, || joka ilmestyit ja valistit maailman.

Ortodoksiseen teofaniaan kuuluu olennaisena osana vedenpyhitys. Tässä taustalla on se, että Kristuksen uskotaan pyhittäneen läsnäolollaan Jordanin – ja siten koko maailman – vedet. Tämä näkemys on tuskin luterilaisillekaan vieras; luterilaisesta perinteestä löytyy ajatus, että Kristus on omalla kasteellaan tehnyt meidän kasteemme vedestä pyhän. Tosin luterilainen perinne ei yleensä liitä Kristuksen kasteeseen kosmologisia näköaloja.

Tänä vuonna Kristuksen kasteeseen liittyen mielessäni on pyörinyt Matteuksen evankeliumin yksityiskohta: Kun Johannes Kastaja oli julistanut, että kansan tuli ottaa vastaan häneltä parannuksen kaste, Herra tuli hänen kastettavakseen. Koska Johanneksen kasteessa oli kysymys nimenomaan parannuksen teosta (3:6–11), hän ei aluksi suostunut kastamaan Herraa vaan sanoi: ”Minun tarvitsee saada sinulta kaste, ja sinä tulet minun tyköni!” (3:14). Kristus vastasi tähän: ”Salli nyt; sillä näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus” (j. 15), ja niin Johannes kastoi hänet. Koska olen viime aikoina pohtinut paljon vanhurskauttamista, mielessäni on vellonut Kristuksen vastaus Johanneksen estelyyn: hänen tuli täyttää kaikki vanhurskaus. Mitä tämä oikein tarkoittaa?

Hain tulkinnallista apua kohdan ymmärtämiseksi pyhältä Johannes Krysostomokselta (n. 347–407) ja häneen vahvasti tukeutuvalta pyhältä Theofylaktos Ohridilaiselta (n. 1055 – n. 1107). Kumpikin esitti melko ”luterilaisen selityksen”: kaiken vanhurskauden täyttäminen tarkoittaa Jumalan lain täyttämistä. Krysostomos vielä painottaa sitä, että koska emme ole noudattaneet lakia, Kristus otti lain täytettäväkseen maksaakseen velkamme; kun monet tämän päivän ortodoksit ovat nopeita väittämään, etteivät ortodoksit usko mihinkään synnin tuomaan velkaan, Krysostomoksen selitys voi vaikuttaa aika kiusalliselta. Krysostomoksen ja Theofylaktoksen tulkinnat osoittavat nähdäkseni sen, että ortodoksisen perinteestä löytyy ihan selkeästi ajatus, että Kristuksen oli täytettävä Jumalan laki, jotta ihmiskunta voisi pelastua. Samaan hengenvetoon toteaisin kuitenkin, ettei ajatus lain täyttämisestä pelastuksen ehtona tarkoita vielä luterilaista vanhurskauttamisoppia. Käsittääkseni kaikki kristityt ajattelevat, että Kristus täytti Jumalan lain syntisen ihmiskunnan tähden. Ero on siinä, miksi lain täyttäminen hahmotetaan pelastuksen edellytykseksi.

Krysostomoksen ja Theofylaktoksen kommentit Matteuksen evankeliumiin eivät vielä sinällään valota kovin syvällisesti sitä, mitä he ajattelivat syntisen vanhurskauttamisesta ja pelastamisesta. En aio tässä lähteä asiaa selvittämään sen tarkemmin. Mutta koska vanhurskauttaminen ja pelastusoppi on tällä hetkellä paljon mielessäni, päätin, että käyn tulevina viikkoina (kuukausina?) läpi vanhurskauttamiseen liittyviä teemoja tällä blogillani. Vauhtia projektiin kannattaa lähteä hakemaan Eedenistä, jossa ihmisen ja Jumalan suhde turmeltui ja kuolemasta tuli ihmisen keskeinen ongelma. Mutta siitä lisää ensi viikolla. Nyt sanon vain: hyvää juhlaa!