synti – Palasia

Vanhurskauttava vedenpaisumus

On vierähtänyt jo kuukausi siitä, kun viimeksi kirjoitin vanhurskauttamisopin vanhatestamentillisesta tausta. Niinpä on jo aikakin jatkaa tätä projektia.

Sarjan edellisessä kirjoituksessa mainitsin, että hepreassa oikeudenmukaisuus (מִשְׁפָּט, mishpat) tarkoittaa sitä, että asiat ovat oikeassa järjestyksessä. Vanhurskaus (צֶדֶק, tsedeq) on jokseenkin synonyyminen käsite oikeudenmukaisuuden kanssa. Vielä aiemmin mainitsin blogillani, että 1500-luvun protestanttisen raamatuntulkinnan yksi keskeinen puute on yksipuolinen keskittyminen käsiteanalyysiin. Tämä johtaa siihen, että esimerkiksi tekstien väliset temaattiset ja rakenteelliset yhteydet jäävät huomaamatta. Nämä kaksi näköalaa huomioiden tahdon argumentoida, että vedenpaisumuksessa on kyse vanhurskauttamisesta.

Vedenpaisumuksen keskeiseksi motiiviksi kerrotaan se, että ihmiskunta oli tullut tavoiltaan turmeltuneeksi, niin että kaikki ihmisten ajatukset ja teot olivat kauttaaltaan pahoja. Erityisen raskauttavana seikkana mainitaan se, että Jumalan pojat olivat yhtyneet ihmisten tyttäriin ja niin oli syntynyt jättiläisiä. (1 Moos. 6:1–7) Vedenpaisumus oli Jumalan tapa päästä ongelmasta eroon: hän poisti pahuuden maan päältä tuhoamalla senaikaisen ihmis- ja eläinkunnan lukuun ottamatta Nooaa ja tämän perhettä sekä arkkiin menneitä eläimiä.

Vedenpaisumuksen teologisen merkityksen kannalta on olennaista kiinnittää huomio siihen, mitä luomiskertomus sanoo vedestä: Raamatun ensimmäisessä jakeessa meille kerrotaan, että Jumala loi taivaan ja maan. Heti sen jälkeen kuvataan tilannetta tyhjästä luomisen jälkeen: maa oli autio ja tyhjä, veden vallassa ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä (1 Moos. 1:2). Tästä tilanteesta alkaa vähittäinen luomakunnan järjestäminen. Veteen liittyen voidaan mainita, että Jumala erotti alhaalla olevat vedet ylhäällä olevista toisena päivänä (1 Moos. 1:6–7) ja kolmantena päivänä hän kokosi alhaalla olevat vedet yhteen niin, että maankamara tuli esiin (1 Moos. 1:9–10). Tämä tausta huomioiden käy selväksi, että vedenpaisumuskertomuksessa Jumalan veteen luomisessa liittämät järjestykset kumoutuvat: sekä ylhäällä että alhaalla olevat vedet yhtyvät jälleen toisiinsa, kun syvyyden lähteet puhkesivat ja taivaan ikkunat aukenivat ja vesi peittää koko maankamaran alleen (1 Moos. 7:11, 24). Maa peittyi veteen, ja niin on ikään kuin palattu luomiskertomuksen alkuun: maa on veden vallassa eikä pahuutta enää ole maan päällä.

Vedenpaisumuskertomuksessa on joitain muitakin yksityiskohtia, jotka luovat yhteyksiä luomiskertomukseen. 1 Moos. 8:2 kertoo meille, että Jumala ei unohtanut Nooaa ja arkissa olevia eläimiä vaan lopetti veden nousun panemalla tuulen puhaltamaan maan yli. Hepreaksi tuuli ja Henki ovat sama sana רוּחַ (ruah). Niinpä jakeessa on selkeä viittaus 1 Moos. 1:2:een, jossa Jumalan Henki liikkui vetten päällä. Kristillisestä näkökulmasta on helppoa nähdä myös yhteys Nooan lähettämän kyyhkysen ja Pyhän Hengen välillä: niin kuin Pyhä Henki liikkui alussa vetten päällä, niin Nooan lähettämä Pyhän Hengen symboli (Matt. 3:16; Mark. 1:10; Luuk. 3:22; Joh. 1:32) liikkui vetten päällä, kunnes maa tuli jälleen näkyviin eikä se enää palannut arkkiin (1 Moos. 8:8–12).

Yhteydet luomiskertomukseen käyvät vielä ilmeisemmiksi vedenpaisumuksen jälkeen. Kun Nooa Jumalan käskystä päästää eläimet vapaiksi arkista, Jumala sanoo: ”Niitä vilisköön maassa, ja ne olkoot hedelmälliset ja lisääntykööt maan päällä.” (1 Moos. 8:17). Tämä tuo mieleen 1 Moos. 1:20–21:n, jossa taivaalla ja vedessä eläviä eläimiä käsketään vilisemään. Ero on toki siinä, että 1 Moos. 8:n käsky koskee maaeläimiä. Mutta vieläkin selkeämpi yhtymäkohta liittyy ihmiseen. Tunnetusti Jumala käskee ihmistä olemaan hedelmällisiä, lisääntymään ja täyttämään maan sekä hallitsemaan luomakuntaa (1 Moos. 1:26, 28). Siksi on aivan ilmeistä, että 1 Moos. 9:1–2 tuo mieleen luomiskertomuksen:

Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa. Ja peljätkööt ja vaviskoot teitä kaikki eläimet maan päällä ja kaikki taivaan linnut ja kaikki, jotka maassa matelevat, ja kaikki meren kalat; ne olkoot teidän valtaanne annetut.

Näissä jakeissa Jumala asettaa ihmisen jälleen siihen tehtävään, jota varten tämä luotiin. Uuden maailman säännöt eivät tosin ole täysin identtisiä ensimmäisen maailman kanssa: ihmiselle annetaan esimerkiksi lupa syödä lihaa (1 Moos. 9:3). Temaattiset yhteydet vedenpaisumuskertomuksen ja luomiskertomuksen välillä ovat pienistä eroista huolimatta ihan ilmeisiä. On siksi selvää, että Ensimmäisen Mooseksen kirjan kirjoittaja tahtoo kuvata vedenpaisumuksen uutena luomisena, vaikka vesien väistyttyä tilanne ei lähdekään aivan ”nollasta” liikkeelle.

Kun muistetaan se, että hepreassa oikeus ja vanhurskaus liittyvät siihen, että asiat ovat järjestyksessä, silloin vedenpaisumuskertomus hahmottuu ”maailman vanhurskauttamisena”. Peittämällä luomakunnan vedellä, Jumala näet uudisti sen ja asetti sen jälleen järjestykseen (vrt. 1 Piet. 3:21). Koska maailmaa hallinnut pahuus poistui veden myötä, uudessa luomakunnassa vallitsi aluksi oikeudenmukaisuus ja vanhurskaus.

Heti vedenpaisumuksen väistyttyä tosin kertoja antaa ymmärtää, ettei pahuus ole poistunut lopullisesti maan päältä (1 Moos. 8:21) ja Jumala lupaa, ettei hän enää tulevaisuudessa antaisi vedenpaisumuksen kohdata luomakuntaa (1 Moos. 9:11). Itse asiassa loppu Raamattu kuvaakin sitä, kuinka Jumala pyrkii ensin hillitsemään pahuuden leviämistä muun muassa vuotuisen suuren sovintopäivän avulla (ks. tämä) ja kuinka lopulta Kristus tuo omalla uhrillaan iankaikkisen vanhurskauden ja oikeudenmukaisuuden (ks. tämä). Vedenpaisumuskertomus on kuitenkin havainnollistava esimerkki siitä, mitä oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden toteuttaminen tarkoittaa käytännössä: siinä ei ole niinkään kyse juridisten sääntöjen täyttämisestä kuin asioiden pistämisestä konkreettisesti järjestykseen.

Sota – suurin rikos

Ukrainan sota on vellonut viime aikoina mielessäni. Uutisia on tullut seurattua aivan liikaa. Ei mitenkään hyvä juttu paastokilvoitusta ajatellen.

Aluksi Venäjän hyökkäys herätti aggressioita. Erityisen pettynyt olen vieläkin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Arvostus sitä koskaan ei ole ollut koskaan näin alhaalla, vaikka heidän tunkeutumisensa Aleksandrian patriarkaatin alueelle jo osoitti, että kyseisen kirkon johdon toimintatavat eivät ole kristillisiä.

Tavallisia venäläisiä kohtaan koen suurta surua ja sääliä. Eipä heillä ole kauheasti vaikutusmahdollisuuksia. Olen pohtinut sitäkin, miten sota välttämättä johtaa vastapuolen epäinhimillistämiseen; on vaikea olla tuntematta jonkin sortin mielihyvää yhä enenevästä kaatuneiden venäläissotilaiden määrästä – siis ihmisten, jotka Jumala loi kuvaksensa. Kun tosin näkee kuvia parikymppisistä henkensä menettäneistä sotilaista, tajuaa, että ihmisiä hekin ovat. Erityisesti Putinin suhteen on ollut tarpeen muistuttaa itseäni apostoli Paavalin sanoista:

Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa – –
Ef. 6:12

Minua on puhutellut viime aikoina eräs teksti pyhältä Sofroni Athosvuorelaiselta (1896–1993). Päätän kirjoitukseni hänen sanoihinsa toiseen maailmansotaan liittyen:

For me, the period of war coincided with the time I lived on Mt. Athos. My dwelling was a cave in the ridges of a steep, almost hanging cliff, which was beaten day and night by sea waves; and I could feel their blows as I lay on my less than soft bed.
During those terrible days, all of Europe rested from steamships, ferryboats and caiques, and I had more silence possibly than during peacetime. O, this was a time of increased prayer for the world and throughout the world, especially for Russia.
I had heard a number of times that the fascists intended to finish Russia off. Their officers did not hide their genocidal plans: to give away the conquered territory to the soldiers who fought on the “eastern” (for the Germans) front, leaving of the Russians around thirty million laborers on the earth without the right to education; because they did not consider Russians to be humans (unter-menschen), but beasts of burden.
To our great happiness, “God did not allow the Germans to eat them!”
Thirty years have passed but peace has not yet been attained, the darkness has not been dispersed, and the light of love is not yet brightly illumining the earth. In those nightmarish years I prayed long hours, especially at night. I wept in my prayers “for peace to the whole world”, especially for Russia, for the Russian people, who were being threatened with nearly total destruction.
The history of mankind is filled with all kinds of crimes, but there is no greater crime than war, especially in our times, “world wars”, when all people are in one way or another drawn into “fratricide”. Today one “rejoices” that hundreds of thousands are killed, and even millions “on one side”; tomorrow the victims rejoice that revenge has been gotten over the murderers. And thus the entire world is enveloped in hellish hatred, the Holy Spirit abandons people’s souls, and despair takes hold of their hearts…
https://orthochristian.com/125999.html

P.S. Saatuani kirjoitukseni valmiiksi huomasin, että suuri joukko maineikkaita ortodoksiteologeja on tuominnut teologisin perustein Venäjän patriarkan toiminnan Ukrainan sodan suhteen. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän julkilausuman!

P.P.S. Törmäsinpä vielä mainioon videoon ROCORiin kuuluvalta nunnalta. Se kannattaa ehdottomasti katsoa!

Aadam toi kuoleman, Kristus elämän

Olen jälleen muuttanut suunnitelmaani ja pitäydyn vielä tänäänkin kuoleman käsittelyssä. Ajattelen nimittäin, että tässä välissä voisi olla jo hyödyllistä vilkaista, miltä apostoli Paavalin opetus näyttää, kun pidetään mielessä kuoleman luonne. Haluan tehdä joitain huomioita Roomalaiskirjeen viidenteen lukuun.

Roomalaiskirjeen viidennessä luvussa kuolema on vahvasti läsnä. Jakeissa 6–10 Paavali puhuu Kristuksen kuolemasta Jumalan rakkauden osoituksena meitä kohtaan:

Sillä meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä. Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkun vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti uskaltaa kuolla. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta. Sillä jos me silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta, paljoa ennemmin me pelastumme hänen elämänsä kautta nyt, kun olemme sovitetut – –

Haluan kiinnittää huomion siihen, että tässä kuolema merkitsee sielun ja ruumiin eroa toisistaan. On nähdäkseni ilmeistä, ettei katkelmaan istu mikään muu tulkinta. Protestantti voisi kyllä periaatteessa väittää, että tässä puhutaan Kristuksen helvetin kärsimyksistä ristillä – johon ortodoksit eivät muuten usko – mutta tässä tulkinnassa on kolme heikkoutta: Ensiksi Raamatussa sanalla ”kuolema” viitataan lähtökohtaisesti maalliseen kuolemaan, eikä Paavali katkelmassa anna ymmärtää, että kuolema tulisi käsittää muussa merkityksessä. Toiseksi Paavali korostaa Jumalan rakkautta meitä kohtaan vertaamalla sitä meidän vähäiseen alttiuteemme kuolla toisten puolesta. Kolmanneksi Paavali puhuu seuraavassa kuolemaa käsittelevässä jaksossa maallisesta kuolemasta:

Sentähden, niinkuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet sillä jo ennen lakiakin oli synti maailmassa, mutta syntiä ei lueta, missä lakia ei ole; kuitenkin kuolema hallitsi Aadamista Moosekseen asti niitäkin, jotka eivät olleet syntiä tehneet samankaltaisella rikkomuksella kuin Aadam, joka on sen esikuva, joka oli tuleva. Mutta armolahjan laita ei ole sama kuin lankeemuksen; sillä joskin yhden lankeemuksesta monet ovat kuolleet, niin paljoa enemmän on Jumalan armo ja lahja yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, armon kautta ylenpalttisesti tullut monien osaksi.
j. 12–15

Uskon, että tähän saakka lukua voidaan päästä ihan ekumeenisessa yksimielisyydessä. Enkä halua tänään alkaa tonkia tarkemmin sitä, miten juuri lainatun jakson kuuluisa jae 12 tulisi ymmärtää, vaikka en malta olla sanomatta sitä, ettei jae puhu mitään periytyvästä syyllisyydestä vaan kuolemasta. Edellisen katkelman tarkemman analyysin sijaan tahdon seuraavaksi tähänastisten huomioiden perusteella haastaa suomalaisten raamatunkäännösten tulkinnan kreikan sanasta κατάκριμα (katákrima), joka esiintyy jakeissa 16, 18. Lainaan kuitenkin pidemmän pätkän, jotta jakeiden konteksti käy ilmeiseksi:

Mutta armolahjan laita ei ole sama kuin lankeemuksen; sillä joskin yhden lankeemuksesta monet ovat kuolleet, niin paljoa enemmän on Jumalan armo ja lahja yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, armon kautta ylenpalttisesti tullut monien osaksi. Eikä lahjan laita ole, niinkuin on sen, mikä tuli yhden synnintekijän kautta; sillä tuomio tuli yhdestä ihmisestä kadotukseksi (κατάκριμα), mutta armolahja tulee monesta rikkomuksesta vanhurskauttamiseksi. Ja jos yhden ihmisen lankeemuksen tähden kuolema on hallinnut yhden kautta, niin paljoa enemmän ne, jotka saavat armon ja vanhurskauden lahjan runsauden, tulevat elämässä hallitsemaan yhden, Jeesuksen Kristuksen, kautta. Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi (κατάκριμα), niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi – – Mutta laki tuli väliin, että rikkomus suureksi tulisi; mutta missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi, että niinkuin synti on hallinnut kuolemassa, samoin armokin hallitsisi vanhurskauden kautta iankaikkiseksi elämäksi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta.
j. 15–18, 20–21

Jokainen voi sanakirjasta tarkistaa, että kreikan sana κατάκριμα tarkoittaa tuomiota tai tuomion julistamista. Suomalaiset kääntäjät ovat tulkinneet, että tämä tuomio liittyisi iankaikkiseen kadotukseen, mutta tämä ei ole ainoa mahdollisuus. Väittäisin, että koska luvussa on puhuttu paljon maallisesta kuolemasta, on paljon luontevampaa ymmärtää termin κατάκριμα viittaavan Aadamille lausuttuun tuomioon, että hän kuolisi, jos söisi hyvän- ja pahantiedon puusta (1 Moos. 2:17; 3:19). Näin ollen tässä jaksossa ei puhuta siitä, että ihminen on ansainnut synneillään iankaikkisen kadotuksen ja tähän ratkaisuna on Kristuksen tuoma yleinen syntien anteeksiantamus. Sen sijaan apostoli hahmottaa kuoleman keskeiseksi ongelmaksi ja kertoo, miten Kristus on kuolemallaan vapauttanut meidät Aadamin saamasta tuomiosta, taannut kaikille yleisen ylösnousemuksen ja avannut tien ikuiseen elämään. Tummensin yllä keskeisiä käsitteitä, jotta elämän ja kuoleman vastakkainasettelu kävisi ilmeiseksi.

On muuten mielenkiintoista, että Paavali liittää jakeessa 18 vanhurskauttamisen ylösnousemukseen puhuessaan elämän vanhurskauttamisesta. Tämä on todella olennainen juttu, mutta käsitteen avaaminen tarvitsee taustakseen vielä lisää blogikirjoituksia, joten en syvenny siihen nyt sen tarkemmin. Tänään olen halunnut vain lyhyesti hahmotella sitä, miten Paavalin opetus aukeaa, kun se luetaan syntiinlankeemuskertomuksen valossa. Ehkäpä ensi viikolla pääsemme takaisin lankeemusta seuranneisiin rangaistuksiin…

Kuolema ja saatanan valta

Aloitan tällä viikolla syntiinlankeemuksen seurausten tarkemman käsittelyn. Otan ensimmäiseksi käsittelyvuoroon kuoleman.

Jumala lausui jo ennen lankeemusta varoituksen, että Aadam kuolisi mikäli hän söisi hyvän- ja pahantiedon puusta (1 Moos. 2:17). Ja kun lankeemus oli tapahtunut, Jumala totesi: ”maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman” (1 Moos. 3:19). Kun selataan Vanhaa testamenttia eteenpäin, kuolema tulee jatkuvasti vastaan; esimerkiksi 1 Moos. 5:ssa sukupolvi toisensa jälkeen kuolee ja elinaikakin kääntyy pikkuhiljaa laskuun (ks. 1 Moos. 5:5, 8, 11, 14, 17, 20, 27, 31). Jos käydään läpi Vanhan testamentin kohdat, joissa puhutaan kuolemasta, on nähdäkseni kiistatonta, että Vanha testamentti käsittelee kuolemaa nimenomaan maallisena kuolemana. Toki Jumalan varoitus, että Aadam kuolisi siinä päivänä, jona hän söisi hyvän- ja pahantiedon puusta, on joskus tulkittu niin, että hän kuoli hengellisesti syötyään kielletyn hedelmän. Ymmärtääkseni hepreankielinen teksti kuitenkin vain sanoo, että sinä päivänä, jona kielletystä puusta syödään, siitä seuraa aivan varmasti kuolema (ks: http://www.talkgenesis.org/why-didnt-adam-die-the-day-he-ate/). Se ei ota siis suoranaisesti kantaa siihen, milloin kuolema koittaisi. Näin ollen ei ole mitään syytä ymmärtää mainintaa kuolemasta hengelliseen kuolemaan viittaavaksi.

Voisi ajatella, että edellä olen sanonut kaiken, mitä syntiinlankeemuskertomus kertoo kuolemasta. Olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana kuullut parilta eri teologilta, että käärmeen rangaistuskin liittyy kuolemaan, vaikka tämä ei ole varsinkaan suomalaisten raamatunkäännösten tähden ilmeistä. Yhteys käärmeen rangaistuksen ja kuoleman välille syntyy siitä, että käärmeen osaksi määrättiin tomun syöminen, ja pian tämän jälkeen heprealainen teksti toteaa ihmisen olevan tomusta (אֵפֶר, efer) ja palaavan tomuun. Kun käärmeen osaksi annetaan siis tomun syöminen, tämä tarkoittaa sitä, että tomu on hänen vallassaan. Vaikka tämä tulkinta voi kuulostaa äkkiseltään ehkäpä melko kaukaa haetulta, Uusi testamentti vahvistaa asian. Se nimittäin toteaa Kristuksen kukistaneen kuolemallaan saatanan, jolla oli kuolema vallassaan (Hepr. 2:14–15). Kun 1 Moos. 3:19:sta ymmärretään oikein, silloin Uuden testamentin opetus ei tule ihan puskista, vaan se on juurtunut syntiinlankeemuskertomukseen. Esittämäni käärmeen rangaistusta koskevan tulkinnan perusteeksi voi esittää myös sen, että juutalaiset päivänselvästi tiesivät, mitä käärmeet syövät. Niinpä on ilmeistä, ettei käärmeen rangaistusta tule ottaa täysin kirjaimellisesti.

Pyhällä Paisioksella oli tapana sanoa, että kun teemme syntiä, ”annamme oikeuksia” saatanalle. Lankeemuksessa tapahtui näin: synnin seurauksena ihminen joutui kuoleman alle ja siten saatanan valtaan. Ja kaikki lankeemuksen jälkeenkin tehty synti on kääntymistä Jumalasta saatanan orjuuteen (vrt. Joh. 8:44). Tämän vallan alta meidät vapautti Jumalan Poika, johon saatanalla ei ollut minkäänlaista oikeutta (Joh. 14:30; 1 Joh. 3:8), mutta joka otti päälleen synnin rangaistuksen. Kun saatana ja pahan voimat kävivät Kristuksen kimppuun, he ylittivät valtuutensa ja siten menettivät asemansa (vrt. Joh. 12:31; Ilm. 12:9). Juuri tästä puhuu Kol. 2:15:

Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.

Syntiinlankeemuskertomuksen ja ylipäätäänkin Vanhan testamentin perusteella kuolema hahmottuu ihmisen keskeiseksi ongelmaksi. Siksi ei ole myöskään yllättävää, että sen kukistaminen määrittää olennaisesti Kristuksen pelastustyötä ja ortodoksista uskoa. Joskus sanotaan, että ortodoksisen pelastuskäsityksen keskittyminen kuoleman ympärille selittyisi (ainoastaan) hellenistisen maailman vaikutuksella. En pidä tätä väitettä syntiinlankeemuskertomuksen valossa uskottavalta: Jumalan vihan sijaan nimenomaan kuolema ja saatanan valta näyttäytyvät ihmiskunnan suurina ongelmina, joiden tähden Jumala tuli ihmiseksi.

Syntiinlankeemuksen seuraukset

Viime viikolla lupasin omistavani tämän vuoden aluksi useamman kirjoituksen vanhurskauttamisopin käsittelylle. Ennen kuin syvennyn siihen, mitä vanhurskauttaminen oikeastaan on tai miten vanhurskauttaminen tapahtuu, haluan taustoittaa vanhurskauttamisopin tutkiskeluani Vanhan testamentin teologiaa valottamalla; pyrin osoittamaan, että Uuden testamentin pelastusoppi hahmottuu oikein vain silloin, kun sitä tulkitaan Vanhan testamentin taustaa vasten. Aloitan taustoituksen paneutumalla syntiinlankeemuskertomukseen.

Luterilaisena olin tottunut ajattelemaan, että langenneen ihmisen keskeiset ongelmat ovat ääretön syyllisyys ja kadotustuomio: luterilaisen uskon mukaan Jumalan laki tuomitsee rikkojansa iankaikkiseen kadotukseen, koska Jumalaa vastaan rikkominen tuo äärettömän juridisluontoisen syntivelan, jota yksikään kuolevainen ei voi maksaa. Ihmisen ongelmaan ratkaisuksi hahmottuu se, että Kristus on kärsinyt lain määräämän iankaikkisen kärsimyksen rangaistuksen ja täyttänyt Jumalan lain syntisten puolesta; tämä mahdollistaa sen, että Jumala voi antaa Kristuksen tähden synnit anteeksi uskoville, jotka eivät ole lakia täyttäneet. Näin kadotuksenalaisesta tilasta päästään vapaaksi.

Minulle oli pitkään itsestäänselvää, että Raamatun opetus syntiinlankeemuksen seurauksista oli luterilaisen uskon mukainen. Muistelen kuitenkin jo joskus ei-ortodoksina ajatelleeni, ettei Vanha testamentti taida puhua helvetistä juuri mitään. Vanhassa testamentissa kuolleet menevät kyllä tuonelaan (שְׁאוֹל‎, sheol; LXX: ᾍδης, hades), mutta missään se ei opeta, että olisi ikuisen kärsimyksen paikka, helvetti (γέεννα, geenna), jonne kaikki Jumalan lain rikkojat joutuvat (ilman pelastavaa uskoa). Jesajan ja Danielin kirja tosin viittaavat siihen, että jotkut joutuvat kärsimään iankaikkisesti kuoleman jälkeen (Jes. 66:24; Dan. 12:2), mutta nekään eivät opeta, että kaikki olisivat lähtökohtaisesti menossa helvettiin äärettömän syntivelan takia. Koska helvetin rangaistus on hyvin marginaalinen teema Vanhassa testamentissa, tämä heittää jo varjon sen ylle, voiko syntiinlankeemuskertomuksen keskeisenä sanomana olla, että lankeemuksen tähden ihminen on ansainnut iankaikkisen kärsimyksen erossa Jumalasta.

Syntiinlankeemuskertomuksen suoranaisesti mainitsemat lankeemuksesta koituneet rangaistukset (ks. 1 Moos. 3:14, 16–19) voidaan jakaa kolmeen kategoriaan sen mukaisesti, keille rangaistukset suunnattiin: Käärmeelle määrättiin rangaistukseksi se, että se joutuisi matelemaan maassa ja syömään maan tomua. Naiselle määrättiin rasitteeksi raskauden vaivat ja se, että hän joutuisi miehen vallittavaksi. Miehelle säädettiin taakaksi vaivalloinen puurtaminen elannon eteen. Lisäksi miehen rangaistuksen yhteydessä todetaan, että ihminen kuolisi; maasta hänet oli otettu, maahan hän palaisi. Jumala oli itse asiassa jo aiemmin kertonut Aadamille, että mikäli tämä rikkoisi käskyn olla syömättä hyvän- ja pahantiedon puusta, siitä seuraisi kuolema:

Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman
1 Moos. 2:17

Kaikista näistä syntiinlankeemuksen seurauksena säädetyistä rangaistuksista olisi paljon sanottavaa. Tällä viikolla tyydyn kuitenkin vain lyhyesti toteamaan, että ne kaikki koskevat ihmisen ajallista elämää. Rangaistukset selittävät sitä, miksi elämä maailmassa on raskasta ja minkä tähden tämä ajallinen elämä päättyy lopulta kuolemaan. Huomionarvoista on se, että missään kohdassa ei todeta, että ihminen kantaisi nyt ääretöntä syntivelkaa ja olisi Jumalan vihan alla. Ensimmäisen Mooseksen kirjan kuvaus lankeemuksen vaikutuksesta ihmisen ja Jumalan suhteeseen on tulokulmaltaan juuri päinvastainen: kun ihminen oli langennut syntiin, hän pakeni Jumalaa, mutta Jumala ei hylännyt ihmistä vaan etsi häntä (1 Moos. 3:8–10). Jumala osoitti vieläpä langenneelle ihmiselle huolenpitoa tekemällä tälle nahkavaatteet alastomuuden peitteeksi (1 Moos. 3:21). On kyllä totta, että lopulta Jumala karkotti ihmisen pois paratiisista ja pisti kerubit vartioimaan Eedeniä, jotta ihminen ei pääsisi sinne takaisin. Mutta tämäkään päätös ei johtunut Jumalan vihasta. Syyksi sanotaan:

Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan. Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti!
1 Moos. 3:22

Jumalan käsky kertoo jälleen hänen huolenpidostaan: Ihminen oli päässyt osalliseksi sellaisesta tiedosta, mikä hänelle ei kuulunut. Siksi Jumala halusi estää sen, että ihminen voisi elää iankaikkisesti sellaisessa tilassa, johon häntä ei oltu luomisessa tarkoitettu. Tästä näkökulmasta paratiisista karkottaminen näyttäytyy Jumalan rakkauden osoituksena: koska ihminen ei päässyt käsiksi iankaikkista elämää antavan puun hedelmiin, hän joutuu kuolemaan. Ja kuolema asettaa selvän rajan ihmisen epäluonnolliselle olemisen tavalle. Myöhemmin Jumala ”keksi keinon”, miten kuolema voitaisiin voittaa ja ihmisyys uudistaa. Jos ihminen olisi kuitenkin langettuaan syönyt elämän puusta, hän olisi joutunut elämään ikuisesti langenneessa tilassaan. Tätä Jumala ei rakkaudessaan halunnut ja juuri sen tähden hän karkotti luotunsa Eedenin autuudesta.

Ensi viikolla, jos Jumala suo, käsittelen vielä tarkemmin kuolemaan liittyviä teemoja. Tänään olen luonut vain pienen katsauksen siihen, mitä kaikkea syntiinlankeemuksesta seurasi. Keskeinen huomio on se, etteivät Raamatun alkuluvut anna ymmärtää, että ihminen olisi lankeemuksen tähden Jumalan äärettömän vihan alla ja matkalla helvettiin. Päinvastoin! Maallisten rangaistuksen korostamisen rinnalle syntiinlankeemuskertomuksesta piirtyy vahvasti esiin Jumalan rakkaus ja huolenpito langennuttakin ihmistä kohtaan.

Synti, sovitus ja puhdistus

Kirjoitin kolme kirjoitusta (tämä, tämä, tämä) siitä, ettei Heprealaiskirjeen opetusta Kristuksen sovitustyön merkityksestä ole välttämätöntä ymmärtää luterilaisen pelastuskäsityksen mukaisesti; kun huomioidaan Heprealaiskirjeen vanhatestamentillinen tausta, kirje ei opeta, että Kristuksen uhrin tähden uskoville voitaisiin lukea vieras vanhurskaus – Kristuksen lain täyttämys ja sijaiskärsimys. Heprealaiskirjeen opetus Kristuksen uhrin ja veren merkityksestä kietoutuu puhdistumisen ajatukseen: ilman verenvuodatusta ei ole syntien anteeksiantamusta, koska veri puhdistaa synnistä. No, toki luterilainen voisi tähän sanoa vastineeksi, että puhdistuminen on vain Raamatun käyttämä kielikuva, jolla painotetaan sitä, että Kristuksen uhrin tähden me voimme olla Jumalan silmissä juridisesti synnittömiä, vaikka olisimmekin itsessämme syntisiä. Haluan tällä viikolla selittää, miksi tuollainen tulkinta ei ole uskottava.

Lähdetään taas liikkeelle siitä, että Heprealaiskirje on kirjoitettu juutalaiskristityille. Kirjoittaja pyrkii Vanhasta testamentista ammentaen perustelemaan, ettei kristityiksi kääntyneiden juutalaisten tulisi palata juutalaisuuteen. Koska Heprealaiskirje rakentuu vahvasti Vanhan testamentin varaan, myös synnistä puhdistamisen luonteen kannalta Vanhan testamentin opetuksen huomioiminen on olennaista. Yksi keskeinen seikka, joka auttaa ymmärtämään, miksi luterilainen tulkintamalli ei ole kestävä, on Vanhan testamentin opetus synnin luonteesta. Luterilaisille on hyvin tuttua, että synti on laittomuutta (1 Joh. 3:4), mutta Vanhan testamentin syntioppi ei keskity tämän näkökulman ympärille. Vanhassa testamentissa synti hahmottuu ikään kuin tautina tai saastaisuutta ja turmelusta levittävänä voimana. Tätä piirrettä korostin, kun käsittelin Hepr. 9:22:ta ja veren elämää antavaa voimaa. Se tulee kuitenkin vastaan jo ihan Vanhan testamentin alkulehdillä: heti alusta alkaen synti kuvataan kuin voimana, joka viettelee pahantekoon (1 Moos. 4:7) ja johon lankeaminen tekee myös maan saastaiseksi tai kirotuksi (1 Moos. 3:17–19; 4:10–12).

Synnin mieltäminen taudiksi vaikuttaa siihen, miten sovituksen luonne hahmotetaan. Luterilaisen synti- ja sovitusopin sekä Vanhan testamentin synti- ja sovituskäsityksen välinen jännite aukeaa havainnollisesti suuren sovintopäivän kuvauksesta. Siksi käyn seuraavaksi lyhyesti läpi suuren sovintopäivän kahden pukin uhraamisen ja sitten nostan muutaman kuvauksen tuoman haasteen luterilaiselle opille.

Kolmas Mooseksen kirja säätää, miten synti tulee sovittaa kerran vuodessa, jotta Jumalan voisi asua ja ilmestyä kansansa keskellä. Suuren sovintopäivän ytimessä on kaksi pukkia: Ensimmäinen pukeista uhrataan ja sen veri käytetään pyhäkön ja kansan saastaisuudesta puhdistamiseen; sen verta vihmotaan kaikkeinpyhimpään ja pyhäkön kaluston päälle. Näin synnin tuomasta saastaisuudesta päästään eroon. (3 Moos. 16:15–19) Jälkimmäisen pukin päälle ylipappi vuorostaan laskee kätensä ja lukee kaikki kansan synnit. Sitten pukki päästetään erämaahan aavikkodemoni Asaselin haltuun. (3 Moos. 16:8, 10, 21–22) Tällä tavoin pukki vie ihan konkreettisesti kansan synnit pois leiristä demonille, joka ainakin toisen temppelin ajan juutalaisuudessa yhdistettiin välillä Aadamin ja Eevan vietelleeseen käärmeeseen. (Ks: https://blogs.ancientfaith.com/wholecounsel/2020/11/03/who-is-azazel/)

Suurena sovintopäivänä synnin sovittaminen ei kavennu pelkään juridiikkaan; synnit pois kantava pukki ei riitä sovitukseksi, vaan sen lisäksi tarvitaan pyhäkön puhdistamista verta pirskottamalla. Nähdäkseni tässä on ensimmäinen haaste luterilaiselle sovitusopille, koska luterilaisittain sovitus hahmottuu puhtaasti juridiikan kautta ilman, että veressä olevalla elämällä nähtäisiin luovuttamaton merkitys. Toisen haasteen tuo se, että pukkia, jolle luettiin synnit, ei uhrattu Jumalalle vaan se lähettiin demonille. Voisiko ajatuksena olla, että demoni saa pukin välityksellä omat tekonsa takaisin? Kolmanneksi se henkilö, joka vie pukin erämaahan, saastuu ja hänen pitää puhdistautua ennen kuin hän voi palata leiriin. (3 Moos. 16:26) Tämän valossa vaikuttaa uskottavalta kuulemani väite, että Asaselille lähetetty pukki ei olisi kelvannut uhriksi, koska siitä oli tullut synnin lukemisen tähden saastainen. Vaikka siis suuri sovintopäivä puhuu ”luterilaisittain” syntien lukemisesta, syntien lukemisella on ontologisia vaikutuksia; kyse ei ole juridisesta syyllisyyden lukemisesta, joka ei tekisi pukkia synnin saastuttamaksi. Viimeiseksi mainittakoon, että toisen pukin uhraaminen vain todetaan; sitä ei kuvata yksityiskohtaisesti eikä pukin tuskaa painoteta. Sovintopäivä ei ole siten kummoinen esikuva sijaiskärsimystä painottavalle sovitusopille.

On mielenkiintoista, että vaikka Hepr. 9:n loppu viittaa selvästi suureen sovintopäivään, se ei ymmärtääkseni millään tavalla huomioi sitä, että synnin sovittamiseen tarvittiin kaksi pukkia. Heprealaiskirjeen kirjoittaja viittaa selvästi ensimmäiseen pukkiin, kun hän puhuu siitä, että veri on syntien anteeksiantamuksen ehto: juuri verellä pyhäkkö puhdistettiin syntien saastaisuudesta. Toki voidaan ajatella, että puheeseen syntien anteeksiantamuksesta liittyy myös Asaselille lähetetty pukki, koska syntien anteeksiantamukseksi käännetty kreikan termi ἄφεσις (afesis) tarkoittaa kirjaimellisesti pois lähettämistä. Heprealaiskirje kuitenkin liittää syntien anteeksiantamuksen aivan suoraan kaikkeinpyhimmän verellä puhdistamiseen (ks. esim. Hepr. 9:24–25; 10:19–20), joten ykköspukki on selvästi valokeilassa ja on ylipäätään kyseenalaista, viitataanko toiseen pukkiin millään tavalla.

Vaikka Heprealaiskirje ei painotakaan asiaa, Kristus on tietysti kuin kaksi pukkia samalla kertaa: Ensiksi hän puhdistaa synnin saastaisuudesta vuodattamalla verensä ja puhdistamalla sillä kertakaikkisesti taivaallisen kaikkeinpyhimmän. Toiseksi hän ottaa synnin pois menemällä meidän syntimme kantaen kuolemaan, murtaen sen vallan ja häpäisten kuolemaa vallassaan pitäneen syyttäjämme. Kolossalaiskirjeen sanoin Kristus ”pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin. Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.” (Kol. 2:14–15) Kristus ei ole tietenkään täysin samassa mielessä syntien kantaja kuin Asaselille lähetetty pukki, koska Jumalana hän ei tullut synnin saastuttamaksi. Hän kuitenkin kantoi syntejämme siinä mielessä, että hän kärsi synnin rangaistuksen: kärsimyksen ja kuoleman.

Tämän pitkähkön sovintopäivän esityksen jälkeen voidaan palata alkuun: miksi Heprealaiskirjeessä synnistä puhdistamista ei ole uskottavaa ymmärtää forenssisena hyväksilukemisena? Heprealaiskirje tukeutuu suureen sovintopäivään opettaessaan Kristuksen veren merkityksestä pelastuksellemme, ja suuren sovintopäivän kuvauksesta puuttuu kokonaan ajatus, että kansalle hyväksiluettaisiin jotain. Asetelma on se, että kansalle karttuu syntejä ja pyhäkkö saastuu, joten synnit pitää kuljettaa pois ja pyhäkkö puhdistaa verta pirskottamalla. Kun näin on tehty, kansa ja pyhäkkö on palautettu puhtauteen, ja niin Jumala voi asustaa Israelin keskellä. Koska kaksi pukkia todistivat esikuvallisesti siitä, mitä Kristus tuli tekemään, voidaan päätellä, ettei Kristuksenkaan työn tarkoituksena ole se, että meille luettaisiin vieras vanhurskaus. Sen sijaan hän otti syntiemme rangaistuksen päälleen ja puhdisti omattuntomme ja taivaallisen kakkeinpyhimmän verellään. Näin hän mahdollisti sen, että ilmestysmajan tai Jerusalemin temppelin sijaan jokaisessa Kristuksen veren puhdistamassa sydämessä voi asua Pyhä Henki.

Uumoilen erästä haastetta kaikkeen yllä sanomaani, joten vastaan siihen saman tien: luterilainen voisi argumentoida, että koska suuren sovintopäivän säädökset olivat rituaalisia, ne nimenomaan kuvaavat mainiosti vanhurskauttamisen forenssista luonnetta. Sanoisin tähän vastineeksi, että vaikka Vanhan testamentin säädökset olivat rituaalisia, niillä oli selkeä yhteys ontologiaan: Jumalan läsnäolo on luonteeltaan sellaista, että sen on mahdotonta tulla kosketuksiin synnin kanssa; jos rituaaleja ei olisi noudatettu, Jumalan läsnäolo olisi ollut tappavaa ja tuhoavaa. Niinpä rituaalisuutta ei tule ymmärtää turhan ulkokohtaisesti. Tämän lisäksi täytyy muistaa Heprealaiskirjeen nimenomaan painottavan sitä, että sovituksemme ei takaa vain lihan puhdistumista vaan myös omantunnon puhtauden. (Hepr. 9:13–14) Kirje heijastelee vakaumusta, johon kristityt ovat aina apostoleista asti pitäytyneet: Kristuksen veressä meillä ei ole ainoastaan muodollista, rituaalista tai ulkokohtaisen juridista puhtautta vaan todellinen sisäinen uudistus.

Tahdon lopuksi todeta, ettei ortodokseilla ole tapana kirjoittaa sovituksesta näin yksityiskohtaisesti. Tässä kirjoittamani perustuu parin ortodoksiteologin opetukseen, kirkkoisiltä löytämääni sekä omaan Raamatun luentaani. Voi hyvin olla, että kirjoituksessani kohtia, jotka vaatisivat vielä tarkennusta, joten sitä ei kannatta ottaa minään virallisena kantana aiheeseen. Uskon kuitenkin, ettei kirjoituksessani ole mitään, mikä poikkeaisi kirkkoni uskosta.

Synti on ongelma, ei Jumala

Ollessani luterilainen näin netissä tämän videon, joka ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Videolla ortodoksipappi tekee karkean vastakkainasettelun protestanttisen ja ortodoksisen pelastuskäsityksen välillä. Hän havainnollistaa tuoleilla sitä, että protestanttisen opin mukaan Jumala suostuu kääntymään jälleen langenneen ihmisen puoleen vain silloin, kun Kristus täyttää juridiset vaatimukset, jotka ovat jumalayhteyden ehto. Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala ei taas koskaan käänny ihmisestä pois vaan pyrkii itsepintaisesti saamaan ihmisen takaisin yhteyteensä. Ortodoksisuuden mukaan ihmisen ongelma ei ole näin ollen se, että Jumalan rakkaus olisi lakannut synnin tähden, vaan se, että ihminen hylkää rakastavan Jumalan. Niinpä pelastuksessa ei ole perimmiltään kyse siitä, että vihainen Jumala lepytetään rakastavaksi, vaan siitä, että ihminen löytää jälleen Jumalan rakkauden.

Vuosia sitten video tuntui minusta turhan kärjistävältä, koska luterilaisen opin mukaan Jumala samanaikaisesti vihaa ja rakastaa ihmiskuntaa: hän vihaa syntisiä, koska lain täyttäminen on rakastavan jumalasuhteen edellytys eikä yksikään langennut pysty elämään täydellisesti Jumalan tahdon mukaan. Samaan aikaan Jumala on kuitenkin rakkaudessaan lähettänyt Poikansa kuolemaan syntisen ihmiskunnan edestä, jotta voisimme pelastua. Tätä toista näkökulmaa tuo nettivideo ei huomio ollenkaan ja siksi se vaikutti olkinuken mätkimiseltä. No, olen nyt jälkeenpäin tullut siihen tulokseen, että vaikka video onkin yksinkertaistava, siinä on kyllä oma pointtinsa: ortodoksisuudessa Jumalan rakkaus ei ole samanlaisten juridisten lukkojen takana kuin protestanttisuudessa.

Raamattu kyllä sisältää paljon juridista kieltä ja korostaa sitä, että sovitus on jumalasuhteen palauttamisen edellytys. Jotkut ortodoksit menevät minusta liian pitkälle, kun he torjuvat juridisen kielen käyttämisen ja sovituksen tarpeen kokonaan. Aion käsitellä joskus myöhemmin tarkemmin sellaisia raamatunkohtia, joita protestantit nostavat oman sovitusoppinsa tueksi. Tässä kohden tahdon vain todeta, että minusta vaikuttaa siltä, että ortodoksisen ja luterilaisen ajattelutapojen erilaisuus palautuu siihen, miten teologista kieltä tulkitaan: ortodokseilla on esimerkiksi tapana ymmärtää Jumalan vihan viittaavan kokemukseen, joka ihmisellä syntyy, kun hän elää synnissä; kyse ei ole siitä, että synti vaikuttaisi Jumalassa sisäisen muutoksen, vaan siitä, miten me koemme Jumalan eläessämme tietyllä tavalla. Protestanttien keskuudessa on ymmärtääkseni hajontaa siitä, mitä Jumalan vihan ymmärretään loppujen lopuksi tarkoittavan. Pitääkseen kiinni siitä, ettei Jumala voi muuttua, ainakin joidenkin luterilaisten teologien mukaan viha on Jumalan iankaikkinen ominaisuus.

Jos sekä ortodoksit että luterilaiset pitävät sovitusta välttämättömänä, voisi ehkä ajatella, että näkemyserot ovat melko kosmeettisia. Mutta ainakin minulle ortodoksisella pelastusopin omaksumisella on ollut suunnattoman suuri vaikutus hengelliseen elämääni. Ortodoksina nimittäin näen Jumalan vielä vahvemmin ehdottoman rakkauden kautta. Jumala ei ole koskaan ongelmani, vaan ongelma on synti, joka etäännyttää minua Jumalasta. Tekemällä syntiä käännyn pois Luojani rakkaudesta ja vaivun luonnonvastaiseen tilaan. Jumala ei kuitenkaan koskaan käänny minusta pois eikä hylkää minua. Pahimmillaan hän jättää minut siihen tilaan, jossa olen, koska en halua tuntea häntä. Tällainen rakkauden täyteinen jumalakäsitys antaa ihan erilaisen lähtökohdan kilvoittelulle kuin sellainen, jossa Jumala edellyttää täydellistä kelpaavuutta pelastavan rakkautensa ehtona ja hylkää syntisen, jos tämä lankeaa johonkin julkisyntiin, eli huomattavaan moraaliseen rikkomukseen.

Minulle erot tiivistyvät siihen, että ortodokseille Jumala ei koskaan ole ongelma. Synti on ainoa ongelmamme. Siksi koko kristillinen kilvoittelu keskittyy synnin ja himojen voittamiseen. Mitä enemmän pääsemme vapaiksi kaikesta meitä kietovasta pahasta, sitä avoimempia olemme Jumalalle, joka on aina valmis rakkaudessaan asettumaan sydämiimme.

Kolmas palanen: Pelastusvarmuus, hyvät teot ja synti (30.4.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Olen saanut vaihtelevaa palautetta päivityksistä. Paljon kiitosta. Eräät ovat varmaankin kokeneet ne suorastaan hoitavina. Toisille nämä ovat olleet vaikeita paloja purtavaksi. Osasta on tuntunut siltä, ettei vielä olisi pitänyt julkaista tällaista. Saan kokemuksesta kiinni. Minulle on nyt mielessäni useampi syy, miksi haluan tällaisen sarjan tänne kirjoittaa, joten jatkan sen työstämistä. Tämä ei ole ikuisuusprojekti, vaan annan kourallisen palasia, joilla voi hahmottaa ajatteluani, sen syvärakenteita. Mutta mennäänpä asiaan.

Varsinkin edellinen palanen kohdistui vahvasti tiettyyn luterilaisuuden haaraan, kun viittasin useampaan otteeseen Pieperiin. Nyt alan hieman laajentaa perspektiiviä, kun puhun tunnustuskirjojen luterilaisuudesta laajemmin, ehkäpä koko luterilaisuudesta. Kolmas palanen liittyy siihen, että luterilaisuudessa ei ole nähdäkseni oikein toimivaa tapaa sovittaa yhteen uskoa evankeliumiin ja kristillistä vaellusta.

Viime palasessa toin esille sen, että ollessani tunnustuksellinen luterilainen pelastusvarmuuden asemaa horjutti vahva tiedollinen korostus. Tai ei oikeastaan kovin paljoa. Paljon suurempi ongelma pelastusvarmuudelle oli uskon, hyvien tekojen ja julkisyntien välinen suhde. Viime vuosi oli elämäni vaikein tämän problematiikan tähden.

Periluterilaista on sanoa, että hyvät teot ovat aidon uskon tuntomerkki. Joskus jopa väitetään, että hyvät teot syntyisivät ikään kuin automaattisesti; kristittyä ei tarvitse pakottaa tekemään hyvää, vaan iloinen usko saa hänet rientämään lähimmäisensä avuksi kaikkeen hätään. Tämä on erityisesti nuoren Lutherin painotus.

1900-luvun luterilaisuudessa on korostunut nuoren Lutherin ajattelu. On suorastaan kielletty lain ohjaava ja kurittava tehtävä kristityn kannalta. Hyvistä teoista on tehty melkeinpä vapaaehtoisia. On neuroottinen suhde siihen, ettei vain korostettaisi lakia, kun on aina vaara joutua sen alle. Kaikki uskonkysymykset pyörivät laki–evankeliumi-mankelin läpi. Ehkä tämä on sielunhoidollisesti lohdullista. Ei lain velvoittavuus kauheasti paina. En tosin ole ihan varma siitä, onko tuo sielunhoidollisestikaan kovin kestävää, kun ihminen elää jatkuvassa kierteessä syyllisyydestä armahdukseen. Oudoksi homma menee varsinkin silloin, jos uskova haluaisi kokea syyllisyyttä, jotta hän voisi kokea sitä vahvemmin tulevansa armahdetuksi.

Minulle sielunhoidollisen ongelmallisuuden lisäksi malli karahtaa siihen, että se on jotenkin niin ”ideologisesti” motivoitunut, ettei se tunnu älyllisesti rehelliseltä, vaikka ymmärrän motiiveja sen taustalla. Jos avaa Raamatun, joutuu huomaamaan, että siellä homma ei pelaa vain syyttävän lain ja lohduttavan evankeliumin vastakkainasettelulla. Siellä on myös esimerkiksi kehotuksia kristilliseen elämään, uhkauksia pelastuksen menettämisestä ja huoneentauluja opastamassa eri kutsumuksiin. Kristityn pitää kilvoitella. Muuten hän ei voi periä iankaikkista elämää.

Vaikuttaa siltä, että nuori Luther oli väärässä. Hänhän vanhemmalla iällään murehtikin sitä, miten hänen julistamansa evankelinen vapaus toimi saksalaisilla oikeutuksena sikamaiselle elämälle. Kun hän huomasi, että pelkkä armon julistus ei saa kristittyjä ahkeroimaan hyvässä, hän alkoi julistaa vahvemmin lakia, aina jostain 1530-luvun puolivälistä kuolemaansa saakka. Alkoi korostua se, että hyvät teot erottavat oikean uskon väärästä. Lain ei pitänyt enää vain tuomita ja tehdä tietä evankeliumille, se oli luovuttamaton kristilliselle vaellukselle monessa mielessä.

Minulle se, että kristityn tulee tehdä hyviä tekoja, ei ole ollut pitkään aikaan ongelma. Mankeli jäi jumiin jo vuosia sitten. Jos Hengen hedelmien tarkkailussa ei rupea turhan neuroottiseksi, jokainen voi tietää tehneensä hyvää uskon motivoimana. Toisaalta, jos omaa elämää alkaa käydä läpi ”Jumalan ehdottoman lain valossa”, toki alkaa helposti ahdistaa.

Luterilaisilla on ollut tarve osoittaa, ettei ehdoton evankeliumi johda suruttomuuteen. Siksi on väitetty kovasti, että hyvät teot seuraavat välttämättä uskoa. Ihmisellä ei ole todellista uskoa, jos hän ei tee hyvää ja taistele syntiä vastaan. Mutta tähän kätkeytyy perustava ongelma.

Monet opillisesti intohimoiset luterilaiset hahmottavat hyvin sen, miten kalvinismi kyseenalaistaa pelastusvarmuuden: yhtälö ”rajattu sovitus (vain valittujen synnit on sovitettu) + pyhien kestävyys (uudestisyntynyt ei voi koskaan luopua pelastavasta uskosta)” riistää pelastusvarmuuden, jos se viedään johdonmukaisesti maaliinsa. Rajattu sovitus synnyttää näet sen ongelman, että pitää tietää olevansa valittu, jotta voi tietää, että synnit on sovitettu. Sen tietäminen, että on valittu, riippuu taas siitä, että on uudestisyntynyt ja että on pelastava usko. No, voisi ajatella, että kyllä uskova voi tietää olevansa uskossa ihan uskon kokemuksestaan tai hyvistä teoista, joita usko on tuottanut. Mutta ongelma on siinä, että monet, jotka ovat vaikuttaneet olevan vilpittömästi uskossa kuitenkin lankeavat ja vaikuttavat menettäneen uskonsa. Pelastavasta uskosta luopuminen ei kuitenkaan kalvinistisen systeemin mukaan ole mahdollista. Niinpä se usko, josta on luovuttu, on ollut alkujaankin ”kuollutta uskoa”. Kokemus siitä, että olisi ollut pelastettu, on ollut koko ajan valheellinen. Suureksi kysymykseksi nousee: Mistä minä voin olla varma siitä, ettei minulla ole vain kuviteltua uskoa? Miksi minun kokemukseni tai hedelmäni olisivat jotenkin todellisempia kuin naapurin Pertin, joka meni yhtäkkiä maailmaan?

Luterilaisuus välttää kalvinismille ominaisen ongelman opettamalla koko maailmaa koskevaa sovitusta ja uskosta luopumisen mahdollisuutta. Voisi ajatella, että se ei näin ollen kohtaa ”kuvitellun uskon ongelmaa”. Mutta tämä ei pidä paikkaansa. Yksimielisyyden ohjeen mukaan pelastava usko ei voi olla sellaisessa ihmisessä, jossa vallitsee paha aikomus. Schmalkaldenin opinkohdissa Luther jyrisee niitä vastaan, jotka väittävät, että Pyhä Henki voisi asua sellaisessa, joka antautuu karkeisiin synteihin, kuten murhaan tai aviorikokseen.

Jotta meillä voisi olla ehdoton pelastusvarmuus, pitäisi olla ehdoton varmuus siitä, mitä on paha aikomus, mitä karkeat synnit. Vain silloin olisi hyvät perusteet pitää omaa uskoaan varmasti oikeana, koska mikään synti ei voisi luoda kyseenalaistavaa varjoaan sen ylle. Paavali antaa joitain vinkkejä siitä, mitä uskova ei voi tehdä ja säilyä pelastettuna, esim. Gal. 5:ssa hän kirjoittaa: ”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.”

No, joku sanoo: ”Ota nyt vähän järki käteen! Kyllä ihminen voi tietää, elääkö hän ihan läpeensä jumalatonta elämää vai ei.” Ongelma tällaisessa väitteessä on vain se, että luterilaisuudessa usko järjen kykyihin ei ole kovin korkealla. Nopeasti ajaudutaan myös ongelmiin Yksin Raamattu -periaatteen kanssa, jos joudummekin rakentamaan uskoamme paljon järjen ja tunteidemme varaan emmekä Jumalan selvän sanan.

Haastavaksi karkeiden syntien hahmottamisen tekee se, että me kaikki imemme ympäristömme ja aikamme arvoja. Voimmeko olla siis varmoja, ettemme harjoita tietämättämme jotain pelastuksen ryöstävää syntiä, koska oma aikamme on sokaissut silmämme ja tehnyt korvamme kuuroiksi? Tulee mieleen Lambeth ja vuosi 1930. Joku voisi väittää, että suurin osa nykyistä kristikuntaa elää haureudessa. Onko suurin osa kristityistä siis vain nimikristittyjä ja matkalla helvettiin? Minä en ajattele niin, mutta miten tunn. luterilainen voi absoluuttisella varmuudella tietää, että olen absoluuttisen oikeassa. Enpä usko, että voi. Ja muistakaa, että Luther sanoo Onanin syntiä insestiä ja aviorikosta pahemmaksi. Luther toki voi olla väärässä – mutta oliko? Absoluuttisen varmasti? Vai olisiko kyse sittenkin siitä, että me täällä jälkikantilaisessa (?) maailmassa olemme luopuneet luonnonoikeusajattelusta, jolla on ihan selkeä perusta Raamatussa ja joka on ihan päivänselvä asia, mutta oma kontekstimme on tehnyt meistä perustavalla tavalla typeriä. No, minä sanon edelleen, etten ole Lutherin kanssa aivan samaa mieltä. Mutta aika piinallisia kysymyksiä.

Yksi ”pelastusreitti” voisi olla se, että painottaa tiedon ja omantunnon merkitystä suhteessa karkeisiin synteihin: vain omantunnon haavoittaminen siitä syystä, että tietää tekevänsä väärin, on uskolle kestämätöntä. Katsotaanpa, miten ajatus toimii: jos henkilö on konservatiivinen kristitty, siinä on suuri ongelma, että nuori pari elää avoliitossa. Tällöin voi nousta kysymys: Voiko elää avoliitossa ja silti olla uskossa? Jos avopari vaikuttaa uskovan Kristukseen, mitä tulee tehdä? Minä ajattelin niin, että pitää Raamatusta kertoa, että Jumala pitää avoliittoa vakavana syntinä. Jumalan sana sanoo, etteivät haureelliset peri Jumalan valtakuntaa. Jos pari ei tätä hyväksyisi, olisin pitänyt heitä epäuskoisina Raamattuun vedoten. Se hinta, minkä tästä ”joutuu maksamaan” on se, että jos joku tulee sinulle Raamatusta näyttämään, että olet väärässä, iankaikkinen kohtalosi on pelissä. Jos et ota nuhtelusta vaarin tai jos et torju sitä, koska oletkin oikeassa, uskosi voi haavoittua, ehkä kokonaan kuolla. (Omaksi puolustuksekseni sanon sen, että älkää luulko, että olisin ollut sosiaalisesti taidoton hölmö, joka olisi sanonut tällaista kaikille tuntemilleni avopareille. Minun toimintani keskittyi STLK:n sisälle. Sielläkin pyrin olemaan lempeä ja maltillinen, kun toin näitä vaikeita asioita esille, mutta kyllä tuli haavoitettua pahasti ihmisiä, vaikka tarkoitus olikin hyvä. Iankaikkinen elämä koko ajan pelissä.)

Olen kirjoittanut nyt hyvin rankasti. Halusin näillä konkreettisilla esimerkeillä tuoda asian lähelle. Jos tässä sanottu saa jonkun ahdistamaan, olkaa yhteydessä pastoreihinne. Toivottavasti he osaavat auttaa. Minulle voi lähettää myös yksityisviestejä. Voin kertoa, miten minä olen selättänyt esittämäni ongelmat. Viivytän tarkoituksella ratkaisujeni antamista julkisesti, koska minulla on ihan selkeä ajatus siitä, miten palasten tulee pudota. Ja minulta pyydettiin ennen kaikkea perusteita lähtemiseni syille. Siksi niitä annan. Tämä on varmasti aika kovaa lainsaarnaa.

Yhteenvedon- tai johtopäätöksenomaisesti sanon sen, että luterilaisuus voi antaa voimakkaita varmuuden hetkiä: Sana painuu sydämeen ja antaa lohdutuksen. Kaste kirkastaa sen, että Jumala on luvannut viedä myrskyjen läpi ikuiseen elämään. Ehtoollispöytä vakuuttaa, että Kristus kuuluu juuri minulle. Sulaa ihanuutta! Mutta mitäs sitten, kun sana ei ole mielessä, kun kaste on unohtunut, kun on maanantai eikä ehtoollispöytään pääsekään. Nopeasti ollaan lain alla. Ehkä tulee tarve pitää orjamaisesti näistä ”armon hetkistä” kiinni, koska niissä on rauha, ei välttämättä muuten. Tasapainoinen ja terve hengellinen elämä on hyvin haastavaa.

Minusta luterilaisuudelle on murskaavaa se, ettei se voi loppujen lopuksi tarjota sitä ehdotonta pelastusvarmuutta, jonka saavuttaminen on luterilaisen uskon keskeisin kysymys. Jos kirkko seisoo tai kaatuu oikean vanhurskauttamisopin varassa, luterilaisuus ei minusta pysy oikein kunnolla pystyssä – vaikka siinä onkin hyvin lohdullisia palasia.

Tässä kuvattujen ongelmien taustalla on se, että luterilaisuudessa ensimmäinen uskonkappale on usein käytännössä aika heikoilla. Jos olisi myönteisempi suhde tunteisiin, järkeen, kokemuksiin yms. voisi olla helpompaa laittaa asiat oikeaan perspektiiviin. Mutta tarjoaako luterilaisuus tähän hyvän perustan, siitä lisää ensi palasessa.