Studio Krypta, metropoliitta Arseni ja synninhädässä oleva ihminen

Eräällä nettifoorumilla, jolla kirjoittelin aiemmin suhteellisen aktiivisesti, on syntynyt keskustelua siitä, miten eri kirkkokuntien edustajat lohduttavat synninhädässä olevaa kristittyä. Keskustelun aloittajaa alkoi kiinnostaa kysymys käsittääkseni sen takia, että hän oli katsonut Studio Kryptan sarjaa Kohtaamisia kristikunnassa, jonka eräässä jaksossa on vieraana korkeasti pyhitetty Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni. Jaksossa olisi paljonkin kommentoitavaa, mutta tartun tällä kertaa vain lyhyeen katkelmaan (15:30–25:12), jossa käsitellään sitä, miten synninhädässä olevaa ihmistä pyrittäisiin kaitsemaan ortodoksisen perinteen lähtökohdista käsin.

Synninhätää koskeva osio alkaa Lähetyshiippakunnan pastorin Kalle Väätäisen kysymyksellä: ”jos minä olisin synninhädässä ja tulisin pelastusta etsimään sinun luokse ja sitten kysyisin, että, piispa Arseni, miten minä pelastun, niin minkälaisen vastauksen sinä antaisit?” Vastauksessaan metropoliitta Arseni avaa ortodoksista pelastusoppia tukeutuen suurta paastoa edeltävien valmistusviikkojen sunnuntaiden teemoihin (Sakkeus, fariseus ja publikaani, tuhlaajapoika, viimeinen tuomio ja sovinto). Niiden mukaisesti metropoliitta ohjaisi synninhädässä olevaa katumukseen, joka on elämän suunnan muuttamista, nöyrää rukoilemista, paluuta Isän kotiin, Jumalan tuomion varaan jäämistä sekä lähimmäisen kanssa riitojen sopimista.

Metropoliitta Arsenin vastaus keskittyy paljolti siihen, mitä ihmisen tulee tehdä pelastuakseen. Eikä Väätäistä metropoliitan vastaus vaikuta tyydyttävän. Hänellä herää vastauksesta kysymys, onko pelastus minusta kiinni. Näyttää siltä, että hänen mielestään ainoa kestävä ratkaisu hänen kysymykseensä on se, että pelastus on Kristuksesta kiinni; että hänen ansionsa peittävät uskovan pahat teot. Hänen suuri huolensa on se, onko ortodoksisuudessa Kristuksen kaikenkattavaa armoa. Metropoliitta Arsenin vastaus tähän huoleen ei lievitä Väätäisen epäilyksiä ortodoksisen opin suhteen, koska metropoliitan vastauksessa korostuu pelastuksen epävarmuus: tuomion ratkaisee Jumala ja meidän osamme on elää kristillistä elämää pelastusta toivoen. Väätäinen tekee johtopäätöksen, että luterilaisuuden ja ortodoksisuuden ero taitaa olla siinä, voiko ihminen panna kaiken luottamuksensa Kristukseen vai ei. Kun hän sitten hieman myöhemmin kiteyttää luterilaisen suhteen tekoihin sanomalla, että älkää tehkö hyvää, jotta pelastuisitte, vaan tehkää hyvää, koska olette pelastettuja, metropoliitta Arseni pistää (luterilaisesta vinkkelistä) pakan sekaisin sanomalla, että niinhän se on; pelastus on lahja, eikä meillä ole mitään annettavaa Jumalalle.

Toivottavasti referaatistani käy ilmi se, mikä on aivan ilmeistä, kun kuuntelee keskustelua: Väätäinen ja metropoliitta Arseni puhuvat toistensa ohi. Nähdäkseni keskeinen syy tälle on se, ettei keskustelun avainkäsitteitä ”pelastus” ja ”synninhätä” selitetä. Kun näet luterilainen esittää Väätäisen kysymyksen, hän olettaa, että synninhädässä pelastusta kaipaava etsii varmuutta siitä, että on saanut syntinsä anteeksi. Pelastus hahmottuu syntien anteeksiantamisena ja Jumalalle kelpaamisena, synninhätä ahdistuksena siitä, miten voin saada helvetin ansaitsevat syntini anteeksi ja päästä Jumalan rakkaudesta osalliseksi. Kun taas ortodoksi puhuu pelastuksesta, hän yleensä viittaa prosessiin, jossa ihminen kasvaa yhä syvempään Jumalan kaltaisuuteen. Ortodoksisen ymmärryksen valossa synninhätä saa erilaisen sisällön: synninhätä on hätää siitä, että ihminen kokee olevansa niin hengellisesti köyhä ja synnin kietoma, ettei usko tilanteen voivan parantua. Ortodoksinen näkökulma käy ilmi, kun metropoliitta Arseni toteaa (17:48–17:58), ettei synninhätä johdu hengellisestä elämästä vaan sen puutteesta. Siksi metropoliitta ohjaa synninhädässä kamppailevaa hengelliseen elämään, jotta hätä voisi laantua, kun ihminen edistyy kilvoituksessaan turvautuen Jumalaan.

Sielunhoidollinen jakso on minusta omiaan havainnollistamaan luterilaisuuden ja ortodoksisuuden välistä kielimuuria: koska ymmärrys pelastuksen luonteesta on erilainen, on tavattoman helppoa puhua toisten ohi. Metropoliitta Arsenin vastaukset luterilaisiin sielunhoidollisiin huoliin kuulostavat luterilaisissa korvissa varmasti aivan kauhealta ”teko-opilta” tai pelagiolaisuudelta; vaikuttaa siltä, että ortodoksipiispa ohjaa kristittyjä turvaamaan kilvoitteluunsa kelvatakseen Jumalalle, koska Jumalalle kelpaamista pidetään kysymyksenä, johon pelastusoppi vastaa. Ortodokseissa metropoliitan sanat eivät kuitenkaan herätä ahdistusta, koska pelastus nähdään kokonaisvaltaisena kasvuprosessina, jossa pikkuhiljaa kasvetaan syvempään Jumalan kaltaisuuteen, eikä ole oletusta, että meiltä vaaditaan juridista täydellisyyttä, jotta voisimme kelvata Jumalalle. Uskon, että jos metropoliitta Arsenilta olisi kysytty esimerkiksi ”Olenko niin suuri syntinen, ettei Jumala halua enää antaa minulle anteeksi?” tai ”Ovatko syntini niin raskaat, ettei Kristus voi minua pelastaa?”, vastaukset olisivat olleet paljon ”luterilaisempia”.

Luterilaisten ja ortodoksien välillä on toki ihan oikeita pelastusopillisia eroja. Tämä käy ilmeiseksi esimerkiksi siitä, että metropoliitta Arseni voi samaan aikaan korostaa ihmisen aktiivisuuden välttämättömyyttä pelastuksen saavuttamisessa ja pelastuksen lahjaluonnetta, kun taas luterilaisittain meidän tekomme ja pelastus lahjana sulkevat toisensa pois pelastusopin kontekstissa. Synergiakysymykselle omistan kuitenkin oman kirjoituksen lähitulevaisuudessa, joten sen mene siihen nyt tarkemmin. Keskeistä sielunhoitokeskustelun kannalta on ymmärtää se, että ortodokseilta puuttuu kokonaan huoli, joka motivoi luterilaista kysymystä. Tämä johtuu erosta jumalakäsityksessä: meillä syntien anteeksiantamus eikä iankaikkisen elämäkään edellytä täydellisyyttä. Siksi ihmisen ei tule vaipua epätoivoon huomatessaan, kuinka vajaaksi hän jää kilvoituksessaan. Keskeistä on Jumalan rakkauteen turvautuen nousta ylös, kun on langennut ja jatkaa kilvoittelua kohti taivasten valtakuntaa, pelastuksen päämäärää.

Ei vain Raamattu

Jätin viime maanantaina väitöskirjani esitarkastukseen. Se keskittyy analysoimaan pelastusvarmuutta 1500-luvulla eläneen luterilaisen pastorin, Martin Chemnitzin, ajattelussa. Väitöskirjani tarkastukseen jättäminen toi mieleeni erään tärkeän seikan, jota en ole varmaankaan tarpeeksi painottanut blogillani. Eräs luterilainen pastori muotoili sen ytimekkäästi jotakuinkin näin: ihmiset eivät ole dogmaattisia koneita. Väitöskirjani tuo selkeästi ilmi sen, että 1500-luvun luterilaista teologiaa ajoi sielunhoidollinen huoli, pelastusvarmuuden löytäminen. Vaikka luterilaiset vetosivat paljon Raamattuun, raamattuargumentit eivät olleet suinkaan ainoita perusteita, joita he tarjosivat oppinsa tueksi. Eräs keskeinen perustelu oli juuri pelastusvarmuus, jota ilman syntisen ajateltiin joutuvan epätoivoon.

Olen käyttänyt blogillani aika paljon ruutia osoittaakseni, miten lukuisia raamatunkohtia voidaan lukea luterilaisesta perinteestä poikkeavalla tavalla. Väitöskirjani herättämät mietteet saavat kuitenkin kysymään, olenko nähnyt turhaan vaivaa. Uskon näet, että niin kauan kuin luterilaisella on vahva vakaumus, ettei ihminen voi olla joutumatta epätoivoon ilman luterilaista vanhurskauttamisoppia, hän tuskin on kovin avoin kuulemaan vaihtoehtoisia raamatunkohtien tulkintoja. Jotta luterilainen olisi valmis haastamaan näkemyksiään Raamatun tulkinnasta, hänen sielunhoidolliset huolensa tulisi kohdata. Keskeinen huoli on kaiketi se, miten syntinsä suuruuteen herännyt voisi olla joutumatta epätoivoon, jos pelastus ei ole yksin kiinni siitä, mitä Kristus on tehnyt syntisen ihmiskunnan edestä.

Ortodoksisessa perinteessä luterilainen huoli ei ole juuri esillä. Siksi ortodoksiseen opetukseen perehtyvä luterilainen voi tulla siihen tulokseen, että meiltä evankeliumi on täysin pimennossa. Ja jos evankeliumi määritellään luterilaisittain (= meille luetaan uskon kautta hyväksi Kristuksen sijaiskärsimys ja hänen laintäyttämyksensä, joita Jumalan laki vaatii meiltä), silloin evankeliumi on meiltä totisesti piilossa. Me emme näet allekirjoita luterilaista lakiteologiaa, jonka varaan luterilainen vanhurskauttamisoppi rakentuu ja josta nousevat luterilaisia vaivaavat sielunhoidolliset huolet. Perimiltään kyse on siitä, että meidän jumalakäsityksemme on erilainen. Meidän Jumalamme ei vaadi juridisten ehtojen täydellistä täyttämistä pelastavan rakkautensa edellytyksensä. Sen sijaan hän kunnioittaa meidän vapauttamme ja odottaa vain, että käännymme uskossa hänen puoleensa. Ja heti kun teemme niin, hän tuhlaajapojan isän tavoin on jo rientämässä meitä vastaan.

Uskon, että ortodoksinen jumalakäsitys on niin pohjattoman rakkaudellinen, että se riittää kohtaamaan luterilaisten sielunhoidolliset huolet. Se estää niiden syntymisen. Ja vielä enemmän: se tuo Jumalan kauneuden esille sellaisella syvyydellä, joka minulta oli luterilaisena hukassa.

Jumalan rakkauden tuntemisessa tämän blogin lukeminen tuskin kauheasti auttaa. Pahoin pelkään, että tässäkin kirjoituksessa tekemäni vastakkainasettelut voivat helposti vain tulla väärinymmärretyiksi; en yhtään ihmettele, jos luterilaiset kokevat, etten edusta luterilaisuutta oikein. Minun toiveeni on lopulta se, että niille luterilaisille, joihin ortodoksisuus vetoaa jollain tavalla jo valmiiksi, voisin antaa ajattelun aihetta ja poistaa turhia väärinkäsityksiä ortodoksisuuden suhteen. Uskon ortodoksisuuden valloittavan kenet tahansa, kunhan se saa vain mahdollisuuden.

Kolmas palanen: Pelastusvarmuus, hyvät teot ja synti (30.4.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Olen saanut vaihtelevaa palautetta päivityksistä. Paljon kiitosta. Eräät ovat varmaankin kokeneet ne suorastaan hoitavina. Toisille nämä ovat olleet vaikeita paloja purtavaksi. Osasta on tuntunut siltä, ettei vielä olisi pitänyt julkaista tällaista. Saan kokemuksesta kiinni. Minulle on nyt mielessäni useampi syy, miksi haluan tällaisen sarjan tänne kirjoittaa, joten jatkan sen työstämistä. Tämä ei ole ikuisuusprojekti, vaan annan kourallisen palasia, joilla voi hahmottaa ajatteluani, sen syvärakenteita. Mutta mennäänpä asiaan.

Varsinkin edellinen palanen kohdistui vahvasti tiettyyn luterilaisuuden haaraan, kun viittasin useampaan otteeseen Pieperiin. Nyt alan hieman laajentaa perspektiiviä, kun puhun tunnustuskirjojen luterilaisuudesta laajemmin, ehkäpä koko luterilaisuudesta. Kolmas palanen liittyy siihen, että luterilaisuudessa ei ole nähdäkseni oikein toimivaa tapaa sovittaa yhteen uskoa evankeliumiin ja kristillistä vaellusta.

Viime palasessa toin esille sen, että ollessani tunnustuksellinen luterilainen pelastusvarmuuden asemaa horjutti vahva tiedollinen korostus. Tai ei oikeastaan kovin paljoa. Paljon suurempi ongelma pelastusvarmuudelle oli uskon, hyvien tekojen ja julkisyntien välinen suhde. Viime vuosi oli elämäni vaikein tämän problematiikan tähden.

Periluterilaista on sanoa, että hyvät teot ovat aidon uskon tuntomerkki. Joskus jopa väitetään, että hyvät teot syntyisivät ikään kuin automaattisesti; kristittyä ei tarvitse pakottaa tekemään hyvää, vaan iloinen usko saa hänet rientämään lähimmäisensä avuksi kaikkeen hätään. Tämä on erityisesti nuoren Lutherin painotus.

1900-luvun luterilaisuudessa on korostunut nuoren Lutherin ajattelu. On suorastaan kielletty lain ohjaava ja kurittava tehtävä kristityn kannalta. Hyvistä teoista on tehty melkeinpä vapaaehtoisia. On neuroottinen suhde siihen, ettei vain korostettaisi lakia, kun on aina vaara joutua sen alle. Kaikki uskonkysymykset pyörivät laki–evankeliumi-mankelin läpi. Ehkä tämä on sielunhoidollisesti lohdullista. Ei lain velvoittavuus kauheasti paina. En tosin ole ihan varma siitä, onko tuo sielunhoidollisestikaan kovin kestävää, kun ihminen elää jatkuvassa kierteessä syyllisyydestä armahdukseen. Oudoksi homma menee varsinkin silloin, jos uskova haluaisi kokea syyllisyyttä, jotta hän voisi kokea sitä vahvemmin tulevansa armahdetuksi.

Minulle sielunhoidollisen ongelmallisuuden lisäksi malli karahtaa siihen, että se on jotenkin niin ”ideologisesti” motivoitunut, ettei se tunnu älyllisesti rehelliseltä, vaikka ymmärrän motiiveja sen taustalla. Jos avaa Raamatun, joutuu huomaamaan, että siellä homma ei pelaa vain syyttävän lain ja lohduttavan evankeliumin vastakkainasettelulla. Siellä on myös esimerkiksi kehotuksia kristilliseen elämään, uhkauksia pelastuksen menettämisestä ja huoneentauluja opastamassa eri kutsumuksiin. Kristityn pitää kilvoitella. Muuten hän ei voi periä iankaikkista elämää.

Vaikuttaa siltä, että nuori Luther oli väärässä. Hänhän vanhemmalla iällään murehtikin sitä, miten hänen julistamansa evankelinen vapaus toimi saksalaisilla oikeutuksena sikamaiselle elämälle. Kun hän huomasi, että pelkkä armon julistus ei saa kristittyjä ahkeroimaan hyvässä, hän alkoi julistaa vahvemmin lakia, aina jostain 1530-luvun puolivälistä kuolemaansa saakka. Alkoi korostua se, että hyvät teot erottavat oikean uskon väärästä. Lain ei pitänyt enää vain tuomita ja tehdä tietä evankeliumille, se oli luovuttamaton kristilliselle vaellukselle monessa mielessä.

Minulle se, että kristityn tulee tehdä hyviä tekoja, ei ole ollut pitkään aikaan ongelma. Mankeli jäi jumiin jo vuosia sitten. Jos Hengen hedelmien tarkkailussa ei rupea turhan neuroottiseksi, jokainen voi tietää tehneensä hyvää uskon motivoimana. Toisaalta, jos omaa elämää alkaa käydä läpi ”Jumalan ehdottoman lain valossa”, toki alkaa helposti ahdistaa.

Luterilaisilla on ollut tarve osoittaa, ettei ehdoton evankeliumi johda suruttomuuteen. Siksi on väitetty kovasti, että hyvät teot seuraavat välttämättä uskoa. Ihmisellä ei ole todellista uskoa, jos hän ei tee hyvää ja taistele syntiä vastaan. Mutta tähän kätkeytyy perustava ongelma.

Monet opillisesti intohimoiset luterilaiset hahmottavat hyvin sen, miten kalvinismi kyseenalaistaa pelastusvarmuuden: yhtälö ”rajattu sovitus (vain valittujen synnit on sovitettu) + pyhien kestävyys (uudestisyntynyt ei voi koskaan luopua pelastavasta uskosta)” riistää pelastusvarmuuden, jos se viedään johdonmukaisesti maaliinsa. Rajattu sovitus synnyttää näet sen ongelman, että pitää tietää olevansa valittu, jotta voi tietää, että synnit on sovitettu. Sen tietäminen, että on valittu, riippuu taas siitä, että on uudestisyntynyt ja että on pelastava usko. No, voisi ajatella, että kyllä uskova voi tietää olevansa uskossa ihan uskon kokemuksestaan tai hyvistä teoista, joita usko on tuottanut. Mutta ongelma on siinä, että monet, jotka ovat vaikuttaneet olevan vilpittömästi uskossa kuitenkin lankeavat ja vaikuttavat menettäneen uskonsa. Pelastavasta uskosta luopuminen ei kuitenkaan kalvinistisen systeemin mukaan ole mahdollista. Niinpä se usko, josta on luovuttu, on ollut alkujaankin ”kuollutta uskoa”. Kokemus siitä, että olisi ollut pelastettu, on ollut koko ajan valheellinen. Suureksi kysymykseksi nousee: Mistä minä voin olla varma siitä, ettei minulla ole vain kuviteltua uskoa? Miksi minun kokemukseni tai hedelmäni olisivat jotenkin todellisempia kuin naapurin Pertin, joka meni yhtäkkiä maailmaan?

Luterilaisuus välttää kalvinismille ominaisen ongelman opettamalla koko maailmaa koskevaa sovitusta ja uskosta luopumisen mahdollisuutta. Voisi ajatella, että se ei näin ollen kohtaa ”kuvitellun uskon ongelmaa”. Mutta tämä ei pidä paikkaansa. Yksimielisyyden ohjeen mukaan pelastava usko ei voi olla sellaisessa ihmisessä, jossa vallitsee paha aikomus. Schmalkaldenin opinkohdissa Luther jyrisee niitä vastaan, jotka väittävät, että Pyhä Henki voisi asua sellaisessa, joka antautuu karkeisiin synteihin, kuten murhaan tai aviorikokseen.

Jotta meillä voisi olla ehdoton pelastusvarmuus, pitäisi olla ehdoton varmuus siitä, mitä on paha aikomus, mitä karkeat synnit. Vain silloin olisi hyvät perusteet pitää omaa uskoaan varmasti oikeana, koska mikään synti ei voisi luoda kyseenalaistavaa varjoaan sen ylle. Paavali antaa joitain vinkkejä siitä, mitä uskova ei voi tehdä ja säilyä pelastettuna, esim. Gal. 5:ssa hän kirjoittaa: ”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.”

No, joku sanoo: ”Ota nyt vähän järki käteen! Kyllä ihminen voi tietää, elääkö hän ihan läpeensä jumalatonta elämää vai ei.” Ongelma tällaisessa väitteessä on vain se, että luterilaisuudessa usko järjen kykyihin ei ole kovin korkealla. Nopeasti ajaudutaan myös ongelmiin Yksin Raamattu -periaatteen kanssa, jos joudummekin rakentamaan uskoamme paljon järjen ja tunteidemme varaan emmekä Jumalan selvän sanan.

Haastavaksi karkeiden syntien hahmottamisen tekee se, että me kaikki imemme ympäristömme ja aikamme arvoja. Voimmeko olla siis varmoja, ettemme harjoita tietämättämme jotain pelastuksen ryöstävää syntiä, koska oma aikamme on sokaissut silmämme ja tehnyt korvamme kuuroiksi? Tulee mieleen Lambeth ja vuosi 1930. Joku voisi väittää, että suurin osa nykyistä kristikuntaa elää haureudessa. Onko suurin osa kristityistä siis vain nimikristittyjä ja matkalla helvettiin? Minä en ajattele niin, mutta miten tunn. luterilainen voi absoluuttisella varmuudella tietää, että olen absoluuttisen oikeassa. Enpä usko, että voi. Ja muistakaa, että Luther sanoo Onanin syntiä insestiä ja aviorikosta pahemmaksi. Luther toki voi olla väärässä – mutta oliko? Absoluuttisen varmasti? Vai olisiko kyse sittenkin siitä, että me täällä jälkikantilaisessa (?) maailmassa olemme luopuneet luonnonoikeusajattelusta, jolla on ihan selkeä perusta Raamatussa ja joka on ihan päivänselvä asia, mutta oma kontekstimme on tehnyt meistä perustavalla tavalla typeriä. No, minä sanon edelleen, etten ole Lutherin kanssa aivan samaa mieltä. Mutta aika piinallisia kysymyksiä.

Yksi ”pelastusreitti” voisi olla se, että painottaa tiedon ja omantunnon merkitystä suhteessa karkeisiin synteihin: vain omantunnon haavoittaminen siitä syystä, että tietää tekevänsä väärin, on uskolle kestämätöntä. Katsotaanpa, miten ajatus toimii: jos henkilö on konservatiivinen kristitty, siinä on suuri ongelma, että nuori pari elää avoliitossa. Tällöin voi nousta kysymys: Voiko elää avoliitossa ja silti olla uskossa? Jos avopari vaikuttaa uskovan Kristukseen, mitä tulee tehdä? Minä ajattelin niin, että pitää Raamatusta kertoa, että Jumala pitää avoliittoa vakavana syntinä. Jumalan sana sanoo, etteivät haureelliset peri Jumalan valtakuntaa. Jos pari ei tätä hyväksyisi, olisin pitänyt heitä epäuskoisina Raamattuun vedoten. Se hinta, minkä tästä ”joutuu maksamaan” on se, että jos joku tulee sinulle Raamatusta näyttämään, että olet väärässä, iankaikkinen kohtalosi on pelissä. Jos et ota nuhtelusta vaarin tai jos et torju sitä, koska oletkin oikeassa, uskosi voi haavoittua, ehkä kokonaan kuolla. (Omaksi puolustuksekseni sanon sen, että älkää luulko, että olisin ollut sosiaalisesti taidoton hölmö, joka olisi sanonut tällaista kaikille tuntemilleni avopareille. Minun toimintani keskittyi STLK:n sisälle. Sielläkin pyrin olemaan lempeä ja maltillinen, kun toin näitä vaikeita asioita esille, mutta kyllä tuli haavoitettua pahasti ihmisiä, vaikka tarkoitus olikin hyvä. Iankaikkinen elämä koko ajan pelissä.)

Olen kirjoittanut nyt hyvin rankasti. Halusin näillä konkreettisilla esimerkeillä tuoda asian lähelle. Jos tässä sanottu saa jonkun ahdistamaan, olkaa yhteydessä pastoreihinne. Toivottavasti he osaavat auttaa. Minulle voi lähettää myös yksityisviestejä. Voin kertoa, miten minä olen selättänyt esittämäni ongelmat. Viivytän tarkoituksella ratkaisujeni antamista julkisesti, koska minulla on ihan selkeä ajatus siitä, miten palasten tulee pudota. Ja minulta pyydettiin ennen kaikkea perusteita lähtemiseni syille. Siksi niitä annan. Tämä on varmasti aika kovaa lainsaarnaa.

Yhteenvedon- tai johtopäätöksenomaisesti sanon sen, että luterilaisuus voi antaa voimakkaita varmuuden hetkiä: Sana painuu sydämeen ja antaa lohdutuksen. Kaste kirkastaa sen, että Jumala on luvannut viedä myrskyjen läpi ikuiseen elämään. Ehtoollispöytä vakuuttaa, että Kristus kuuluu juuri minulle. Sulaa ihanuutta! Mutta mitäs sitten, kun sana ei ole mielessä, kun kaste on unohtunut, kun on maanantai eikä ehtoollispöytään pääsekään. Nopeasti ollaan lain alla. Ehkä tulee tarve pitää orjamaisesti näistä ”armon hetkistä” kiinni, koska niissä on rauha, ei välttämättä muuten. Tasapainoinen ja terve hengellinen elämä on hyvin haastavaa.

Minusta luterilaisuudelle on murskaavaa se, ettei se voi loppujen lopuksi tarjota sitä ehdotonta pelastusvarmuutta, jonka saavuttaminen on luterilaisen uskon keskeisin kysymys. Jos kirkko seisoo tai kaatuu oikean vanhurskauttamisopin varassa, luterilaisuus ei minusta pysy oikein kunnolla pystyssä – vaikka siinä onkin hyvin lohdullisia palasia.

Tässä kuvattujen ongelmien taustalla on se, että luterilaisuudessa ensimmäinen uskonkappale on usein käytännössä aika heikoilla. Jos olisi myönteisempi suhde tunteisiin, järkeen, kokemuksiin yms. voisi olla helpompaa laittaa asiat oikeaan perspektiiviin. Mutta tarjoaako luterilaisuus tähän hyvän perustan, siitä lisää ensi palasessa.

Toinen palanen: Raskas oppisysteemi ja pelastusvarmuus (30.4.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Alun perin ajatukseni oli olla lähtöni syistä hiljaa. Oli vahvasti sellainen olo, että kannattaisi ensin oppia puhumaan, ennen kuin puhuu. Minulla taitaa kuitenkin olla vielä saarnaajan suu, vaikka sydämessä on tapahtunut iso muutos. Siksi provosoiduin kirjoittamaan, kun minulta sitä pyydettiin.

Haluan painottaa sitä, että jos jokin sanomani tuntuu jyrkältä, se ei ole ollenkaan tarkoitukseni. Pyrin antamaan ”palasiani” mahdollisimman maltillisesti. Kritiikkini kohdistuu oppisysteemin piirteisiin, ei ihmisiin, ei koko oppiin eikä ylösnousseeseen Kristukseen. Ketään en halua vieroittaa pois kristillisestä uskosta – en edes nykyisestä kristillisestä yhteisöstä, jos siellä on hyvä olla. Näillä sanoilla on toisen palan vuoro:

Varmuus on ihana asia. Jokainen ihminen tarvitsee varmuutta. Sitä haetaan monista paikoista.

Jokainen hyvä luterilainen sanoo, että perimmäinen syy hänen uskolleen on se, että hän tarvitsee pelastusvarmuuden; jos hän ei voi luottaa siihen, että Jeesus on tehnyt kaiken hänen pelastuksensa eteen, hän menee varmasti kadotukseen.

Sympatisoin luterilaisten pelastusvarmuushuolia. Heittäytyminen Jeesuksen varaan iankaikkisen kohtalon suhteen on vain hienoa. Uskon tosin, että kaikki kristityt jakavat saman kokemuksen, vaikka he eivät sanoitakaan sitä aivan samalla tavoin.

Varsinkin tunnustuksellisessa luterilaisessa perinteessä pelastusvarmuus on aivan uskon ydintä. Kukaan ei voi lukea Pieperin dogmatiikkaa ja olla muistamatta kahta sanaa: satisfactio vicaria (sijaissovitus). Latinankielistä käsitettä viljelemällä Pieper jatkuvasti korostaa sitä, että kristitty ei voi luottaa syntien anteeksiantamuksen ehtona mihinkään muuhun kuin Vapahtajan sovitustyöhön – siihen, että tämä sekä kärsi syntisen ihmiskunnan syntien rangaistuksen että täytti Jumalan pyhän lain sen puolesta. Vain tämä voi antaa kestävän rauhan omalletunnolle. Minusta Pieperin opetus on sikäli lohdullista, että se suuntaa syntisen huomion juuri sinne, missä sen tulee olla: puolestamme kuolleeseen ja ylösnousseeseen Kristukseen.

Kuten edellisestä palasesta kävi ilmi, tunn. luterilaisuudessa on vahva painotus oikeissa määrittelyissä. Siksi sovitusopin käsittelykin on melko ”raskasta”. On lukemattomia erittelyjä. On lukemattomia päättelyketjuja, joihin tulee yhtyä – muuten pelastusoppi voi mennä aivan pieleen. Kaikki harha, pieninkin, kohdistuu lopulta satisfactio vicariaa kohtaan – ainakin jollain tavalla. Tästä seurauksena voi olla sitten se, että suhde pienimpäänkin opilliseen yksityiskohtaan on ehdoton, koska jokainen opillinen asia on tavalla tai toisella ”pelastuskysymys”.

Olen taas se outo tyyppi, mutta esimerkkinä vain se, että minulla oli pitkään niin, että jos minulla oli epäselvyyttä jossain opin yksityiskohdassa kaivoin kuumeisesti Pieperiä, Chemnitziä ja Gerhardia. Olin aivan hädissäni ennen kuin sain selkeän vastauksen. Kun ratkaisu löytyi, mieli rauhoittui. Tämä on sitä kuuluisaa elämää lain alla.

Kaikille opillinen tiukkuus ei tietenkään hahmotu noin radikaalilla tavalla, mutta kaltaiselleni herkälle ihmiselle, joka haluaa olla ehdottoman totuudellinen, ongelma oli suuri. Ja muistakaa nyt, että samaan aikaan luotin kuitenkin Kristukseen toivonani. Kyse oli siitä, että tämä yksi uskonalue dominoi ajattelua sen verran pahasti, että Jumalan Pojan armo tuntui joskus aika heikolta ahdistuksen iskiessä. Ongelma oli tietysti minussa, mutta minusta sitä ruokkivat tunn. lut. painotukset, jotka palautuvat luterilaisen systeemin oikean tiedon korostukseen.

Yksi suuri löytöni oli se, että opilliset muotoilut ovat tärkeitä ja hyödyllisiä, mutta eivät niin luovuttamattomia kuin ehkä Pieperin perusteella luulisi satisfactio vicariaan liittyen voisi sanoa sen, että vaikka tuo sovitusopillinen systeemi olisikin oikea, se ei ole niin tärkeä kuin ajatellaan. Ihminen voi luottaa kuolleeseen ja ylösnousseeseen Jumalan Poikaan ja olla autuas, vaikka kaikki luterilaiset erittelyt olisivat hänelle hyvin vieraita. Tämähän näkyy aivan kirkkaasti Raamatussa: Opetuslapset olivat opetuslapsia, vaikka aivan pihalla vuosikaudet. Ristinryövärille luvattiin taas paratiisi, vaikka hänkään olisi tuskin pystynyt siinä ristillä pukemaan sanoiksi, mitä Jeesus siinä parhaillaan teki.

Meitä ei pelasta satisfactio vicaria Meitä ei pelasta mikään opillinen muotoilu tai systeemi. Meidät pelastaa Jumalan ainoa Poika, joka tuli lihaksi, kulki pitkän tien ristille ja murtautui kolmantena päivänä haudasta synnin, kuoleman ja perkeleen voittajana. Meitä ei pelasta edellinen virkekään vaan tuo persoona, josta siinä puhutaan. Suhde tuohon persoonaan voi antaa sen syvän rauhan, jota olen hakenut – joka minulla osittain olikin, mutta joka voi saada aivan uudenlaista syvyyttä, kun päästä irti turhasta painolastista.

Luterilaisuuden ristiriita on siinä, että luodaan pitkälle menevä opillinen systeemi, jotta pelastus olisi varmasti taattu ja uskovalla rauha, mutta tästä systeemistä tulee niin ehdoton, että se helposti (?) kääntyy itseään vastaan. Minulla on nyt syvempi rauha ja ilo kuin koskaan tunn. luterilaisena. Tunnustuskirjojen mukaan uskovat eivät voi kuitenkaan sitä oikein niellä. Ja se osoittaa juuri ongelman. Kolmas palanen ilmestyy pian. Se jatkaa tässä käsiteltyä paneutumalla pelastusvarmuuteen yksilön uskon näkökulmasta.