Toinen palanen: Raskas oppisysteemi ja pelastusvarmuus (30.4.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Alun perin ajatukseni oli olla lähtöni syistä hiljaa. Oli vahvasti sellainen olo, että kannattaisi ensin oppia puhumaan, ennen kuin puhuu. Minulla taitaa kuitenkin olla vielä saarnaajan suu, vaikka sydämessä on tapahtunut iso muutos. Siksi provosoiduin kirjoittamaan, kun minulta sitä pyydettiin.

Haluan painottaa sitä, että jos jokin sanomani tuntuu jyrkältä, se ei ole ollenkaan tarkoitukseni. Pyrin antamaan ”palasiani” mahdollisimman maltillisesti. Kritiikkini kohdistuu oppisysteemin piirteisiin, ei ihmisiin, ei koko oppiin eikä ylösnousseeseen Kristukseen. Ketään en halua vieroittaa pois kristillisestä uskosta – en edes nykyisestä kristillisestä yhteisöstä, jos siellä on hyvä olla. Näillä sanoilla on toisen palan vuoro:

Varmuus on ihana asia. Jokainen ihminen tarvitsee varmuutta. Sitä haetaan monista paikoista.

Jokainen hyvä luterilainen sanoo, että perimmäinen syy hänen uskolleen on se, että hän tarvitsee pelastusvarmuuden; jos hän ei voi luottaa siihen, että Jeesus on tehnyt kaiken hänen pelastuksensa eteen, hän menee varmasti kadotukseen.

Sympatisoin luterilaisten pelastusvarmuushuolia. Heittäytyminen Jeesuksen varaan iankaikkisen kohtalon suhteen on vain hienoa. Uskon tosin, että kaikki kristityt jakavat saman kokemuksen, vaikka he eivät sanoitakaan sitä aivan samalla tavoin.

Varsinkin tunnustuksellisessa luterilaisessa perinteessä pelastusvarmuus on aivan uskon ydintä. Kukaan ei voi lukea Pieperin dogmatiikkaa ja olla muistamatta kahta sanaa: satisfactio vicaria (sijaissovitus). Latinankielistä käsitettä viljelemällä Pieper jatkuvasti korostaa sitä, että kristitty ei voi luottaa syntien anteeksiantamuksen ehtona mihinkään muuhun kuin Vapahtajan sovitustyöhön – siihen, että tämä sekä kärsi syntisen ihmiskunnan syntien rangaistuksen että täytti Jumalan pyhän lain sen puolesta. Vain tämä voi antaa kestävän rauhan omalletunnolle. Minusta Pieperin opetus on sikäli lohdullista, että se suuntaa syntisen huomion juuri sinne, missä sen tulee olla: puolestamme kuolleeseen ja ylösnousseeseen Kristukseen.

Kuten edellisestä palasesta kävi ilmi, tunn. luterilaisuudessa on vahva painotus oikeissa määrittelyissä. Siksi sovitusopin käsittelykin on melko ”raskasta”. On lukemattomia erittelyjä. On lukemattomia päättelyketjuja, joihin tulee yhtyä – muuten pelastusoppi voi mennä aivan pieleen. Kaikki harha, pieninkin, kohdistuu lopulta satisfactio vicariaa kohtaan – ainakin jollain tavalla. Tästä seurauksena voi olla sitten se, että suhde pienimpäänkin opilliseen yksityiskohtaan on ehdoton, koska jokainen opillinen asia on tavalla tai toisella ”pelastuskysymys”.

Olen taas se outo tyyppi, mutta esimerkkinä vain se, että minulla oli pitkään niin, että jos minulla oli epäselvyyttä jossain opin yksityiskohdassa kaivoin kuumeisesti Pieperiä, Chemnitziä ja Gerhardia. Olin aivan hädissäni ennen kuin sain selkeän vastauksen. Kun ratkaisu löytyi, mieli rauhoittui. Tämä on sitä kuuluisaa elämää lain alla.

Kaikille opillinen tiukkuus ei tietenkään hahmotu noin radikaalilla tavalla, mutta kaltaiselleni herkälle ihmiselle, joka haluaa olla ehdottoman totuudellinen, ongelma oli suuri. Ja muistakaa nyt, että samaan aikaan luotin kuitenkin Kristukseen toivonani. Kyse oli siitä, että tämä yksi uskonalue dominoi ajattelua sen verran pahasti, että Jumalan Pojan armo tuntui joskus aika heikolta ahdistuksen iskiessä. Ongelma oli tietysti minussa, mutta minusta sitä ruokkivat tunn. lut. painotukset, jotka palautuvat luterilaisen systeemin oikean tiedon korostukseen.

Yksi suuri löytöni oli se, että opilliset muotoilut ovat tärkeitä ja hyödyllisiä, mutta eivät niin luovuttamattomia kuin ehkä Pieperin perusteella luulisi satisfactio vicariaan liittyen voisi sanoa sen, että vaikka tuo sovitusopillinen systeemi olisikin oikea, se ei ole niin tärkeä kuin ajatellaan. Ihminen voi luottaa kuolleeseen ja ylösnousseeseen Jumalan Poikaan ja olla autuas, vaikka kaikki luterilaiset erittelyt olisivat hänelle hyvin vieraita. Tämähän näkyy aivan kirkkaasti Raamatussa: Opetuslapset olivat opetuslapsia, vaikka aivan pihalla vuosikaudet. Ristinryövärille luvattiin taas paratiisi, vaikka hänkään olisi tuskin pystynyt siinä ristillä pukemaan sanoiksi, mitä Jeesus siinä parhaillaan teki.

Meitä ei pelasta satisfactio vicaria Meitä ei pelasta mikään opillinen muotoilu tai systeemi. Meidät pelastaa Jumalan ainoa Poika, joka tuli lihaksi, kulki pitkän tien ristille ja murtautui kolmantena päivänä haudasta synnin, kuoleman ja perkeleen voittajana. Meitä ei pelasta edellinen virkekään vaan tuo persoona, josta siinä puhutaan. Suhde tuohon persoonaan voi antaa sen syvän rauhan, jota olen hakenut – joka minulla osittain olikin, mutta joka voi saada aivan uudenlaista syvyyttä, kun päästä irti turhasta painolastista.

Luterilaisuuden ristiriita on siinä, että luodaan pitkälle menevä opillinen systeemi, jotta pelastus olisi varmasti taattu ja uskovalla rauha, mutta tästä systeemistä tulee niin ehdoton, että se helposti (?) kääntyy itseään vastaan. Minulla on nyt syvempi rauha ja ilo kuin koskaan tunn. luterilaisena. Tunnustuskirjojen mukaan uskovat eivät voi kuitenkaan sitä oikein niellä. Ja se osoittaa juuri ongelman. Kolmas palanen ilmestyy pian. Se jatkaa tässä käsiteltyä paneutumalla pelastusvarmuuteen yksilön uskon näkökulmasta.

Ensimmäinen palanen: Oppisysteemi ja ehdottomuus (29.4.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Annan syitä lähdölleni pieninä palasina sitä mukaa kun kerkeän. Tässä ensimmäinen:

Olen aika ehdoton tyyppi; kun hurahdan johonkin, hurahdan kunnolla. Se, jolla on enemmän maalaisjärkeä ja jalat tukevammin maassa, ei välttämättä koe niin hankalina niitä luterilaisuuden piirteitä, jotka minä koin ylitsepääsemättömiksi ja tukahduttaviksi.

Ehdottomuuteni johti minut siihen, että katsoin maailmaa hyvin kapeasta, opillisesta perspektiivistä käsin – ja samalla en katsonut, kun kukaan ei siihen oikeasti pysty. No, pyrkimys katsoa tuosta kapeasta raosta oli kuitenkin vahva ja johti siihen, että sekä minä itse että lähimmäiseni joutuivat kärsimään. Oli haastavaa nähdä toisia ainutlaatuisina ihmisinä, joista voi vilpittömästi iloita, jos samalla mielessä pyörii esim. se, mikä on hänen suhteensa oikeaan oppiin, jne.

Haluankin sanoa kaikille teille, joita olen haavoittanut vuosien varrella: anteeksi. Toivon, että tulevaisuudessa minun kanssani olisi paljon parempi olla.

Joku voi nyt ihmetellä, mitä tällä henkilökohtaisella avautumisella on tekemistä luterilaisuuden kanssa. On paljonkin. Nimittäin se, että tunnustuskirjojen luterilaisuus on hyvin oppikeskeistä. Luterilaisuutta on historiallisestikin määritellyt sitoutuminen vuoden 1580 Concordiaan.

Jos olet 300 hengen kirkossa, joka on oikea näkyvä kirkko Waltherin mielessä, on todella tärkeää, että opilliset muotoilut ovat kunnossa. Opilliset yksityiskohdat ovat ratkaisevia identiteetin kannalta. Aika suureksi ongelmaksi minusta tulee silloin se, että oppi irtoaa helposti sielunhoidollisuudesta. Opillisten totuuksien järjellisestä totena pitämisestä tulee hyvin keskeistä ja tietyistä puhetavoista luovuttamattomia. Minäkin vuosia saarnasin sitä, että opin tulee palvella armon evankeliumia, mutta käytännössä vanhamissourilainen luterilaisuus on vain monessa aika lakihenkistä.

Älkää kuulko kritiikkiäni niin, että haukkuisin ketään ihmistä. Senkin sanon, että varmaankin suurimmalla osalla teistä on STLK:sta aivan liian ruma kuva. Siellä ollaan oppikeskeisiä ja vedetään vahvasti eteenpäin opillisen systeemin ehdoilla, mutta on sielläkin kasuistista ymmärrystä ja pastoraalista herkkyyttä. En muuten halua edes demonisoida luterilaista oppia kokonaan. Ongelmani ovat vain tietyt piirteet, jotka sitten menevät kyllä hyvin syvälle. Oppikin on sinällään vain hyvä asia, mutta ei itseisarvoinen asia.

STLK:n monessa mielessä edustama vanhamissourilaisuus ei ole tietenkään ainoa tunn. lut. vaihtoehto. Jos ottaa vertailukohdaksi, esim. Lähetyshiippakunnan, minusta on selvää, että siellä on paljon syvää ihmistuntemusta kirkollisen elämän takana. Uskonkysymyksiä pohditaan kokonaisvaltaisesti. Luomisen näkökulmat huomioidaan. Ei vedetä niin systeemin ehdoilla. Jyrkemmän tunnustuksellisesta näkökulmasta tämä on moraalisesti äärimmäisen kyseenalaista.

Olen sitä mieltä, että vaikka LHPK:n menossa onkin viisautta, ongelma linjanvedoissa on tietynlainen subjektivismi. On aika vaikea perustella, miksi jossain kysymyksessä ollaan ehdottomia, toisessa sallivampia. Kirkollisen elämän eetos on aika vahvasti muutaman viisaan miehen varassa – jotka ovat kyllä oikeasti hyvin viisaita. Protestantismi tarjoaa kuitenkin aika huonon viitekehyksen ihmisviisauteen luottamiselle, kun kirkko eli satoja vuosia pimeydessä sen tähden.

Tämä on pala yksi. Toivon, ettei kukaan teistä ota tässä sanomaani henkilökohtaisesti. Monille luterilaisuus on syystä rakas. Missään nimessä en halua kieltää sitä lohtua, jonka luterilainen evankeliumi antaa. Puhun tarkoituksella koko ajan luterilaisuuden eräistä piirteistä. Saa nähdä, milloin on toisen palasen aika.