Kohti Jumalan kaltaisuutta: vanhurskauttaminen prosessina

Olen kirjoittanut aiemmin siitä, että oikeudenmukaisuus tai vanhurskaus liittyy hepreassa ajatukseen oikeasta järjestyksestä. Jumala loi maailman tiettyyn järjestykseen, ja luomakunta on vanhurskas silloin, kun se on oikeassa – luotuisuuden mukaisessa – suhteessa Luojaansa. Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni sitä, millaisia vaikutuksia tämän oikeuskäsityksen huomioimisella on vanhurskauttamisopille. Tänään haluan harjoittaa hieman privaattiteologiaa ja selittää, miten heprealainen oikeuskäsitys ja vanhurskauttamisen prosessiluonne ovat erottamaton pari.

Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Niinpä hän on vanhurskas, kun hänen olemassaoloaan leimaa se, että hän heijastaa sitä, millainen Jumala on. Luojan ja luodun välisen kuilun tähden ihminen voi kuitenkin vain vajavaisesti kuvata olemassaolollaan sitä, millainen Jumala on. Äärellinen voi vain rajallisesti heijastella ääretöntä. Tästä seuraa nähdäkseni itäisille kirkkoisille ominainen ajatus, ettei ihminen voi olla koskaan absoluuttisen täydellinen; esimerkiksi Gregorios Nyssalaisen ja Maksimos Tunnustajan mukaan iankaikkisessa autuudessakin on kyse jatkuvasta prosessista yhä syvempään Jumalan kaltaisuuteen. Koska olemme aina vajavaisesti Jumalan kaltaisia, emme koskaan voi olla absoluuttisen vanhurskaita.

Ajatus, että olemme jatkuvassa vanhurskautumisprosessissa, selittää mielestäni mainiosti esimerkiksi sitä, miten usko (Room. 3:28), kaste (Room. 6:4–6) ja tekomme (Jaak. 2:24) voivat kaikki vanhurskauttaa meidät: Usko suuntaa meidät kohti Jumalaa ja avaa meidät hänen rakkaudelleen. Tällä tavoin alamme muistuttaa jumalallisia persoonia, jotka ovat avoimia toistensa rakkaudelle ja lahjoittavat itsensä toisilleen. Kaste vanhurskauttaa, koska siinä meihin vuodatetaan Jumalan Henki ja meistä tulee hänen asuinsijojaan. Osallisuus Jumalan elämään on tietysti myös Jumalan kaltaisuutta. Hyvät teotkin vanhurskauttavat, koska niiden myötä kasvetaan hyveissä. Jumala on taas kaikkien hyveiden lähde ja täyteys.

Olen herännyt siihen, että ortodoksisuuden ymmärtämiseksi luomisoppi on luovuttamaton. Meidän pelastuskäsityksemme nousee ihmiskäsityksestämme. Pelastus ei ole ikään kuin erillinen opinkohta, joka on hyvin ymmärrettävissä huomioimatta sitä, millaiseksi ihminen luotiin. Kun lähtökohdaksi otetaan kuitenkin ihmisen luominen ja tarkoitus olla Jumalan kuva, ortodoksinen pelastusajattelu käy ymmärrettäväksi. Ajatus siitä, että meiltä vaadittaisiin täydellistä vanhurskautta Jumala-yhteyden ehtona, on kummallinen, koska luotuina meillä ei voi olla sellaista. Luotoisuutemme tähden vanhurskauttaminen on iankaikkinen prosessi.

Ikoni vai epäjumalankuva?

Mooseksen laista löytyy kuuluisa kuvakielto: ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla.” (2 Moos. 20:4) Reformoidussa perinteessä on ollut tapana tulkita tätä kieltoa niin, ettei Jumalaa saisi kuvata ollenkaan. Luterilaiset, ortodoksit ja roomalaiskatolilaiset ovat taas tulkinneet kuvakieltoa niin, ettei uskonnollisten kuvien tekemistä ole (täysin) suljettu pois. Käsittääkseni alkutekstissä esiintyvä heprean sana voi liittyä epäjumalankuviin mutta myös kaikkiin kuviin. Tiukasti tulkittuna kuvakiellon voisi siis ymmärtää torjuvan kaikenlaisen kuvien tekemisen. Kun kuitenkin luetaan Raamattua eteenpäin, löydetään lukuisia esimerkkejä siitä, että kuvia tehtiin. Vaskikäärme, liitonarkin kannen kerubit ja Salomon temppelin koristukset tulevat näin nopeasti mieleen.

Kuvakiellon oikein ymmärtämiseksi on ehkäpä tarpeen tuntea Mooseksen lain kirjoittamiskontekstia. Kuvakielto on näet annettu aikana, jolloin pakanoiden uskonnoissa jumalankuvilla oli keskeinen merkitys. Kuvien käyttöön liittyi mielenkiintoinen teologia. Ensin tehtiin patsas ja sitten luettiin sierainten avaus loitsu, jonka ajateltiin ikään kuin vangitsevan jumaluus jumalankuvaan. Kuvalle sitten annettiin uhreja ja uhreista vastineeksi esitettiin pyyntöjä. Juuri tällaisen kuvien kultin pilkka on ominaista Vanhalle testamentille. Esimerkiksi psalmissa 135 lauletaan:

Pakanain epäjumalat ovat hopeata ja kultaa, ihmiskätten tekoa. Niillä on suu, mutta eivät ne puhu, niillä on silmät, mutta eivät näe, niillä on korvat, mutta eivät kuule, eikä niillä ole henkeä suussansa.

j. 15–17

Psalmin kritiikki on mielekästä vain silloin, jos vastapuoli ajattelee, että epäjumalankuva on itse jumala jossain mielessä. Jos jumalankuva edustaisi vain jumalaa jotenkin yleisluontoisesti, ei olisi mitään mieltä pilkata pakanoita siitä, että nämä kumartavat mykkää, kuuroa ja sokeaa jumalaa. Hehän voisivat vain todeta (sangen ortodoksisesti), etteivät kumarra kuvaa itseään vaan sitä, mitä se esittää.

Luomiskertomus käy muuten mielenkiintoista keskustela pakanoiden kuvakultin kanssa. Kun pakanat tekivät jumalankuvansa savesta, luomiskertomuksessa Jumala ottaa ihmisen ruumiin maasta. Ja kun pakanat lukivat loitsun tehdäkseen kuvan eläväksi jumalansa läsnäololla, luomiskertomuksessa Jumala puhaltaa Hengen ihmiseen. Näin ollen Raamattu haluaa esittää ihmisen luomisen poleemisena vastalauseena pakanoiden kuvien kultille. Ihmisen tulisi olla Jumalan asuinsija, ei ihmiskätten muovaamien patsaiden. Jumala on aloitteellinen Jumalan kuvan tekemisessä, ei ihminen.

Kaikki edellä sanomani liittyy mielestäni olennaisesti siihen, voidaanko kuvakieltoa soveltaa ikoneihin. Koska ikoneiden tarkoituksena ei ole vangita tai kahlita Jumalaa sisäänsä, kuvakielto ei sovellu niihin. Ikonit ovat tarkoitukseltaan oikeastaan juuri päinvastaisia kuin epäjumalankuvat. Nehän eivät pyri vangitsemaan katsetta kuvaan vaan johtamaan sen ikään kuin yli kuvan, kohti taivaallisia todellisuuksia, jotka on kuvattu niissä.

Ikonin ja epäjumalankuvan välinen perustava ero koskee kaikkea luotua. Koko luomakunnan tarkoitushan on olla ikoninen. Se on luotu johtamaan katsojansa näkemään luodun kautta Luoja. Syntinen ihminen on kuitenkin helposti sokea luomakunnan ikonisuudelle ja tekee tämän seurauksena luodusta itselleen epäjumalan. Syntisen katse jää ikään kuin kiinni todellisuuden pintatasoon eikä siirry siitä Jumalan katselemiseen. Tällöin nähdään jotain ihan oikein luomakunnan hyvyydestä, mutta perspektiivi on liian kapea. Kapea perspektiivi vääristää suhteen luomakuntaan. Sitä pyritään hallitsemaan, sille uhraamalla etsitään onnea. Todellinen onni löytyy kuitenkin muualta kuin näkyvästä. Näkyvän tarkoituksena on johtaa näkymättömään.

Historialliset lähteet, varmuus ja kuvien kunnioittaminen

Viime viikkoina YouTubessa on käyty väittelyä kuvien kunnioittamisen historiallisuudesta. Eräs yhdysvaltalainen baptistipastori teki videon, jossa hän väittää, että Nikean II kirkolliskokouksen opetus kuvien kunnioittamisen apostolisuudesta riittää jo sinällään kumoamaan roomalaiskatolilaisuuden ja ortodoksisuuden. Pastorin video tuo muun muassa esille lainauksia varhaiskristillisistä lähteistä, joissa kuvien kunnioittaminen leimataan pakanalliseksi tavaksi. Lainausten valossa Nikea II:n linjaus siitä, että kuvien kunnioittaminen on apostolinen tapa, voi vaikuttaa historiallisesti melko epäuskottavalta, ja niihin vedoten pastori päätteleekin, ettei Nikea II voi olla erehtymätön kirkolliskokous. En nyt aio laajasti analysoida protestantin esittämän argumentaation heikkouksia, vaikka minulla olisi kyllä yhtä ja toista sanottavaa siitä. Sen sijaan haluan nostaa esille yhden väitöskirjan tekemisestä nousseen yleisluontoisen näkökulman, joka liittyy historiallisiin lähteisiin ja varmuuteen.

Väitöskirjassani suurta roolia näyttelee varmuus. Kun olen lueskellut varmuuteen liittyvää kirjallisuutta, olen oppinut, että Aristoteleen mukaan meillä voi olla epäilyksetön varmuus tietyistä ilmiselvistä prinsiipeistä ja johtopäätöksistä, joita tehdään niiden perusteella. Epäilyksettömän varmoja asioita ovat esimerkiksi ristiriidattomuuden laki ja matemaattiset totuudet. Kun kyseessä ovat sen sijaan historialliset lähteet, meillä ei voi olla samanlaista varmuutta. Meidän varmuutemme ei näet perustu historiallisten tapahtumien välittömään tuntemiseen vaan toisten todistukseen siitä, mitä on tapahtunut. Joudumme luottamaan ulkoisiin auktoriteetteihin. Varmuutemme on sen varassa, että he esittävät ja tarkasti ja luotettavasti mainitsemansa asiat. Nykyään historiallisten lähteiden tulkinnan suhteen on luontevaa painottaa vielä niiden kontekstualisoimista oikean tulkinnan edellytyksenä. Jos emme tunne täysin sitä, missä asiayhteydessä jokin juttu on sanottu, emme voi olla täysin varmoja siitä, että tulkitsemme lähdettä oikein.

Historiallisten lähteiden tarjoaman varmuuden suhteellisuus tekee nähdäkseni älyllisesti oikeutetuksi sen, että pidän kiinni ortodoksisesta vakaumuksestani, jolla on hyvät perustelut, vaikka jotkin historialliset lähteet haastaisivatkin sen. Jos voin esimerkiksi suoraan kokea – ja lukemattomat muutkin ovat vuosisatojen ajan kokeneet! – miten Jumala vaikuttaa kirkossaan voimallisesti kuvien kautta, olisi hulluutta hylätä ortodoksinen kuvien kunnioitus. Jos uskon sen, mitä kirkko sanoo itsestään ja kirkolliskokoustensa erehtymättömyydestä, yksittäiset ensimmäisten vuosisatojen tekstit voivat näyttäytyä haasteina, joihin löytyy kyllä lopulta selitykset. Kun minulla on hyvät perusteet uskolleni, vakaumustani ei tarvitse horjuttaa se, että joissain varhaiskristillisissä lähteissä ehkä tuomitaan kategorisesti kuvien tekeminen ja kunnioittaminen epäjumalanpalvelukseksi.

Jos olen ehdottoman vakuuttunut siitä, että ortodoksinen tapa kunnioittaa kuvia on oikea, minulla on nähdäkseni kolme vastausvaihtoehtoa historiallisten lähteiden esittämään haasteeseen. Ensinäkin voin kyseenalaistaa baptistipastorin tulkinnan siitä, että Nikean II opetus siitä, että kuvien kunnioittaminen on osa apostolista uskoa, tarkoittaisi sitä, että 700-luvun käytäntö olisi sinällään apostolinen. Nikea ei käsittääkseni tarkemmin määrittele sitä, missä mielessä kuvien kunnioittaminen on apostolista uskoa. Toiseksi voin kontekstualisoida kuvien kunnioittamista koskevat lähteet niin, etteivät ne millään tavoin sulje pois oikeaa kuvien kunnioittamista. Kuvien kunnioittamista käsitellään usein polemiikissa pakanuutta vastaan eikä ole yhtään ihme, jos poleemisessa kirjoituksessa annetaan yksioikoinen kuva omasta ja vastapuolen näkemyksistä; kristityt kirjoittajat haluavat vetää jyrkän rajan oman uskonsa ja toisten uskon välille ja siksi he korostivat oman uskonsa aineettomuutta pakanallisen uskonnollisuuden aineellisuutta vastaan. Kolmanneksi voin ajatella, että meille säilyneet lähteet edustavat vähemmistökantaa tai paikallista traditiota ja siksi ne eivät tarjoa paikkansapitävää kuvaa siitä, mikä oli yleensä ottaen varhaiskristillinen suhde kuvien käyttöön.

Kuvien kunnioittamisen suhteen elämme mielestäni jännää aikaa, koska (melko uudet) arkeologiset löydät näyttävät puhuvan sitä vastaan, että ensimmäisten vuosisatojen juutalaisuus ja kristinusko olisivat olleet läpeensä kuvakielteisiä. Olen siinä uskossa, että näiden löytöjen relevanssia patrististen lähteiden kuvakriittisyydelle ei ole vielä laajasti noteerattu. Vaikuttaa siltä, että akateemista tutkimusta on leimannut melko yleisesti taipumus heijastaa rabbiinisen juutalaisuuden käsityksiä ensimmäisten vuosisatojen juutalaisuuteen. Kyseessä ei ole kuitenkaan identtinen uskonto. Uskon, että mitä paremmin opimme tuntemaan varhaista juutalaisuutta, sitä vahvemmin ortodoksisuuden juutalaiset juuret pääsevät esiin.

Summa summarum: Historialliset lähteet eivät tarjoa meille erehtymätöntä varmuutta siitä, mikä oli varhaiskristillinen suhde Nikea II:n edustamaan kuvien kunnioittamiseen. Jos ja kun olen ortodoksina vakuuttunut siitä, että ekumeenisten kirkolliskokousten opetus on erehtymätöntä, meille säilyneiden varhaiskristillisen lähteiden kuvien kunnioittamisen kritiikin ei tarvitse millään muotoa horjuttaa uskoani. Voi vaikuttaa siltä, että ne torjuvat kategorisesti kuvien uskonnollisen käytön. Mutta näin ei välttämättä ole. Odotankin innolla tulevaisuuden arkeologisia löytöjä, koska uskon niiden vain antavan lisätukea sille, ettei Nikean II kirkolliskokous ole hakoteillä väittäessään, että kuvien tekemisen ja kunnioittamisen juuret ovat jossain mielessä apostoliset.

Limbo, hyvän ja pahan periytyminen sekä lähetystyön tärkeys

Reilu viikko sitten blogissani oli huima kävijäpiikki. Kirjoitukseni, jossa mainitsin limbon, oli linkattu Facebookiin ja sen seurauksena tänne oli tullut kävijäryntäys. En ole enää Facebookissa, joten minulla ei ole pienintäkään käryä siitä, mitä siellä on kirjoituksestani sanottu. Minua itseäni jäi kuitenkin kirjoitukseni suhteen harmittamaan se, etten tullut sanoneeksi juuri mitään siitä, mikä limbo oikeastaan on. Koska limbolla on varmaankin aika paha kaiku, kirjoituksestani jäi ehkäpä turhan karu kuva siitä, mikä on kastamattomien lasten kohtalo. Haluan tänään vähän oikoa mahdollisia väärinymmärryksiä ja jatkaa pohdintojani aiheen äärellä. Painottaisin sitä, että nämä ovat vain minun henkilökohtaisia höpinöitäni. Pidettäköön niitä siis sellaisina ja selvennyksenä sanottakoon, ettei käsitettä ”limbo” tietääkseni ortodoksisilta isiltä löydy, mutta käytän sitä yksinkertaisuuden takia.

Aluksi pitää varmaankin sanoa, ettei ortodoksisessa perinteessä ymmärtääkseni ole selkeä näkemystä siitä, mikä on limbon tarkka suhde taivasten valtakuntaan ja kadotukseen. Me emme tarkkaan ottaen tiedä, millaista elämä limbossa on. Jostain lähteistä löytyvä limbon asemoiminen taivaan ja helvetin välille kertonee siitä, että siellä ei ole sellaista autuuden täyteyttä kuin Jumalan katselemisessa, muttei toisaalta myöskään sellaista kärsimystä kuin helvetissä (sanan varsinaisessa mielessä). Lännessä limbosta on kirjoitettu enemmän ja esimerkiksi Tuomas Akvinolainen käsittääkseni ajatteli, että siellä olevat eivät nauti Jumalan katselemisesta, mutta he ovat luonnollisen onnellisuuden tilassa. Ei siis kait mitenkään kummempi paikka, vaikka muodollisesti helvetin ylin kerros. Idässä kuitenkin ajatus luonnollisesta onnesta voi olla vähän ongelmallinen, koska meillä luonto ja armo taitavat kietoutua vahvemmin yhteen. Ajatus siitä, että ihminen voisi olla edes luonnollisesti tyytyväinen erossa Jumalan katselemisesta, on käsittääkseni hieman vieras. Mutta ehkäpä ajatus luonnollisesta onnesta olisi sovellettavissa täälläkin päin. Tämä on vain tuumailua, ei mitään sen kummempaa.

Viime viikolla ja mainitsin sen, että minulle limbo on vähän vaikea pala nieltäväksi. Vaikeus nousee siitä, että lapset ovat rangaistuksen alla eivätkä pääse taivasten valtakuntaan, koska heidän esi-isänsä teki syntiä. Vaikka limbo ei olisikaan kauhea kärsimyksen paikka, se vaikuttaa silti vähän epäoikeudenmukaiselta rangaistukselta; miksi lapset joutuvat kärsimään rangaistuksena sen, etteivät he pääse taivaaseen, jos he eivät ole itse tehneet syntiä? No, toisaalta me näemme maailmassa koko ajan sitä, että lapset joutuvat kärsimään vanhempiensa töppäyksistä. Limboon liittyvät ongelmat eivät koske siis ainoastaan sitä vaan ylipäätään elämää. Toki voisi toivoa, että tulevassa elämässä tämän elämän epäoikeudenmukaisuudet korjaantuisivat. Näin minä uskon ja siksi olen toiveikas sen suhteen, että kirkon rukousten kautta kastamattomat voivat vapautua limbosta.

Pahan periytyminen ylipäätään taitaa liittyä tiettyyn luomakuntaa leimaavaan dynamiikkaan, jonka tarkoitus on olla siunauksellinen. Pahan periytyminen on kääntöpuoli sille, että siunaukset voivat periytyä. Jumalan luomistyön tarkoituksena oli se, että vanhemmat voisivat jakaa siunauksiaan lapsille. Siksi meidän elämäämme liittyy periytyvyys. Lankeemus osittain turmeli periytymisen hyvän tarkoituksen; vanhemmilta saamamme hyvän lisäksi tulemme osallisiksi Aadamia kohdanneeseen rangaistukseen, eli synnymme erossa Jumalasta. Mutta luomisajatus on kaunis ja uskon, että lopulta sen kauneus pääsee kirkkaasti esille. Onhan Kristus uusi pää luomakunnalle ja siunauksien ylitsevuotavainen lähde. Voisiko olla, etteivät kastamattomat lapset pääse hänestä tavalla tai toisella osallisiksi?

Mutta mikä voisi olla limbon ajatuksen hyvä puoli? Minulle ainakin limbo korostaa lähetystyön tärkeyttä. Joskus tulee meinaan vähän sellainen olo, että nykyään monet ”vanhojen kirkkojen” jäsenet ajattelevat, että kaikki ”hyvän tahdon ihmiset” ovat osallisia Kristuksesta – jopa tietämättäänkin. Ajatus on se, että koska Kristus on kaiken hyvän lähde, kaikki suuntautuminen kohti hyvää on suuntautumista kohti Kristusta. Ja näin tietysti onkin. Ehkäpä ongelma on kuitenkin, jos tästä päätellään, ettei lähetystyötä tulisi innokkaasti tehdä, koska kaikki ”hyvän tahdon ihmiset” ovat jo menossa paratiisiin hyvän tahtonsa tähden. Jos viattomat lapset eivät kuitenkaan voi pelastua ilman kastetta, varttuneimmilla on suorastaan huutava tarve pelastua! Niinpä Dositheoksen uskontunnustuksen opetus muistuttaa omalta osaltaan siitä, että sakramenttien välittämä armo on välttämätön pelastuksen edellytys. Me emme ole pelagiolaisia, jotka uskovat, että ihminen voi pelastua luonnollisin voimin. Siksi tarvitaan kirkkoa.

Ajattelen, että jos ottaisimme limbon ja kirkon pelastavan merkityksen vakavissamme, olisimme paljon innokkaampia elämään todeksi uskoa omassa elämässämme, tukemaan kirkon työtä yli maailman ja rukoilemaan, että Jumala voisi suunnattomassa ihmisrakkaudessaan pelastaa nekin, jotka eivät pääse osallisiksi kirkon sakramentaalisesta elämästä. Anna Herra! Ja Herra armahda!

Bosporinsalmi, Tiber ja kysymyksenasettelut

Olen viime aikoina katsellut netistä aika paljon roomalaiskatolista apologetiikkaa. Tähän johti varmaankin se, että YouTube suositteli minulle Trent Hornin mainiota kanavaa, joka painottuu kristinuskon puolustamiseen ateismia vastaan. Tutustuessani roomalaiskatolisen apologetiikan maailmaan törmäsin videoihin, joissa perustellaan, miksi roomalaiskatolilaisuus vie pidemmän korren kuin ortodoksisuus. Vaikuttaa siltä, että ainakin monen roomalaiskatolisen nettivaikuttajan mielessä keskeinen perustelu roomalaiskatolilaisuuden ylivertaisuudelle on paavin mahdollistama kirkon ykseys. Paavi ei ainoastaan sido koko näkyvää kirkkoa selkeän pään alle vaan myös tekee selväksi sen, mitä kristittyjen pitää tarkkaan ottaen uskoa. Ortodoksinen usko vaikuttaa roomalaiskatolisen opillisen selkeyden rinnalla aikamoiselta häropallolta.

Minua itseäni vähän vierastuttaa nykyään se, että jotkut (etenkin protestantit?) käyttävät paljon ruutia perustellakseen, miksi he eivät kuulu siihen ja siihen kirkkoon. On aika raskasta oikeuttaa omaa olemassaoloaan niin. Argumenteille ja vasta-argumenteille tuskin tulee koskaan loppua. Silti pidän ihan tärkeänä sitä, että ihminen osaa antaa jotain rationaalisiakin argumentteja sille, miksi hän on juuri sen sortin kristitty kuin on, vaikka syyt tuskin koskaan tyhjentyvät järkiperusteluihin. Oman haasteensa tällaiseen perustelemiseen tuo kuitenkin se, että sillä taitaa olla ihan suunnaton vaikutus, mitä kysymyksiä ihminen tekee, kun hän arvioi eri kirkkojen uskottavuutta apostolisen uskon edustajina.

Kysymyksenasettelujen merkitys on ollut mielessäni kuunnellessani roomalaiskatolilaisten videoita. Minulle on syntynyt vaikutelma, että heillä on käsitys siitä, millainen Jumalan perustaman kirkon pitäisi olla, ja tämän valossa he päätyvät siihen, että roomalaiskatolilaisuus on selkeästi ortodoksisuutta uskottavampi vaihtoehto. Tämä nähdäkseni piirtyy esille, kun esimerkiksi väitetään, ettei ortodoksinen kirkko ole yksi kirkko, koska sillä ei ole yhtä päätä, tai että meidän kirkollinen rakenteemme ei mahdollista ekumeenisten kirkolliskokousten pitämistä tai selkeää linjaa opillisissa ja eettisissä kysymyksissä. Ortodoksin mielessä näillä kysymyksillä ei taida kuitenkaan olla niin suurta painoarvoa, vaikka ajattelenkin, ettei ortodoksisuus ole esimerkiksi niin kykenemätön ottamaan opillisia ja eettisiä kannanottoja, kun roomalaiskatoliset apologeetit antavat ymmärtää.

Jos mietitään rationaalisia perusteita sille, mikä tekee ortodoksisuudesta roomalaiskatolilaisuutta uskottavampaa, minulle tulee ehkä ensimmäisenä mieleen se, että meidän hengellisyytemme on paljon lähempänä ensimmäisen vuosituhannen hengellisyyttä kuin roomalaiskatolinen hengellisyys. Kun kumpikin kirkko väittää edustavansa apostolista uskoa, ortodoksisuus vaikuttaa paljon uskottavammalta vaihtoehdolta. Toki roomalaiskatolilaiset voivat vedota opinkehitykseen ja siten haastaa kysymyksen tai kriteerin, jolla arvioin kahden tunnustuskunnan eroja. Mutta opinkehityksen näkökulma tuo omat ongelmansa. Jos näet ottaa rajaksi vuoden 1054 ja katsoo kummankin kirkon kehitystä, minun on paljon vaikeampi nähdä Pyhän Hengen työtä lännessä kuin idässä; keskiajan ruhtinaspaaviutta ja nominalismin nousua voi tuskin pitää Hengen hedelminä. Enkä taida olla ajatuksissani keskiajan roomalaiskatolilaisuuden ongelmista yksin, koska käsittääkseni Vatikaanin II kirkolliskokouksen myötä on nimenomaan haluttu ammentaa skismaa edeltäneestä hengellisyydestä, kirkkoisien perinnöstä. Niinpä ei kait voida ainakaan väittää, että olisi näkyvissä jonkin sortin Hengen johtama harmoninen kehitys kohti yhä kirkkaammin ilmaistua uskoa.

Tässä voisi kirjoittajaa vielä paljon enemmän argumenteista, joita esitetään, kun roomalaiskatolilaiset ja ortodoksit kiistelevät, kumpi kirkko on kirkko sanan täydessä merkityksessä. Varmasti yllä esittämäni roomalaiskatolilaisuuden kritiikki ei hetkauta montaakaan roomalaiskatolilaista, koska lähtökohdat voivat olla niin erilainen kirkkojen uskon arviontiin. Halusinpa heittää tällä kirjoituksella oikeastaan vain ilmoille sen, miten kysymyksenasettelut ja tulokulmat kiistelyihin ja väittelyihin vaikuttavat siihen, kumpi kirkko koetaan uskottavampana vaihtoehtona.

Unohdettu perisyntioppi, kasteen välttämättömyys ja isän odotus

Vajaat pari viikkoa sitten oli yksi elämäni suurimmista päivistä, kun tyttäreni kastettiin. Olin jo läpi raskausajan odottanut, että hänet kastettaisiin, mutta asia kävi yhä tärkeämmäksi minulle, kun luin Dositheoksen uskontunnustuksen. Jerusalemin synodi laati kyseisen tunnustuksen vuonna 1672 vastineeksi protestanttisille opeille, ja se on yleisortodoksisesti hyväksytty. Yleisortodoksinen hyväksyntä tarkoittaa ymmärtääkseni sitä, että tunnustus edustaa virallista ortodoksista opetusta. Tähän viittaa myös se, että Kreetan pyhä ja suuri synodi linjasi vuonna 2016, että Jerusalemin synodin opetus on ortodokseja sitovaa.

Nykyään kuulee ortodoksien usein sanovan, ettei meillä ole perisyntioppia. Kun näin todetaan, tarkoitetaan varmaankin yleensä sitä, ettemme usko kaikkien Aadamin lasten olevan henkilökohtaisesti syyllisiä esi-isämme syntiin. Tai sitten torjutaan protestanttistyyppinen ajatus siitä, että Aadam synti luettaisiin meille. Minusta perisyntiopin torjumisesta puhuminen on kuitenkin harhaanjohtavaa, koska muun muassa Dositheoksen uskontunnustus opettaa ihan selkeästi perisyntiä. Se ei sano ainoastaan, että Aadamin synnin seurauksena meistä on tullut kuolevaisia, mikä on yleinen painotus nykyortodoksisuudessa. Sen mukaan syntiinlankeemuksen myötä koko ihmiskunta on iankaikkisen rangaistuksen alainen, ja tämän tähden lapsetkin tulee kastaa. Kaste tuo vapautuksen Aadamin tuomasta rangaistuksesta. Dositheoksen uskontunnustuksessa lausutaan näin:

Uskomme, että pyhä kaste, jonka Herramme asetti ja joka toimitetaan pyhän kolminaisuuden nimeen, on mitä välttämättömin. Sillä ilman sitä ei kukaan voi pelastua kuten Herra sanoo: ”Joka ei ole syntynyt vedestä ja Hengestä, ei voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan.” (Joh. 3:5) Tämän takia on välttämätöntä kastaa myös imeväisiä, koskapa he ovat myös perisynnin alaisia eivätkä voi saada sitä anteeksi ilman kastetta. Herra osoitti, ettei tämä koske vain joitain, kun hän sanoi yksinkertaisesti ja yleisesti: “Joka ei ole syntynyt”, mikä on sama kun sanoisi, että kaikki, jotka menevät taivasten valtakuntaan Kristus-pelastajan ylösnousemuksen jälkeen, täytyy uudestisynnyttää. Ja sikäli kun imeväiset ovat ihmisiä ja sellaisina pelastuksen tarpeessa, he tarvitsevat sikäli myös kastetta. Ja ne, jotka eivät ole uudestisyntyneet sen vuoksi, etteivät ole vastaanottaneet anteeksiantamusta peritystä synnistä, he ovat välttämättä iankaikkisen rangaistuksen alaisia ja eivät voi siten pelastua ilman kastetta. Lisäksi imeväiset pelastuvat niin kuin on sanottu Matteuksen evankeliumissa (Matt. 19:12); mutta joka ei ole kastettu, ei ole pelastunut. Tästä johtuen imeväiset on välttämätöntä kastaa.

Dositheoksen uskontunnustus, 16. sääntö

Minusta on tärkeää ymmärtää se, ettei iankaikkinen rangaistus tarkoita välttämättä helvetin iankaikkisia kärsimyksiä. Ortodoksisesta perinteestä löytyy näet viitteitä siihen, että kastamattomat lapset päätyisivät limbon kaltaiseen tilaan, koskapa he eivät ole ansainneet henkilökohtaisilla rikkomuksillaan helvettiä, mutta eivät ole myöskään päässeet osallisiksi Jumalan valtakunnasta kasteessa. Kuulemma Dositheoksen tunnustuksen kirjoittamisen aikaan olisi nimenomaisesti ollut yleistä ajatella, että kastamattomia imeväisiä koskenut rangaistus olisi ollut limbo, mutten ole tästä väitteestä aivan varma. (Tänne on muuten koottu yksittäisiä lausahduksia kirkon historiasta, jotka liittyvät limboon.)

Rehellisesti sanoen minulle ajatus ikuisesta limbosta on aika hankala. Henkilökohtaisesti uskon, että kirkko voi rukouksillaan auttaa kastamattomatkin lapset taivasten valtakuntaan. Ortodoksina voin lohduttautua kirkon esirukousten voimaan luottamalla. Mutta Dositheoksen uskontunnustuksen melko tuju opetus teki minulle kyllä tyttäreni kasteesta suuren odotuksen aiheen ja olen kiitollinen Jumalalle siitä, että hän sai anteeksi esivanhemmiltaan perimänsä synnin ja syntyi uudesti vedestä ja Hengestä Jumalan valtakunnan perilliseksi.

Itä ja inkarnaatio, risti ja länsi

Olen viime aikoina taas pohtinut idän ja lännen välisen kristillisyyden suhdetta, erityisesti ortodoksisuuden ja roomalaiskatolilaisuuden vastakkainasettelua, josta olen kirjoittanutkin täällä jo aiemmin (ks. tämä). Aion kirjoittaa tulevaisuudessa aiheesta enemmän ja syvemmin, mutta nyt joulu toi mieleeni yhden vastakkainasettelun, joka on ollut tyypillinen ainakin vähän vanhemmassa tutkimuksessa. Lukiessani hieman iäkkäämpää saksalaishenkistä tutkimusta olen törmännyt väitteeseen, että idän kirkkoisillä olisi ”fyysinen pelastuskäsitys”, jonka mukaan jo inkarnaatio pelasti ihmiskunnan. Samalla usein väitetään, että lännessä ihmiskunnan pelastuksen paikkana on risti eikä Kristuksen muulla elämällä ole nähty juuri pelastavaa merkitystä.

Minua ihmetyttää paljon, että kuvaavani vastakkainasettelut ovat päätyneet ihan akateemisiinkin tutkimuksiin. Itäisen pelastusopin karikatyyri kumoutuu näet jo nopealla vilkaisulla kirkkoisä Irenaeuksen (n. 130 – n. 202) tuotantoon. Pyhän Irenaeuksen mukaan Kristus eli ihmiselämän kaikki vaiheet läpi pyhittääkseen ne ja tullakseen täten uudeksi pääksi ihmiskunnalle. Tämä niin sanottu recapitulatio/ἀνακεφαλαίωσις-oppi osoittaa vastaansanomattoman selkeästi sen, että koko Kristuksen elämällä on väliä, ei vain hänen inkarnaatiollaan. Ja aiemmin olenkin täällä puhunut myös siitä, miten ortodoksisessa sovitusopissa Kristuksen kuoleman myötä jumalallinen elämä täyttää tuonelan ja kukistaa siten kuoleman. Tämä näkökulma on ihan ortodoksisuuden ydintä, koska meille pääsiäinen on juhlien juhla, ja joulu jää vähäisemmälle huomiolle kuin lännessä. Jos siis otetaan tulokulmaksi se, miten kirkon liturgisessa elämässä Kristuksen elämänvaiheiden pelastava merkitys painottuu, saksalaisten herrojen tuumailuista poiketen, Kristuksen ylösnousemus hahmottuu kaikkein keskeisimmäksi pelastushistorialliseksi tapahtumaksi.

Jos idän suhteen on korostettu inkarnaatiota, lännessä sovitusopin on väitetty kaventuneen vain Jeesuksen ristintyöksi. Tämäkin väite ei pidä paikkansa. Hyvä esimerkki on tutkimani Martin Chemnitz (1522–1586), joka korostaa itäisten isien tapaan sitä, että Kristus uudisti ihmisyyden käymällä läpi jokaisen ihmiselämän vaiheen. Mutta tässäkään ei ole kaikki, koska hänen sovitusoppinsa periluterilaisetkin piirteet huomioivat koko Kristuksen elämän pelastavan merkityksen. Chemnitzin mukaan nimittäin olennainen osa Kristuksen pelastustyötä on se, että tämä täytti lain syntisen ihmiskunnan edestä. Pelkkä kärsimys ristillä ei olisi Chemntizin mukaan riittänyt ihmiskunnan syntien sovittamiseen, koska hän ajattelee Jumalan lain edellyttävän ihmiskunnalta sekä synnistä seuraavan iankaikkisen rangaistuksen kärsimistä että lain täydellistä täyttämistä. Jotta ihmiskunta voisi siis pelastua, Kristuksen piti sekä kärsiä että olla kuuliainen meidän edestämme koko elämänsä ajan.

Kuten blogia enemmän lukevat hyvin tietävät, vierastan paljon Chemnitzille tyypillistä juridista sovitusajattelua. Sovitusopillisten erimielisyyksien ei tulisi kuitenkaan tarkoittaa sitä, että vastapuolen kannoista luodaan karikatyyrisiä kuvia. Siksi joulurauhan hengessä esitän hartaana toiveenani sen, että eri kannoilla olevat kristityt kuuntelisivat toisiaan ja pyrkisivät esittämään toistensa näkemyksiä mahdollisimman oikein, mikäli siihen on tarvetta. Karikatyyreista on haittaa kaikille osapuolille.

Haluan toivottaa blogini lukijoille rauhallista joulua ja jakaa kanssanne joulukaanonin ensimmäisen oodin sanat, joihin kaikki kristityt voivat yhtyä:

Irmossi

Nyt Kristus syntyy – siis kiittäkää! Nyt Kristus vastaanottakaa taivaista! On Kristus maan päällä – kohotkaa! Laula siis Herralle, kaikki maa! Kansat, riemuissanne veisatkaatte, sillä Hän on kunnioitettu.

Troparit

Näin Luoja nähtyään ihmisen, tuon käsillänsä tekemän, hukkuvan taivaat taivuttaen laskeutui. Hän tuli lihaksi ja sai todesti ihmisolemuksen Neitsyeltä, sillä Hän on kunnioitettu.

Nyt viisas Luoja luo uudelleen sen, jonka oli kuvakseen luonutkin, tuon rikkomuksessa langenneen, turmion valtaaman ja täydellisen, jumalisen elon menettäneen, sillä Hän on kunnioitettu.

On Kristus Jumala, Viisaus ja Isän Poika, Voima ja säteily. Niin taivasten kuin myös maallisten voimien tietämättä ihmiseksi tuli Sana meidät uudistaen, sillä Hän on kunnioitettu.

Pari nostoa uudistetusta Iustitia Deistä

Mainitsin viime kirjoituksessani, että Matthew J. Thomasin tutkimuksen Paul’s “Works of the Law” in the Perspective of Second Century Reception esipuheen on kirjoittanut Alister McGrath. McGrathiltä itseltään tuli pari vuotta sitten uusi versio hänen kuuluisasta vanhurskauttamisopin historiaa valottavasta teoksesta Iustitia Dei: A History of the Christian Doctrine of Justification. Haluan tänään jakaa kanssanne kaksi löytöäni tutkimuksen neljännestä laitoksesta.

Ensinäkin uudessa laitoksessa merkille pantavaa on se, että McGrath on muokannut varhaisten kirkkoisien vanhurskauttamisoppia käsittelevää osiota. Esimerkiksi ennen hän väitti, että latinan verbi iustificare (iustus+facere = tehdä vanhurskaaksi) selittäisi sitä, miksi vanhurskauttamisoppia olisi alettu tulkita (etenkin lännessä) vanhurskaaksi tekemisenä. Uudessa versiossa hän sen sijaan tunnustaa sen, että jo kreikankieliset kirkkoisät ymmärsivät vanhurskauttamisen uudistuksena, ja että tätä selittää Paavalin oma opetus. McGrath kirjoittaa:

It has become a commonplace in some quarters to suggest that dik group of terms – particularly the verb dikaioo, ‘to justify’ – are naturally translated as being ‘treated as righteous’ or ‘reckoned as righteous’, and that Paul’s Greek-speaking readers would have understood him in this way. This may be true at the purely linguistic level; however, the Greek Christian preoccupation with the strongly transformative soteriological metaphor of deification appears to have led to justification being treated in a factive sense. This is not, however, to be seen as a conceptual imposition on Pauline thought, but rather a discernment of this aspect of his soteriological narrative.

Iustitia Dei: A History of the Christian Doctrine of Justification, Fourth Edition (Cambridge: Cambridge University Press, 2020), 36–37

Toisena nostona tahdon mainita, mitä McGrath sanoo heprealaisesta oikeuskäsityksestä, jota olen blogillani pyrkinyt valottamaan. McGrathin teos ei ole ollut kirjoitusteni taustalla, mutta on hauska huomata huippututkijan tukevan sitä, etten ole höpissyt ihan omiani. McGrath selittää keskeisen vanhatestamentillisen vanhurskauttamisterminologian merkitystä muun muassa seuraavasti:

– – the dominant sense of the terms sedeq and sedaqa is that of ‘right behaviour’ or ‘right disposition’. – – The world is understood to be ordered in a certain way as a result of its divine creation; to act ‘rightly’ is thus to act in accordance with this patterning of structures and events arising through the divine act of creation, which involves the imposition of order upon chaos, or the defeat of personified forces of chaos.

Iustitia Dei, 14

Nämä kaksi nostoani McGrathin teoksesta tukevat minusta hienosti hahmottelemaani ortodoksista ”vanhurskauttamiskäsitystä”. Heprealainen oikeuskäsitys antaa nimittäin ymmärtää, että vanhurskauttamisessa on kyse oikeassa järjestyksessä olemisesta. Tämän järjestyksen perustana on luominen, jossa Jumala asteittain laittoi luomansa maailman tahtomaansa järjestykseen. Kirkkoisien ymmärrys vanhurskauttamisesta puolestaan kertoo meille, miten isät hahmottivat sen, milloin ihminen on oikeassa järjestyksessä: silloin kun hän on sisäisesti uudistettu.

Varhainen Paavali-tulkinta

Sain jo tovi sitten luettua uuden huippututkimuksen, jota haluan tänään mainostaa. Tutkimus käsittelee sitä, miten 100-luvulla eläneet kirkkoisät tulkitsivat Paavalin vanhurskauttamisoppia. Matthew J. Thomasin Paul’s “Works of the Law” in the Perspective of Second Century Reception pureutuu erityisesti siihen, miten varhaiset kirkkoisät ymmärsivät Paavalin käyttämän termin ”lain teot”. Muun muassa Didakheta, Justinos Marttyyria ja Irenaeusta syvällisesti analysoimalla Thomas osoittaa, että ”varhainen Paavali-tulkinta” muistuttaa hyvin läheisesti uutta Paavali-tulkintaa. Varhaisten kirkkoisien mukaan Paavalin käyttämä termi ”lain teot” näet viittaa Mooseksen lain seremoniallisiin säädöksiin, jotka eivät sido kristittyjä. Heidän mukaansa vanhan lain on korvannut uusi laki, joka ei vaadi vain ulkoista hurskautta vaan sydämen vanhurskautta.

Thomasin tutkimusta motivoi tutkimustrendi, jossa kiinnitetään huomiota historiallisten lähteiden varhaiseen reseptiohistoriaan – eli siihen, miten lähteitä on tulkittu heti niiden kirjoittamisen jälkeen. Tämä tulokulma historiallisten lähteiden tulkintaan on koettu hyödylliseksi valottamaan muinaisten tekstien merkityksiä. Thomas rajaa tutkimuksensa 100-luvun kirkkoisiin, koska heillä oli vielä elävä yhteys apostoleihin tai apostoleihin suoraan kosketuksissa olleisiin henkilöihin. Siksi nämä varhaiskirkkoisät voivat aivan ainutlaatuisella tavalla valottaa apostolin opetusta, joka oli vielä elävässä muistissa. Kun Thomas osoittaa juurta jaksaen, miten kaikki hänen käsittelemänsä isät opettivat lain teoista uutta Paavali-tutkimusta muistuttavasti, luterilainen Paavali-tulkinta käy hyvin epäuskottavaksi. Uskon olisi nimittäin pitänyt turmeltua kuin seinään. Luterilaiseen Paavalin uskominen vaatii äärimmäistä rappioteoriaa, jonka mukaan apostolit eivät kategorisesti onnistuneet välittämään kristillistä uskoa seuraavalle sukupolvelle.

Minulle Thomasin tutkimus yhdisti kaksi langanpätkää: varhaisten kristittyjen pyrkimyksen irrottautua juutalaisista tavoista (esim. viikoittaiset paastot, pääsiäisen ajankohta) ja Paavalin kirjeet. Tutkimuksen valossa kirkkoisien rajanveto juutalaisuuteen on luontevaa jatkoa Paavalin vanhurskauttamisopetukselle. Isät pyrkivät kulkemaan apostolin jalanjäljissä korostaessaan sitä, ettei pakanoista pidä tulla juutalaisia ollakseen kristittyjä.

Suosittelen lämpimästi Thomasin kirjaa! On kuvaavaa, että teoksen esipuheen on kirjoittanut Alister McGrath, ja sen suosittelijoina ovat muun muassa N.T. Wright, Douglas J. Moo ja John Barclay. Tutkimus on suitsutuksensa ansainnut. Laitanpa tähän vielä lopuksi linkin erään ortodoksipapin kirja-arvosteluun, joka valottaa teoksen taustalla olevaa keskustelua ja tutkimuksen sisältöä minua paremmin.

Studio Krypta ja metropoliitta Arsenin maanläheinen synergismi

Kommentoin aiemmin blogillani metropoliitta Arsenin haastattelua Lähetyshiippakunnan Studio Kryptassa. Haluan nyt palata tuohon haastatteluun, koska siinä on synergismiin pureutuva osio (aikavälillä 41:03–46:47), jossa metropoliitta Arseni avaa hyvin sitä, miten ortodoksit hahmottavat synergismin luonteen. Minusta metropoliitta kuvaa synergismiä mukavan maanläheisesti.

Synergismikeskustelu lähtee käyntiin pastori Kalle Väätäisen ortodoksisuuteen liittyvästä kysymyksestä tai huolesta, onko pelastus yksin Kristuksen varassa vai onko kyse ihmisen ja Jumalan yhteistyöstä. Metropoliitta Arseni sanoo vastuksena ihan suoraan, että ortodokseille pelastus on synergiaa. Hän ihmettelee sitä, miten pelastus ei olisi synergististä ja havainnollistaa asiaa mainitsemalla sen, että sakramenttien pyhittäminen vaatii pappia ja että katumus on paluuta, johon liittyy lukuisia päivittäisiä valintoja (nousenko vuoteesta vai en, luenko aamurukoukset, mitä sanon tai jätän sanomatta, jne.). Vastineeksi metropoliitan kummasteluun Väätäinen valottaa luterilaista ajattelua tekemällä jaottelun vertikaaliseen ja horisontaaliseen vapauteen: Suhteessa Jumalaan meillä on sidottu ratkaisuvalta, eli vapaus puuttuu. Suhteessa ulkoisiin tekoihin meillä on taas vapautta. Niinpä me voimme vaikuttaa siihen, luemmeko Raamattua tai menemmekö kirkkoon. Väätäinen sisällyttää horisontaaliseen tasoon jopa sen, että annamme ”Jumalan pyhien lahjojen” vaikuttaa meihin, mutta vaikuttaa äkkiseltään menevän Tunnustuskirjoja vastaan. Ehkäpä hän ei tarkoita toteamuksellaan sitä, että voimme vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme näihin lahjoihin vaan siihen, että altistamme ulkoisesti itsemme niiden vaikutukselle.

Pastori Väätäisen ja metropoliitta Arsenin lähestymistavat ovat hyvin erilaisia. Väätäisen synergismiin liittyviä huolia motivoi luterilaisuudesta nousevat sielunhoidolliset näkökulmat. Hän vetää jyrkän rajan horisontaalisen ja vertikaalisen vapauden välille, koska näin hän ajattelee, että syntinen voi saada omantunnon rauhan vain silloin, kun pelastuksesta suljetaan pois kaikki ihmisteot. Metropoliitta Arsenin tulokulma on taas käytännöllinen, ja hänen tuumailunsa olettavat, ettei jyrkkää rajausta horisontaalisen ja vertikaalisen vapauden välillä ole. On jotenkin kuvaavaa, että katkelman lopussa kumpikin osapuoli pohtii sitä, miten uskon voi toisaalta ottaa yksinkertaisesti annettuna vastaan tai sitten sitä voi rationaalisesti pyöritellä ja pilkkoa. Tämän näkökulman tuo esille metropoliitta Arseni, joka ehkäpä koki Väätäisen näkökulman hyvin teoreettisena.

Entisenä luterilaisena välillä tulen itsekin hämmästelleeksi sitä, miten skolastiseksi luterilaisuus voi mennä, kun halutaan varjella ”armo-oppia”. Suurena ongelmana näen etenkin sen, että teoreettinen tulokulma vieraannuttaa uskoa käytännöllisestä elämästä. Minusta jaottelu horisontaaliseen ja vertikaaliseen vapauteen ei vastaa ollenkaan sitä, miten maailma toimii: nähdäkseni jokainen ihminen voi nimittäin kokemuksellisesti todeta, kuinka ulkoiset teot ja tavat vaikuttavat sisäiseen elämään, jopa hengelliseen elämään. Muistankin, että kun olin Luther-säätiön messussa noin 15 vuotta sitten, eräs pappi sanoi saarnassaan, että jos haluaa alkaa rakastaa ihmistä, josta ei pidä, hänelle tulee tehdä hyvää ja niin tunteet seuraavat perässä. Sama logiikka toimii sovellettuna myös vertikaaliseen tasoon: jos esimerkiksi haluan suhtautua kunnioittavammin Jumalaan, voin muokata rukoustapojani siihen suuntaan, että ne ilmentävät Jumalan kunnioittamista; jos haluan vaalia kaipausta jumalanpalvelukseen osallistumiseen, minun tulee konkreettisesti astella kirkkoon sunnuntaiaamuisin; jos haluan muistaa Jumalaa pitkin päivää, minun pitää taistella mielen harhailua vastaan ja viedä se Jumalan luo.

Monet ortodoksiksi kääntyvät sanovat, että ortodoksisuuden myötä usko on tullut käytännölliseksi todellisuudeksi. Ajattelen, että taustalla vaikuttaa vahvasti ortodoksisuuden käytännöllisyys. Usko hahmottuu konkreettisena elämäntapana. Päivittäiset valintamme joko johtavat meitä lähemmäs Jumalaa tai loitontavat hänestä. Todellinen ortodoksi taitaakin elää korkeiden ideaalien ja Jumalalta armon anomisen jännitteessä. Ja juuri Jumalalta avun etsiminen kiinnittää meidän sydäntämme häneen. Itse anomiseen sisältyy jo vastaus.