Juurtumista yhteisöön

Aivan ortodoksisen tieni alussa kuulin yhden viisauden, joka on varjellut minua. Eräs silloinen munkkidiakoni sanoi minulle, ettei minun vasta kirkkoon liityttyäni pitäisi heti lähteä reissaamaan ympäri maailmaa pyhien paikkojen perässä. Sen sijaan minun olisi hyvä juurtua ensin siihen yhteisöön, joka on lähelläni, ja vasta sitten tutustua ortodoksisuuteen muualla.

Paikallisyhteisöön juurtuminen on avain ortodoksisuuden ymmärtämiselle. Ortodoksisuus ei näet ole minkään sortin oppirakennelma tai abstraktien uskontotuuksien kokoelma vaan elävää elämää. Eikä elämä koskaan pelkisty totuusväittämiin. Oikeastaan päinvastoin: jotta ortodoksisia totuusväittämiä (= uskonnollisia käsityksiä yms.) voi ymmärtää oikein, pitää olla osallinen kirkon elämästä. Tämä jo ihan sen takia, että ortodoksisuuteen kuuluu se, että opilliset muotoilut ja kanoniset säädökset sun muut ovat välineellisessä arvossa. Suhde teksteihin on näin ollen erilainen kuin velvollisuuskeskeisestä ja älyllispainotteisesta protestanttisesta kulttuurista ortodoksisuutta ulkoa päin arvioiva voisi kuvitella. Ja kun kirkkoon liittyväkin tulee Suomessa kirkkoon tuollaisesta kontekstista, on pitkä prosessi, että ihminen kasvaa ortodoksiseen mielenmaisemaan. Ja tuo prosessi ei tapahdu juurikaan kirjoja pänttäämällä vaan elämällä aktiivisena osana kirkkoyhteisöä. Kun juurtuu kirkkoon, tekstejä voi kuulla oikein, koska ne kuullaan osana yhteisöä, jossa ne ovat syntyneet.

Erityisenä haasteena meillä länkkäreillä on se, että koko läntinen kulttuuri olettaa tiettyjä ortodoksiselle perinteelle vieraita juttuja. Keskeinen selittäjä tälle on monesti mainitsemani myöhäiskeskiajan tahtokeskeinen jumalakäsitys. Siitä johtuen näet syntyi ajattelutapa, että on maailma, joka ei kerro Jumalasta paljon mitään, ja Jumalan antama erityinen ilmoitus, joka kertoo, mitä kristityt ovat velvollisia pitämään totena. Tämä sama asetelma heijastuu sekularisoidussa muodossa sitten esimerkiksi länsimaiseen lainsäädäntöön tai ihmisoikeusajatteluun. Lähtökohtana on se, että on jonkin sortin yleisluontoisia, abstrakteja periaatteita, joille tulee olla ehdottoman kuuliainen. Ja nämä periaatteet ovat muka ilmeisiä. Niinpä uupuu ajatus, että yhteisössä elämisellä olisi luovuttamaton merkitys sille, että ihminen voisi saada joistain jutuista kiinni. Ja että tekstit voidaan ymmärtää vain osana ympäröivää todellisuutta. Tästä seurauksena on taas luonnollisesti protestanttinen meininki, jossa kirjasta luetun perusteella pyritään radikaalisti sorvaamaan (kirkollista) elämää uusiksi. Äärimmilleen vietynä tämä projekti näkyy tämän ja edellisen vuosisadan utopistisissa kokeiluissa, joissa todellisuus saa kyytiä ideologian viedessä voiton.

Mainitsemani munkkidiakonin viisaus tuli äskettäin jälleen mieleeni, kun kuulin erään hyvän tuttuni eronneen ortodoksisesta kirkosta. Pidän hänestä tyyppinä paljon enkä sinänsä halua sanoa mitään pahaa. Minulla oli kuitenkin jo kauan ennen eroa hänen kanssaan sellainen kokemus, ettei hän juurtunut siihen paikallisyhteisöön, johon hän kuului. Vaikka hän ei ollut ollut pitkään kirkon jäsenenä, hän oli korjaamassa yhtä jos toistakin paikallisyhteisön oletettua virhettä tai puutetta sen perusteella, minkä hän oli omaksunut kirjoista ja netistä todeksi. Yritin puhua hänelle useampaan otteeseen siitä, miten kirkkoon liittyneen pitäisi ottaa aluksi rauhallisesti, ”tyytyä” kirkossa rukoilijan rooliin ja juurtua osaksi yhteisöä. Ja kenties sitten jonain päivänä, jos vieläkin näkee korjattavia ongelmia, voisi olla niihin puuttumisen aika (muita kuunnellen). Mutta ei. Juurtumista ei tapahtunut, ja niin tie vei pois kirkosta.

Älyllisessä maailmassa eläminen on helppoa. Helppoa on elää myös jossain romanttisissa ortodoksisuuden kuvitelmissa, joissa ei tule vastaan hankalia seurakuntalaisia tai monimutkaisia käytännön tilanteita. Mutta todellinen hengellinen kasvu taitaa tapahtua siellä, missä on lihaa ja verta olevia ihmisiä, joiden sielut ovat monin tavoin haavoittuneita. Ja sitten keskeiseksi osaksi kilvoitusta hahmottuu sen uskominen, että tuo monin tavoin rosoinen ja rikkinäinen paikallisyhteisöni on todella Kristuksen kirkko.

Uskonnollinen kääntymys ja aviorikoksen logiikka

Kristus nousi kuolleista!

Kuulin juuri, että eräs ortodoksituttavani on liittynyt roomalaiskatoliseen kirkkoon. En tietenkään mene tarkemmin yksityiskohtiin, joita en edes tunne hyvin. Kääntymys toi kuitenkin mieleeni yhden ajatuksen, jota olen pyöritellyt aina silloin tällöin mielessäni: uskonnollinen kääntymys ja aviorikos taitavat noudattaa jokseenkin samankaltaista logiikkaa.

Ajatukseni on se, että usein aviorikokseen päätymisen lähtökohtana on se, että ihminen kokee omassa avioliitossaan jonkinlaista tyytymättömyyttä. Jotain puuttuu, ja tämä hiertää. Sitten törmää ihmiseen, jossa näkee vastauksen tyytymättömyyden kokemuksen taustalla olevaan tarpeeseen. Ja vaikka mieleen sitten nousisi rationaalisia argumentteja avioliiton puolesta ja uutta suhdetta vastaan, tarpeen tyydyttäminen vie helposti voiton.

Jotenkin samalla tavoin on varmaankin uskonnollisen kääntymyksen suhteen. Yksi toinen tuttuni sanoi joskus minulle, ettei hänelle ole koskaan tullut mieleenkään liittyä ortodoksiseen kirkkoon, koska hän kokee saavansa hengelliset tarpeensa tyydytetyiksi nykyisessä yhteisössään. Ei ole siis minkäänlaista tarvetta ”mennä vieraisiin”.

Nämä ajatukset vievät pohtimaan tällaisen tekemäni apologeettisen blogin mielekkyyttä. Tulee sellainen fiilis, että millään esittämilläni argumenteilla ei ole kauheasti painoarvoa, ellei lukijassa ole tyytymättömyyttä nykyiseen hengelliseen tilaansa tai yhteisöönsä. Mutta jos on herännyt jonkinlainen kaipuu kohti ortodoksisuutta – jos ortodoksisuuden kauneus vetoaa – ehkä silloin sydämestä voikin löytyä kaikupohjaa sanoilleni.

Ortodoksisuuteen kääntyminen ei tietenkään ole moraalitonta niin kuin aviorikoksen tekeminen. Päinvastoin! Se on Jumalan tahto. Pointtini onkin vain painottaa sitä, että kääntymisprosessit eivät ole ollenkaan niin rationaalisia kuin voisi ajatella. Mutta jotenkin tällaisten prosessien kautta Jumala johdattaa ihmisiä, jotta he lopulta päätyisivät sinne, minne Jumala heidät haluaa. Lopulta parasta, mitä ihminen voi tehdä löytääkseen totuuden, on oman sielunsa puhdistaminen. Tällöin tyydyttymättömät tarpeet eivät johda harhaan vaan voivat viedä sinne, missä ihminen voi löytää perimmäisen tyydytyksen Jumalassa.

Parasta mitä netillä on tarjota

Kristus nousi kuolleista!

Olen talven ja kevään mittaan julkaissut kirjoituksia, joissa olen kyseenalaistanut nettiortodoksian mielekkyyttä. Ehkä kaiken tämän päätteeksi haluan kuitenkin hehkuttaa yhtä nettivaikuttajaa: isä Paul Truebenbach on aivan huippu! En oikein edes tiedä, mistä aloittaisin hänen ylistämisensä. Parasta varmaan, että itse kuuntelette ja haltioidutte. Häneltä löytyy sekä henkilökohtainen YouTube-kanava että kirkon kanava, jolla julkaistaan hänen saarnojaan. Esimerkiksi tällä voi lähteä liikkeelle. Huikeaa!

Perennialismin monet tiet ja ortodoksinen eksklusivismi

Kristus nousi kuolleista!

Olen mukana työryhmässä, joka paneutuu apofaattiseen jumalakäsityksen ja teologisen kielen väliseen suhteeseen. Samalla projektissa käsitellään myös kysymystä perennialismista. Tässä yhteydessä viittaan perennialismilla etenkin René Guénonin ja Frithjof Schuonin ajatteluun. Heidän mukaansa eri hengelliset traditiot ovat eri teitä samaan perimmäiseen Totuuteen. Mitä pidemmälle tiellä pääsee, sitä enemmän eri perinteet alkavat näyttää toisiltaan ikään kuin syvätasolla. Ulkoisen kuoren alta löytyy yhteinen ydin. On huomionarvoista, että kaikki tiet eivät ole yhtä hyviä. Heidän mukaansa esimerkiksi kristinuskon eri varianteista ortodoksisuus on korkein.

Perennialismiin ei yleensä kuulu ajatus, että henkilö tarkastelee eri hengellisiä perinteitä ikään kuin ulkopuolisen näkökulmasta ja lainailee mielensä mukaisia elementtejä eri teistä. Painotus on pikemminkin siinä, että pitää kokonaisvaltaisesti omistautua yhdelle perinteelle ja sen avulla pyrkiä kohti perimmäistä Ykseyttä.

Ortodoksina minulle aika suureksi ongelmaksi perennialismin kannalta hahmottuu se, että Kristus sanoo olevansa ainoa tie Isän luo (Joh. 14:6). Tähän vielä päälle se, että kirkossa pelastusoppi on perinteisesti hyvin eksklusiivinen. Jos siis otettaisiinkin perennialistinen lähtökohta, käytännössä tiukasti ortodoksisen tradition mukaisesti kilvoittelevan pitäisi omaksua hyvin eksklusiivinen ymmärrys ei-ortodoksien pelastuksen mahdollisuudesta. Eikö ehdoton ortodoksisuuden seuraaminen siis välttämättä johda pois perennialismista?

Käytännössä vaikuttaa siltä, että perennialismi asettaa tietynlaisen filtterin, jonka kautta eri traditioita lähestytään, vaikka pitäisikin teoriassa sitoutua yhteen perinteeseen. Tämän takia kysymykseksi nousee, millä perusteilla perennialistisen filtterin osatekijät on valittu. Esimerkkinä: Sekä Guénon että Schuon olivat monisteja. He ajattelivat, että kaiken moneuden takana on perimmäinen Ykseys. Tällainen näkökulma johtaa loogisesti kolminaisuusopin kieltämiseen. Mutta jos otetaan tämä linja, kristinusko ei pysy eheänä. Sille ominaiset näkemykset alistetaan vieraalle perinteelle.

Vaikuttaa siltä, että perennialismi johtaa välttämättä siihen, että otetaan jonkin kenties mielivaltaisestikin valittu uskonnollis-metafyysinen ymmärrys, jonka läpi erilaiset perinteet suodatetaan. Minulle ortodoksina filtteriksi eivät kelpaa perennialistiset spekulaatiot. Pitäydyn mieluummin Kristuksen opetukseen ja kirkon uskoon. Olen toki perennialistien kanssa ihan samaa mieltä siitä, että ympäri maailman viisausperinteitä löytyy todella syviä ajatuksia, hienoja löytöjä. Erona on se, että minulle kaikki viisaus on lopulta Kristukselta peräisin. (vrt. Kol. 2:2–3) On yksi perinne, jossa on totuuden täyteys, muissa vain aavistuksia siitä.

Perennialismi on saanut aika paljon kritiikkiä osakseen joistain edellä mainitsemistani syistä. (Ks. esim. tämä juutalainen kritiikki tai tämä DBH:n kritiikki) Nyt muodissa taitaa olla uusperennialismi, joka kiinnittää huomiota siihen, että ympäri maailman on samankaltaisia mystisiä kokemuksia ja jaettuja mystisiä teemoja. Minulla ei ole sinänsä ongelmaa uusperennialismin teesin kanssa, koska se on aika vaatimaton. Suureksi kysymykseksi nousee tosin: mikä on mystisten kokemusten lähde? Samankaltaiset kokemukset eivät näet kerro siitä, että niidet taustalla vaikuttavat samat voimat. Demonit ovat hyviä huijaamaan, jos ihmisellä ei ole oikeaa erottelukykyä.

Vaikuttaa siltä, että valtaosa nykyihmisistä on perennialisteja. Tai no, Guénonin ja Schuonin perennialismi on aika sofistikoitunutta. Ihan eri meininkiä kuin New Age, jossa ei omistauduta millekään ja shoppaillaan itselle mieluisaa. Joka tapauksessa eksklusivistiset totuusväittämät koetaan nykyään hankaliksi. Yleinen on sellainen asenne, jossa ”sulla on sun juttu ja mulla mun”. Ihmisen suvereeni vapaus valita, mikä itseä miellyttää, hahmottuu korkeimmaksi arvoksi. Kristus kuitenkin sanoo olevansa ainoa Totuus ja hän on perustanut yhden kirkon, joka on hänen ruumiinsa. Ihmiselle on annettu vapaus, jotta hän voisi vapaasta tahdostaan rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään. Todellista vapautta on seurata Kristusta hänen kirkkonsa yhteydessä ja antaa itsensä alttiiksi toisten edestä. Silloin menettää elämänsä, mutta löytää sen hänessä.

Kohti mielekkäämpää ajatustenvaihtoa: Nathan Jacobsin neljä keskustelun tasoa

Kristus nousi kuolleista!

Olen jo pitkään seurannut ortodoksista metafyysikko Nathan Jacobsia. Hänellä on mainio podcast. En ole varma, olenko mainostanut sitä aiemmin. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen!

Tänään haluan vain nostaa esille yhden Jacobsin melko usein esittämän ajatuksen, joka on tosi hyödyllinen. Hän väittää, että poliittisessa keskustelussa on neljä tasoa. Ensimmäistä määrittävät sloganit. Sellaisia voisivat olla esimerkiksi ”Love is love” tai ”Mun pronomini on, että sä olet täysi idiootti”, jne. Toisella tasolla omaa näkemystä esitetään laajemmin. Tällaista tapahtuu, vaikkapa ajankohtaisohjelmissa. Kuten Ylen kuuluisassa homoillassa. Kolmannella tasolla mennään metatasolle. Silloin pyritään analysoimaan ajattelun lähtökohtia, muun muassa kysymyksiä hyvyyden ja totuuden luonteesta. Neljännellä ja syvimmillä paneudutaan metafysiikkaan, jonka varassa käsitykset hyvästä ja totuudesta ovat. Tällä tasolla Jacobs näkee kaksi vaihtoehtoa, metafyysisen realismin ja nominalismin.

Erittäin avartava on Jacobsin jakso, jossa hän käy läpi erinäisiä teologis-eettisiä kysymyksiä eri eettisten järjestelmien näkökulmista. Jacobs soveltaa neljän tason mallia poliittiseen keskusteluun ja erinäisiin eettisiin kysymyksiin, mutta minusta se toimii myös hyvin vielä leimallisemmin teologisessa kontekstissa. Olen itse soveltanut mallia kysymykseen naisten kirkollisen toiminnan rajoista ja pyrkinyt osoittamaan, että vastakkaisten positioiden lähtökohdat nousevat muun muassa maailmankuvallisista ja jumalakäsitykseen liittyvistä eroista (ks. tämä). Kiistakysymyksissä harvoin kaivaudutaan ihan näin metatasolle. Mutta uskon, että pinnan alle pääseminen on luovuttamatonta, jos halutaan todella ymmärtää toisten ajattelua.

Jacobsin neljästä tasosta on nähdäkseni hyötyä myös eri tunnustuskuntien välisissä oppiväännöissä. Useinhan näissäkin pyöritään vain Jacobsin ekalla ja tokalla tasolla. Eka taso hahmottuu esimerkiksi yksittäisten lainausten esittämisenä oman kannan tueksi. Toisella tasolla esitetään jo laajempia argumentteja. Mutta tähän yleensä jäädään. Etenkin Raamatun selkeyden nimeen vannovat protestantit ovat helposti sokeita sille, että kahta ensimmäistä tasoa syvempiä tasoja on edes olemassa. Yksittäiset lauseet ja argumentaatioketjut olettavat kuitenkin taustalleen yhtä ja toista. Ne hahmottuvat hyvin eri tavoin riippuen siitä, onko metafyysinen ymmärrys realistinen tai nominalistinen. Filosofiset oletukset näet vaikuttavat esimerkiksi ymmärrykseen teologisen kielen luonteesta, joka taas määrittää sitä, kuinka kirjaimellisesti erinäisiä Raamatun väitteitä tulkitaan. Niinpä ajattelun, että vastapuolen ymmärtäminen edellyttäisi tässäkin metatasolle menemistä.

Jacobsin hienoista ajatuksista jää tavallaan pikkuisen paha maku suuhun. Ne näet osoittavat, että valtaosa väittelyistä on täysin turhia. Samalla Jacobsin tuumailut haastavat ajatuksen avoimen keskustelun rakentavuudesta. Metatasolla operoiminen nimittäin edellyttää sellaisia abstraktin ajattelun kykyjä, joita ei välttämättä ihan kaikilta löydy. Ja niiden hiominen vaatii harjoittelua. Ortodoksina on tosin sikäli autuaassa asemassa, että voi seurata kirkon opetusta luottaen Jumalan johdatukseen. Ei välttämättä tarvitse operoida metatasolla ja tietää kaikesta kaikkea. Kristillinen elämä on ihan muuta kuin tällaista älyllistä pyörittelyä. Jääköön se (ainakin pääasiassa) niille, joilla on siihen erityinen kutsumus.

Ortodoksisuuden valoisuus

Kristus nousi kuolleista!

Kääntymiskertomuksissa ortodoksisuuteen korostuu usein ortodoksisuuden valoisuus ja iloisuus. Kokemuksen tarkkaa merkitystä harvemmin avataan.

Jos asiaa haluaa kuitenkin jotenkin analyyttisemmin pyöritellä, uskoisin valoisuuden kumpuavan ortodoksisesta jumalakuvasta, joka ilmenee kauttaaltaan kirkon elämässä. Tuo kuva on aivan pohjattoman armollinen ja lempeä. Hyvä kiteyttäjä on tuhlaajapojan isä. Mies, joka tähyilee hulttiopoikansa perään, toimii houkan tavoin juostessaan tätä vastaan ja rikkoo kaikki sopivuuden rajat laittaessaan tälle bileet pystyyn.

Luterilaisena aikoinaan ihmettelin, kuinka ortodoksit rohkenevat käydä Jumalan eteen omassa vanhurskaudessaan, kun ortodoksit eivät usko siihen, että kristityille luettaisiin hyväksi jonkin sortin vierasvanhurskaus. Voin nyt paljastaa ortodoksien salaisuuden: rohkeus löytyy ortodoksisuuden opettamasta Jumalasta. Me uskomme, että Jumala näkee rikkinäisen ihmisen ja rakastaa ehdoitta. Ilman luterilaisen luettua vanhurskauttakin.

Vanhalle protestantille kasvu ortodoksiseen mielenmaisemaan voi olla hyvin pitkä. Puhun ihan omasta puolestanikin, jo yli seitsemän vuoden kokemuksella. Kun itse tarvitsen muistutusta Jumalan rakkauden suuruudesta, tuon tuhlaajapojan isän lisäksi mieleeni toisinaan tämän kirjoituksen. Se tiivistää jotain olennaista mielenlaadusta, josta olen lähtenyt liikkeelle, ja siitä, jota kohti olen toivottavasti kasvamassa.

Ortodoksit vain pussaavat Raamattua…

Toisinaan kuulee humoristisesti sanottavan, etteivät ortodoksit lue Raamattua, vaan he vain suutelevat sitä. Tämä väite heitetään kenties itseironisesti pöytään, kun ortodoksien huono raamattutuntemus käy ilmi. Mutta väitettä ei tulisi ottaa liian tosissaan. Niille, jotka ajattelevat, ettei ortodoksisessa kirkossa lueta Raamattua, suosittelen menemään tänä iltana Kristuksen 12 kärsimysevankeliumin palvelukseen. Siinä luetaan noin kolme tuntia Raamattua melko putkeen. Lähtevät väärät luulot pois!

Ylipäätään ortodoksisten palvelusten pituus on aika mielenkiintoinen juttu. Tällä viikolla vietetään tuntikaupalla aikaa kirkossa. Ja palvelukset ylipäätään ovat idässä paljon pidempiä kuin lännessä.

Minä ajattelen, että palvelusten pituudessa on viisautensa. Ottaa aikansa, jotta ihminen pääsee irti maallisista murheista ja voi olla vain läsnä Jumalan kanssa. Kenties parhaiten tämä toteutuukin kokoöisissä palveluksissa, jotka voivat kestää noin kuudesta lähes kahteenkymmeneen tuntiin saakka. Mutta yhtään hassumpi vaihtoehto ei ole myöskään pääsiäisyön palvelus…

Pääsiäisyön palvelus on tietenkin klassikko ja monen tuntema. Suuren perjantain (tai pitkäperjantain) palveluksista puhutaan tosi vähän. Minulle ne ovat kuitenkin yhdet rakkaimmista. Niistä löytyy lukemattomia järisyttäviä hetkiä. Jo etukäteen odotan sitä, että Kristusta kannetaan hautajaissaatossa pyhä Jumala -veisun kaikuessa. Me kannamme kuollutta Jumalaamme käsillämme, ja kuoro laulaa: ”Pyhä Jumala, pyhä väkevä, pyhä kuolematon, armada meitä”. Tästä paljon dramaattisemmaksi ei voi enää päästä!

Eikä tuosta enää kauaakaan niin pimeässä kirkossa kynttilät alkavat syttyä ja kuuluu veisu: ”Tulkaa, ottakaa valo illattomasta valosta ja ylistäkää kuolleista ylösnoussutta Kristusta!”

Vapaan tahdon raamatullisuus

Kirjoitin tänne etenkin muutama vuosi sitten paljon pelastusoppiin liittyvää matskua. Uusin aiheeseen liittyvä kirjoitukseni on tältä vuodelta, Hengen ja kirjaimen suhdetta koskeva. Sen ajatuksien soveltaminen pelastukseen tarkoittaa sitä, että teoilla on pelastuksessa instrumentaalinen rooli, muttei itseisarvoa. Nyt mieleeni tuli, etten ole koskaan tainnut käsitellä vapaan tahdon raamatullisuutta, vaikka olen toki käynyt joitain aiheen kannalta keskeisiä raamatunkohtia läpi aiemmissa kirjoituksissani. Niinpä ajattelin tänään avata ajatteluani aiheesta.

Minulle luterilaisena yksi painava argumentti Roomaa ja ortodoksisuutta vastaan oli se, että Raamattu ei missään opeta lankeemuksen jälkeistä vapaan tahdon olemassaoloa hengellisissä asioissa. Raamatusta löytyy kyllä pari kohtaa, joissa kehotetaan valitsemaan Jumalan ja maailman (yms.) väliltä (ks. esim. 5 Moos. 30:19; Ilm. 3:20), mutta argumentoin näiden kehotusten ollevan uskoville suunnattuja. Heissä Pyhä Henki vaikuttaa halun seurata Jumalaa. Niinpä kohtia ei voi soveltaa epäuskoisiin, joissa Henki ei vaikuta samalla tavoin.

Toki raamattuperusteiden puutteen lisäksi toin esille yksittäisiä kohtia, jotka antavat ymmärtää, ettei ihminen voi tehdä hengellisesti mitään ilman Jumalaa (ks. esim. Joh. 6:44; 15:4–5). Kohdat osoittivat mielestäni ihan vastaansanomattomasti, että hengellisissä asioissa ihmisellä ei ole vapautta.

Jos nyt lähden ortodoksina purkamaan tätä kokonaisuutta, tarttuisin ensinäkin tuohon tekemääni rajaukseen, ettei vapaata tahtoa ole hengellisissä asioissa. Tulee heti mieleen kysyä: Mitenköhän Raamatulla voisi perustella sen, että ”maallisissa asioissa” on vapaus? Löytyykö Raamatusta yhtään selkeää kohtaa, joka sanoisi niin? Minun nähdäkseni yhtään vastaansanomatonta kohtaa ei ole. Pitäisikö tämän perusteella päätellä, ettei opetus ole raamatullinen?

Kenties luterilainen sanoisi tuota argumenttia vastaan, että vapaus maallisissa asioissa ei ole Raamattua vastaan toisin kuin vapaus hengellisissä. Tähän sanoisin heti vastineeksi sen, että sola scripturan mukaan jokainen opillisluontoinen väite vaatii tuekseen selkeän Raamatun kohdan. Jos sellaista ei ole, opetus ei ole omaatuntoa velvoittava. Kyseenalaistaisin myös väitteen, että Raamattu kieltäisi suoranaisesti sen, että ihminen voi myötävaikuttaa kääntymykseensä. Raamatusta löytyy kyllä kohtia, jotka korostavat Jumalan vaikutuksen luovuttamattomuutta kääntymyksessä, mutta tämä ei kuitenkaan vielä sinällään sulje pois ihmisen myötävaikutusta.

Oma juttunsa on sitten vielä se, onko hengellisten ja maallisten asioiden erottelu mitenkään mielekäs. Sehän syntyy vasta myöhäiskeskiajan jumalakäsityksen myötä. Todellisuus jakaantuu ikään kuin kahteen piiriin, koska Jumala on suvereenissa vapaudessaan tehnyt maailmankaikkeuden, joka voi olla ihan erilainen kuin ”taivaallinen todellisuus”. Kun kuitenkin mennään antiikin maailmaan, siellä maallinen ja taivaallinen ovat täysin toisiinsa kietoutuneita. Jos on maallista vapautta, on välttämättä hengellistäkin.

Mielenkiintoisen twistinsä koko hommaan tekee Franz Pieperinkin mainitsema opetus siitä, että ihminen voi vaikuttaa maallisen elämänsä pituuteen, vaikka Raamattu sanookin Jumalan määränneen päiviemme määrän. Näin ollen siis jotenkin mystisesti vapaa tahto ja jonkin sortin predestinaatio sopivat yhteen ”maallisessa elämässä”, vaikka hengellisen elämän kohdalla homma kielletään jyrkästi. Ortodoksina tekisi mieli kysyä: jos Jumalan säädökset ja ihmisen vapaus eivät sulje toisiaan pois maallisen iän pituuden suhteen, miksi sama logiikka ei soveltuisi myös hengelliseen elämään?

Aika tärkeä kysymys vapaaseen tahtoon liittyen on kaanonin laajuus. Deuterokanonisessa Siirakin kirjassa näet sanotaan ihan suoraan, että ihmisellä on vapaa tahto vieläkin:

Älä sano: Se on Herran syy, että minä olen hänestä luopunut, sillä mitä hän vihaa, sitä älä sinä tee. Älä sano: Hän itse on minut eksyttänyt: sillä syntistä miestä hän ei tarvitse. Kaikkea kauhistusta Herra vihaa, eivätkä häntä pelkääväiset sellaista rakasta. Hän teki alussa ihmisen ja jätti hänet hänen vapaan tahtonsa valtaan. Jos tahdot, sinä pidät käskyt; sinä olet uskollinen, jos se sinulle kelpaa. Hän on asettanut eteesi tulen ja veden: Kumpaan tahdot, sinä ojennat kätesi. Ihmisellä on edessänsä elämä ja kuolema, ja hänelle annetaan se, mikä hänelle kelpaa.

Siirak 15:11–17

Muistelen Lutherin liittäneen Siirakin sanat vapaasta tahdosta vain lankeemusta edeltäneeseen tilaan. Jos kuitenkin lukee tuon koko katkelman voi huomata, että tulkinta on epäuskottava. Lankeemuksessa annetun vapauden perusteella näet ihmistä kehotetaan nyt seuraamaan Jumalan tahtoa. Jos ja kun Jumala siis johdatti kirkkoa niin, että Septuagintasta ja sen laajemmasta kaanonista tuli kirkon kirja, vaikuttaa vahvasti siltä, että Siirakin opetusta tulisi pitää kirkkoa sitovana.

Viimeinen pointsini liittyy blogilla äskettäin käsiteltyyn opin johtamiseen. Raamatun mukaan laki on kirjoitettu ihmissydämiin. Meillä on omatunto, joka joko puolustaa tai syyttää meitä sen mukaan, olemmeko toimineet Jumalan tahtoa seuraten. (Room. 2:15) Tähän todistukseen liittyy eräs hyvin inhimillinen piirre: jos ihminen on vahingossa tai tarkoituksetta saanut jotain vahinkoa aikaan, hän melkein refleksinomaisesti vetoaa siihen, ettei tunaroinut tahallaan. Tällainen tapa vedota tarkoituksellisuuteen heijastelee sitä, että meissä on ikään kuin sisäänrakennettu taipumus ymmärtää, että vapaus ja tarkoituksellinen toiminta liittyvät vastuuseen. Jos ihminen ei ole vapaa, häntä on turha tuomita syyntakeiseksi jostain rikkeestä. Tämähän logiikka näkyy ihan oikeusjärjestelmässäkin. Ja kun nyt huomioidaan, että Raamatun mukaan ihmisellä on jonkinlainen sisäinen ymmärrys oikeasta ja väärästä, tästä voi hyvin päätellä, että ihmisellä on vapaa tahto, koska ihminen luonnostaan operoi niin kuin se olisi olemassa. Toisenlainen ajattelutapa on käytännössä mahdoton, vaikka teoriassa väittäisikin muuta. Rinnastuu ehkä jotenkin siihen, että ihminen päättelee kuin loogisia ristiriitoja ei olisi olemassa, vaikka väittäisi niitä olevan.

Tällaisen keissin minä tekisin vapaan tahdon raamatullisuuden puolesta. Selkeänä opinsijaintipaikkana voisi toimia Siirak. Muut perustelut liittyvät laajempiin näkökulmiin, joista voi sitten johtaa sen, että Raamattu antaa tukensa vapaalle tahdolle.

Sanottakoon vielä selkeyden vuoksi se, että vapaan tahdon tunnustaminen ei tarkoita sitä, ettei ihmisen tahtomiseen vaikuttaisi monet eri tekijät. Ihminen voi esimerkiksi vapaata tahtoaan käyttäen hankkia sellaiset addiktiot, että on täysin niiden orja. Tällainen mahdollisuus ei mitenkään kyseenalaista vapaan tahdon olemassaoloa. Vapaassa tahdossa on kyse siitä, että ihminen voi rationaalisena olentona harkita eri vaihtoehtojen väliltä ja päättää, mihin vaihtoehdoista tarttua. Minäkin olen nyt monien vaikutusten seurauksena ja kuitenkin täydessä vapaudessa päättänyt kirjoittaa tällaisen blogikirjoituksen.

Nettiortodoksian salakavalin vaara

Pyhän Sofroni Athosvuorelaisen kirja Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen kolahti taas kovaa. Kirjan ensimmäisessä osassa pyhä Sofroni esittelee ohjaajavanhuksensa ajattelua. Sieltä löytyy jaottelu, jossa rukouselämä jaetaan kolmeen vaiheeseen. Ensimmäinen vaihe on mielikuvituksellinen. Toinen vaihe on älyllinen. Kolmannessa vaiheessa päästään jo sydämen rukoukseen.

Ortodoksinen perinne on suhtautunut mielikuvituksen käyttöön rukouselämässä kriittisesti. Demonit näet käyttävät erilaisia mielikuvituksia himojen herättämiseen. Jos ihminen velloo mielikuvien maailmassa, hän on altis demonien hyökkäyksille. Mielikuvilla on myös usein suuria emotionaalisia vaikutuksia. Niinpä mielikuvituksen käyttäminen hengellisessä elämässä altistaa ylpeyden vaaralle: jos Kristuksen ajatteleminen mielikuvituksellisesti aiheuttaa syviä tunteita, voi syntyä ajatus omasta pyhyydestä. Tässä on suuri vaara.

Kenties vieläkin salakavalampi vaara liittyy kuitenkin älyllisen rukouksen vaiheeseen. Tämä vaara kohtaa erityisesti niitä ihmisiä, jotka ovat jokseenkin älyllisesti orientoituneita. Heidän mielensä liitelee sanojen, oppirakennelmien ja teologisten kysymysten maailmoissa. Näin vaarana on jälleen ylpeys, kun ihmisessä herää jonkinlainen luottamus siihen, että hän voisi järjellään tuntea totuuden. Älyyn painottuvan hengellisyyden ja rukouselämän toinen suuri ongelma on se, että se pitää mielen pois ihmisen sydämestä – ihmisen sielun syvyyksistä, jossa Jumala on yliälyllisesti kohdattavissa. Näin rukous ei pysty saavuttamaan syvintä tasoaan. Todellinen teologia jää tavoittamatta ja tyydytään älyllisiin rakennelmiin.

Ehkä kuitenkin vielä erityisen haastava kombo on se, että jos ihminen on älyllisesti virittynyt ja sen lisäksi saanut vielä jonkin verran maistaa kaikkein syvintä rukousta. Tällöin on erityisen suuri vaara hengelliseen itseluottamukseen ja itseriittoisuuteen. Oman ajattelun suhteellisuus ja rajallisuus unohtuu helposti.

Pyhän Sofronin mukaan pyhälle Siluanille keskeinen rukouksen arvioinnin kriteeri oli vihollisten rakastaminen. Tämä on aika vavahduttava toteamus. Varsinkin, kun sitä sovelletaan nettiortodoksiaan. Netti on meinaan täynnä ortodoksisia opettajia, jotka osaavat hienosti kumota ei-ortodoksien näkemyksiä. Reformoiduilta lainattuun foundationalismiin nojaten osoitetaan aukottoman oloisesti, että on täysin irrationaalista olla mitään muuta kuin ortodoksi. Tätä evankeliumia sitten julistetaan koppavasti ja aggressiivisesti, kauhealla uholla. Mutta näkyykö tässä meiningissä pyhässä Siluanissa puhunut Henki?

Pahoin pelkään, että valtaosa nettiapologetiikasta on sekä sen kuuntelijoille että tekijöille sielun turmelukseksi. Hengellistä viihdettä ja omassa oikeassa olemisessa vellomista. Vihollisten rakastamisesta ei ole tietoakaan, ylpeys ja omahyväisyys kukoistavat. Enkä uskalla sanoa, että tämäkään blogi olisi malliesimerkki pyyteettömästi toisten hyvää etsivästä kirjoittamisesta.

Pyhän Siluanin esirukouksien tähden, Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda meitä!

Henki ja kirjain

Apostoli Paavalin mukaan Henki tekee eläväksi, kirjain kuolettaa. Ortodoksina ja etenkin pyhittäjä Maksimos Tunnustajaa lukeneena olen aika paljon pyöritellyt Hengen ja kirjaimen suhdetta.

Minusta kenties parhain tapa ymmärtää apostolin sanat on itse Herran Kristuksen avulla. Kun fariseukset ja lainoppineet näkivät hänet, he juuttuivat kiinni hänen lihaansa. He näkivät vain nasaretilaisen puusepän pojan. Vaikka Messias seisoi heidän edessään, he olivat sokeita. Kirjaimeen hirttäytyminen kuoletti heidät.

Oppineista poiketen monet syntiensä särkemät näkivät syvemmin – he näkivät lihaksi tulleen Jumalan. Heille Kristuksen lihasta tuli Jumalan ja ihmisen kohtaamisen paikka. Heidät elävöitettiin. Nähdessään Messiaan he nousivat lihaksi tulleen kirjaimen avulla Henkeen.

Pian varhaiskirkossa nousi ryhmiä, jotka kielsivät Kristuksen todellisen ihmisyyden. He ajattelivat, että Jumalan voi kohdata Kristuksen lihan ulkopuolella. He hylkäsivät kirjaimen ja ajattelivat pääsevänsä osallisiksi Hengestä ohi Kristuksen lihan. Kuitenkin lihaksi tullut Jumala itse sanoi, ettei hän tullut kumoamaan lakia ja profeettoja. Halveksiessaan lihaa ja kirjainta, he kadottivat myös lihaksi tulleen Jumalan ja tämän Hengen.

Tunnustuksellisena luterilaisena minä olin kirjaimen vanki. Niin kauan kun pitäydyin sanan selkeään merkitykseen, ajattelin olevani uskollinen Jumalalle. Ortodoksina olen oppinut näkemään toisin. Kirjain ei ole itseisarvo. Uskossa on kyse suhteesta elävään Kristukseen. Kirjain on vain Hengen väline suhteen vaalimiseksi. Kirjain on se liha, jonka kautta Jumala voidaan kohdata. Kirjain ei ole Jumala.