Ihmeet, oikea usko ja skolastikkojen jumala

Etenkin tämän vuoden aikana roomalaiskatolisessa nettiapologetiikassa on korostettu ihmeitä todistuksena siitä, että roomalaiskatolinen kirkko on Kristuksen kirkko. Ajattelutapa menee suunnilleen niin, että Jumala ei voi koskaan antaa todellisia ihmeitä harhan tueksi. Jos siis roomalaiskatolisen kirkon piirissä on aivan poikkeuksellisen paljon todellisia ihmeitä, ne todistavat siitä, että kyseessä on Kristuksen kirkko. Tai jos tarkkoja ollaan: vaikka ihmeet eivät osoita vastaansanomattomasti Rooman uskoa oikeaksi, ne tekevät sen kuitenkin rationaalisesti oikeutetuksi. Mikään muu usko ei voi antaa samanlaisia ihmeperusteita uskonsa tueksi.

Minulla on ultimaattisessa ortodoksisuuden puolustuksessani oma osionsa, joka paneutuu tähän ihmekysymykseen. Koska en ole kuitenkaan aiemmin käsitellyt aihepiiriä blogillani, ajattelin nostaa sen vielä erikseen lyhyesti esille. Kannattaa toki tsekata laajempi esitys, jos haluaa päästä tähän syvemmin sisälle!

Mutta tosiaan. Roomalaiskatolilaiset voivat nostaa esille monenmoisia ihmeitä. On Fatimaa ja Lourdesia, ehtoollisihmeitä ja ihmeidentekijöitä, kuten Padre Pio. Ja sitten argumentoidaan niin, että samoin kuin Kristus osoitti ihmeillä olevansa Jumalan lähettämä profeetta ja oma Poika, niin ihmeet todistavat nytkin, missä on hänen ruumiinsa.

No, joku ortodoksi tai helluntailainen voi tähän pian huutaa: onhan meilläkin ihmeitä! Rooman eduksi pitää tosin sanoa se, että heillä on hyvin skolastisen systemaattisesti toimiva koneisto, joka arvioi, onko ihmeitä todella tapahtunut. Minkään muun kristillinen ryhmän ihmeet eivät ole niin koeteltuja kuin heidän. Siksi puolueettomalle arvioijalle heidän ihmeillään voi syystä olla erityinen painoarvo.

Mutta miksi en nyt sitten rupea roomalaiskatolilaiseksi kaikkien ihmeiden tähden? Minulla homma tiivistyy kolmeen syyhyn.

Ensinnäkin jos ihmeitä ei huomioida, minusta perusteet ortodoksisuuden puolesta ovat paljon vahvemmat kuin roomalaiskatolilaisuuden. Ortodoksisuus on mielestäni rationaalisesti uskottavampaa, kauniimpaa ja ylevämpää. Siksi en halua ohittaa kaikkia ortodoksisuuden hyviä puolia ja laittaa pelimerkkejäni yksin ihmekortille.

Toiseksi ihmeet eivät usein ole niin vakuuttavia kuin apologeettisessa materiaalissa annetaan ymmärtää. Esimerkkinä mainittakoon se, että uuden tieteellisen tutkimuksen valossa ainakin joidenkin ehtoollisihmeiden todelliset selitykset voivatkin löytyä vereltä näyttävästä homeesta. Viittauksia tutkimukseen löytyy steelman-dokumentistani. Samoin siellä käsitellään muun muassa ja Padre Pion herättämiä kysymyksiä.

Kolmanneksi ihmeet eivät vielä sinällään todista sitä, missä on Jumalan asettama kirkko. Jonkinlaisena analogiana voi nähdä sen, että kun Juuda ja Israel olivat jakaantuneet, Jumala antoi todellisia profeettoja, kuten Elia ja Elisa, Israeliin, vaikka Juudassa sijaitsi Jumalan siunaama ja säätämä temppeli. Jos siis roomalaiskatolisessa kirkossa onkin todellisia Jumalan lähettämiä ihmeidentekijöitä, tämä ei vielä todista sitä, että kyseinen kirkko olisi THE Kristuksen kirkko.

Tästä viimeisestä pointsista päästäänkin käsiksi roomalaiskatolisen argumentaation lähtökohtiin. Annanpa esimerkin. Oletetaan, että vain ortodoksisella kirkolla on pätevä ehtoollinen. (Ei tapella tästä nyt.) Jos kuitenkin ihmisiä rakastava Jumala näkee ei-ortodoksien rakkauden ehtoollista kohtaan, eikö voisi olla, että hän jollain tavalla mystisesti ravitsisi heitä Pojallaan? Ja tämä voisi synnyttää ihmekokemuksia ei-ortodoksisen ehtoollisenkin äärellä. Roomalaiskatolinen ihmeargumentaatio olettaa minusta jotenkin tosi skolastisen jumalakäsityksen: Jumala toimii aina samojen tiukkojen sääntöjen mukaan. Siksi voidaan erehtymättömästi päätellä, miten hän toimii aina ja kaikkialla riippumatta kontekstista; koska Jumala ei voi johtaa harhaan, voidaan olla varmoja, ettei hän tee ihmeitä siellä ja siellä. Mutta mitä jos Jumala on niin rakastunut ihmiseen, että hän ylittää toisinaan sopivuuden rajatkin? Silloin skolastiset päätelmät sortuvat.

Ja tuollaiseen Jumalaan minä uskon. Siksi olen ortodoksi.

Kansan ääni, Jumalan ääni?

Viime vuosina Suomen ortodoksisessa kirkossa on ollut aikamoinen myllytys päällä. Tietyt piirit haluavat naiset/tytöt kirkossa sellaisiin liturgisiin tehtäviin, joissa he eivät ole koskaan olleet. Ja kirkon eri viestintäkanavilla asiaa on pidetty esillä kenties enemmän kuin mitään muuta.

Minä olen ollut tosi murheellinen tästä ilmiöstä. Rippi-isäni on siunannut sen, että saan akateemisesti tehdä, mitä lystää. Niinpä päätin viime joulukuussa pitää esitelmän, jossa esitän aika painavia argumentteja sen puolesta, että nykykäytännöstä olisi syytä pitää kiinni. Esitelmä on nyt julkaistu. Se löytyy täältä.

Myllytys ei ole minnekään kadonnut. Ensi kuussa on jälleen isosti mainostettu seminaari, jonka pointsina on asian edistäminen. Ilokseni minut hyväksyttiin sinnekin pitämään esitelmä, jossa aion keskittyä kirkon erehtymättömyyteen. On rohkaisevaa, että akateeminen vapaus ja inklusiivisuus toimii vielä niin, että kaltaiseni taantumuksellinen änkyrä päästetään ääneen 😁

Millä vallalla? Suksessio, ihmeet ja reformaation mandaatittomuus

Julkaisin viime viikolla piiiiiiitkän dokumentin, jossa esitän ortodoksisen haasteeni roomalaiskatolilaisille ja orientaaleille. Kaikenlaisia argumentteja laidasta laitaan. Koska tämä on kuitenkin ennen kaikkea blogi, joka käy keskustelua luterilaisuuden suuntaan, joku kenties hämmästeli, minne he ja muut protestantit olivat unohtuneet.

Jos olen ihan rehellinen – ja tämä varmaan kuulostaa pahalta – minusta protestantit eivät oikein kuulu samaan kategoriaan noiden kahden kanssa. Siis minun mielessäni. Eivät ole ollenkaan niin uskottavia vaihtoehtoja. Jos sallitaan kökkö analogia: on yksin appelsiini -puolue, joka väittää maailmassa olevan vain appelsiineja. Ja ettei mitään niitä parempaa ole. Jos minä nyt olen kuitenkin maistanut myös käsittämättömän hyviä omenoita, mutta tuo toinen ei millään suostu uskomaan asiaa, minun intoni ei kauheasti riitä vänkäämiseen.

Kaiken tämän sanottuani minulle tuli mieleen nyt vielä yksi tärkeä argumentti, johon en ole täällä koskaan suuresti syventynyt. Ja tämä selittyy oikeastaan sillä, ettei minun omassa kääntymyksessäni ja ortodoksisessa elämässäni institutionaaliset näkemykset ole kauheasti painottuneet. Mutta joillekin kirkko-oppi on kuitenkin tosi relevantti kääntymyksen selittäjä ja siksi esitän nyt yhden keskeisen raamatullis-ekklesiologisen argumentin luterilaisuutta ja protestanttisuutta vastaan.

Argumentti on esitetty varmaankin parhaiten kahdessa vanhassa klassikkokirjassa: anglokatolisen Felix Cirlotin Apostolic Succession: Is It True? -teoksessa (1949) sekä roomalaiskatolisen pyhän François de Salesin Les Controverses -teoksessa (englanniksi tunnetaan nimellä The Catholic Controversy), jonka tämä kirjoitti 1590-luvulla Chablais’n kalvinisteille. Argumentti itsessään ei ole roomalainen tai anglokatolinen vaan yksinkertaisesti patristinen ja raamatullinen. Ja sen ytimessä on apostolinen suksessio.

Olen käsitellyt aiemmin sitä, kuinka Mooseksen auktoriteetti periytyi eteenpäin Vanhassa liitossa ja miten apostolit perivät oman valtansa vastaavalla tavalla. Olen kirjoittanut myös siitä, ettei ilman piispaa seurakuntakuviot ole kohdillaan. Tänään haluan tiivistää tämän ajattelun yhteen kysymykseen Cirlotin ja de Salesin hengessä: millä vallalla kukaan ylipäätään opettaa ja johtaa Jumalan kansaa? Ja millaisia johtopäätöksiä tulisi vetää, kun tämä kysymys esitetään reformaatiolle?

Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa ylipapin virasta jotain, mikä on sovellettavissa laajemminkin: kukaan ei ota itselleen pappeuden kunniaa, vaan Jumala kutsuu siihen niin kuin kutsui Aaroninkin (Hepr. 5:4). Pappeutta – olipa kyse Vanhan liiton pappeudesta tai Uuden liiton piispanvirasta – ei saada omalla tai seurakunnan demonkraattisella päätöksellä, henkilökohtaisella lahjakkuudella tai vakaumuksella siitä, että Jumala on kutsunut sisäisesti. Kutsun täytyy tulla ulkoapäin, näkyvästi ja todistettavasti. Muuten kuka tahansa voisi julistaa itsensä lähetetyksi. Ja näin onkin tainnut jossain Amerikassa usein käydäkin.

Ja nyt olennaista on se, että Raamatusta ja kirkon historiasta löytyy oikeastaan vain kaksi tapaa saada jumalallinen mandaatti papillisiin tai julistuksellisiin hommiin. Ensimmäinen on välillisesti annettu eli tavanomainen kutsu: se annetaan niiden kautta, joilla jo on Jumalalta valta lähettää. Näin Mooses asetti Aaronin ja tämän pojat (2. Moos. 28:1), näin apostolit asettivat vanhimpia ja piispoja kättenpäällepanemisella (Ap.t. 6:6; 1. Tim. 4:14; 2. Tim. 1:6), näin Timoteus ja Titus puolestaan asettivat lisää vanhimpia joka kaupunkiin (Tiit. 1:5). Tämä on se ketju, josta olen aiemmin kirjoittanut: se kulkee sukupolvelta toiselle aina apostoleihin ja heidän kauttaan Kristukseen itseensä saakka.

Toinen tapa on välitön eli erityinen kutsu: Jumala itse puhuu ja lähettää ilman inhimillisiä välikäsiä. Näin kävi Moosekselle palavan pensaan luona, näin kävi profeetoille, näin kävi apostoleille, jotka saivat lähetyskäskynsä suoraan ylösnousseen Herran suusta (Matt. 28:18–20). Ja nyt ratkaisevan tärkeää on se, että välitöntä kutsua ei koskaan hyväksytty ilman erityisiä todisteita. Se piti todistaa ihmein. Kun Mooses epäröi mennä faraon luo, hän ei pyytänyt vain sanaa Jumalalta – hän sai kolme merkkiä, kolme ”valtakirjaa”, joilla hän saattoi osoittaa olevan Jumalan valtuuttama. (2. Moos. 4:1–9) Kun apostolit lähtivät saarnaamaan, ”Herra vahvisti sanan niillä merkeillä, jotka sitä seurasivat” (Mark. 16:20), ja Heprealaiskirje toteaa saman: Jumala vahvisti apostolien todistuksen ”tunnusteoilla ja ihmeillä ja monenlaisilla voimateoilla” (Hepr. 2:3–4).

Jeesus itse, Isän oma Poika, ei ohittanut tätä vaatimusta: hän vetosi ihmetekoihinsa todisteena siitä, että oli Jumalan lähettämä (”uskokaa itse tekojen tähden”, Joh. 14:11). Evankeliumien lukuisten ihmekertomusten tarkoituksena ei ole vain antaa ymmärtää, että Jeesus oli ihmeidentekijä, joka hämmästytti teoillaan kansaa. Ne ovat todisteita siitä, että hänellä oli suora kutsu Isältä. Jos siis edes Kristus ei jättänyt ihmeitä tekemättä mandaattinsa merkiksi, kuinka joku tavallinen jamppa voisi vaatia uskomaan, että hän on Jumalan lähettämä ilman tarvittavia todisteita?

Jos ei ole suksessiota eikä ihmettä, silloin kyseeseen tulevat Jeremian sanat: ”Minä en lähettänyt profeettoja, ja silti he juoksivat; minä en puhunut heille, ja silti he ennustivat” (Jer. 23:21). Sisäinen kutsu ei riitä. Oikea oppikaan ei riitä. Jumala on aina antanut näkyviä merkkejä todisteeksi julistajiensa lähettämisestä – oli kyse sitten kätten päällepanosta tai ihmeistä.

Sovelletaan tätä nyt reformaattoreihin. Heistä esimerkiksi Luther ja Zwingli olivat kyllä saaneet pappisvihkimyksen, joten jonkinlainen suksessio oli – varsinkin, jos oletetaan, ettei piispan ja papin viran ero ole jumalallinen järjestys. Mutta silti tässä on ongelma. Ensinnäkin he alkoivat kritisoida ja muutenkin vastustaa sitä kirkkoa, joka oli vihkinyt heidät. Kuitenkin se mandaatti, jonka he olivat saaneet, oli juuri tuon kirkon mandaatti. Lähettäjän valtakirja ei anna oikeutta ylittää sen rajoja: lähetti, joka kääntyy lähettäjäänsä vastaan, ei enää toimi lähettäjän nimissä vaan omissaan. Toiseksi pohjoismaita ja Englantia lukuun ottamatta piispat eivät lähteneet reformaatioon mukaan. Sekä idässä että lännessä on aina pidetty selvänä, ettei pappi voi asettaa toista pappia; asettaminen kuuluu piispoille. Kun esimerkiksi Saksassa piispat eivät kääntyneet reformaation puolelle, jouduttiin luoda ihan uudenlaista virkateologiaa ja kirkko-oppia, jotta kirkollista elämää voitiin järjestää ilman piispallista suksessiota. Näin irtauduttiin raamatullisesta ja historiallisesta suksessiomallista käytännön pakosta.

Teoriassa reformaattoreilla olisi ollut toki toinenkin tie: välitön, ihmeillä vahvistettu kutsu työhön. Mutta tähän mahdollisuuteen ei tartuttu. Korvia hivelevä hiljaisuus! Tämäkin tosin oli ihan välttämättömyyden pakosta, koska heidän työnsä tueksi ei tiedetä yhtään laajasti hyväksyttyä ihmettä.

Jos ollaan muuten tarkkoja: Calvin ei tyytynyt olemaan ihan hiljaa asiasta. Hän vastaa ihmevaatimukseen Institutionsa alussa löytyvässä kirjeessä Ranskan kuninkaalle. Hänen peliliikkeensä on väittää, että koska hänen oppinsa on apostoleilta peräisin, se vahvistettiin jo apostolisena aikana. Mutta hänellä menee sekaisin kysymys opin totuudellisuudesta ja jumalallisesta mandaatista. Ilman ihmeitä Calvin ei pystynyt todistamaan olevansa välittömän kutsun saanut Jumalan lähettämä paimen.

Päälle pitää vielä sanoa se, että reformaattorit eivät edes vain vaatimattomasti toistaneet apostolista oppia: he erottivat piispoja viroistaan, järjestivät uudelleen kirkollisia rakenteita, muuttivat sakramenttioppia ja -käytäntöjä, hylkäsivät laajalti perinteisen virkakäsityksen, ja niin edelleen. Nämä olivat ennenkuulumattomia tekoja. Ihmeet olisivat olleet paikallaan.

Ennakoidakseni mahdollisia vastaväitteitä nostanpa esille kaksi, jotka itselleni tulivat mieleen. Ensimmäinen: piispan ja papin ero on ius humanum, ei ius divinum – pelkkä myöhempi kirkollinen käytäntö, ei Kristuksen itsensä asettama järjestely – ja siksi tavallinen pappi saattoi hätätilanteessa hyvinkin vihkiä toisia pappeja. Toinen: mandaatti tulee viime kädessä Jumalalta, kirkko on vain sen välittäjä, ja jos kirkon hierarkia on asettunut oikeaa evankeliumia vastaan, uskollisuus Jumalalle vaatii tottelemattomuutta ihmisiä kohtaan. (vrt. Ap.t. 5:29) Reformaattorit eivät siis tehneet mitään väärää asettuessaan hierarkiaa vastaan.

Kumpikaan vasta-argumentti ei kestä lähempää tarkastelua.

Ensimmäisestä: piispan ja papin eron kieltäminen tuomittiin harhaopiksi jo 300-luvulla. Pyhä Hieronymus tosin kirjoittaa Evagriokselle tavalla, johon protestantit usein vetoavat pappeuden ja piispuuden samaistamiseksi – mutta de Sales huomauttaa, että sama kirje osoittaa Hieronymuksen itsensä pitävän papin ja piispan eroa todellisena. Myös Augustinus ja Epifanios pitivät Aeriosta harhaoppisena sen takia, että tämä kielsi piispan ja papin eron. Cirlotin laaja, satojen sivujen patristinen tutkimus päätyy samaan toista kautta: viimeistään 300-luvulle tultaessa koko kirkossa, idässä ja lännessä, pidettiin kiistattomana, että ainoastaan piispat voivat vihkiä pappeja. Eikä varhaisempikaan aineisto tue ”presbyteeri=piispa” -teoriaa niin vahvasti kuin joskus väitetään.

Mutta oletetaan silti hetkeksi, että piispan ja papin ero olisikin puhtaasti inhimillinen järjestys. Tämä ei pelasta reformaattoreita, koska inhimillinen järjestys ei tarkoita kenen tahansa yksipuolisesti muutettavissa olevaa järjestystä. Se tarkoittaa kirkon itsensä, yhteisönä, säätämää järjestystä, jota vain kirkko itse voi muuttaa, esimerkiksi kirkolliskokouksen kautta. Ius humanumiin vetoaminen ei siis anna Lutherille tai Calvinille mitään erityistä ja ennenkuulumatonta valtaa. Se vain siirtää kysymyksen takaisin lähtöruutuun: kenellä on valta muuttaa kirkon järjestystä, ja antoiko tuo vallan omaaja luvan tähän muutokseen?

Toiseen väitteeseen – ”meidän piti totella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä” – de Sales antaa suoran vastauksen luvussa, jossa hän käsittelee välitöntä mandaattia. Hän huomauttaa, että silloinkin kun Jumala todella on lähettänyt jonkun erityisellä, välittömällä kutsulla, tuo kutsu ei ole koskaan kumonnut tavanomaista virkaa. ”Yksikään profeetta ei koskaan pystyttänyt kilpailevaa alttaria eikä kumonnut Aaronin pappeutta” – vaikka pappeus olisi ollut kuinka rappeutunut tahansa. Sama periaate näkyy Jerobeamin tapauksessa: häntä ei tuomita siitä, että hän erosi Daavidin kuningashuoneesta. Sehän sallittiin, jopa profetoitiin. Tuomio tuli siitä, että hän asetti pappeja, ”jotka eivät olleet Leevin poikia” (1. Kun. 12:31). Kun esimerkiksi Saksassa papit nostettiin asemaan, joka piispoilla oli historiallisesti ollut, syyllistyttiin Jerobeamin syntiin.

Näiden esimerkkien perusteella on selvää, että kuuliaisuus Jumalalle ei ole koskaan Raamatussa tarkoita oikeutta perustaa rinnakkaista, itsevaltuutettua virkaa olemassa olevan tilalle. Se tarkoittaa joko alistumista tavanomaiselle viralle sitä ehkäpä samalla arvostellenkin – näin profeetat tekivät – tai, jos joku todella väittää saaneensa erityisen tehtävän, tunnustekoja tämän todisteeksi. ”Meidän täytyy totella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä” ei siis toimi perusteena mandaatin johtamiselle velvollisuudesta.

Kirjoitin hiljattain siitä, kuinka netti on täynnä maallikoita, jotka opettavat ilman kirkon valtuutusta. Reformaatio on saman ilmiön radikaali historiallinen edeltäjä. Luther, Calvin ja Zwingli hylkäsivät ainoan tavan, jolla heillä olisi ollut jumalallinen mandaatti – piispallisen suksession. Näin he jäivät tahtomattaan samaan joukkoon kuin ne profeetat, joista Jeremia sanoo: he juoksivat, vaikkei heitä lähetetty; he puhuivat, vaikkei Herra ollut puhunut heille. Tämä ei tarkoita sitä, ettei heidän julistuksessaan olisi voinut olla paljon oikeaa, hyvää ja arvokastakin. Mutta totuuden toistaminen ei ole sama asia kuin Jumalan valtuuttama julistaminen.

Tämä suksessioon ja ihmeisiin perustuva argumentti on varmaankin yksi helpoimmista raamatullisista tavoista osoittaa, ettei reformaatio ollut kestävällä pohjalla. Myönnettäköön tosin, että jos otetaan luterilainen hermeneuttinen malli, jossa pitää olla selkeä opinsijaintipaikka, jotta jotain pidetään velvoittavana, niin ehkä tämä argumentti ei ole riittävä. (Tuon Raamatun tulkintamallin ongelmallisuudesta ks. täältä) Missään Raamatussa ei näet eksplisiittisesti sanota, että kirkossa pitää olla joko välillinen tai välitön valtuutus julistustyöhön. Mutta luulisi kuitenkin, että koko Raamatun läpäisevällä toimintamallilla olisi silti painoarvoa. Raamattu ei sitä paitsi sano suorin sanoin virkaan kutsumisesta uuden liiton aikana juuri mitään. Luterilaiset virkaoppiin liittyvät opinjohtamiset avainten vallasta sun muusta ovat paljon kauempana Raamatun eksplisiittisestä opetuksesta kuin tässä esitetty malli. Siksi sanoisin, että yksi sana heidät kaataa: mandaatittomuus.

Ortodoksisuuden ultimaattinen rationaalinen puolustus

Viime viikon vuodatukseni jatkoksi ajattelin tänään esitellä teille viime kesän projektini. Sain näet kesällä päähäni, että teen ultimaattisen ortodoksisuuden puolustuksen roomalaiskatolilaisuutta (ja orientaalirtodoksisuutta) vastaan tekoälyn avulla. Syötin Claudelle parasta mahdollista matskua sekä ortodoksiselta että roomalaiskatoliselta puolelta. Pyrin kummankin osapuolen kantojen oikeaan esittämiseen ja syvälliseen perustelemiseen, vaikka tulokulma on toki puolueellinen.

Tarkoituksena projektissa oli se, että teen kerralla tosi hyvän dokumentin, jottei tarvitse enää katsoa nettiapologetiikkaa. Kun on tullut vastaan uutta apologeettista materiaalia tämän kirjoittamisen jälkeen, olen kopioinut niiden transkriptiot Claudeen ja laittanut oheen tämän dokumentin. Sitten olen kysynyt, kestääkö tämä dokumentti ortodoksisuutta vastaan esitetyn kritiikin tai pystyykö se vastaamaan Rooman puolesta esitettyihin argumentteihin. Vastaus on aina ollut, että tämä dokumentti on argumentaationsa laadultaan parempi kuin videoiden argumentit. Ja kun tätä on tehnyt jonkin verran, on huomannut, että nettiapologetiikka on sen verran pinnallista, ettei siihen kannata polttaa aikaa.

Tässä dokumenttini kaikille kiinnostuneille. Toivottavasti tämä vapauttaa teidätkin videoista. Vain 61 sivua 😁 Olkaapa hyvät!

Are You Rationally JustifiedLATAA


Nettisurffailusta konkreettiseen kilvoitteluun

Olen pitkään tuuminut, että käytän liian paljon nettiä. Tykkään katsoa teologisia videoita. Sekä apologeettisia että käytännön hengellistä elämää koskevia. Mutta nyt on tullut jollain tavalla (toivottavasti!) raja vastaan. Minulla on niin paljon teologista tietoa, etten tiedä, tarvitsenko sitä ainakaan tällä hetkellä kauheasti lisää. Ainakaan YouTubesta.

Varsinkin apologeettista YouTuben käyttöäni on leimannut se, että olen toivonut löytäväni jonkin uuden hienon argumentin, jolla voisi osoittaa ortodoksisuuden vastaansanomattoman selväksi muille. Sellaista ei tietenkään ole. Mutta jonkinlainen kaipaus sellaiseen on johtanut netin liian suureen käyttämiseen. Viime aikoina olen vihdoin pyristellyt nettiapologetiikasta eroon. Tätä on auttanut mainostamani Cold Turkey Blocker mutta sen lisäksi entisestään sen kirkastuminen, kuinka rajallista nettiapologetiikka on vaikuttavuudeltaan. Olen oppinut paremmin hahmottamaan sen, miten ihmisen päätöksentekoa värittävät pohjimmiltaan esirationaaliset tekijät. Kenties apologetiikan tarkoituksena on sanan mukaisesti vain puolustaa uskoa, joka on jo omaksuttu. Harvoin apologeettiset perustelut johtavat uskon uudelleen arviointiin – varsinkaan, jos avoimuutta sellaiseen ei ole.

Ehkä sama älyllisen tulokulman ongelma liittyy myös hengellisesti rakentavampiin videoihin. Katselun taustalla vaikuttaa halu löytää jokin niksi, jolla pääsisi hengellisistä ongelmista kertarysäyksellä eroon. Ikään kuin vain oikean älyllisen ratkaisun löytämisellä voisi tehdä suuria hengellisiä harppauksia. Tiedän itsekin, ettei homma toimi niin. Tosin täytyy myöntää, että isä Paul Trübenbachin ovat olleet minulle oikeasti kultaa kalliimpia. Mutta niidenkin opetus pitäisi laittaa omassa elämässä käyttöön eikä vain tyytyä aina uusien videoiden katsomiseen.

On sinänsä ymmärrettävää, että ortodoksit haluavat olla näkyvästi netissä läsnä. Ortodoksisilla YouTube-vaikuttajilla on ymmärtääkseni ollut suuri vaikutus siihen, että ortodoksisiin kirkkoihin on tullut paljon uusia jäseniä. Kunnia Jumalalle siitä! Samalla mietin sitä, kuinka paljon maailmassa on sukulaissielujani. Missä määrin yhä enenevä nettiortodoksisuus johtaa hengellisten aarteiden ”viihdekäyttöön”? Tarkoitan tällä sitä, että opetusta etsitään aina vain lisää, koska projektista saa helppoa dopamiinia, mutta omaan kilvoitukseen kuullun vaikutus on marginaalinen.

Nämä pohdintani tuovat minut tietenkin tämän blogin mielekkyyden äärelle ja haastavat sen kahdelta kantilta. Ensinäkin apologetiikan kirjoittaminen edellyttää varmaankin jossain määrin sitä, että perehtyy apologeettiseen materiaaliin. (Muun muassa YouTubea katsomalla!) En tiedä, kuinka hyvää se tekee sielulleni. Toiseksi mietin myös blogin lukijakuntaa. Enpä tiedä, onko tämän lukeminen addiktoivaa. Ehkä oletan liikoja, jos ajattelen niin. Mutta silti on ehkäpä paikallaan kysyä, onko tällaista kirjoittelua hyödyllistä jatkaa hamaan parusiaan saakka. Jossain vaiheessa tulee piste, että kaikki tarpeellinen on sanottu. Saapa nähdä, milloin se hetki koittaa.

Oma rippi-isäni suosittelee aina kirjoja netin sijaan. Tämä on viisautta!

Radikaali tuomitsemattomuus

Opin Lutherin katekismuksesta aikoinani, että lähimmäisestä tulee olettaa aina hyvää, ellei ole tosi painavia syitä muuhun. Tämä on ihan oikea aarre! Olen kuitenkin kokenut, että ortodoksisuudessa tietynlainen tuomitsemattomuuden ideaali viedään vielä pidemmälle. Mennään jotenkin ihan tappiin saakka vuorisaarnan radikaaliudessa.

Kristus sanoo tunnetusti: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.” (Matt. 7:1) Ortodoksisuuteen syvästi vaikuttaneet erämaaisät ottivat nämä sanat tosissaan. Tässä esimerkki:

Kerran abba Ammonas meni jonnekin syömään, ja siellä oli eräs veli, jolla oli huono maine. Joku nainen sattui tulemaan sinne, ja hän meni sen huonomaineisen veljen keljaan. Saatuaan tietää sen siellä asuvat joutuivat kuohuksiinsa, ja he kokoontuivat karkottaakseen sen veljen keljastaan. Tietäen että piispa Ammonas oli paikalla, he tulivat pyytämään häntä, että hän tulisi heidän mukanansa. Kun veli sai tietää siitä, hän otti naisen ja piilotti hänet suureen ruukkuun. Kun koko joukko tuli paikalle, abba Ammonas huomasi tapahtuman mutta peitti sen Jumalan tähden. Ja mentyään sisälle hän istuutui ruukun päälle ja käski tutkia keljan. Kun he olivat tarkoin tutkineet, eivätkä löytäneet naista, abba Ammonas sanoi: ”Mitä tämä on? Jumala antakoon teille anteeksi.” Rukoiltuaan hän lähetti kaikki pois. Ja ottaen veljen käden hän sanoi hänelle: ”Tarkkaa itseäsi, veli.” Ja sen sanottuaan hän lähti pois.

Gerontikon eli Pyhien vanhusten sanomaa. Suom. Johannes Seppälä. Hyrylä: Ortokirja 1984, s. 20

Toisena esimerkkinä vaikkapa tämä:

Kerran eräs veli erehtyi Skiitassa. Asiasta pidettiin kokous ja paikalle lähetettiin hakemaan abba Moosesta, mutta hän ei halunnut tulla. Niin pappi lähetti hänelle sanan: ”Tule, sillä väki odottaa sinua.” Niin hän nousi ja lähti kokouspaikalle, otti reikäisen korin ja täytti sen hiekalla ja kantoi sitä. Häntä vastaan tulevat sanoivat hänelle: ”Mitä tämä on, isä?” Ja vanhus sanoi heille: ”Syntini virtaavat takanani, vaikka en näe niitä. Tänään minä siis olen tullut tuomitsemaan toisen syntejä!” Sen kuultuaan he eivät sanoneet tuolle veljelle mitään, vaan antoivat hänelle anteeksi.

Gerontikon, s. 130

Tuomitsevuuteen keskeinen tulokulma on vahvasti tämä jälkeisessä lainauksessa sanottu: kun itse on suuri(n) syntinen, mitä varaa on tuomita muita. Tuomitsevaisuuden kyseenalaisuutta korostetaan usein myös tuomalla esiin se, ettemme tiedä toisen koko tarinaa. Siksi emme myöskään osaa nähdä, miten Jumala tuomitsee kunkin ihmisen. Jumala on tietysti puolueeton tuomari. Samalla on kuitenkin totta se, että jokaisen ihmisen elämä on omanlainen ja tämä huomioidaan tuomiossa. Abba Dorotheoksen Kahdessatoista opetuspuheessa annetaan tästä esimerkkinä se, että oli kaksi tyttöä, jotka vietiin heidän vanhemmiltaan. Ensimmäinen päätyi luostariin kasvatettavaksi, toinen ilotaloon. Jumala ei tietenkään tuomitse näitä kahta yhtä ankarasti, koska lähtökohdat elämään olivat heistä itsestään riippumatta aivan erilaiset. Jos heidät tuomitaan vain heidän ulkoisen käyttäytymisensä nojalla, tietämättömyyden tähden ei tuomita oikein.

Moderni pyhä, pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen korostaa kanssa tietomme rajallisuutta, mutta vähän eri näkökulmasta. Hän tuo esimerkiksi juopon munkin, jonka muut munkin tuomitsivat, mutta jonka sielun enkelit veivät paratiisiin tämän kuoleman jälkeen. Pyhä Paisios kertoi tuomitseville munkeille, että tuo juopotteleva munkki oli pienestä saakka alkoholisoitunut, koska tämän vanhemmat olivat hieroneet tämän hampaisiin rakia, jotta tämä olisi nukahtanut vauvana. Vaikka munkki ei koskaan päässyt alkoholismistaan eroon, hän taisteli hurjasti juoppoutta vastaan ja vähensi määrätietoisesti juomansa alkoholin määrää. Hän ei päässyt koskaan juopottelusta eroon, mutta Jumala näki hänen pyrkimyksensä ja tuomitsi hänet sen mukaan. Jumala näki siis syvemmin kuin ihmiset.

Nämä näkökulmat ovat minusta tosi inspiroivia ja tasapainoisia! Ne eivät missään mielessä kiellä sitä, että on olemassa selkeitä syntejä. Samalla ne kuitenkin rajusti haastavat sen, onko meille varaa tuomita ketään, koska emme koskaan näe toisen sydämeen emmekä välttämättä tiedä, millainen elämä toisella ihmisellä on takanaan.

Ja minusta tässä kuvaamani näköalat värittävät jotenkin syvästi ortodoksista mielenlaatua. Tuomitsemattomuus on tosi vahvasti läsnä isona periaatteena. Olenkin tuuminut, voisikohan tunnustuksellisessa luterilaisuudessa olla vähän enemmän maaperää tuomitsevaisuudelle, koska on vahva paino siinä, että on selkeä laki, jonka rikkominen tuo välttämättä iankaikkisen kadotuksen ilman mitään lieventäviä tekijöitä. Täällä ortodoksisella puolella lakiteologia on erilainen ja niinpä pitää olla maltillisemmat odotukset sen suhteen, kuinka äkkijyrkkiä päätelmiä tehdä yleisluontoisten moraalinormien rikkomisesta.

Kahdeksan vuotta ortodoksina

Kirjoitin viisi vuotta sitten tunnelmistani ja kokemuksistani kolmen ensimmäisen ortodoksivuoteni ajalta. Kun nyt katson tuota aiempaa kirjoitustani, siinä on minusta ihan hienoja hengellisiä löytöjä, joita pidän edelleen relevantteina.

Aiemmasta kirjoituksestani jäi mainitsematta tietyt hengellisyyden piirteet, jotka värittivät silloin ortodoksisuuttani. Esimerkiksi taitaa olla aika yleistä, että uudet (ja kohtuullisen uudet) käännynnäiset pohtivat paljon uskoon liittyviä ulkoisia käytäntöjä. Minulla pitkään pyöri mielessä se, kuinka radikaalia askeesia ortodoksisesta kirjallisuudesta löytyy ja miten minun pitäisi laittaa sitä omassa elämässäni käytäntöön. Olin jotenkin hämmentynyt siitä, miksi ortodoksit eivät elä käytännössä askeettisemmin. Nyt kun vuodet ovat kuluneet, näiden pohdintojen suhteen on tullut aika paljon tasaisempi vaihe. Ehkä olen kokemuksen kautta huomannut muun muassa sen, millaista on järkevä askeesi elämäntilanteessani. Turha elää jossain haavemaailmoissa asian suhteen. Oma kummini taisikin jo varhain sanoa, että seitsemässä vuodessa minua pohdittaneet paastokysymykset sun muut jutut eivät enää mietityttäisi.

Turhien haihattelujen sijaan minulle on kirkastunut kaksi kilvoitteluhaastetta. Ensimmäinen on netti ja sen käyttö. Minulla on palanut toistuvasti aikaa hukkaan, kun olen katsonut teologisia videoita ja muuta turhaa (esim. uutisia) viihdemielessä. Siksi yritän muistaa kysellä itseltäni: elänkö oikeasti niin, että Jumala on antanut minulle yhden, ainutkertaisen elämän, josta minun tulee viimeisenä päivänä tehdä tiliä? (Kaikille netin kanssa kamppaileville suosittelen Cold Turkey Blockeria. Sen ajastintoiminto on ollut minulle suureksi avuksi.)

Toinen haaste on Jumalan rakkauden ja pitkämielisyyden ilmentäminen uhmaikäiselle lapselle. Usein olen ihan liian ankara. Ja sitten mieleeni tulee: miten eri tavalla Jumala kohteleekaan minua! Saan itseni usein kiinni siitä, että heikosti heijastan Jumalan pohjatonta rakkautta ja kärsivällisyyttä. Ja isänä minunhan tulisi olla Isän ikoni perheelleni.

Näitä sanoja kirjoitellessani huomaan, että tulokulmani kilvoitteluun on yksinkertaistunut ja alkanut keskittyä enemmän olennaisempaan. Mutta kauaksi jään siitä, että usko tulisi kirkkaasti lihaksi elämässäni. Tämä ei johdu kuitenkaan siitä, ettei ortodoksisuus ”toimisi”. Kilvoituksen heikkous johtuu ihan omasta syystäni. Ortodoksisuus tarjoaa ihan huikeita aarteita, joiden avulla ihminen voi kasvaa Kristuksen kaltaisuuteen – kunhan vain laittaa ne omassa elämässään käytäntöön.

Vuorisaarnan hengellisyys

Ortodoksisuudessa on tainnut historiallisesti käydä niin, että monet vuorisaarnan ideaalit, jotka ihan varhaisina vuosisatoina leimasivat koko kristillistä yhteisöä, ikään kuin siirtyivät koskemaan ensisijaisesti luostariasukkaita valtiokirkollisuuden myötä. Ei toki kielletty sitä, että luostarien elämäntapa on mallina muillekin, mutta odotukset siitä, miten eheästi maailman keskellä voitiin elää vuorisaarnan meiningillä, olivat ja ovat yhä kohtuullisen maltilliset.

Voisikohan selkein esimerkki kuvaamastani varhaiskristillisestä radikaaliudesta olla pasifismi? Käsittääkseni varhaiskristityt olivat pasifisteja. Kun Rooma kristillistyi, ideaalista pidettiin sikäli kiinni, että luostarit viljelivät sitä ja sen lisäksi esimerkiksi pappeuden kanonisena edellytyksenä on se, ettei ole vienyt kenenkään henkeä. Ja on mielenkiintoista, että vaikka Rooma ei luopunut armeijoistaan ja sotimisesta, myöhemmin voidaan huomata, että sotilaille säädettiin katumusrangaistuksia ihan ”oikeutetun sodan” käymisestäkin. Eli tällä tasolla ideaali kulki mukana, vaikka sotaa jouduttiinkin ikään kuin välttämättömyyden pakosta käymään.

Jokin idealisti minussa tykkää ihan hirveästi siitä, että vuorisaarnan radikaaleista ajatuksista on haluttu pitää kiinni periaatetasolla. Tuntemassani luterilaisuudessa ei näin minusta ollut. Vahvan kutsumusajattelun seurauksena siinä on näet tapana argumentoida niin, että jokin kutsumus voi ikään kuin vapauttaa vuorisaarnan ideaaleista, koska ihminen ei edusta niissä itseään vaan Jumalaa. Niinpä Luther esimerkiksi kannatti luopumista keskiaikaisesta tavasta, että pyöveli pyytää ennen teloitusta teloitettavalta anteeksi. Reformaattorin mukaan pyövelillä ei ollut mitään anteeksipyydettävää, koska hän toteutti toimessaan jumalallista oikeutta.

Mutta minusta on siis jotenkin tosi raikasta, että halutaan olla ihan yksiselitteisen ehdottomia edes ideaalitasolla! Ja se on myös hyödyllistä nöyryyden kannalta. Kun ei ylletä ideaaleihin, joudutaan tunnustamaan se, kuinka vajaaksi tässä pyristelyssä jäädään. Linja on myös terapeuttisesti kestävä: ihminen haavoittuu toimiessaan langenneen maailman lainalaisuuksien mukaan – olipa toiminta oikeutettua tai ei. Niinpä kirkko on pyrkinyt sielunhoidollisesti huomioimaan sen, kun joudutaan toimimaan vähemmän ideaalilla tavalla.

Kirkon ykseys

Palaan vielä lyhyesti kirkon tuntomerkkeihin. Tai oikeastaan yhteen niistä: kirkon ykseyteen. Mainitsin viimeksi tuttavastani, jolla oli ennakkokäsitys siitä, millaista kirkon ykseyden tulisi olla. Hänelle ajatus paaviudesta kirkon päänä ja ykseyden takeena tuntui intuitiiviselta.

Aiemmassa kirjoituksessani korostin sitä, että kirkon tuntomerkkeihin tulisi ottaa konkretialähtöinen tulokulma. Jos zoomataan tämä mielessä nimenomaan kirkolliseen ykseyteen, on mielenkiintoista, että ensimmäisen vuosituhannen kirkko ei ollut vailla sisäisiä kärhämiä ja skismoja. Yksittäisistä esimerkeistä mainittakoot niin sanottu meletiolaiskiista, jolloin Antiokian patriarkan paikasta kilpailivat sekä Meletios että Paulinus, Rooman ja Konstantinopolin ehtoollisyhteyden katkaissut akakioslainen skisma ja viimeisenä vaikkapa fotioslainen skisma, jolloin tapeltiin siitä, kuka on oikea Konstantinopolin patriarkka.

Kuten sanottu, ensimmäisen vuosituhannen kirkolliset kiistat johtivat toisinaan esimerkiksi kahden patriarkaatin ehtoollisyhteyden katkeamiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut kirkon ykseyden täyttä murtumista, koska jos esimerkiksi Rooma ja Konstantinopoli panivat välit poikki, he olivat yhteydessä toisiinsa välillisesti muiden patriarkaattien kautta.

Usein varhaiskirkosta on melko romanttinen mielikuva. Kristinuskon varhaisvaiheisiin projisoidaan haaveita siitä, millainen kirkko oli. Historiallinen todellisuus on kuitenkin melkoisen rosoinen. Kirkollinen ykseys ei ollut mitään kiiltokuvamaista harmoniaa paikalliskirkkojen kesken.

Jos jotenkin koitan esittää, mitä kirkon ykseys tarkoittaa ensimmäisen vuosituhannen valossa, sanoisin niin, että se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että on yksi konkreettinen yhteisö, jonka juuret palautuvat Jerusalemin jumalanpalvelusyhteisöön. Tästä yhteisöstä sitten aikojen kuluessa erkaantui porukkaa. Ja tämän yhteisön ykseyttä määrittää se, että sillä on ”yksi Herra, yksi usko, yksi kaste” (Ef. 4:5) Nämä ykseyden merkit luonnehtivat kirkkoa, mutta ne eivät takaa sitä, että mikä tahansa pulju, jonka voisi nähdä täyttävän nuo tuntomerkit, olisi kirkko. Tarvitaan näet se, että ollaan konkreettisessa jatkumossa alkuperäiseen porukkaan.

On lisäksi huomionarvoista, että juuri ennen kuin Paavali luettelee kirkon ykseyden merkkejä, hän sanoo:

Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä: yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte (j. 1–4)

Kirkollisen ykseyden toteutuminen vaikuttaa edellyttävän sitä, että kristityt vaalivat Hengen luomaa ykseyttä rauhan yhdyssitein. Ja näin on tänäkin päivänä: jotta esimerkiksi Konstantinopoli ja Moskova voisivat vielä joskus löytää toisensa, tämä edellyttää keskinäistä rakkautta ja rauhan vaalimista. Ei ole mitään helposti toimivaa pakotusmekanismia, jolla nämä kaksi voisi painostaa sopuun toistensa kautta. Tarvitaan ennen kaikkea ykseyttä vaalivaa Henkeä ja sitä, että hänen annetaan toimia.

Ajattelen, että kirkollisen ykseyden vaalimiseen liittyy tarkoituksella synergistinen ulottuvuus. Varmasti Jumala olisi voinut tehdä kirkosta absoluuttisen monarkian, jossa yksi kaveri huipulla toimisi kirkon ykseyden takeena. (Tosin onhan siellä Kristus.) Mutta Jumala on ilmeisesti halunnut, että paikalliskirkot kilvoittelisivat keskinäisessä ymmärryksessä ja rakkaudessa vaaliakseen kirkon ykseyttä.

Ihmisen osallistuttaminen ei ole Jumalalle muutenkaan vierasta. Hyvänä esimerkkinä tästä on vaikkapa se, ettei Jumalan olisi tarvinnut luoda ihmistä kaitselmuksensa välikappaleeksi, mutta hän halusi jakaa hyvyyttään ihmisen kautta. Ja sama on totta myös muun muassa siinä, miten hän toimii kirkossa pyhien kautta. Jumala on itsensä antava rakkaus. Niinpä hänen toimintaansa leimaa se, että hän jakaa omaansa ja haluaa luomakuntansa ilmentävän sitä, millainen hän itse on.

Kirkossakin Jumala antaa vapauden hölmöillä ja saada aikaan kärhämää. Samalla hän on kuitenkin antanut myös Henkensä, joka kaiken kiistelyn keskellä luo ja ylläpitää ykseyttä yhteistyössä ihmisten kanssa.

Kirkon tuntomerkit

Minulla on pyörinyt viime aikoina mielessä kirkon ykseys. Tämä johtuu siitä, että olen kuullut muutamasta kääntymisestä roomalaiskatolilaisuuteen. Ja aika usein tämmöisissä kääntymiskertomuksissa yksi kääntymyksen motiiveista on löytää kirkollinen ykseys, joka nykyisestä yhteisöstä tuntuu puuttuvan. Kun kyseessä ovat kääntymykset Roomaan, silloin tietysti ykseys liittyy olennaisesti paaviuteen, jonka ajatellaan takaavan kirkon ykseyden.

Kun juttelin kerran erään kaverin kanssa roomalaiskatolilaisuudesta ja ortodoksisuudesta, hän argumentoi siihen tapaan, että paavivetoinen kirkko on tosi uskottava malli. Kirkolla on näet selkeä johtaja, selkeä ääni. Se on selkeästi yksi. Tällaisen kirkon Jumala varmasti perustaisi, jos on kerran kirkon perustanut. Aika hajanaiselta vaikuttava ortodoksisuus ei tainnut vaikuttaa hänestä ollenkaan uskottavalta kandidaatilta ollakseen yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko. Eli on ennakkonäkemys siitä, millainen kirkon tulisi olla, ja tämän perusteella arvioidaan sitten eri vaihtoehtoja.

Vähän samanlainen asetelma liittyy myös protestanttiseen kirkko-oppiin. Esimerkiksi luterilaisuudessa on ajatus kirkon seitsemästä tuntomerkistä (Jumalan sana, kaste, ehtoollinen, rippi, pappisvirka, jumalanpalvelus ja risti). Protestantilla on tapana hahmottaa kirkkoutta niin, että on erinäisiä tuntomerkkejä ja sikäli kuin nämä toteutuvat jossain yhteisössä, kyseessä on kirkko. Tämä on ihan ymmärrettävä tulokulma kirkko-oppiin, kun reformaatiossa haluttiin irrottautua paavin alta ja silti kuulua Kristuksen kirkkoon.

Mutta nyt näitä kahta kuvaamaani mallia vasten haluaisin esittää sen, miten minä hahmotan ortodoksisen kirkon suhteen kirkon tuntomerkkeihin: Lähtökohtana eivät ole mitkään abstraktiot vaan konkreettinen historiallinen yhteisö. Kirkon tuntomerkit ovat sitten tämän yhteisön ominaispiirteitä, mutta niiden reflektointi ja soveltaminen tulee ikään kuin jälkijunassa. Oikeaa kirkkoa ei löydetä päätelmillä siitä, millainen kirkon tulisi omasta mielestä olla. Sitä ei myöskään paikanneta abstraktien tuntomerkkien avulla, ilman konkreettisen historian huomioimista. Päinvastoin! Jos halutaan ymmärtää, mitä esimerkiksi Nikean uskontunnustus (381) tarkoittaa yhdellä, pyhällä, katolisella ja apostolisella kirkolla, pitää sukeltaa 300-luvun lähteisiin ja ymmärtää nuo käsitteet omassa kontekstissaan.

Varhaisille isille kirkko-opissa ei ollut ensisijaisesti kyse abstrakteista määreistä vaan konkreettisesta historiallisesta yhteisöstä. Kun esimerkiksi Kyrillos Jerusalemilainen kehottaa menemään katolisen kirkon jumalanpalveluksiin, ne löytyivät hänen mielestään eräästä tietystä osoitteesta Jerusalemissa. Kirkon paikantaminen ei toiminut niin, että yksilö kehitteli päätelmiä, millainen olisi uskottava Jumalan perustama kirkko tai että hän arvioi erinäisten tuntomerkkien avulla, missä kirkkous toteutuu parhaiten. Kirkon löysi menemälle siihen konkreettiseen yhteisöön, joka oli jatkumossa aina apostoleihin saakka.

Kiistat ja skismat ovat toki tehneet kirkon paikantamisesta vaikeampaa kuin varhaisina vuosisatoina. Mutta uskon, että konkretialähtöinen tulokulma on vieläkin hyödyllinen ja tarpeellinen. Lähdetään siitä liikkeelle, että alussa oli yksi konkreettinen porukka, josta on irtautunut skismoja. Seuraavaksi tutkitaan, miten skismat ovat syntyneet ja kuka erosi tuosta alkuperäisen porukan jatkumosta. Tässä voin antaa vinkkinä sen, että 500-luvulla monofysiitit perustivat rinnakkaishierarkiat ortodoksisille alueille ja toisen tuhannen alkupuolella roomalaiskatolilaiset tekivät samoin. Näin heidän toimintansa oli skismaattista sanan vanhakirkollisessa merkityksessä. Siksi uskon, että tällainen historiaa painottava ja konkretiavetoinen tulokulma vie siihen, että käteen jää ortodoksinen kirkko, jota luonnehtivat Nikean tuntomerkit niiden historiallisessa merkityksessä.