Studio Krypta, metropoliitta Arseni ja synninhädässä oleva ihminen

Eräällä nettifoorumilla, jolla kirjoittelin aiemmin suhteellisen aktiivisesti, on syntynyt keskustelua siitä, miten eri kirkkokuntien edustajat lohduttavat synninhädässä olevaa kristittyä. Keskustelun aloittajaa alkoi kiinnostaa kysymys käsittääkseni sen takia, että hän oli katsonut Studio Kryptan sarjaa Kohtaamisia kristikunnassa, jonka eräässä jaksossa on vieraana korkeasti pyhitetty Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni. Jaksossa olisi paljonkin kommentoitavaa, mutta tartun tällä kertaa vain lyhyeen katkelmaan (15:30–25:12), jossa käsitellään sitä, miten synninhädässä olevaa ihmistä pyrittäisiin kaitsemaan ortodoksisen perinteen lähtökohdista käsin.

Synninhätää koskeva osio alkaa Lähetyshiippakunnan pastorin Kalle Väätäisen kysymyksellä: ”jos minä olisin synninhädässä ja tulisin pelastusta etsimään sinun luokse ja sitten kysyisin, että, piispa Arseni, miten minä pelastun, niin minkälaisen vastauksen sinä antaisit?” Vastauksessaan metropoliitta Arseni avaa ortodoksista pelastusoppia tukeutuen suurta paastoa edeltävien valmistusviikkojen sunnuntaiden teemoihin (Sakkeus, fariseus ja publikaani, tuhlaajapoika, viimeinen tuomio ja sovinto). Niiden mukaisesti metropoliitta ohjaisi synninhädässä olevaa katumukseen, joka on elämän suunnan muuttamista, nöyrää rukoilemista, paluuta Isän kotiin, Jumalan tuomion varaan jäämistä sekä lähimmäisen kanssa riitojen sopimista.

Metropoliitta Arsenin vastaus keskittyy paljolti siihen, mitä ihmisen tulee tehdä pelastuakseen. Eikä Väätäistä metropoliitan vastaus vaikuta tyydyttävän. Hänellä herää vastauksesta kysymys, onko pelastus minusta kiinni. Näyttää siltä, että hänen mielestään ainoa kestävä ratkaisu hänen kysymykseensä on se, että pelastus on Kristuksesta kiinni; että hänen ansionsa peittävät uskovan pahat teot. Hänen suuri huolensa on se, onko ortodoksisuudessa Kristuksen kaikenkattavaa armoa. Metropoliitta Arsenin vastaus tähän huoleen ei lievitä Väätäisen epäilyksiä ortodoksisen opin suhteen, koska metropoliitan vastauksessa korostuu pelastuksen epävarmuus: tuomion ratkaisee Jumala ja meidän osamme on elää kristillistä elämää pelastusta toivoen. Väätäinen tekee johtopäätöksen, että luterilaisuuden ja ortodoksisuuden ero taitaa olla siinä, voiko ihminen panna kaiken luottamuksensa Kristukseen vai ei. Kun hän sitten hieman myöhemmin kiteyttää luterilaisen suhteen tekoihin sanomalla, että älkää tehkö hyvää, jotta pelastuisitte, vaan tehkää hyvää, koska olette pelastettuja, metropoliitta Arseni pistää (luterilaisesta vinkkelistä) pakan sekaisin sanomalla, että niinhän se on; pelastus on lahja, eikä meillä ole mitään annettavaa Jumalalle.

Toivottavasti referaatistani käy ilmi se, mikä on aivan ilmeistä, kun kuuntelee keskustelua: Väätäinen ja metropoliitta Arseni puhuvat toistensa ohi. Nähdäkseni keskeinen syy tälle on se, ettei keskustelun avainkäsitteitä ”pelastus” ja ”synninhätä” selitetä. Kun näet luterilainen esittää Väätäisen kysymyksen, hän olettaa, että synninhädässä pelastusta kaipaava etsii varmuutta siitä, että on saanut syntinsä anteeksi. Pelastus hahmottuu syntien anteeksiantamisena ja Jumalalle kelpaamisena, synninhätä ahdistuksena siitä, miten voin saada helvetin ansaitsevat syntini anteeksi ja päästä Jumalan rakkaudesta osalliseksi. Kun taas ortodoksi puhuu pelastuksesta, hän yleensä viittaa prosessiin, jossa ihminen kasvaa yhä syvempään Jumalan kaltaisuuteen. Ortodoksisen ymmärryksen valossa synninhätä saa erilaisen sisällön: synninhätä on hätää siitä, että ihminen kokee olevansa niin hengellisesti köyhä ja synnin kietoma, ettei usko tilanteen voivan parantua. Ortodoksinen näkökulma käy ilmi, kun metropoliitta Arseni toteaa (17:48–17:58), ettei synninhätä johdu hengellisestä elämästä vaan sen puutteesta. Siksi metropoliitta ohjaa synninhädässä kamppailevaa hengelliseen elämään, jotta hätä voisi laantua, kun ihminen edistyy kilvoituksessaan turvautuen Jumalaan.

Sielunhoidollinen jakso on minusta omiaan havainnollistamaan luterilaisuuden ja ortodoksisuuden välistä kielimuuria: koska ymmärrys pelastuksen luonteesta on erilainen, on tavattoman helppoa puhua toisten ohi. Metropoliitta Arsenin vastaukset luterilaisiin sielunhoidollisiin huoliin kuulostavat luterilaisissa korvissa varmasti aivan kauhealta ”teko-opilta” tai pelagiolaisuudelta; vaikuttaa siltä, että ortodoksipiispa ohjaa kristittyjä turvaamaan kilvoitteluunsa kelvatakseen Jumalalle, koska Jumalalle kelpaamista pidetään kysymyksenä, johon pelastusoppi vastaa. Ortodokseissa metropoliitan sanat eivät kuitenkaan herätä ahdistusta, koska pelastus nähdään kokonaisvaltaisena kasvuprosessina, jossa pikkuhiljaa kasvetaan syvempään Jumalan kaltaisuuteen, eikä ole oletusta, että meiltä vaaditaan juridista täydellisyyttä, jotta voisimme kelvata Jumalalle. Uskon, että jos metropoliitta Arsenilta olisi kysytty esimerkiksi ”Olenko niin suuri syntinen, ettei Jumala halua enää antaa minulle anteeksi?” tai ”Ovatko syntini niin raskaat, ettei Kristus voi minua pelastaa?”, vastaukset olisivat olleet paljon ”luterilaisempia”.

Luterilaisten ja ortodoksien välillä on toki ihan oikeita pelastusopillisia eroja. Tämä käy ilmeiseksi esimerkiksi siitä, että metropoliitta Arseni voi samaan aikaan korostaa ihmisen aktiivisuuden välttämättömyyttä pelastuksen saavuttamisessa ja pelastuksen lahjaluonnetta, kun taas luterilaisittain meidän tekomme ja pelastus lahjana sulkevat toisensa pois pelastusopin kontekstissa. Synergiakysymykselle omistan kuitenkin oman kirjoituksen lähitulevaisuudessa, joten sen mene siihen nyt tarkemmin. Keskeistä sielunhoitokeskustelun kannalta on ymmärtää se, että ortodokseilta puuttuu kokonaan huoli, joka motivoi luterilaista kysymystä. Tämä johtuu erosta jumalakäsityksessä: meillä syntien anteeksiantamus eikä iankaikkisen elämäkään edellytä täydellisyyttä. Siksi ihmisen ei tule vaipua epätoivoon huomatessaan, kuinka vajaaksi hän jää kilvoituksessaan. Keskeistä on Jumalan rakkauteen turvautuen nousta ylös, kun on langennut ja jatkaa kilvoittelua kohti taivasten valtakuntaa, pelastuksen päämäärää.

Ei vain Raamattu

Jätin viime maanantaina väitöskirjani esitarkastukseen. Se keskittyy analysoimaan pelastusvarmuutta 1500-luvulla eläneen luterilaisen pastorin, Martin Chemnitzin, ajattelussa. Väitöskirjani tarkastukseen jättäminen toi mieleeni erään tärkeän seikan, jota en ole varmaankaan tarpeeksi painottanut blogillani. Eräs luterilainen pastori muotoili sen ytimekkäästi jotakuinkin näin: ihmiset eivät ole dogmaattisia koneita. Väitöskirjani tuo selkeästi ilmi sen, että 1500-luvun luterilaista teologiaa ajoi sielunhoidollinen huoli, pelastusvarmuuden löytäminen. Vaikka luterilaiset vetosivat paljon Raamattuun, raamattuargumentit eivät olleet suinkaan ainoita perusteita, joita he tarjosivat oppinsa tueksi. Eräs keskeinen perustelu oli juuri pelastusvarmuus, jota ilman syntisen ajateltiin joutuvan epätoivoon.

Olen käyttänyt blogillani aika paljon ruutia osoittaakseni, miten lukuisia raamatunkohtia voidaan lukea luterilaisesta perinteestä poikkeavalla tavalla. Väitöskirjani herättämät mietteet saavat kuitenkin kysymään, olenko nähnyt turhaan vaivaa. Uskon näet, että niin kauan kuin luterilaisella on vahva vakaumus, ettei ihminen voi olla joutumatta epätoivoon ilman luterilaista vanhurskauttamisoppia, hän tuskin on kovin avoin kuulemaan vaihtoehtoisia raamatunkohtien tulkintoja. Jotta luterilainen olisi valmis haastamaan näkemyksiään Raamatun tulkinnasta, hänen sielunhoidolliset huolensa tulisi kohdata. Keskeinen huoli on kaiketi se, miten syntinsä suuruuteen herännyt voisi olla joutumatta epätoivoon, jos pelastus ei ole yksin kiinni siitä, mitä Kristus on tehnyt syntisen ihmiskunnan edestä.

Ortodoksisessa perinteessä luterilainen huoli ei ole juuri esillä. Siksi ortodoksiseen opetukseen perehtyvä luterilainen voi tulla siihen tulokseen, että meiltä evankeliumi on täysin pimennossa. Ja jos evankeliumi määritellään luterilaisittain (= meille luetaan uskon kautta hyväksi Kristuksen sijaiskärsimys ja hänen laintäyttämyksensä, joita Jumalan laki vaatii meiltä), silloin evankeliumi on meiltä totisesti piilossa. Me emme näet allekirjoita luterilaista lakiteologiaa, jonka varaan luterilainen vanhurskauttamisoppi rakentuu ja josta nousevat luterilaisia vaivaavat sielunhoidolliset huolet. Perimiltään kyse on siitä, että meidän jumalakäsityksemme on erilainen. Meidän Jumalamme ei vaadi juridisten ehtojen täydellistä täyttämistä pelastavan rakkautensa edellytyksensä. Sen sijaan hän kunnioittaa meidän vapauttamme ja odottaa vain, että käännymme uskossa hänen puoleensa. Ja heti kun teemme niin, hän tuhlaajapojan isän tavoin on jo rientämässä meitä vastaan.

Uskon, että ortodoksinen jumalakäsitys on niin pohjattoman rakkaudellinen, että se riittää kohtaamaan luterilaisten sielunhoidolliset huolet. Se estää niiden syntymisen. Ja vielä enemmän: se tuo Jumalan kauneuden esille sellaisella syvyydellä, joka minulta oli luterilaisena hukassa.

Jumalan rakkauden tuntemisessa tämän blogin lukeminen tuskin kauheasti auttaa. Pahoin pelkään, että tässäkin kirjoituksessa tekemäni vastakkainasettelut voivat helposti vain tulla väärinymmärretyiksi; en yhtään ihmettele, jos luterilaiset kokevat, etten edusta luterilaisuutta oikein. Minun toiveeni on lopulta se, että niille luterilaisille, joihin ortodoksisuus vetoaa jollain tavalla jo valmiiksi, voisin antaa ajattelun aihetta ja poistaa turhia väärinkäsityksiä ortodoksisuuden suhteen. Uskon ortodoksisuuden valloittavan kenet tahansa, kunhan se saa vain mahdollisuuden.

Miksi usko vanhurskauttaa?

Palaan nyt kesätauolta. Jatkossa en lupaa julkaista uutta kirjoitusta joka torstai, koska olen kiireinen. Pyrin kuitenkin julkaisemaan uusia kirjoituksia kohtuullisen usein. Tahtoisin myös kirjoittaa jatkossa muustakin kuin vanhurskauttamisesta, koska itseäni alkaa aihe jo hieman puuduttaa. Tällä viikolla käsittelen kuitenkin yhtä vanhurskauttamiseen liittyvää kysymystä, joka ei ole saanut toistaiseksi tarvittavaa huomiota.

Protestanttisen vanhurskauttamisopin mukaan usko vanhurskauttaa siksi, että Jumala lukee sen kautta uskovan hyväksi Kristuksen laintäyttämyksen ja sijaiskärsimyksen. Näin ollen usko vanhurskauttaa vain välineenä, joka mahdollistaa vieraan vanhurskauden hyväksi lukemisen meille. Ajattelutapaa perustellaan usein sillä, että pyhä Paavali rajaa vanhurskauttamisesta pois kaikki teot, ja niinpä uskokaan ei voi vanhurskauttaa tekona tai hyveenä. Joskus viitataan myös kreikassa käytettyihin sanamuotoihin: Paavali ei sano, että meidät vanhurskautetaan uskon tähden (διὰ πίστιν) vaan uskon kautta (διὰ πίστεως). Jälkimmäisen ilmaisun väitetään osoittavan, että vanhurskauttamisessa uskolla on vain välineellinen rooli ja vanhurskauttamisen todellinen perusta on Kristuksen sovitustyö. Jos kuitenkin tutkitaan tarkasti, mitä Paavali sanoo aivan suorin sanoin uskon merkityksestä vanhurskauttamisessa, protestanttinen ajatus käy epäuskottavaksi. Osoittaakseni väitteeni paikkansa pitäväksi käyn seuraavaksi läpi Roomalaiskirjeen neljättä lukua, joka on kenties kaikkein keskeisin jakso uskosta vanhurskautumisen ymmärtämiseksi.

Olen jo aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että pyhä Paavali väittää Roomalaiskirjeen neljännessä luvussa, että Aabrahamille luettiin tämän usko vanhurskaudeksi. Apostoli kirjoittaa:

Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. (j. 3)

Protestantit ovat niin tottuneita ymmärtämään uskon vanhurskaudeksi lukemisella Kristuksen sovitustyön hyväksilukemista meille uskon kautta, etteivät he nähdäkseni kiinnitä tarvittavaa huomiota siihen, mitä pyhä Paavali tässä sanoo. Apostoli ei nimittäin sano, että usko omistaa vanhurskauden, joka luetaan meille, vaan että itse usko luetaan vanhurskaudeksi. Paavalin puhe lukemisesta tässä yhteydessä viittaa kaupankäyntiin tai työsuhteeseen. Heti jakeen jälkeen hän toteaa:

Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi – – (j. 4–5)

On oikeastaan outoa, että kohdassa puhutaan lukemisesta. Eihän palkkaa lueta vaan se lasketaan. Niinpä Paavalin tarkoituksena on sanoa yksinkertaisesti, että toisin kuin töitä tekevälle, meille ei lasketa palkkaa tekojen mukaan. Niiden sijaan meille lasketaan Jumalan armosta palkaksi usko. Paavali ei siis hylkää työntekemiseen liittyvä vertauskuvallista kieltä puhuessaan vanhurskauttamisestamme vaan soveltaa sitä uskoon: meille kyllä lasketaan jotain omaamme palkaksi Jumalan armon tähden, mutta ei tekojamme vaan uskomme. Pian tämän huomion jälkeen (jakeissa 9–16) Paavali antaa ymmärtää, että ”teoilla” hän viittaa nimenomaan Mooseksen lain tekoihin, koska hän argumentoi, että Aabraham vanhurskautettiin jo ennen ympärileikkausta. Uskosta vanhurskauttamisen näkökulmasta erityisen mielenkiintoisia ovat jakeet 18–22:

Ja Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut, ja uskoi tulevansa monen kansan isäksi, tämän sanan mukaan: ”Niin on sinun jälkeläistesi luku oleva”, eikä hän heikontunut uskossansa, vaikka näki, että hänen ruumiinsa oli kuolettunut – sillä hän oli jo noin satavuotias – ja että Saaran kohtu oli kuolettunut; mutta Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle, ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää. Sentähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi.

Muistan minua vaivanneen luterilaisena sen, että tässä Paavali kiinnittää huomion Aabrahamin uskon vahvuuteen: usko laskettiin hänelle vanhurskaudeksi, koska hän oli täysin varma siitä, mitä Jumala oli luvannut. Uskon vahvuuden huomioiminen ei oikein sovi protestanttiseen vanhurskauttamisoppiin, jossa uskon vahvuudella ei ole väliä, koska uskolla nähdään vain välineellinen merkitys. Toki protestantit ajattelevat, että uskovilla tulisi olla pelastusvarmuus, mutta ei Jumala silti lue uskoa vanhurskaudeksi sen varmuuden tähden. Paavalin mukaan kuitenkin on aivan selvää, että se, mitä hän sanoo uskon merkityksestä Aabrahamin vanhurskauttamisessa, pätee myös kristittyihin:

Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähde

Roomalaiskirjeen neljännestä luvusta käy ilmi, että usko lasketaan vanhurskaudeksi. Luku antaa ymmärtää, että Aabrahamin usko laskettiin vanhurskaudeksi, koska se ei horjunut älyttömältä kuulostaneen lupauksen edessä. Mutta muuten luku ei nähdäkseni ota suoranaisesti kantaa siihen, miksi usko lasketaan vanhurskaudeksi. Heprealaiskirjeestä löytyy kuitenkin aihetta valottava jae, jossa käytetään samaa palkitsemisen kieltä kuin Room. 4:4–5:ssä:

Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.

Tässä uskoon liitetään yleinen usko Jumalan olemassaoloon sekä usko siihen, että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät. Usko tekee meistä otollisia Jumalalle, koska sen kautta me suuntaudumme häntä kohti, tulemme hänen luoksensa. Ja tähän uskoon, jonka kautta suuntaudumme kohti Luojaamme, liittyy välttämättä kuuliaisuus; jos emme kilvoittele häntä etsien, osoitamme, ettemme odota hänen palkitsevan meitä. Tästä todistaa koko Heprealaiskirjeen 11. luku, jossa pyhien elämää kuvataan siitä näkökulmasta, miten he osoittivat uskon kuuliaisuutta Jumalalle, kuinka he etsivät Jumalaa mitä moninaisempien elämänvaiheiden läpi.

Mutta mikä on tuo palkka, josta Heprealaiskirje puhuu? Taivaallinen luvattu maa, jota ketkään menneet pyhät eivät saavuttaneet, (ks. j. 39) vaikka uskon kautta kilvoittelivatkin sitä kohti. Niinpä me lähestymme Jumalaa uskoen, että hän on ja että hän palkitsee häntä etsivät Aabrahamille luvatulla taivaallisella perinnöllä. Usko kuvataan tässä perustaksi, jonka varassa kilvoittelemme kohti luvattua maata. Siksi Roomalaiskirjeen ja Heprealaiskirjeen opetusten valossa on mielestäni selkeää, ettei Paavalin mukaan usko vanhurskauta välineenä, joka omistaa Kristuksen vieraan vanhurskauden. Usko vanhurskauttaa, koska se on vankkaa luottamusta Jumalan lupauksiin sekä kilvoituksemme perusta. Uskon kautta tulemme Jumalan luo ja etsimme häntä odottaen luottavaisina, että hän lopulta palkitsee meidän kilvoituksemme savuttaessamme uuden taivaan ja uuden maan.

Kesätauko

Lähden ensi sunnuntaina kuukauden kurssille Wittenbergiin. Sen jälkeen menen vielä pariksi viikoksi Kreikkaan. Matkojen tähden olen päättänyt laittaa blogini kesätauolle. En toki lupaa, etten julkaise uusia kirjoituksia, jos satun sille tuulelle. Alustavasti vaikuttaa kuitenkin siltä, että aikatauluni on sen verran tiukka, että tuskin ehdin kirjoittamaan.

Toivon, että tämän kevään kirjoitukseni ovat selkiyttäneet sitä, miten näen ortodoksina vanhurskauttamisen luonteen. Olen julkaissut melko monta kirjoitusta aiheesta, ja ne saa kätevästi näkyville tägillä ”vanhurskauttaminen”. Minulta on toistaiseksi jäänyt käsittelemättä muutama keskeinen vanhurskauttamiseen liittyvä palanen, joten en tässä vaiheessa vielä muotoile minkään sortin ”raamatullista näkemystä” vanhurskauttamisesta. Varmaankin syksyllä jatkan aiheesta kirjoittelua. Vaikka haluaisin kyllä kirjoittaa muustakin. Katsellaan. Tällä erää toivotan vain: hyvää kesää!

Laki ei pelasta

Apostoli Paavali esittää Galatalaiskirjeen kolmannessa luvussa kaksi väitettä, jotka vaikuttavat olevan keskinäisessä ristiriidassa. Jakeessa 12 hän sanoo, että ”laki ei perustaudu uskoon, vaan: ’Joka ne täyttää, on niistä elävä’”, mutta hieman myöhemmin hän jatkaa: ”Onko sitten laki vastoin Jumalan lupauksia? Pois se! Sillä jos olisi annettu laki, joka voisi eläväksi tehdä, niin vanhurskaus todella tulisi laista.” (j. 21). Ensin apostoli antaa ymmärtää, että laki voisi antaa elämän, jos se täytettäisiin. Pian tämän jälkeen hän kuitenkin sanoo kategorisesti, ettei laki voi antaa elämää. Luterilaisena minun oli tapana harmonisoida nämä kaksi jaetta keskenään väittämällä, että laki kyllä antaisi elämän, jos se täytettäisiin täydellisesti, mutta koska kukaan ei täytä sitä täysin, siitä ei ole antamaan elämää. Nyt kun ortodoksina mietin Paavalin opetusta, en pidä luterilaista tulkintaani uskottavana.

Keskeinen ongelma luterilaisen tulkinnan kannalta löytyy jakeiden väliin jäävästä katkelmasta, jossa sanotaan muun muassa: ”Mitä varten sitten on laki? Se on rikkomusten tähden jäljestäpäin lisätty olemaan siihen asti, kunnes oli tuleva se siemen, jolle lupaus oli annettu; ja se säädettiin enkelien kautta, välimiehen kädellä.” (j. 19) Paavalille laki on selvästi Mooseksen laki, joka annettiin Siinailla Israelin kansalle. Ja hän toteaa tästä laista, että se annettiin rikkomusten tähden. Lain antaminen ei siis ollut Jumalan alkuperäinen tarkoitus, vaan se annettiin jäljestäpäin, jotta se hillitsisi Israelia tekemästä syntiä. Mooseksen kirjoja lukemalla voikin huomata, että erinäisten lakien antamista edeltää toistuvasti se, että kansa on ensin langennut syntiin; lakien rikkomisen seurauksena annetaan lisää lakeja (ks. esim. 2 Moos. 32–34+2 Moos. 35–3 Moos. 16). Lakien tarkoituksena on varjella Israelia synniltä, mutta samalla uskon elämä kehittyy pois yksinkertaisuudesta, joka leimasi Aabrahamin uskoa. Paavalin vastustajien ongelma oli siinä, etteivät he enää ymmärtäneet lain olevan vain väliaikainen ratkaisu synnin ongelmaan.

Mutta jos Paavali puhuu Mooseksen laista ja siitä, että se annettiin hillitsemään syntiä, miten tulisi ymmärtää Gal. 3:12? Viime viikolla lainasin Lutherin tulkintaa tähän jakeeseen. Hänen mukaansa Paavali puhuu ironisesti tai ivallisesti. Minä korostaisin myös jakeen retorista luonnetta. Paavalin lainaama Viidennen Mooseksen kirjan kohta ei koske alkuperäisessä kontekstissaan ikuista elämää, mutta Paavali soveltaa sitä siihen alleviivatakseen uskon ja lain vastakohtaisuutta. Väittämää, että lain täyttäminen antaisi ikuisen elämän, ei täten tule ottaa kirjaimellisesti. Se on retorinen kärjistys. Mikään muu tulkintavaihto ei nähdäkseni sovi siihen, miten Paavali jatkaa todetessaan, ettei laki kuulunut Jumalan alkuperäiseen suunnitelmaan, vaan sen antamisen provosoi juutalaisten lankeemukset syntiin.

Ajatus, että lain täyttäminen antaisi elämän, on myös teologisesti ongelmallinen. Olisiko meinaan niin, että jos täyttäisimme lain, Jumala olisi meille velkaa iankaikkisen elämän? Voisimmeko me periaatteessa ansaita Jumalalta sen, että hän olisi rakastavassa yhteydessä meihin? Voisiko lain täydellinen täyttäminen tehdä meistä kuolemattomia? Myönteiset vastauksen näihin kysymyksiin olisivat suorastaan herjaavia. Ihminen ei nimittäin voi tehdä Jumalasta velallistaan. Jos oletetaan, että lain täyttäminen antaisi elämän, silloin Jumala olisi velvollinen tekemään meidät osallisiksi omasta elämästään täyttäessämme lain. Jumalasuhde perustuu kuitenkin persoonien vapaaseen ja keskinäiseen haluun lahjoittaa itsensä toisilleen. Luterilainen ajatus on ongelmallinen siksikin, että se pystyttää kritisoimani juridisen kehikon, joka alistaa Jumalan rakkauden pykälien täyttämiselle. Olen puhunut kehikon ongelmista aiemmin, joten en mene niihin nyt. Lisäksi luterilaisen ajatuksen seurauksena Kristuksen ylösnousemus menettää raamatullisen merkityksensä: se ei ole enää kuoleman kukistuminen vaan ainoastaan sinetti sille, että Kristus on hankkinut meille elämän täyttämällä lain ja kärsimällä sen määräämän rangaistuksen.

Ortodoksina ajattelen hyvin kategorisesti, ettei laki anna elämää. Käskyjen täyttäminen ei tee Jumalasta velallistani. Käskyt eivät voi kukistaa kuoleman valtaa. Mutta kun kilvoittelen käskyjen mukaan, suuntaudun kohti Jumalaa, joka on ainoa elämän antaja. Käskyt ovat vain väline Jumalan tuntemisessa kasvamisessa. Jos ne saavat tuota suuremman roolin, suhde uskoon vääristyy vaihtokaupaksi Jumalan kanssa. Siksi sympatisoin vieläkin Lutheria. Hän pyrki torjumaan todellisia ongelmia, jotka leimasivat myöhäiskeskiajan ja varhaismodernin ajan läntistä hengellisyyttä. Kestävä ratkaisu noihin ongelmiin ei ole kuitenkaan forenssinen vanhurskauttaminen, joka vain ylläpitää tapaa hahmottaa jumalasuhde kaupankäyntinä. Perimmäinen ratkaisu on uskon näkeminen rakastavana suhteena, jonka lähteenä on Jumalan ehdoton ja ylitsekumpuava ihmisrakkaus. Tämä rakkaus näkyy dramaattisimmillaan siinä, mitä Jumalan Poika oli valmis kärsimään tähtemme, jotta meillä voisi olla Aabrahamin usko. Paavalin sanoin:

Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme-sillä kirjoitettu on: ”Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu” että Aabrahamin siunaus tulisi Jeesuksessa Kristuksessa pakanain osaksi ja me niin uskon kautta saisimme luvatun Hengen.

Gal 3:13–14

Lutherin epäluterilainen vanhurskauttamisoppi

Luin äskettäin Erik Herrmannin mielenkiintoisen artikkelin Conflicts on Righteousness and Imputation in Early Lutheranism: The Case of Georg Karg (1512-1576). Artikkelissa väitetään, että Lutherin ja Melanchthonin oppilaiden välillä oli selkeä ero vanhurskauttamisopissa. Herrmannin mukaan Luther ei uskonut siihen, että Kristuksen laintäyttämys luetaan uskon kautta kristittyjen hyväksi. (Niinpä hän oli siis pätiäläläinen! 😊) Melanchthonin oppilaiden kanta kuitenkin päätyi Yksimielisyyden ohjeeseen ja sai siten virallisen aseman luterilaisen vanhurskauttamisopin olennaisena osana.

Väitöskirjassa tutkimani Martin Chemnitz on selkeä ”melanchthonilaisen linjan” edustaja. Hänen sovitusoppinsa rakentuu sen varaan, että laki vaatii rikkojiltansa sekä iankaikkisen rangaistuksen kärsimystä että sen täydellistä täyttämistä. Jos me syntiset haluamme periä iankaikkisen elämän, meidän pitää täyttää kumpikin lain asettama ehto. Meistä ei tietenkään ole täyttämään lakia, joten ratkaisuksi tulee Kristus, joka teki kaiken tarvittavan puolestamme. Näin ollen Chemnitzin ajattelusta piirtyy selkeästi esiin ”juridinen kehikko”, jota olen aiemmin kritisoinut; Jumalan armo toimii lain asettamissa rajoissa. Olen kokenut Chemnitzin edustaman kannan sielunhoidollisesti haitallisena, koska siinä jää heikoille sellainen lohdullinen ajatus, että Jumala rakastaisi kaltaistani rikkinäistä ja heikkoa syntistä aivan ehdoitta. Siksi minusta on kiinnostavaa ja toivottavaakin, että Luther olisi eri linjoilla! Uskon myös, että ”lutherilainen” vanhurskauttamisoppi olisi ekumeenisesti lupaavampi kuin Yksimielisyyden ohjeen edustama malli sen takia, ettei se ole niin fiksaantunut lain täydelliseen täyttämiseen.

En ole Luther-asiantuntija, mutta muistan jo vuosia sitten kiinnittäneeni huomiota siihen, miten radikaalisti Luther asettaa toisiaan vastaan uskon ja lain Galatalaiskirjeen kommentaarissaan (1535). Esimerkkinä toimii hyvin tämä, mitä hän kirjoittaa Gal. 3:12:sta:

vaan: ”Joka tekee mitä laki vaatii, saa siitä elämän.” (3:12)

Tämän lauseen ymmärrän ironiaksi. Voisihan sen tulkita moraalisestikin: ne, jotka täyttävät lakia moraalioppaana, siis ilman uskoa, saavat siitä elämää siinä mielessä, että he eivät saa rangaistuksia vaan aineellisia palkintoja. Mutta minä ymmärrän lauseen yleiseksi väitteeksi niin kuin myös Kristuksen sanan: ”Tee näin, niin saat elää” (Luuk. 10:28). Sellaisena se on jonkinlaista ironiaa eli ivaa: tee toki, mies hyvä! Paavali kuitenkin tahtoo osoittaa, mitä tarkkaan ottaen on lain vanhurskaus ja mitä evankeliumin vanhurskaus. Lain vanhurskaus on lain vaatimien tekojen tekemistä tämän sanan mukaan: ”Joka tekee, mitä laki vaatii …” Uskon vanhurskaus on uskomista tämän sanan mukaan: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Laki vaatii, että suoritamme Jumalalle tekoja. Usko taas ei vaadi meiltä tekoja; päinvastoin: kun luotamme Jumalan lupaukseen, me otamme häneltä vastaan, mitä hän antaa. Viime kädessä lain tehtävä on tuottaa tekoja, uskon tehtävä on luottaa lupauksiin. Laki saa aikaan tekemistä, usko vastaanottamista. Usko on luottamista lupaukseen, teko on lain vaatimusten täyttämistä. Paavali pohdiskelee sanaa tehdä. Osoittaakseen selvästi, mikä on lain, mikä uskon vanhurskautta, hän asettaa vastakkain lupauksen ja lain, uskon ja teot. Hän toteaa, ettei laista seuraa muuta kuin tekemistä, mutta usko, joka riippuu kiinni lupauksesta, on kaiken tekemisen vastakohta.

Martti Luther: Galatalaiskirjeen selitys. Suom. Jukka Thurén. SLEY-Kirjat 2003, 425–426.

Ymmärrän kyllä, että tunnustuksellinen luterilainen voi puhua samaan tapaan kuin Luther yllä. Ehkä keskeistä onkin se, mitä Luther jättää sanomatta: hän ei käsittääkseni missään tarkenna, että vaikka usko ja laki ovatkin tietyssä mielessä täysin toistensa vastakohtia, ne sopivat toisaalta yhteen siten, että usko ottaa vastaan Kristuksen laintäyttämyksen meidän edestämme. Chemnitz vuorostaan tekee dogmatiikassaan juuri tuon tarkennuksen:

Vaikka on täsmällistä, kuten on sanottu, erottaa laki evankeliumista, laki ei kuitenkaan ole evankeliumin lupausta vastaan (Gal. 3:21). Eikä lakia kumota vaan se täytetään uskon kautta (Room. 3:31). Niinpä kumpikin asia tulee pitää mielessä: sekä lain ja evankeliumin ero, josta olemme puhuneet edellä, että lain ja evankeliumin liittyminen toisiinsa – – Lain ja evankeliumin yhteensopivuus koostuu etenkin siitä, että Kristuksen hyvät teot, joita evankeliumi julistaa, eivät ole mitään muuta kuin syyllisyyden ja rangaistuksen hyvittäminen, jonka olemme velkaa laille, sekä täydellinen kuuliaisuus, jota lain vanhurskaus vaatii. Nämä kaksi, joita laki edellyttää ja vaatii, annetaan ja luetaan uskoville Kristuksessa vanhurskaudeksi.

Loci Theologici, pars II, 212a.

Halusin nostaa tämän mahdollisen eron Lutherin ja hänen seuraajiensa välillä esille oikeastaan siksi, että se on minusta akateemisesti kiinnostava ja ajattelin sen kenties kiinnostavan tämän blogin lukijoita. Henkilökohtaisesti mahdollisella erolla Lutherin ja luterilaisuuden välillä ei ole minulla suunnatonta merkitystä. Olen hyvin tyytyväinen ortodoksi. Lutherin Gal. 3:12:sta selittäminen on kuitenkin samalla sopiva silta ensi viikon kirjoitukseen. Minun on näet jo pitkään pitänyt kirjoittaa siitä, että Paavalin mukaan laki ei pelasta. Mutta Paavalin ymmärrys asiasta ei ole sama kuin Lutherin.

Hengetön Berliini

Kävin viikko sitten ensimmäistä kertaa Berliinissä. Siellä oli kolmipäiväinen teologinen konferenssi, jonka jälkeen minulla oli päivä aikaa pyöriä kaupungin ydinkeskustassa.

Konferenssin aikana olin ihan innoissani Berliinistä. Konferenssiluennot pidettiin Lounais-Berliinissä asuinalueella, joka oli täynnä hurmaavia huviloita ja vehreitä viheralueita. Tuli olo, että sinne voisi mielellään muuttaakin! Berliinin keskusta oli kuitenkin suuri pettymys. Erityisesti risoi se, että melkein kaikki kirkot olivat muuttuneet ihan kirjaimellisesti museoiksi. Suurimpaan osaan oli vieläpä pääsymaksu. Kirkot, jotka olivat vielä kirkkoja, oli kalkittu valkoisiksi ja ne olivat hyvin karuja. Kaupungin keskustassa oli tietenkin turistilaumoja, jotka pyörivät melko monelta mitäänsanomattomalta nähtävyydeltä toiselle. Kadut olivat täynnä kansainvälisiä ketjuja, jotka huusivat sitä, miten ontoksi ja pinnalliseksi moderni länsimainen kulttuuri on tullut, kun omat juuret ovat painuneet unohduksiin.

Berliinin matkailuni saa pian jatkoa. Olen menossa kesäkuuksi Wittenbergin ja sekä mennessä että tullessa minulla on mahdollisuus viettää päivä pääkaupungissa. Tällä hetkellä ei hirveästi innosta. Mutta ajattelin, että voisin kierrellä Berliinin ortodoksiset kirkot läpi. Viimeisen päivän kohokohta oli se, kun piipahdin kreikkalaisortodoksisessa katedraalissa lähellä konferenssipaikkaa. Heksapsalmeja luettiin, ja olo oli kotoinen. Berliinin keskustan sinällään hienot paikat olivat täysin hengettömiä, kun taas kaupungin laidalla olevassa pienessä ja vaatimattomassa kirkossa oli todellista elämä.

Ehkäpä suurimpana ajatuksena tästä reissusta minulle jäi mieleen elävän tradition tärkeys. Joskus nuorempana oli innostunut museoista, mutta nykyään ne ovat minulle kulttuurin hautausmaita. Etenkin pyhät esineet on tarkoitettu käyttöön, ei näytille ja pällisteltäviksi. Olen myös miettinyt, että varmaan reliikit ovat vaikuttaneet ajatteluuni siten, etten osaa nähdä enää niin kauheasti arvoa vitriineissä olevilla muistoilla menneisyydestä. Reliikit todistavat jostain niin paljon suuremmasta: Jumalan Pojan elämästä kansansa keskellä.

Kristus nousi kuolleista!

Ortodoksisista omimista

Kristus nousi kuolleista!

Ortodoksisuudessa on monia tapoja, jotka voivat vaikuttaa pakanallisilta. Minulla on esimerkiksi kotialttari, jonka päällä palaa lampukka. Olen kuullut, että lampukan polttaminen kotialttarilla kotijumalien edessä oli yleinen käytäntö roomalaisissa kodeissa ennen Rooman valtakunnan kristillistymistä. Kotialttarillani on lisäksi rukousnauhani, jota ortodoksien on tapana käyttää Jeesuksen rukouksen rukoilemiseen. Hare Krishna -liikkeessä olevalla ystävälläni on puolestaan japahelmet, joita hän käyttää Hare Krishna -mantran lukemiseen. Hare Krishna -liike on nuori, mutta voi hyvin olla, että rukousnauhaa on käytetty pakanauskonnoissa jo ennen kuin se löysi paikkansa kristinuskossa. Nyt pääsiäisaikana kotialttarini yllä olevan ikonin päällä on virpomavitsa. En tiedä asiasta juuri mitään, mutta mietin palmusunnuntaina, onkohan virpomisperinteellä pakanalliset juuret, vaikka ortodokseilla on nykyään tapana kritisoida perinteen vastaiseksi sitä, että noidat virpovat. Vastaavia esimerkkejä ”pakanallisista tavoista” voisi luetella lukemattomia. Riittäköön nämä esimerkeiksi.

Netti on täynnä videoita, joissa väitetään, että pakanuus turmeli alkuperäisen kristinuskon. Yleensä turmelus liitetään pyhän Konstantinos Suuren ja valtiokirkollisuuden syntymän aikaan. Videoissa asetelma on se, että aluksi oli puhdas usko, joka oli pakanallisista käytännöistä ja ajattelutavoista vapaa, mutta sitten yhtäkkiä tilanne muuttui keisarillisella päätöksellä tehdä kristinuskosta ensin sallittu uskonto ja lopulta valtion uskonto. Olen jo aiemmin ottanut kantaa antiikin filosofioiden ja kristinuskon suhteeseen. Oikeastaan se, mitä sanoin antiikin filosofioihin liittyen, soveltuu myös pakanallisiin tapoihin: kristinusko ei omaksunut antiikin filosofioita tai pakanauskontojen tapoja kritiikittä vaan niistä otettiin mukaan se, minkä ymmärrettiin olevan yhteensopivaa kristinuskon kanssa. Havainnollistan tätä ”ortodoksista omimista” aiemmin mainitsemillani ortodoksisilla tavoilla.

Sanoin, että kotialttarillani palaa lampukka roomalaiseen tapaan. Suuri ero on kuitenkin siinä, ettei alttarillani ole kotijumalia, joiden edessä öljylampun liekki kohoaisi. Kotijumalat on korvattu ikoneilla, jotka eroavat jumalankuvista suuresti, koska ne eivät pyri kahlitsemaan itsensä sisälle kuvaamiansa kohteita vaan suuntaavat katsojansa kohti niissä kuvattua, ikään kuin kuvan itsensä yli. Rukousnauhaa voidaan kyllä käyttää pakanauskonnoissa, mutta suuri ero ortodoksisuuteen on se, että me emme toista rukousta kuin mantraa vaan pyrimme kokoamaan itsemme Kristuksen eteen pyytämään häneltä apua ja armoa. Rukousnauhan käytöstä tekee kristillisen Jeesuksen avuksi huutaminen ja henkilökohtainen suhde häneen. Ja vaikka Wikipedian mukaan pohjoismaissa on ollut yleisenä tapana se, että lapset ovat piiskanneet vanhempansa vihdoilla, ortodoksisessa kirkossa virpomavitsat pyhitetään kirkossa rukouksin ja niillä siunataan virvottavat. Näin tämäkin tapa on saanut leimallisen kirkollisen ja kristillisen sisällön.

Protestanttisuutta on tietysti monenlaista, mutta yleistäen voisi kuitenkin sanoa, että protestanttisuudessa on ollut usein taipumuksena karsia rajusti pakanallista tapaperintöä ja siten pyrkiä varjelemaan usko puhtaana vierailta vaikutteilta. Ortodoksisuudessa on sen sijaan koettu, että pakanoilla on monenlaisia hyödyllisiä käytäntöjä, jotka ilmentävät oikeaa luonnollista uskonnollisuutta. Nämä tavat voidaan aivan hyvin omaksua karsimalla pois se, mikä niissä on vinossa, ja korvaamalla leimallisen pakanalliset piirteet kristillisellä sisällöllä. Näin toimitaan apostoli Paavalin antamassa hengessä:

Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella.

1 Tim. 4:4–5

Temppelin vanhurskauttaminen

Kristus nousi kuolleista!

Olen useassa kirjoituksessani väittänyt, että heprealaisen oikeuskäsityksen keskiössä on oikean järjestyksen palauttaminen. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että tällä on merkitystä vanhurskauttamisen luonteen ymmärtämiselle, koska Vanha testamentti käyttää sanoja vanhurskaus (צֶדֶק, tsedeq) ja oikeus (מִשְׁפָּט, mishpat) synonyymisesti. Ymmärrän toki, että mahdollisia luterilaisia lukijoita nämä yhteydet eivät välttämättä hetkauta, koska luterilaisessa perinteessä painotetaan sitä, että pitäydytään siihen, mitä ”Raamattu sanoo suoraan”. No, huomioidakseni tämän painotuksen jaan kanssanne tällä viikolla yhden Raamatun jakeen, joka osoittaa, ettei vanhurskauttaminen ole vain oikeussaliin kuuluva termi.

Danielin kirjan kahdeksannessa luvussa kuvataan näky, jossa yhdestä vuohipukin neljästä sarvesta puhkeaa pieni sarvi, joka kukistaa Jerusalemin pyhäkön ja lakkauttaa päivittäisen uhrin. (j. 5–12) Tuhotyön seurauksena enkeli kysyy toiselta enkeliltä, kuinka kauan päivittäinen uhri olisi poissa, jumalattomuus vallitsisi ja pyhäkkö sekä sen palvelus olisi tallattu maahan. (j. 13) Tämä vastaa:

Kahtatuhatta kolmeasataa iltaa ja aamua; sitten pyhäkkö asetetaan jälleen oikeuteensa.

j. 14

Suomalaiset raamatunkäännökset kääntävät jakeen melko vapaasti. Kirjaimellisesti kääntäen jakeessa sanotaan, että pyhäkkö vanhurskautetaan (נִצְדַּ֖ק קֹֽדֶשׁ, nitsedaq qodesh). Muoto נִצְדַּ֖ק tulee verbistä צָדַק (tsadaq), joka tarkoittaa ”vanhurskauttaa”. Kyseisestä verbiä käytetään Vanhassa testamentissa aina vanhurskauttamisesta. Se esiintyy esimerkiksi Jes. 53:n Herran kärsivän palvelijan kuvauksessa, kun hänestä sanotaan, että ”hän, minun vanhurskas palvelijani, vanhurskauttaa (יַצְדִּ֥יק, jatsediq) monet, sälyttäen päällensä heidän pahat tekonsa” (j. 11)

Dan. 8:14:n valossa on mahdotonta kieltää, ettei vanhurskauttaminen voisi tarkoittaa oikean järjestyksen palauttamista. Siitähän päivittäisen uhrin palauttamisessa, temppelin uudelleen rakentamisessa ja jumalattomuuden poistamisessa on kyse. Danielin kirjan kohta entisestään alleviivaa oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden synonyymistä merkitystä. Jakeen myötä käy ilmeiseksi myös se, että suurena sovintopäivänä tapahtunut temppelin puhdistaminen (ks. tämä) oli sen vanhurskauttaminen; koska synti on vuoden aikana saastuttanut temppeliä, se palautetaan takaisin alkuperäiseen puhtauteensa – vanhurskauteen tai oikeudenmukaiseen järjestykseen! – uhrien verellä. Vain silloin, kun temppeli on vanhurskas, Jumala voi asua siinä ja täten olla erityisellä tavalla läsnä kansansa keskellä. Tällä ajatuksella on tietysti ihan ilmeisiä yhtymäkohtia Uuden testamentin opetukseen, jonka mukaan kristityt vanhurskautetaan ja sitten he puhdistettuina (Ef. 5:26) ja Pyhälle Hengelle omistettuna temppelinä (1 Kor. 3:16) saavat Jumalan Hengen asumaan sisimpäänsä. (Gal. 4:6) Näistä ja muista vastaavista yhteyksistä lisää tulevissa kirjoituksissa!

Kristuksen vanhurskautuminen ja meidän vanhurskauttamisemme

Kristus nousi kuolleista!

Erityisesti siinä luterilaisuudessa, jossa minun taustani on, korostetaan paljon sitä, että Kristuksen ylösnousemus oli koko maailman vanhurskauttaminen; kun Kristus herätettiin kuolleista, koko maailmalle julistettiin, että Kristuksen sovitustyö oli hyväksytty ja koko maailman synnit annettu anteeksi. Tämä oppi yleisestä vanhurskauttamisesta olettaa taustalleen joukon juridisia oletuksia, joihin en enää ortodoksina usko. Ajattelen silti yhä, että Kristuksen ylösnousemuksessa hänet vanhurskautettiin. Tähän viittaa apostoli Paavali kirjoittaessaan:

Ja tunnustetusti suuri on jumalisuuden salaisuus: Hän, joka on ilmestynyt lihassa, vanhurskautunut Hengessä, näyttäytynyt enkeleille, saarnattu pakanain keskuudessa, uskottu maailmassa, otettu ylös kirkkauteen.

1 Tim. 3:16

Mitä ”Hengessä vanhurskautuminen” tarkkaan ottaen merkitsee? Uskon, että käsitteen ymmärtämiseksi on hyödyllistä palauttaa mieleen heprealainen oikeuskäsitys: oikeus on sitä, että asiat ovat oikeassa järjestyksessä. Vanhurskas on taas se, joka on oikeudenmukaisuuden tilassa. Kun siis Kristus oli tuomittu oikeuden vastaisesti syyttömänä kuolemaan, hänen vanhurskauttamisensa on sitä, että hänet asetetaan siihen asemaan, joka hänelle pyhänä Elämän ruhtinaana kuului. Ylösnousemus on Kristuksen vanhurskauttaminen, koska siinä hän vapautui luonnottomasta tilasta, jonka hän oli meidän tähtemme ottanut päällensä ja nousi kirkastettuna haudasta.

Kristuksen vanhurskauttamisessa ei ole kyse vain juridisesta tuomiopäätöksestä; häntä ei vain muodollisesti julistettu syyttömäksi. Tästä kertoo se, että vanhurskautuminen tapahtui Hengessä. Usein tuota yksityiskohtaa ”Hengessä” ei huomioida luterilaisessa raamatuntulkinnassa, mutta sillä on tärkeä merkitys Kristuksen vanhurskauttamisen ymmärtämiselle. Ylösnousemuksen yhteydessä Hengen tehtävä oli näet elävöittää ihmisenä kuollut Kristus. Tämä käy ilmi apostoli Paavalin sanoista:

Jos nyt hänen Henkensä, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä, niin hän, joka herätti kuolleista Kristuksen Jeesuksen, on eläväksitekevä myös teidän kuolevaiset ruumiinne Henkensä kautta, joka teissä asuu.

Room. 8:11

Vielä lisävaloa Pyhän Hengen merkitykseen ylösnousemuksessa tuovat Roomalaiskirjeen alun sanat, että Kristus ”on lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä ja pyhyyden hengen puolesta kuolleistanousemisen kautta asetettu Jumalan Pojaksi voimassa.” (1:3–4) Tästä voidaan huomata, että Pyhän Hengen tehtävänä oli ylösnousemuksen kautta asettaa Kristus Jumalan Pojaksi voimassa. Jos siis tutkitaan Raamatun todistusta Kristuksen Hengessä vanhurskautumisesta, päädytään siihen, että se on sekä eläväksi tekemistä että kunniaan asettamista.

Kristuksen vanhurskautumisen luonteen hahmottaminen vaikuttaa tietysti myös siihen, miten kristittyjen vanhurskauttaminen hahmotetaan. Jos nimittäin Kristuksen vanhurskauttaminen on eläväksi tekemistä ja kunniaan asettamista, silloin meidänkin vanhurskauttamisessamme on ainakin jossain mielessä kyse samasta. Me emme tietenkään ole samassa mielessä Jumalan poikia kuin Kristus, joten meidän ”oikeudenmukainen suhteemme” Jumalaan on välttämättä erilainen kuin Isän ja Pojan välinen. Ehkä meidän vanhurskauttamisemme ymmärtämiseksi on hyödyllistä viedä katse Eedeniin. Siellä näemme, millainen on harmoninen, oikeudenmukainen, Jumalan ja ihmisen välinen suhde. Kun meidät siis vanhurskautetaan, Jumala ainakin jollain tasolla palauttaa meidät tuohon oikeudenmukaisuuden tilaan, johon meidät luotiin.

Uskon, että Kristuksen ylösnousemuksen ja vanhurskauttamisen välinen suhde selittää sitä, miksi kirkkoisät alusta alkaen olettavat, että vanhurskauttamisessa on kyse uudistumisesta. Vaikka vanhurskauttamisen voi periaatteessa ymmärtää vain juridisluontoiseksi julistamiseksi, kirkon isät käsittivät sen myös eläväksi tekemisenä Kristuksen ylösnousemuksen tähden. Koska Jumalan Poika vanhurskautui Hengessä, mekin voimme tulla vanhurskaiksi samassa Hengessä.