roomalaiskatolilaisuus

Ihmeet, oikea usko ja skolastikkojen jumala

Etenkin tämän vuoden aikana roomalaiskatolisessa nettiapologetiikassa on korostettu ihmeitä todistuksena siitä, että roomalaiskatolinen kirkko on Kristuksen kirkko. Ajattelutapa menee suunnilleen niin, että Jumala ei voi koskaan antaa todellisia ihmeitä harhan tueksi. Jos siis roomalaiskatolisen kirkon piirissä on aivan poikkeuksellisen paljon todellisia ihmeitä, ne todistavat siitä, että kyseessä on Kristuksen kirkko. Tai jos tarkkoja ollaan: vaikka ihmeet eivät osoita vastaansanomattomasti Rooman uskoa oikeaksi, ne tekevät sen kuitenkin rationaalisesti oikeutetuksi. Mikään muu usko ei voi antaa samanlaisia ihmeperusteita uskonsa tueksi.

Minulla on ultimaattisessa ortodoksisuuden puolustuksessani oma osionsa, joka paneutuu tähän ihmekysymykseen. Koska en ole kuitenkaan aiemmin käsitellyt aihepiiriä blogillani, ajattelin nostaa sen vielä erikseen lyhyesti esille. Kannattaa toki tsekata laajempi esitys, jos haluaa päästä tähän syvemmin sisälle!

Mutta tosiaan. Roomalaiskatolilaiset voivat nostaa esille monenmoisia ihmeitä. On Fatimaa ja Lourdesia, ehtoollisihmeitä ja ihmeidentekijöitä, kuten Padre Pio. Ja sitten argumentoidaan niin, että samoin kuin Kristus osoitti ihmeillä olevansa Jumalan lähettämä profeetta ja oma Poika, niin ihmeet todistavat nytkin, missä on hänen ruumiinsa.

No, joku ortodoksi tai helluntailainen voi tähän pian huutaa: onhan meilläkin ihmeitä! Rooman eduksi pitää tosin sanoa se, että heillä on hyvin skolastisen systemaattisesti toimiva koneisto, joka arvioi, onko ihmeitä todella tapahtunut. Minkään muun kristillinen ryhmän ihmeet eivät ole niin koeteltuja kuin heidän. Siksi puolueettomalle arvioijalle heidän ihmeillään voi syystä olla erityinen painoarvo.

Mutta miksi en nyt sitten rupea roomalaiskatolilaiseksi kaikkien ihmeiden tähden? Minulla homma tiivistyy kolmeen syyhyn.

Ensinnäkin jos ihmeitä ei huomioida, minusta perusteet ortodoksisuuden puolesta ovat paljon vahvemmat kuin roomalaiskatolilaisuuden. Ortodoksisuus on mielestäni rationaalisesti uskottavampaa, kauniimpaa ja ylevämpää. Siksi en halua ohittaa kaikkia ortodoksisuuden hyviä puolia ja laittaa pelimerkkejäni yksin ihmekortille.

Toiseksi ihmeet eivät usein ole niin vakuuttavia kuin apologeettisessa materiaalissa annetaan ymmärtää. Esimerkkinä mainittakoon se, että uuden tieteellisen tutkimuksen valossa ainakin joidenkin ehtoollisihmeiden todelliset selitykset voivatkin löytyä vereltä näyttävästä homeesta. Viittauksia tutkimukseen löytyy steelman-dokumentistani. Samoin siellä käsitellään muun muassa ja Padre Pion herättämiä kysymyksiä.

Kolmanneksi ihmeet eivät vielä sinällään todista sitä, missä on Jumalan asettama kirkko. Jonkinlaisena analogiana voi nähdä sen, että kun Juuda ja Israel olivat jakaantuneet, Jumala antoi todellisia profeettoja, kuten Elia ja Elisa, Israeliin, vaikka Juudassa sijaitsi Jumalan siunaama ja säätämä temppeli. Jos siis roomalaiskatolisessa kirkossa onkin todellisia Jumalan lähettämiä ihmeidentekijöitä, tämä ei vielä todista sitä, että kyseinen kirkko olisi THE Kristuksen kirkko.

Tästä viimeisestä pointsista päästäänkin käsiksi roomalaiskatolisen argumentaation lähtökohtiin. Annanpa esimerkin. Oletetaan, että vain ortodoksisella kirkolla on pätevä ehtoollinen. (Ei tapella tästä nyt.) Jos kuitenkin ihmisiä rakastava Jumala näkee ei-ortodoksien rakkauden ehtoollista kohtaan, eikö voisi olla, että hän jollain tavalla mystisesti ravitsisi heitä Pojallaan? Ja tämä voisi synnyttää ihmekokemuksia ei-ortodoksisen ehtoollisenkin äärellä. Roomalaiskatolinen ihmeargumentaatio olettaa minusta jotenkin tosi skolastisen jumalakäsityksen: Jumala toimii aina samojen tiukkojen sääntöjen mukaan. Siksi voidaan erehtymättömästi päätellä, miten hän toimii aina ja kaikkialla riippumatta kontekstista; koska Jumala ei voi johtaa harhaan, voidaan olla varmoja, ettei hän tee ihmeitä siellä ja siellä. Mutta mitä jos Jumala on niin rakastunut ihmiseen, että hän ylittää toisinaan sopivuuden rajatkin? Silloin skolastiset päätelmät sortuvat.

Ja tuollaiseen Jumalaan minä uskon. Siksi olen ortodoksi.

Ortodoksisuuden ultimaattinen rationaalinen puolustus

Viime viikon vuodatukseni jatkoksi ajattelin tänään esitellä teille viime kesän projektini. Sain näet kesällä päähäni, että teen ultimaattisen ortodoksisuuden puolustuksen roomalaiskatolilaisuutta (ja orientaalirtodoksisuutta) vastaan tekoälyn avulla. Syötin Claudelle parasta mahdollista matskua sekä ortodoksiselta että roomalaiskatoliselta puolelta. Pyrin kummankin osapuolen kantojen oikeaan esittämiseen ja syvälliseen perustelemiseen, vaikka tulokulma on toki puolueellinen.

Tarkoituksena projektissa oli se, että teen kerralla tosi hyvän dokumentin, jottei tarvitse enää katsoa nettiapologetiikkaa. Kun on tullut vastaan uutta apologeettista materiaalia tämän kirjoittamisen jälkeen, olen kopioinut niiden transkriptiot Claudeen ja laittanut oheen tämän dokumentin. Sitten olen kysynyt, kestääkö tämä dokumentti ortodoksisuutta vastaan esitetyn kritiikin tai pystyykö se vastaamaan Rooman puolesta esitettyihin argumentteihin. Vastaus on aina ollut, että tämä dokumentti on argumentaationsa laadultaan parempi kuin videoiden argumentit. Ja kun tätä on tehnyt jonkin verran, on huomannut, että nettiapologetiikka on sen verran pinnallista, ettei siihen kannata polttaa aikaa.

Tässä dokumenttini kaikille kiinnostuneille. Toivottavasti tämä vapauttaa teidätkin videoista. Vain 61 sivua 😁 Olkaapa hyvät!

Are You Rationally Justified LATAA

Kirkon tuntomerkit

Minulla on pyörinyt viime aikoina mielessä kirkon ykseys. Tämä johtuu siitä, että olen kuullut muutamasta kääntymisestä roomalaiskatolilaisuuteen. Ja aika usein tämmöisissä kääntymiskertomuksissa yksi kääntymyksen motiiveista on löytää kirkollinen ykseys, joka nykyisestä yhteisöstä tuntuu puuttuvan. Kun kyseessä ovat kääntymykset Roomaan, silloin tietysti ykseys liittyy olennaisesti paaviuteen, jonka ajatellaan takaavan kirkon ykseyden.

Kun juttelin kerran erään kaverin kanssa roomalaiskatolilaisuudesta ja ortodoksisuudesta, hän argumentoi siihen tapaan, että paavivetoinen kirkko on tosi uskottava malli. Kirkolla on näet selkeä johtaja, selkeä ääni. Se on selkeästi yksi. Tällaisen kirkon Jumala varmasti perustaisi, jos on kerran kirkon perustanut. Aika hajanaiselta vaikuttava ortodoksisuus ei tainnut vaikuttaa hänestä ollenkaan uskottavalta kandidaatilta ollakseen yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko. Eli on ennakkonäkemys siitä, millainen kirkon tulisi olla, ja tämän perusteella arvioidaan sitten eri vaihtoehtoja.

Vähän samanlainen asetelma liittyy myös protestanttiseen kirkko-oppiin. Esimerkiksi luterilaisuudessa on ajatus kirkon seitsemästä tuntomerkistä (Jumalan sana, kaste, ehtoollinen, rippi, pappisvirka, jumalanpalvelus ja risti). Protestantilla on tapana hahmottaa kirkkoutta niin, että on erinäisiä tuntomerkkejä ja sikäli kuin nämä toteutuvat jossain yhteisössä, kyseessä on kirkko. Tämä on ihan ymmärrettävä tulokulma kirkko-oppiin, kun reformaatiossa haluttiin irrottautua paavin alta ja silti kuulua Kristuksen kirkkoon.

Mutta nyt näitä kahta kuvaamaani mallia vasten haluaisin esittää sen, miten minä hahmotan ortodoksisen kirkon suhteen kirkon tuntomerkkeihin: Lähtökohtana eivät ole mitkään abstraktiot vaan konkreettinen historiallinen yhteisö. Kirkon tuntomerkit ovat sitten tämän yhteisön ominaispiirteitä, mutta niiden reflektointi ja soveltaminen tulee ikään kuin jälkijunassa. Oikeaa kirkkoa ei löydetä päätelmillä siitä, millainen kirkon tulisi omasta mielestä olla. Sitä ei myöskään paikanneta abstraktien tuntomerkkien avulla, ilman konkreettisen historian huomioimista. Päinvastoin! Jos halutaan ymmärtää, mitä esimerkiksi Nikean uskontunnustus (381) tarkoittaa yhdellä, pyhällä, katolisella ja apostolisella kirkolla, pitää sukeltaa 300-luvun lähteisiin ja ymmärtää nuo käsitteet omassa kontekstissaan.

Varhaisille isille kirkko-opissa ei ollut ensisijaisesti kyse abstrakteista määreistä vaan konkreettisesta historiallisesta yhteisöstä. Kun esimerkiksi Kyrillos Jerusalemilainen kehottaa menemään katolisen kirkon jumalanpalveluksiin, ne löytyivät hänen mielestään eräästä tietystä osoitteesta Jerusalemissa. Kirkon paikantaminen ei toiminut niin, että yksilö kehitteli päätelmiä, millainen olisi uskottava Jumalan perustama kirkko tai että hän arvioi erinäisten tuntomerkkien avulla, missä kirkkous toteutuu parhaiten. Kirkon löysi menemälle siihen konkreettiseen yhteisöön, joka oli jatkumossa aina apostoleihin saakka.

Kiistat ja skismat ovat toki tehneet kirkon paikantamisesta vaikeampaa kuin varhaisina vuosisatoina. Mutta uskon, että konkretialähtöinen tulokulma on vieläkin hyödyllinen ja tarpeellinen. Lähdetään siitä liikkeelle, että alussa oli yksi konkreettinen porukka, josta on irtautunut skismoja. Seuraavaksi tutkitaan, miten skismat ovat syntyneet ja kuka erosi tuosta alkuperäisen porukan jatkumosta. Tässä voin antaa vinkkinä sen, että 500-luvulla monofysiitit perustivat rinnakkaishierarkiat ortodoksisille alueille ja toisen tuhannen alkupuolella roomalaiskatolilaiset tekivät samoin. Näin heidän toimintansa oli skismaattista sanan vanhakirkollisessa merkityksessä. Siksi uskon, että tällainen historiaa painottava ja konkretiavetoinen tulokulma vie siihen, että käteen jää ortodoksinen kirkko, jota luonnehtivat Nikean tuntomerkit niiden historiallisessa merkityksessä.

Niin kuin Kristus! Baylogia, Marian taivaaseen ottaminen ja tulkinnalliset lähtökohdat

Olen jo kirjoittanut täällä Marian taivaaseen ottamisesta. Eräs ystäväni kuitenkin lähetti minulle Baylogia-kanavan videon, joka käsittelee kyseistä oppia. Minulta kait kaivattiin kommenttia.

En pysty tarjoamaan kattavaa vastinetta Baylogian videoon. Se sitä paitsi on suunnattu ennen kaikkea roomalaiskatolilaisuutta vastaan, joten turha tässä on ortodoksina kovasti huudella väliin. Tarjoan kuitenkin muutaman olennaisen huomion.

Video lähtee liikkeelle siitä, että Marian taivaaseen ottamisen tueksi ei ole yhtään varhaista lähdettä. Kirkkoisät eivät mainitse 300 vuoteen koko juttua. Vasta 400-luvulla alkoi paikallisesti esiintyä näkemyksiä Marian taivaaseen ottamisesta. Ratkaisevan tärkeä kehitykselle oli tuolle vuosisadalle ajoittuva niin sanottu Transitus-legenda. Siinä mielenkiintoisena yksityiskohtana mainitaan se, että kun kuollutta Mariaa kannettiin paareilla, röyhkeä juutalainen koski häntä ja menetti sen seurauksena molemmat kätensä. Pietari tosin paransi hänet.

Kanavan pitäjä kuvaa Transitus-legendaa oudoksi ja legendan omaiseksi. Pian perään hän mainitsee sen, että tutkimuksessa ei muitakaan Maria-legendoja pidetä historiallisesti luotettavina. Hän ei kuitenkaan ollenkaan analysoi sitä, miksi legendassa mainitaan yksityiskohtana röyhkeän juutalaisen käsien menettäminen. Minusta juuri tuossa yksityiskohdassa on tulkinta-avain Marian taivaaseen ottamiseen. Siitä tulee näet heti mieleen se, kuinka Ussa menetti henkensä ojennettuaan kätensä liitonarkkiin (1 Aik. 13:10). Legendassa neitsyt Maria halutaan näin ollen kuvata liitonarkkina.

Mutta mikä yhteys on Marian taivaaseen ottamisella ja hänen mieltämisellään liitonarkiksi? Liitonarkki oli tunnetusti temppelin kaikkeinpyhimmässä, Jumalan erityisen läsnäolon paikassa. Temppelin pointtina oli taas se, että temppelissä oleva pyhyys leviäisi sieltä koko maailmaan. Ajatuksen leviämisestä näkee jo siitä, että temppelirakennuksen eteisosaa kutsuttiin pyhäksi. Mutta isossa kertomuksessa pointtina on ennallistaa Eden, palauttaa Jumalan erityinen läsnäolo ihmiskunnan keskelle ja siten perimmäisenä päämääränä tehdä ihmiset kuolemattomuudesta osallisiksi. Israel pyhitettiin pappisvaltakunnaksi nimenomaan palvelemaan tätä globaalia missiota. Se epäonnistui, ja niinpä Jumala päätti tulla itse ihmiseksi ja perustuu kirkon hoitaakseen homman.

Kun pidetään tämä Vanhan testamentin tausta mielessä, minusta on aivan selvää, että Jumalansynnyttäjä on liitonarkki. Tulihan Jumala lihaksi Jumalansynnyttäjästä ja asui hänen sisällään yhdeksän kuukauden ajan. Hän oli siis ainakin raskauden ajan ainutlaatuinen Jumalan läsnäolon paikka. Mutta kun vielä huomioidaan se, että pyhyys on tarttuvaa, ei ole uskottavaa ajatella, että pyhyyden erityinen vaikutus olisi jättänyt hänet täysin Kristuksen synnyttämisen jälkeen. Ja jos Jumalansynnyttäjä tuli erityisellä tavalla osalliseksi Jumalasta, joka on elämän lähde itse – jos Eeden palautettiin hänen sisällään! – on täysin luontevaa, että jumalallisen elämän vaikutus hänessä mursi kuoleman vallan ja kohotti hänet lopulta taivaaseen. Näin on oikeastaan ihan välttämätöntä käydä Vanhan testamentin pyhyyden ja kuolemattomuuden teologian perusteella, vaikkei Raamattu sanokaan suoranaisesti mitään Marian taivaaseen ottamisesta.

Toinen videon juttu, johon haluan tarttua, on yhteyksien luominen Marian ja Efesoksen Artemis-jumalattaren välille. Videolla mainitaan se, että samassa Efesoksessa, jossa Marian asema Jumalansynnyttäjänä dogmatisoitiin vuonna 431, oli perinteisesti kunnioitettu Artemista. Annetaan ymmärtää, että Artemis sai luontevan korvaajan Mariasta.

Minä en sinällään kiellä sitä, että tietynlainen taivaallisen äitihahmon kaipuu varmasti kanavoitui neitsyt Mariaan. Ajattelen niin, että kristinusko tarjoaa täyttymyksen kaikille aidosti inhimillisille kaipuille. Mutta minusta on sääli, että videolla hypätään tällaiseen kristinuskon ulkopuoliseen selitysmalliin. Ei näet vaikuta sattumalta se, että nimenomaan 400-luvulla alkoi kehittyä taivaaseen ottamista koskevia legendoja. Ja tämä liittyy juuri tuohon Efesoksen kirkolliskokoukseen. Marian roolihan alkoi historiallisesti painottua entistä enemmän sen takia, että kristologinen ajattelu tarkentui. Nimenomaan kristologinen reflektio alkoi heijastua siihen, miten Jumalansynnyttäjä nähtiin.

Kun kirkossa artikuloitiin ja jäsennettiin tarkasti, kuka Jeesus Nasaretilainen oikeastaan oli, ja kun päädyttiin siihen, että hän oli yhtä jumalallinen kuin Isä, tällä oli vaikutuksia siihen, miten hänen äitinsä nähtiin. Liitonarkkiajattelun valossa yhteys on ihan ilmeinen: koska Jumalan todellinen läsnäolo oli neitsyt Mariassa ja pyhitti tämän, Jumalansynnyttäjä ei voinut jäädä kuoleman valtaan. Ja tässä ei siis tarvitse omaksua mitään radikaalia opinkehityksen ajatusta. Kyse on vain siitä, että keritään auki Vanhan testamentin ja oikean kristologian implikaatioita.

Kolmantena pointsina: Videolla luodaan vastakkainasettelua Kristuksen ja Marian välille. Argumentoidaan siihen tapaan, että koska Kristus on liitonarkki, Maria ei voi olla sitä. Mutta miksi tällainen vastakkainasettelu? Eivätkö sekä Maria että Kristus voi olla liitonarkkeja? Kummassakin Jumala on näet erityisellä tavalla läsnä, vaikka eri tavoin; Kristuksessa jumaluus ja ihmisyys yhdistyvät hypostaattisesti, neitsyt Mariassa ”inkarnatorisesti”. Maria on vieläpä siinä mielessä parempi liitonarkki, että hän on liitonarkin tavoin Jumalan läsnäolon erityinen paikka kun taas Kristus on Jumala itse, vaikka hänen lihansa voi toki mieltää liitonarkin tavoin Jumalan erityisesti pyhittämäksi ”paikaksi”. Kahden union välillä ei tarvitse olla kilpailuasetelmaa, eikä Marian asema liitonarkkina ole mitään Kristukselta pois. Marian taivaaseen ottaminen pikemminkin alleviivaa sitä dogmaattista totuutta, että Jumala tuli todella ihmiseksi neitsyt Mariasta. Ja sitä paitsi Luuk. 1:ssa luodaan tekstuaalisia yhteyksiä neitsyt Marian ja 2 Sam. 6:n liitonarkin kuvausten välille, joten on raamatullisestikin vähän kyseenalaista luoda kilpailutilannetta.

Lopuksi on paikallaan sanoa se, että kun käsitellään Transitus-legendoja, kirjallisen genren ymmärtäminen on olennaista. Päämääränä ei ole tarjota modernin historiakäsityksen mukaista selontekoa siitä, mitä joskus tapahtui. Sen sijaan halutaan selittää ja elävöittää tapahtumien merkityksiä. (Tätä on kaikki esimoderni historiankirjoitus.) Käsittelemäni videon Transitus-kuvauksen ytimessä on teologinen pointti Mariasta liitonarkkina. Ja tästä inkarnaatioon perustuvasta totuudesta seuraa, että Jumalansynnyttäjän täytyy olla taivaassa.

Imeväisten ehtoollinen

Viittasin aiemmassa kirjoituksessani siihen, että keskiajan lännessä ehtoolliskäytäntö muuttui muun muassa siten, että imeväiset ja pienet lapset eivät päässeet enää ehtoolliselle. Tämä muutos periytyi sitten kaikkeen läntiseen kristillisyyteen, myös reformaation kirkkoihin.

Jos imeväisten ehtoollista miettii kirkko-opillisesti, se on todella luonteva juttu. Jos heidät on kastettu, he ovat kirkon jäseniä. Jos kirkko tulee kirkoksi eukaristiassa, imeväisten jäsenyys kirkkoon on puutteellista, kun heitä ei päästetä ehtoolliselle. Varhaiskirkossa oli selvää, että ”initiaation sakramentit” – kaste, mirhallavoitelu ja ehtoollinen – kuuluvat yhteen. Niitä ei ole lupa erottaa toisistaan. Vasta keskiajalla, 1100-luvulta alkaen, alettiin omaksua toisenlaista ajattelutapaa.

Imeväisten ehtoollisen torjuminen on minusta etenkin kummallista luterilaisuudessa, jossa yleensä korostetaan Jumalan armon ehdottomuutta. Jos ja kun ajatellaan, että kastetut imeväiset ovat todella kristittyjä ja vieläpä ennen muita ilmentävät kauniisti ihmisen reseptiivisyyttä suhteessa Jumalan armoon, on tosi outoa, etteivät he sitten saakaan ottaa armoa vastaan ehtoollisessa. Yksimielisyyden ohjeessahan vieläpä sanotaan, että yksin usko erottaa kelvollisen ja kelvottoman ehtoollisvieraan toisistaan.

Minusta vähän tuntuu siltä, että luterilaisuuteen periytyi monia keskiajan lännen erityispiirteitä eikä niitä kauheasti reflektoitu. Osa näistä jutuista on filosofisluonteisia, mutta imeväisten ehtoollisen torjuminen on käytännöllisempi kysymys.

Pilkahduksen 1500-luvun ajatteluun tarjoaa esimerkiksi tutkimani Martin Chemnitz, joka ei halua moittia varhaiskirkkoa imeväisten ehtoollisesta, vaikkakin hän torjuu käytännön omana aikanaan. Hän allekirjoitti Trenton näkemyksen, etteivät lapset tarvitse ehtoollista, koska he eivät ole tulleet vielä järjenkäytön ikään.

Mutta tässä on kyllä tosi suuri irtiotto muun muassa Augustinuksesta, joka argumentoi, että imeväisten tulee päästä osallisiksi ehtoollisesta pelastuakseen, koska Kristus sanoo: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne.” (Joh. 6:53) Vaikuttaa siltä, että luterilaiset seuraavat tunnollisesti Joh. 3:n opetusta kasteen ehdottomuudesta, mutta Joh. 6 näyttää unohtuneen. Historiallisesti toki tämä ”unohdus” selittynee sillä, että Lutherista alkaen on ollut tapana argumentoida, ettei Joh. 6 puhuisi ehtoollisesta. Aika päätön ajatus.

Keskeinen argumentti imeväisten ehtoollista vastaan perustuu 1 Kor. 11:sta. Apostoli Paavali sanoo: ”Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta; sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa.” (1 Kor. 11:28–29) Jakeiden perusteella päätellään, että koska imeväiset eivät pysty koettelemaan itseään ja erottamaan ehtoollista muusta ruoasta, heitä ei tule päästää ehtoolliselle. Ilmeisesti se voisi olla heille tuomioksi.

Kun kuitenkin ortodoksina lähestyn tuota tekstiä, keskeinen tulokulma on reseptiohistoriallinen. Voin heti kättelyssä todeta, ettei ensimmäisellä vuosituhannella kohtaa ymmärretty luterilaiseen tapaan. Tämä todistaa minulle jo sen, ettei luterilainen tulkinta ole itsestään selvä. Mutta toki sitten voidaan kysyä: miten kohdan voisi ymmärtää niin, ettei se sulje pois imeväisten ehtoollista? Minusta yksi mahdollisuus voisi olla se, että Paavali kirjoittaa aikuisille, jotka mässäilivät ja juopottelivat eivätkä tehneet kunnolla erotusta ehtoollisen ja muun ruoan välillä. Tämä on se epäkohta, johon apostoli haluaa puuttua. Imeväisiin ongelma ei suoranaisesti sovellu. Siksi Paavalin sanat eivät myöskään kohdistu heihin.

Lopulta imeväisten ehtoollisessa on kyse siitä, millainen ihmisen tulee olla, jotta hän on kykeneväinen ottamaan Jumalan armon vastaan. On kuvaavaa, että roomalaiskatolilaisuudessa ja perinteisessä luterilaisuudessa myös vakavasti kehitysvammaiset eivät voi osallistua ehtoolliseen. Niinpä vaikuttaa siltä, että täällä idässä on suurempi usko siihen, että Jumala pystyy lahjoittamaan armonsa ihmiselle riippumatta siitä, kuinka kehittynyt tämä on kyvyiltään. Siksi tulee toimia Kristuksen sanojen mukaan: ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.” (Mark. 10:14)

Minulle henkilökohtaisesti yksi suurimpia iloja pienten lasten isänä on se, että voin tuoda lapseni ehtoolliselle. On ihanaa, että he eivät edes muista sellaista aikaa, jolloin he eivät olisi saaneet ottaa vastaan Herran ruumista ja verta ”kirkkopäivänä”. He tuskin ymmärtävät juuri mitään siitä, mitä ehtoollisessa tapahtuu. Mutta se ei ole mikään este sille, että he voisivat tulla osallisiksi iankaikkisesta elämästä.

Rooman pelastusopin uutuus

Olen viime aikoina palannut työstämään kirjaa, jossa käsittelen muun muassa kirkkoisien ajatuksia Kristuksen pelastustyöstä. Isien joukosta valokeilaan pääsevät etenkin Irenaeus Lyonilainen, Athanasios ja Kyrillos Aleksandrialaiset sekä Gregorios Nyssalainen. Kaikkia heitä yhdistää vakaumus, että Kristuksen ihmiseksi tulemisen tarkoituksena on taata ihmiskunnalle kuolemattomuus ja turmeltumattomuus, joita ei voida menettää. Logiikkana on se, että koska Kristus on lihaan tullut Jumala, ihmisyys ja jumaluus yhdistyvät hänessä peruuttamattomasti. Ja hänen kauttaan muukin ihmiskunta voi päästä turmeluksettomuuden tilaan, joka jäi Aadamilta tavoittamatta. Esi-isällehän armon menettäminen oli mahdollista.

On jotenkin vavahduttavaa, että kaikki nämä isät julistavat yhdellä äänellä samaa pelastusnäkemystä. Ja että linja on niin selkeä jo apostoli Johanneksen opetuslapsen opetuslapsesta (Irenaeuksesta) alkaen, vaikka jotkin nyanssit tarkentuvatkin. Tässä on joka tapauksessa selkeä lunastusopillinen traditio apostolisen ajan tuntumasta aina 300–400-lukujen suuriin teologeihin.

Eikä linja ole vain isien keksintö. Joskus tutkimuskirjallisuudessa puhutaan siihen tapaan, että etenkin itäisille isille kuolemattomuuden saavuttaminen oli keskeinen pelastusopillinen kysymys. Ja tämä voidaan asettaa vasten Raamatusta löytyviä pelastusopillisia teemoja. Mutta jos mietitään Raamattua isossa kuvassa, kuolemattomuus ja sen taustalla oleva ajatus osallisuudesta Jumalan elämään, eivät ole mitenkään toissijaisia kysymyksiä. Onhan koko Raamatun punaisena linjana se, että synnillä ihminen erottautui osallisuudesta Jumalan elämään ja joutui kuoleman valtaan. Ja sitten Jumalan tavoitteena on palauttaa ihminen osalliseksi itsestään ja siten kuolemattomuudesta. Tämä ”Jumalan missio” näkyy kirkkaasti ilmestysmajan ja temppelin pystyttämisessä erityisiksi Jumalan läsnäolon paikoiksi ja huipentuu Kristuksessa. Sen toteutumista julistaa Ilmestyskirja lopunajallisella Eeden-kuvastollaan.

Viime aikoina roomalaiskatolilaisuus on ollut taas mielessäni erään tuttuni kääntymyksen takia. Aloin pohtia näiden pelastusopillisten teemojen äärellä sitä, kuinka kauaksi lännen keskiaikainen pelastusoppi päätyikään kuvaamastani raamatullisesta ja patristisesta visiosta. Edellisessä kirjoituksessani kiinnitin huomiota siihen, että roomalaiskatolilaisuuden mukaan Jumala ei voi antaa syntejä anteeksi (juridisessa mielessä) ilman hyvitystä. Tällaista näkemystä ei löydy ensimmäisen vuosituhannen isiltä. Mutta vielä suurempi juttu on se, että keskiajan ja modernin roomalaiskatolilaisuuden standardinäkemys armosta on ihan ristiriidassa kuvailemani isien käsityksen kanssa. Roomalainen armo hahmottuu näet ihmiseen vuodatettuina hyveinä (usko, toivo ja rakkaus). Siinä missä isät ymmärtävät armon osallisuudeksi Jumalan ominaisuuksiin, kuten jumalalliseen ja elämän antavaan elämään, roomalaiset jampat mieltävät sen vain luoduiksi hyveiksi. Poissa on usko siihen, että armossa on kyse osallisuudesta Jumalan omaan elämään.

Isien armokäsitys on käsittääkseni suljettu lähtökohtaisesti pois, koska roomalaiskatolilaisuudessa on tapana samaistaa Jumalan ominaisuudet ja olemus toistensa kanssa. Siksi ei ole mahdollista ajatella, että ihminen voisi tulla osalliseksi Jumalan omasta elämästä tulematta olemuksellisesti Jumalaksi. Mallissa ei ole ”tilaa” muulle kuin luodulle armolle.

Usein ortodoksien ja roomalaiskatolilaisten keskinäiset mittelöt keskittyvät kysymykseen paaviudesta. Mutta minusta tässä on aika iso kokonaisuus, joka tulisi ottaa huomioon. Jos on kaksi kirkkoa, joista toisen pelastusoppi poikkeaa täysin varhaiskristillisestä ymmärryksestä, se ei ole niin uskottava kandidaatti varhaiskristillisen uskon perijäksi kuin sellainen, joka pitäytyy kirkkaasti isien uskoon. Ja päälle se, että ortodoksiset näköalat ovat suunnattomasti kauniimpia 😉

Lännen legalismi

Kirjoitin reilu vuosi sitten Rooman riemuvuoden mekanistisesta armosta. Kirjoituksessani korostan sitä, että riemuvuoden aneoppi osoittaa, että roomalaiskatoliseen pelastusoppiin kuuluu ortodokseille ominaisen ontologian lisäksi juridinen taso. Roomalaisessa aneopissa ajatuksena on se, että pelastus ei ole vain uudistusta Jumalan kaltaisuuteen vaan samanaikaisesti jumalallisen oikeudenmukaisuuden hyvittämistä.

Historiallisesti ortodoksien ja roomalaiskatolilaisten erot armon luonteessa pääsivät hyvin esille Firenzen kirkolliskokouksessa (1431–1445). Kiirastulen suhteen osapuolet väänsivät siitä, onko tuli materiaalista vai ei (roomalaiskatolilaiset kannattivat, ortodoksit vastustivat), mutta myös siitä, joutuuko kuollut (taivaaseen suoraan pääseviä ja helvettiin joutuvia lukuun ottamatta) kiirastuleen kärsimään Jumalan oikeudenmukaisuuden vaatimaa hyvitystä synneistä. Ortodoksit ajattelivat, että Jumala voi antaa anteeksi ilman hyvitystä hyvyydessään ja ihmisrakkaudessaan, roomalaiskatolilaiset eivät. Nykyään toki roomalaiskatolilaiset korostavat sitä, että kiirastulen pointtina on puhdistaa kuollut taivaskelpoiseksi, mutta historiallisesti oppi ei ole pelkistynyt siihen. Pelkkä ajatus kuoleman jälkeisen puhdistumisen tarpeesta ei olisi ollut ortodokseille ongelma. (Aiheesta kannattaa lukea tämä.)

Ortodoksisuuden ja roomalaiskatolilaisuuden ero kirkastui minulle entisestään, kun näin tämän videon, joka selittää roomalaiskatolisen ja luterilaisen vanhurskauttamisopin eroja. Harvoin käy niin, että näkemykseni menevät uusiksi reformaatioajan kiistoista. Mutta nyt kävi niin. Rooma ja luterilaiset olivat lähempänä toisiaan kuin olin ajatellut. Kumpaakin yhdisti 1500-luvulla se, että ihminen voi saada syntinsä iankaikkisen rangaistuksen (juridisesti) anteeksi vain Kristuksen ristinkuoleman tähden. Minä olin ajatellut niin, että roomalaiskatolisessa mallissa syntien anteeksiantamus perustuisi kasteessa tapahtuvaan uudistukseen (joka taas perustuu Kristuksen sovitustyöhön). Mutta homma ei ilmeisesti mene ihan näin, vaikka ihminen tuleekin kasteessa vanhurskaaksi. Kasteessa tapahtuu ontologinen muutos syntisestä vanhurskaaksi. Rooman mallissa tarvitaan kuitenkin tämän lisäksi vielä synnin iankaikkisen rangaistuksen kuittaaminen, joka perustuu Kristuksen antamaan hyvitykseen. Eli tässäkin on rinnakkain kiirastuliopin tapaan ontologinen ja juridinen taso. Ja sitten tämä asetelma periytyy myös protestanttiseen pyhityksen ja vanhurskauttamisen erotteluun, vaikka malli ei ole identtinen roomalaisen kanssa.

Olin pitkään sitä mieltä, että ortodoksinen lännen juridisuuden kritiikki menee överiksi. Mutta en ole enää ollenkaan varma siitä, onko tuo kritiikki niin metsässä kuin olen ajatellut. Tässä juridiikassa on aivan massiivinen ero idän ja lännen välillä. Sanoisin, että ortodoksit voisivat kyllä suhtautua myönteisemmin juridiseen kieleen. Olennaista on kuitenkin se, ettei sitä tulkita länkkärien tapaan kirjaimellisesti vaan metaforisesti. Vain tällöin Jumalan lempeys, hyvyys ja ihmisrakkaus pääsevät oikeuksiinsa.

Olen kirjoittanut täällä jo aiemmin niin paljon juridisuudesta, etten mene siihen nyt sen syvemmin. Kiinnostuneille löytyy täältä paljon luettavaa.

Uskonnollinen kääntymys ja aviorikoksen logiikka

Kristus nousi kuolleista!

Kuulin juuri, että eräs ortodoksituttavani on liittynyt roomalaiskatoliseen kirkkoon. En tietenkään mene tarkemmin yksityiskohtiin, joita en edes tunne hyvin. Kääntymys toi kuitenkin mieleeni yhden ajatuksen, jota olen pyöritellyt aina silloin tällöin mielessäni: uskonnollinen kääntymys ja aviorikos taitavat noudattaa jokseenkin samankaltaista logiikkaa.

Ajatukseni on se, että usein aviorikokseen päätymisen lähtökohtana on se, että ihminen kokee omassa avioliitossaan jonkinlaista tyytymättömyyttä. Jotain puuttuu, ja tämä hiertää. Sitten törmää ihmiseen, jossa näkee vastauksen tyytymättömyyden kokemuksen taustalla olevaan tarpeeseen. Ja vaikka mieleen sitten nousisi rationaalisia argumentteja avioliiton puolesta ja uutta suhdetta vastaan, tarpeen tyydyttäminen vie helposti voiton.

Jotenkin samalla tavoin on varmaankin uskonnollisen kääntymyksen suhteen. Yksi toinen tuttuni sanoi joskus minulle, ettei hänelle ole koskaan tullut mieleenkään liittyä ortodoksiseen kirkkoon, koska hän kokee saavansa hengelliset tarpeensa tyydytetyiksi nykyisessä yhteisössään. Ei ole siis minkäänlaista tarvetta ”mennä vieraisiin”.

Nämä ajatukset vievät pohtimaan tällaisen tekemäni apologeettisen blogin mielekkyyttä. Tulee sellainen fiilis, että millään esittämilläni argumenteilla ei ole kauheasti painoarvoa, ellei lukijassa ole tyytymättömyyttä nykyiseen hengelliseen tilaansa tai yhteisöönsä. Mutta jos on herännyt jonkinlainen kaipuu kohti ortodoksisuutta – jos ortodoksisuuden kauneus vetoaa – ehkä silloin sydämestä voikin löytyä kaikupohjaa sanoilleni.

Ortodoksisuuteen kääntyminen ei tietenkään ole moraalitonta niin kuin aviorikoksen tekeminen. Päinvastoin! Se on Jumalan tahto. Pointtini onkin vain painottaa sitä, että kääntymisprosessit eivät ole ollenkaan niin rationaalisia kuin voisi ajatella. Mutta jotenkin tällaisten prosessien kautta Jumala johdattaa ihmisiä, jotta he lopulta päätyisivät sinne, minne Jumala heidät haluaa. Lopulta parasta, mitä ihminen voi tehdä löytääkseen totuuden, on oman sielunsa puhdistaminen. Tällöin tyydyttymättömät tarpeet eivät johda harhaan vaan voivat viedä sinne, missä ihminen voi löytää perimmäisen tyydytyksen Jumalassa.

Rooma vai Konstantinopoli, teoreettinen koherenssi vai historiallinen häröpallo?

Tutkin viime kesän ja alkusyksyn aikana melko paljon roomalaiskatolista ja ortodoksista nettiapologetiikkaa. Se näkyi tämänkin blogin kirjoitusten aiheissa. Jossain vaiheessa tuota pikkuprojektiani minulla tuli ähky vastaan. Tuntui siltä, että samat argumentit toistuvat. Samaa lähdeaineistoa luetaan. Johtopäätökset ovat päinvastaiset. Tämä näkyy etenkin kysymyksessä paaviudesta.

Hyvänä esimerkkinä samojen lähteiden erilaisesta tulkinnasta ovat esimerkiksi kourallinen ekumeenisissa kirkolliskokouksissa esiintyviä paavin tai tämän legaatin lausumia, joissa annetaan ymmärtää, että paavi on koko kirkon pää, ettei Rooma voisi langeta harhaoppiin ja ettei kukaan voi tuomita paavia. Roomalaiskatolilaiset tuppaavat ottamaan nämä lausumat kirjaimellisesti, ortodoksit yleensä korostavat sen sijaan sitä, että ne tulee ymmärtää retorisena liioitteluna – ainakin näin ne ymmärrettiin idässä.

Kenties noista kahdesta selitysmallista roomalainen kuulostaa äkkiseltään vakuuttavammalta. Mutta jos perehdytään bysanttilaiseen retoriseen kulttuuriin (joka näkyy esim. väitteissä, että Konstantinopolin patriarkaatti on aina pysynyt harhoista vapaana [vrt. Nestorios], Aleksandrian patriarkka on koko maailman tuomari, tuonelan portit eivät voita Rooman valtakuntaa [vrt. Matt. 16]) ja katsotaan, miten kirkko käytännössä kohteli paaveja, joita pidettiin harhaoppisina (esim. Vigilius tai Honorius), suitsutuksen tulkitseminen retoriseksi liioitteluksi ei kuulosta enää ollenkaan niin pöhköltä. Eli kysymykseksi nousee: mitäs tässä nyt pitäisi sitten tehdä, tulkita kirjaimellisesti vai kontekstuaalisesti?

Minulle itselleni on tullut (ortodoksina) vaikutelma, että roomalaiskatoliset apologeetit suhtautuvat usein ivallisesti väitteeseen, että korkea puhe paaveista olisi liioittelua. Mutta aika paljon ortodoksisen linjan puolesta puhuvat aiemmin mainostamani kirkollista primaattia koskevat ekumeeniset dokumentit (tämä, tämä, tämä), joissa roomalaiskatoliset aiheen huippututkijat myöntävät, ettei idässä uskottu Vatikaani I:n mukaiseen paaviuteen ensimmäisellä vuosituhannella. Tästä on kaiketi pääteltävissä, etteivät hekään tulkitse noita lausumia kirjaimellisesti. Asiantuntijat voivat toki erehtyä, mutta luulisi lähtökohtaisesti, että heillä olisi paremmat mahdollisuudet päätyä historiallisesti tarkkoihin tuloksiin kuin random nettiapologeeteilla. Ja jos roomalaiskatolilaisilta otetaan nuo muutamat lausumat pois argumentaatiopakista, silloin käteen ei jää kovinkaan paljoa. Lähinnä paavien jokseenkin monitulkintaisia lausahduksia 300-luvun lopusta ja 400-luvun alusta eteenpäin.

Evidenssiä Vatikaani I -tyyliseen paaviuteen löytyy aika vähän ensimmäiseltä vuosituhannelta, vaikka sitä pitäisi löytyä Vatikaani I:n mukaan runsaasti. Niinpä on ehkä aiheellista kysyä, miksi jotkut ovat kuitenkin vakuuttuneet roomalaiskatolilaisuudesta ja kääntyneet siihen jopa ortodoksisuudesta. Joskus toki kyse voi olla tietämättömyydestä, mutta monesti ei. Ajattelen, että taustalla vaikuttavat aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani ei-rationaaliset syyt.

Mieleeni tulee etenkin eräs nuori mies, joka ehti olla muutaman vuoden ortodoksina ennen roomalaiskatolilaisuuteen kääntymistä. Hän luetteli kääntymyksensä tueksi älyllisiä argumentteja paaviuteen ja Filioquehen sun muuhun liittyen. Mutta hän mainitsi myös sen, että hänen ortodoksipappinsa oli ollut entinen baptisti, joka oli otettu mirhallavoitelun kautta kirkkoon. Koska tämä oli upotettu vain kerran baptistikasteessa, jotkut ortodoksit olisivat pitäneet hänen ottamistaan kirkkoon mirhallavoitelemalla epäpätevänä. Niinpä mainitsemani nuori mies koki, ettei hän voinut olla varma, onko hänen pappinsa todella pappi. Roomalaiskatolilaisuudessa sen sijaan hänellä voi olla varmuus pappinsa kasteesta. Kasteen ulkoiseen muotoon ei ole samalla tavalla fiksaannuttu kuin idässä. Ja kun paavi on antanut käytännölle tuen, siihen voi luottaa.

Minulle syntyi vaikutelma, että tuo kaveri paini pahan epävarmuuden kanssa, ja tämä on lopulta kääntymyksen selittäjä: paavin tuoma varmuus vaikuttaa olevan rationaalisen argumentaation taustalle kätkeytyvä emotionaalinen syy, joka oli aivan ratkaiseva kääntymyksen selittäjä. Argumentit erinäisiin oppikysymyksiin liittyen vain oikeuttavat rationaalisesti ratkaisua, jota motivoi perimiltään tietynlainen varmuushakuisuus. Kuvaavaa on se, että jos paavius kumottaisiin, tuo kaveri luopuisi omien sanojensa mukaan kokonaan kristinuskosta. Ei mitenkään rationaaliselta tuntuva ratkaisu, ellei etsi ehdotonta varmuutta ja koe, ettei kukaan muu voi sitä taata kuin paavi.

(Ongelmalliseksi kasteen pätevyyteen vetoavan oikeutuksen tekee muuten se, että roomalaiskatolilaisuudessa ”me kastamme sinut” -muotoilu tekee kasteesta epäpätevän. Muutama vuosi sitten oli keissi, jossa tuhansia oli kastettu tuolla muodolla. Niinpä roomalaiskatolilaisuutta vaivaa sama kasteongelma, vaikka kasteen ulkoiseen muotoon sanoja lukuun ottamatta ei ole kiinnitetty samalla tavoin huomiota kuin idässä. Kenties Roomassa voi olla paljon enemmän teoreettisesti epäpäteviä pappeja kuin meillä ortodokseilla, jos lähdetään tällaiselle linjalle. Minä ajattelen, että perimmäinen ratkaisu näihin ongelmiin on Jumalan hyvyyteen ja joustavuuteen luottaminen.)

Minulle on jäänyt käteen tutkimuksistani myös sellainen ajatus, että roomalaiskatolilaisuus on teoreettisesti todella hyvältä kuulostava systeemi. Ortodoksinen systeemi on paljon hajanaisempi, kun piispat ovat ruhtinaita omissa hiippakunnissaan eikä kirkko pystyy linjaamaan ortodoksisia käsityksiä niin notkeasti kuin Rooman keskusjohtoinen systeemi. Toki tämä hajanaisempi malli tekee paljon vaikeammaksi kirkon uskon ja käytäntöjen määrätietoisen muuttamisen kuin roomalainen.

Jos kuitenkin irrottaudutaan hetkeksi teoreettisista malleista ja katsotaan historiallisia lähteitä, kaikki myöntävät sen, että kirkko toimii ensimmäisen vuosituhannen aikana synodaalisesti ja piispakeskeisesti. Tämä ei sinänsä kumoa roomalaiskatolilaisuutta, mutta heillä on todistustaakkana osoittaa, että synodaalisuudesta huolimatta uskottiin paaviuteen Vatikaani I:n hengessä. Meillä ei kuitenkaan ole kirkon praksiksessa mitään merkkejä Vatikaani I -tyylisestä primaatista ennen joitain 800-luvun paavin sooloiluja, joista lopulta paavitkin sanoutuivat irti (ks. Konstantinopolin synodi 879–880). Sen sijaan meillä on esimerkkejä, jotka ovat ristiriidassa tuollaisen paaviuskäsityksen kanssa. Niinpä ajattelen, että ihmisen pitää tehdä valinta Rooman historiattoman mutta teoreettisesti hienon ja koherentin mallin ja ortodoksisen historiaan syvästi juurtuneen epämääräisyyden välillä. Jos on analyyttinen ja varmuushakuinen, ei ole ihme, että Rooma vie mukanaan. Jos taas antaa suuren painoarvon kirkon historialliselle praksikselle ja apostolisten perinteiden säilyttämiselle ja pystyy elämään itäeurooppalaisen sekavalla mielellä, Roomasta ei ole kilpailijaksi.

Tämä ero läntisen teologisen koherenssin ja ortodoksisen epämääräisyyden välillä ei toki leimaa vain kysymystä paaviudesta. Se on yleisempi ilmiö, joka leimaa lännen ja idän kristillisyyden luonteita. Tuo aiemmin mainitsemani kaveri kehittelee systemaattisteologisesti hienolta kuulostavia malleja ja poimii yksittäisiä historiallisia esimerkkejä tai kirkkoisien lainauksia näkemystensä tueksi. Tosi läntistä. Jos ei lähde liikkeelle systemaattisesta teologiasta, kirkon historian moniäänisyys lyö vahvemmin vasten kasvoja. Minusta usein vaikuttaa siltä, että monessa kysymyksessä on paikallistraditioita ja erilaisia näkemyksiä ja piispat pitävät homman tavallaan kasassa. He käytännössä linjaavat, missä menevät sallittujen näkemysten rajat. Ja aina tätä rajanvetoa ei argumentoida mitenkään hienon teologisesti. Usein perusteet jäävät mysteeriksi. Esim. kirkkoon ottamisen kysymyksessä päädytään kolmeen kirkkoon ottamisen tapaan, mutta ensimmäiseltä vuosituhannelta ei löydy mistään hienoa systemaattisteologista selvitystä siitä, miksi juuri nuo kolme tapaa kullekin ryhmälle. Argumentoinnissa korostuu konsiilien ja piispojen valta tehdä linjauksia.

Minä olen tietysti läntinen ihminen, joka kaipaa koherenssia, teologista selkeyttä ja varmuutta. Ymmärrän ainakin osittain Rooman vetovoiman. Ehdoton sitoutuminen paaviin on helppo tie päästä uskonnolliseen varmuuteen ja ainakin teoreettisesti koherentteihin näkemyksiin. Ortodoksinen tie taitaa olla paljon vaivalloisempi. Tässä pitäisi ennen kaikkea olla kuuliainen piispalle ja luottaa häneen. Vaikka piispat eivät ole erehtymättömiä, Kristus on antanut heille kirkollisen vallan ja siksi heille tulee osoittaa kuuliaisuutta. Tämän lisäksi on olennaista kilvoitella ja löytää Jumala ja hänessä varmuus. Ja sitten Jumalan kokemisesta voi saada kenties näkökyvyn, jossa kirkon kaikessa rosoisuudessa on näkyvissä ihmeellistä koherenssia.

Perheongelmia

Kirjoitin noin vuosi sitten pienen jutun ortodoksisuuden ongelmista. Silloin ilmaisin syvän luottamukseni siihen, että kyllä nykyiset ongelmat korjaantuvat. Sekopäinen kirkkohistoria rohkaisee toivomaan niin. Tuon kirjoituksen jälkeen olen kuitenkin miettinyt, että ongelmien suuruuteen vaikuttaa varmasti aika paljon se, mistä perspektiivistä niitä lähestyy. Tämä käy jotenkin ilmeiseksi roomalaiskatolisen apologetiikan äärellä.

Roomalaiskatolisessa apologetiikassa on joitain ortodoksisuutta vastaan suunnattuja argumentteja, jotka toistuvat usein. Ne painottavat ortodoksisuuden epämääräisyyttä. Näiden joukkoon kuulu se, että eri ortodoksisen paikalliskirkot ottavat eri tavoin muiden kirkkojen jäseniä kirkon yhteyteen. Eriävät asenteet eronneiden uudelleenavioitumiseen sekä ehkäisyvälineiden käyttöön mainitaan myös usein esimerkkeinä. Sitten toki painotetaan ortodoksisen maailman sisäisiä skismoja sekä etnistä kuppikuntaisuutta ikään kuin pysyvinä ongelmina, joita tuskin saadaan koskaan ratkaistua. Luonnollisesti kaikkiin epäkohtiin ratkaisuksi hahmottuu paavi ja Rooman magisterium.

En lähde tässä pureutumaan näihin esimerkkiongelmiin sen tarkemmin. Monen asian suhteen myöntäisin, että kyseessä on todellinen ongelma (vaikka minun henkilökohtaisella mielipiteelläni ei tosin ole kauheasti mitään väliä). Sen sijaan haluan oikeastaan sanoa vain sen, että nämä ongelmat hahmottuvat varmaan aika eri tavoin riippuen siitä, onko näkökulma niihin kirkon sisä- vai ulkopuolelta tuleva. Ymmärrän toki, että siinä vaiheessa, kun ihminen arvioi sitä, mihin kirkkoon kuulua, jotkin yksittäiskysymykset ovat kenties painavia. Mutta kun on osa tätä kirkkoperhettä, silloin niihin suhtautuu vähän eri tavoin. Ne ovat minun perheeni ongelmia. Voin hyvin myöntää, että ongelmia ne ovat, mutta ne eivät kuitenkaan kyseenalaista sitä, että tämä kirkko on Jumalan erityisen läsnäolon paikka maan päällä. Ja kun sitten katson kirkon historiaa, voin olla luottavainen, että lopulta ongelmat ratkeavat.

Mainittujen kysymysten pyörittelyyn liittyy ongelma, jota olen täällä viime aikoina hieman pitänyt esillä. Meillä läntisillä ihmisillä on usein vähän sellainen ajatustapa, että meiltä pitäisi löytyä näkemyksiä yhteen ja toiseen asiaan. Kullakin pitäisi olla jotenkin ulkopuolisen tarkkailijan rooli, jotta voisi teoreettisesti ja mahdollisen objektiivisesti ottaa kantaa kysymykseen jos toiseenkin. Mutta tämä ei ole ollenkaan ortodoksinen lähestymistapa. Ortodoksina minä olen yksi jäsen kirkkoperheessä. Minulla on oma paikkani, jossa voin toimia koko ruumiin hyväksi. Mutta tällaisten isojen ongelmakohtien selvittely ei ole oikeastaan minun heiniäni. Ne ovat piispojen vastuulla. Niiden älyllisen pohdiskelun sijaan minulla ikään kuin annetaan tila ja lupa keskittyä ihan muuhun. Omaan hengelliseen elämääni. Perheeni rakastamiseen.