Kaikkea ei tarvitse tietää

Toissakertaisen kirjoituksen jatkoksi tuli mieleen kirjoittaa vielä ylipäätään siitä, mikä on tietämisen arvoista. Minä olen yrittänyt opetella siihen, että suhteuttaisin aina sitä, mitä teen, elämäni tarkoitukseen, joka on sieluni pelastuminen. En ole tämän tavoitteen toteuttamisessa mitenkään täydellinen ja lankeilen koko ajan. Mutta teoriassa homma menee niin, että kun minun tekee mieli katsoa esimerkiksi uutisia, nettivideoita tai jotain muuta hömppää, mietin, onko niistä minulle todella hyötyä. Harvoin kadun sitä, että jätän jotain katsomatta. Mainitsemani uutisetkin ovat usein vain viihdettä. Klikkiotsikoita ja turhaa juoruilua, jotka eivät ruoki mitään ylevää. Mutta asioista pitäisi kuulemma ”olla perillä”…

En tiedä, onko se jonkin sortin ajattelun demokratisoitumista vai mitä, mutta usein minusta tuntuu siltä, että sillä pitäisi olla kauheasti väliä, mitä mieltä ihminen on. Ihan kuin kaikkien mielipiteillä olisi suurta painoa-arvoa. Ja kaiken lisäksi jokaisella pitäisi olla kaikkeen mielipide. Mutta miksi? Eikö sielun rauhan kannalta olisi paljon parempi, että keskittyisi niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa? Turha hajauttaa sieluaan kaiken maailman murheisiin. Jos haluaa tulla pyhäksi, se vaatii armotonta kamppailua siinä elämäntilanteessa, jossa itse on. Jumalan armon avulla kaikki voimat siihen.

No, minä olen tällainen kummajainen, jonka mieli pyörii maailman ongelmien sijaan usein teologisissa ongelmissa. Ja näissäkin voi päätyä ihan hyödyttömiin tuumailuihin, joissa ei ole mitään hengellisesti rakentavaa.

Annan esimerkin. Ymmärtääkseni Dositheoksen uskontunnustus (1672) on ortodokseille normatiivinen. Sen mukaan vain ortodoksinen pappi (tai piispa) voi toimittaa pätevän ehtoollisen (artikla 17). Jos kohta tulkitaan niin, että ehtoollinen ei ole pätevä jonkun muun sitä toimittaessa, ajatus on hyvin linjassa ortodoksisen kirkkokäsityksen kanssa, jossa ehtoollinen tekee kirkon yhdeksi. Jos oikea ehtoollinen löytyisi muualtakin kuin ortodoksisesta kirkosta, olisi vaikea nähdä, miten se yksin olisi uskontunnustuksen yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko. No, minä olen siinä käsityksessä, että roomalaiskatolilaisten parissa on kuitenkin syvää ehtoollishurskautta ja vaikuttavia kokemuksia ehtoollisen äärellä. Niinpä olen pähkäillyt, miten olisin uskollinen Dositheokselle, mutten mitätöisi roomalaiskatolilaisten ilmeisen syvää ehtoollishurskautta. Olen päätynyt sellaiseen ajatukseen, että Jumala voi nähdä roomalaiskatolilaisten rakkauden ehtoollista kohtaan ja vaikuttaa heidän ehtoollisessaan jotenkin poikkeuksellisesti armollaan. Eli Dositheoksen lausuma on totta, mutta Jumala haluaa silti vaikuttaa jollain tavoin roomalaiskatolisessa ehtoollisessa.

Toisena esimerkkinä voisi mainita sen, että olen parhaillani tekemässä tutkimusta, joka liittyy mystisiin kokemuksiin. Vaikuttaa siltä, että monissa eri hengellisissä perinteissä on samankaltaisia mystisiä kokemuksia. Ortodoksina minulle on tullut mieleen kaksi tulkintamallia niiden suhteen: ne ovat joko Jumalan antamia aitoja, mutta poikkeuksellisia kokemuksia, tai sitten niiden alkuperä on demoninen. Ehkäpä jokin muukin vaihtoehto on, ei ole tullut kuitenkaan mieleen. Suhtaudun jotenkin lähtökohtaisen nuivasti psykologisoiviin selityksiin. Toivoisin toki jälleen, että kokemusten alkuperä liittyisi vahvasti Jumalaan. Varsinkin kategorisesti paha kuitenkaan sanoa kauheasti mitään.

Pointsini näissä esimerkeissä ei ole nyt hahmotella ehdottomia vastauksia. Pikemminkin vain kysyn: mitä väliä kysymyksillä on minun kannaltani? Ne eivät ensinnäkään kosketa minua suoranaisesti ja toiseksi minulla ei ole käytännössä mitään mahdollisuutta saada niihin vastauksia. Niinpä niiden pyörittelyyn ei kannattaisi kauheasti tuhlata energiaa. Eivätköhän vastaukset selviä sitten aikojen lopulla, jos ovat selvitäkseen.

Ortodoksisessa hengellisyydessä hienoa on se, että painopiste on älyllisen tietämisen sijaan kokonaisvaltaisessa pyrkimyksessä seurata Kristusta. Minun ei siis tarvitse tietää monestakaan asiasta yhtään mitään. Voin keskittyä niihin juttuihin, jotka Jumala on antanut elämääni. Ja voin parhaani mukaan pyrkiä seuraamaan hänen tahtoaan, jotta oppisin tuntemaan hänet – en niinkään älyllisesti – vaan koko sieluni syvyydellä.

Tässä erään nunnan mainiota höpinää aihetta sivuten.

Opin johtamisella Maria ikuiseksi neitseeksi ja taivaan kuningattareksi?

Kirjoitin ennen joulua täällä opin johtamisesta yksin Raamattu -periaatteeseen liittyen. Väitin silloin, että kysymys siitä, missä menee opin johtamisen rajat, ei ole ihan yksinkertainen. Lisäksi totesin, että ortodoksitkin voivat uskoa Raamattuun uskon riittävänä lähteenä, mikäli ajatellaan, että uskon totuudet voivat löytyä ikään kuin kätkettyinä Raamatusta. Ajattelin tänään soveltaa tätä ajatusta tueksi ortodoksiselle ja roomalaiskatoliselle opetukselle, että Jumalansynnyttäjä on sekä ikuinen neitsyt että taivaan kuningatar.

Haen väitteilleni vähän vauhtia taannoisesta tapaamisestani erään Vanhan testamentin varhaiskristilliseen reseptioon erikoistuneen tutkijan kanssa. Hänen erityisalaansa on siis paneutua siihen, kuinka varhaisina vuosisatoina kristityt ymmärsivät Vanhaa testamenttia. Hänen mukaansa nykyään on yleistä ajatella tutkimuksessa, että varhaiskirkossa Vanhan testamentin säädösten nähtiin saaneen uuden, kirkastetun muodon kirkon elämässä. Vanhaa ja uutta ei siis aseteta vastakkain, vaan niiden välillä nähdään jatkumo.

Ajatus ei ollut minulle uusi. Oli oikeastaan kiva saada omalle näkemykselle tutkimuksen tukea. Olen tällä blogillakin jo hahmotellut esimerkiksi Uuden liiton kolminaista virkarakennetta jatkumona Vanhan testamentin virkarakenteelle. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että Apostolien tekojen 15. luvun Jerusalemin kokous ei vapauttanut kristittyjä Mooseksen laista. Kenties olen myös luonut yhteyksiä esimerkiksi 12 patriarkan ja 12 apostolin välille. Tapaamisen jälkeen mieleeni tuli sekin, että Kristus itse sanoo, ettei hän tullut kumoamaan tooraa vaan täyttämään sen. (Matt. 5:17) Kun kristityt on kutsuttu seuraamaan Herraansa, näin ollen tooran täyttäminen kuuluu heillekin.

Tämä jatkumon näkeminen vanhan ja uuden liiton välillä on perustava lähtökohta Marian ikuisen neitsyyden ja taivaan kuningattaruuden raamatulliselle uskottavuudelle. Ikuisen neitsyyden kannalta on olennaista tuoda mieleen se, että Mooseksen laissa rituaalinen epäpuhtaus estää Jumalan lähestymisen. Rituaalinen epäpuhtaus ei ole moraalista, mutta se on silti ongelma yhteydelle Jumalaan.

Evankelista Luukas kuvaa Jumalansynnyttäjän liitonarkkina (Luuk. 1:35, vrt 2 Moos. 40:35; Luuk. 1:39–45, vrt. 2 Sam. 6:2–11). Kun Jumalansynnyttäjä on näin ollen Jumalan erityinen asuinpaikka, jossa Jumala oli vähintään yhtä syvällä tavalla läsnä kuin kaikkeinpyhimmässä vanhan liiton aikaan, ajatus, että Jumalansynnyttäjä olisi ollut sukupuoliyhteydessä edes Poikansa syntymän jälkeen, asettuu ongelmalliseen valoon. Kyse olisi ollut Jumalan temppelin rituaalisesta saastuttamisesta.

Lisäksi voidaan nostaa pöydälle Kristuksen sikiämisen ilmoittaminen. Kun enkeli Gabriel ilmoitti Marian tulevan raskaaksi, tämä vastasi: ”Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon.” Tähän vastaukseen harvoin pysähdytään. Vaikka Jumalansynnyttäjä oli nuori, hänelle tuskin oli tuntematonta, kuinka yleensä tullaan raskaaksi. Siksi hänen kysymyksensä on aika outo. Miksi siinä olisi mitään ihmeellistä, että hän tulisi raskaaksi? Hän painottaa jostain syystä sitä, että on neitsyt ja siksi hämmentyy Gabrielin sanomasta. Aika luonteva selitys hämmennykselle olisi se, että hän oli vihkiytynyt neitsyeksi ja piti siksi Gabrielin sanoja ihmeellisinä. Ja juuri tällaisena neitsyyteen vihkiytyneenä kirkko on pitänyt häntä jo varhaisimmista Uuden testamentin ulkopuolisista lähteistä alkaen.

(Marian hämmennyksestä tuli mieleen väite, että Jes. 7:14:sta ei puhuisi neitseen tulemisesta raskaaksi merkkinä vaan nuoren naisen raskaudesta. Kysyin jo lukion uskonnonopettajalta, mikä merkki se muka olisi, jos nuori nainen tulisi raskaaksi. Varsinkin tuohon aikaan yleinen juttu. Niin Jesajan kohdassa kuin Marian vastauksessa pitää olla jostain erityisestä jutusta kyse.)

Marian ikuista neitsyyttä vastaan esitetään joskus raamatullisia vastaväitteitä. Ne kumoaa aika hyvin vanhan kirkkoni edesmennyt pastori Markku Särelä. Kannattaa katsoa täältä sivut 176–178 😊

Siirryn Mariaan taivaan kuningattarena. Jos pidetään mielessä se, että hänet kuvataan liitonarkiksi, Ilmestyskirjasta löytyy mielenkiintoinen kohta: ”Taivaassa avattiin Jumalan temppeli, niin että temppelissä oleva liitonarkku voitiin nähdä. Salamat leimusivat, ukkonen jylisi, maa järähteli ja raemyrsky riehui.” (Ilm. 11:19) Heti tämän perään luvussa 12 kuvataan taivaalla näkyvä nainen, joka kyllä samaistuu seurakuntaan, mutta samalla hänessä on selkeitä yhtymäkohtia Jumalansynnyttäjään. (Yhtymäkohdista ks. tämä) Historiallinen liitonarkki oli hävinnyt jo ajat sitten. Voitaisiinko tässä puhua siis symbolisesti Jumalansynnyttäjästä, varsinkin, kun heti perään aletaan kuvailla häntä muistuttavaa hahmoa? On turha asetella vastakkain Jumalansynnyttäjää ja kirkkoa luvun 12 naisena, koska edellinen on jälkimmäisen ruumiillistuma.

Uuden ja Vanhan testamentin yhteydet tuovat vielä lisätukea ajatukselle Mariasta taivaan kuningattarena. Salomon valtakunnassa näet kuningataräidillä oli erityisasema. Hänellä oli paikka kuninkaan vieressä ja pystyi välittämään pyyntöjä tälle. (1 Kun. 2:19–20) Jos nyt kuninkaamme on taivaissa ja kirkossa vanha liitto saa kirkastetun täyttymyksensä, eikö olisi kummallista, jos kuningataräiti ei olisi Poikansa rinnalla taivaissa välittämässä pyyntöjä puolestamme?

Tässä esitetyt päätelmät eivät ole absoluuttisen varmoja. Mutta tarvitseeko niiden olla? Kun kirkon isät puhuvat toisinaan Raamatun riittävyydestä opin lähteenä, ajatuksena ei ole se, että kaikki kirkollinen opetus olisi eksplikoitu siinä vastaansanomattoman selkeästi. Raamatun riittävyyden nimeen vannovalle ortodoksille riittää se, että erinäiset opetukset löytävät pohjansa Raamatusta. Sola scripturan kanssa oppien todistamisen rima on paljon korkeammalla, koska siihen liittyy erinäisiä oletuksia Raamatun selkeydestä ja yksiselitteisyydestä. Sellaisia ei ole kuitenkaan minulla, ei isilläkään. Eikä muuten apostoli Pietarillakaan. Suosittelen katsomaan, miten hän perustelee Messiaan ylösnousemusta Vanhalla testamentilla Apostolien tekojen toisessa luvussa. Aika kaukana luterilaisesta Raamatun käytöstä.

Vapaaksi apologeettisesta kierteestä

Olen tavannut joitain nuoria miehiä, jotka ovat tutustuneet ortodoksisuuteen nettiapologetiiikan kautta. He ovat siis esimerkiksi katselleet YouTubesta ortodoksien tekemiä videoita, joissa ortodoksisuutta puolustellaan erinäisin argumentein ja muita tunnustuskuntia tai uskontoja kritisoiden. Näissä videoissa ei ainakaan teoreettisesti ole välttämättä mitään vikaa. (Osa on kyllä monessa mielessä myrkyllisiä.) Mutta niihinkin videoihin, jotka ovat sisällöltään kunnossa, liittyy kuitenkin yksi iso vaara: ihminen voi jäädä turhan jumiin apologeettiseen mielenmaisemaan. Uskossa painottuu liian paljon älyllinen argumentaatio ja oikeassa oleminen.

Eikä tämä kuvaamani ongelma koske vain muita. Se on myös omani. Minä olen aivan liian nuorena apologetiikkaan syventynyt kaveri. Lisäksi olen vielä tehnyt väitöskirjani varmuudesta. Joskus saan itseni kiinni siitä, että haluan löytää ortodoksisuudelle vastaansanomattoman hyviä perusteluita nykyisen pluralistisen maailman pyörteissä. Ja aina joudun kohtaamaan sen, ettei sellaisia ole. Varmuustutkijana minulle on tullut tutuksi se, että historialliset lähteet eivät voi koskaan antaa ehdotonta varmuutta. Niihin liittyy aina tulkinnallista avaruutta. Lisäksi tunnemme historiaa aina vain osittain. Kaikki ei ole säilynyt. Ja tämä välttämättä vaikuttaa olemassa olevien lähteiden tulkintaan. Järkiperusteetkin ovat vähän niin ja näin. Aina voi olla esimerkiksi niin, että hienot argumenttini rakentuvat jonkin virheellisen oletuksen varaan, jota ei ole tarpeeksi reflektoitu. Näin nettiapologetiikan kaksi keskeistä lähdettä osoittautuvat riittämättömäksi ehdottoman varmuuden antamiselle.

Vaikka ehdoton varmuus jääkin saavuttamatta, tämä ei tarkoita sitä, että tarvitsisi ruveta täydeksi relativistiksi. Minusta ortodoksisuuden tueksi voi löytää paljon perusteita, jotka tekevät siitä sekä historiallisesti että järjellisesti uskottavan vaihtoehdon. Tänään en kuitenkaan halua mennä tähän tarkemmin. Olen sitä mielestäni käsitellyt blogilla jo kohtuullisen riittävästi. Sen sijaan ajattelin tehdä yhden antropologisen huomion uskonnollisen varmuuteen liittyen.

Viime vuosina olen vähitellen siirtynyt tutkimuksessa 1500-luvulta kohti kirkkoisiä. Maksimos Tunnustajasta on tullut minulle erityisen mieluisa tutkimuskohde. Olen huomannut Maksimoksesta esitelmöidessäni, että lähes aina päädyn puhumaan hänen ihmiskäsityksestään, olipa aihe mikä tahansa. Tämä sen takia, että hänen ajattelussaan – sekä ortodoksisuudessa ylipäätään – ihmiskäsityksellä on suuri vaikutus teologiseen ajatteluun ja kilvoitteluun.

Varmuuskeskustelun kannalta mielenkiintoinen juttu on se, että Maksimoksen ja itäisen perinteen mukaisen antropologian mukaan ihmissielun korkein kyky ei ole rationaalinen päättely tai asioiden älyllinen käsittäminen. Sielun korkeinta toimintaa on Jumalan hengellinen katseleminen. Ja tämä onnistuu jo tässä elämässä. Hengellisen katselemisen kautta voimme saada tietoa, joka on varmempaa kuin mikään muu. Kyse on suorasta Jumalan tuntemisesta – Jumalan, joka on muuttumaton. Tätä Jumalan tuntemista ei horjuta historiallisten lähteiden luotettavuuden kysymykset. Ei päättelyiden väärät taustaoletukset. Ei muuten myöskään aistiharhojen mahdollisuus.

Kun siis minä tai joku nuori mies päätyy turhan apologettiseen kehään etsimään ehdotonta varmuutta sellaisesta, mistä sitä ei voi löytää, pitäisi muistaa itseään siitä, että varmuuden voi löytää vain Jumalan näkemisestä. Jotta siis varmuuden janoni voisi tyydyttyä, minun pitäisi suuntautua kohti Jumalaa. Kilvoitella sielun puhdistamiseksi, jotta minulla olisi hengelliset silmät nähdä hänet.

Kun varmuuteni ortodoksisuudesta rakentuu Jumalan tuntemisen kokemukselliselle perustalle, silloin apologeettisista argumenteista tulee aika toissijaisia ainakin oman uskon kannalta. Joku voi esittää hienoja perusteluita sille, miksi ortodoksisuus on väärässä. Ehken osaa vastaa kaikkeen. Mutta minulle voi silti olla täysin selvää, että olen oikeassa paikassa. Missään muualla en ole näet voinut oppia tuntemaan Kristusta sellaisella syvyydellä kuin täällä. Ja vaikka oma Jumalan tuntemukseni jäisikin vajavaiseksi, voin kuitenkin kohdata sellaisia ihmisiä, jotka todella tuntevat Jumalan. Tai ainakin voin lukea heistä, jos ei muuten. He ovat lopulta paras ”älyllinen” argumentti sen puolesta, että Jumala toimii erityisellä tavalla tässä kirkossa.

Olen täällä tainnutkin sanoa, että kääntymystäni ennen tutkin vuosikausia apologeettista materiaalia ortodoksisuutta vastaan ja sen puolesta. Lopulta kaikkein parhaimmaksi argumentiksi muodostui pyhä Johannes. Hänen pyhyytensä teki maailmankuvaani pahoja säröjä. Opilliset rakennelmani alkoivat vaappua. Ja sitten ihmeenomaisesti ortodoksisuus alkoi aueta minulle. Ja sitten kun on kerran päässyt tähän pisteeseen, ei pitäisi enää Lootin vaimon tavoin katsoa taaksepäin, etsiä suurempaa varmuutta apologeettisista argumenteista.

Pieperin kaksi uskontoa

Hyvää uutta vuotta!

Koin aikoinaan vahvaksi argumentiksi luterilaisuuden puolesta Franz Pieperin dogmatiikan väitteen, että maailmassa on vain kaksi uskontoa, evankeliumin uskonto ja lain uskonto, armon oppi ja tekojen oppi. Ajattelin, että pelastusopiltaan luterilaisuus poikkeaa niin muista uskonnoista, että sen täytyy olla oikea uskonto.

Pieperin väitteessä on jännää se, ettei sille ole mitään raamattuperusteita. Ajatus johdetaan luterilaisesta pelastusopista. On kuitenkin huomionarvoista, ettei Raamatusta itsestään löydy Pieperin jaottelua mistään. Pikemminkin Raamattu näkee lainkin armona: ”Hänen täydestään olemme saaneet armoa armon sijaan.” (Joh. 1:16)

Täältä ulkopuolelta katsottuna Pieperin väite vaikuttaa monella tavalla oudolta. Se esimerkiksi olettaa, että kaikki maailman uskonnot toimisivat jollain tekojen ansiollisuuden logiikalla. Niissä on mukamas kyse yrittämisestä kelvata teoilla Jumalalle. Voin omakohtaisesti sanoa, että tällainen mentaliteetti ei ole ainakaan ortodokseilla. En usko, että monilla muillakaan. Toisaalta voidaan toki väittää, että ehkä mentaliteettia ei dominoi tietoisesti teoilla kelpaaminen, mutta mikäli pelastus nähdään Jumalan ja ihmisen yhteistyönä, silloin pitäydytään joka tapauksessa ”tekojen oppiin”. Niin kauan kuin ihminen mitenkään myötävaikuttaa pelastukseensa, ollaan lain uskonnon seuraajia.

Kysymys pelastukseen myötävaikuttamisesta on jännä. Jos unohdetaan hetkeksi taivaalliset oikeussalit ja otetaan konkreettinen näkökulma. Nähdäkseni luterilaisetkin myöntävät käytännössä sen, että ihminen myötävaikuttaa pelastukseensa. Jos ihminen ei näet mene kasteelle, nauti ehtoollista ja ylipäätään käy kirkossa, mahdollisuudet pelastukseen ovat huonommat kuin armonvälineihin aktiivisesti osallistumalla. Koska armonvälineisiin osallistuminen edellyttää konkreettisia ihmistekoja, luterilainenkin tarvitsee tekoja pelastuakseen (ainakin normaalitapauksessa). Teot näet mahdollistavat Jumalan vaikutuksen armonvälineiden kautta.

Konkreettinen näkökulma saa kysymään: kuinka teoreettinen Pieperin malli oikeastaan on? Vaikuttaa näet siltä, että kaikki tekevät tekoja pelastuakseen. Luterilaisten ero on sitten se, että heillä on hyvin pikkutarkka teoreettinen malli, jossa teot suljetaan tietyssä mielessä pelastuksesta pois. Ja kun kyse on omalaatuisesta teoreettisesta mallista, ei ole sinänsä ihme, että kyseessä on luterilaisuuden, tai laajemmin prostetanttisuuden, ainutlaatuinen piirre. Jokaisessa uskonnossa on omat kuriositeettinsa. Jos jostain sellaisesta tekee oikean uskon ehdottoman tunnusmerkin, maailman uskonnot voi jakaa kahteen leiriin: minun uskontooni ja muihin uskontoihin.

Toki Pieperin väitettä voi vielä haastaa muilla uskonnoilla tai niiden varianteilla. Ymmärtääkseni on esimerkiksi joitain buddhalaisuuden muotoja, joissa ”pelastumisen” hahmotetaan tapahtuvan sulasta laupeudesta. Ehkäpä luterilainen löytää tuollaisestakin uskonnosta jonkin inhimillisen aktiivisuuden muodon ja siten pyrkii kumoamaan sen, että kyseessä olisi armon uskonto. Jos kuitenkin luterilaisuuden laittaisi samanlaiseen syyniin, en usko senkään kestävän paremmin. Tuossa jo luettelenkin, miten synergististä luterilaisuus on käytännössä. Noiden esimerkkien lisäksi voi toki mainita vielä itse uskomisen. Vaikka usko hahmotetaankin luterilaisuudessa vanhurskauttamisessa vain välineenä, kyseessä on ihmisen toiminta, joka toki syntyy Hengen vaikutuksesta. Koska kyse on kuitenkin ihmisen toiminnasta, ihminen on jollain tavoin aktiivinen jo vanhurskauttamisessa. No, jotkut ”mannermaalaiset” ovat tämän probleeman edessä päätyneet korostamaan uskoa salattuna yhteytenä Kristukseen. Ihmisen sielun liikkeet ovat tämän yhteyden seurausta. Tämä malli on kuitenkin Raamatun valossa ongelmallinen. Siellähän Aabraham uskoo, ja se luetaan hänelle vanhurskaudeksi.

Muiden uskontojen lisäksi Pieperin kahden uskonnon mallin haastaa myös kristillinen ”kaikki pääsevät taivaaseen -meininki”. Kyseessähän on nykyään sangen suosittu suuntaus, kun kukaan ei oikein halua uskoa helvettiin. Usein ajatellaan, että ihminen kenties jollain tavoin puhdistetaan kuoleman jälkeen taivaskelpoiseksi. Mutta tämänkin voi ajatella tapahtuvan sulasta armosta, joten ajatus ei sinänsä oleta teoilla Jumalalle kelpaamista. Ja sitä paitsi luterilaisetkin taitavat uskoa jonkinlaiseen uudistumiseen kuoleman jälkeen. Iankaikkisessa elämässä ei ole näet enää syntiä eikä siellä eletä vieraan vanhurskauden varassa.

Näiden huomioiden perusteella sanoisin, että Pieperin väite, että maailman uskonnot voi jakaa kahteen leiriin, on retorisesti iskevä. Substanssiltaan se jää kuitenkin melko ohueksi.

Luterilaisuuden lahjoja

Joskus ortodoksien parissa kuulee sellaista puhetta, että ortodoksisuuteen kääntyneen pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä on vanhassa kirkossa saanut. Nyt se pyhitetään ortodoksisuudessa. Minulle tämä vanhan arvostaminen on ollut aika vaikeaa, koska koin tunnustuksellisen luterilaisuuden lopulta todella haavoittavana. Se jätti syvät jäljet, osaa niistä kannan vieläkin mukanani. Joulurauha on kuitenkin nyt julistettu maahan, joten tänään en aio tämän enempää polemisoida. Sen sijaan haluan puhua joistain oikeasti hyvistä jutuista, jotka olen saanut luterilaisuudesta matkaani.

Ensimmäiseksi mieleen tulee tietysti kaste. Koko kristillisen elämän perusta. Toiseksi Kristus, jonka tulee aina olla uskon ytimessä. Kolmantena rakkaus Raamattuun ja melko hyvä raamattutietämys. Etenkään jälkimmäinen ei ole ortodoksien suuri vahvuus… Neljänneksi kyky jäsentää analyyttisesti opillisia kysymyksiä ja niiden taustaoletuksia. Uskon tätä tarvittavan tämä ajan ortodoksisuudessa, vaikka perinteisesti se ei olekaan suuressa roolissa. Viidenneksi tapa käydä kirkossa ja rukoilla päivittäin. Kuudenneksi jotkin rakkaat virret ja hengelliset laulut (Tämä!). Seitsemänneksi kiinnostus kirkkoisiin, joka syttyi minussa Martin Chemnitzin tuotannon äärellä. Kahdeksanneksi ymmärrys siitä, että kristittyjen tulee tehdä pesäeroa maailmaan. Yhdeksänneksi muistoja ihanista ihmisistä, joita vieläkin muistelen rukouksissani. Kymmenenneksi hengellisen kriisin kautta syventynyt ymmärrys siitä, että kaikki opinmuotoilut sun muut ovat vain välineitä.

Olen joskus sanonut, että koen elämästäni menneen yli kymmenen vuotta hukkaan aktiivisena (tunnustuksellisena) luterilaisena. Kun nyt kuitenkin katson tuota yllä olevaa listaa, on kiitollinen mieli. Kunnia Jumalalle kaikesta!

Kristus syntyy, kiittäkää!

Luterilaiset kirkkoisät? Patrististen lähteiden anakronistisesta tulkinnasta

Mainitsin taannoin, että nykyään monet protestantit tahtovat korostaa sitä, että reformaatiossa ei hylätty kirkollista traditiota, vaikka painotettiinkin Raamattua uskon korkeimpana auktoriteettina. Tähän samaan painotukseen liittyy usein kirkkoisien teologian arvostaminen. Jotkut tunnustukselliset luterilaiset ovat menneet tässä jopa niin pitkälle, että ovat väittäneet ainakin joidenkin kirkkoisien ennakoineen pelastusopetuksellaan ja raamattunäkemyksellään luterilaisten tunnustuskirjojen opetusta. Kansainvälisesti tällaisista veikoista kuuluisin on varmaankin Missouri-synodin pastori William Weedon (ks. esim. tämä), Suomessa kenties Seurakuntaliiton Esa Yli-Vainio (ks. esim. tämä).

Sekä Weedon että Yli-Vainio Weedonilta ammentaen esittävät aivan mahdottoman määrän kirkkoisien lainauksia, jotka heidän mukaansa todistavat luterilaisuuden puolesta. Mutta heillä on ongelmallinen metodi. He irrottavat yksittäisiä jakeita eri isien laajoista tuotannoista ja lukevat niihin sisälle luterilaisia merkityksiä. Jotta kirkkoisiä ymmärrettäisiin oikein, yksittäiset lausahdukset tulisi tulkita osana isien kokonaisteologista ajattelua. Esimerkiksi pelastuskäsityksen ymmärtämiseksi on olennaista huomioida laajoja patristisen ajattelun teemoja sekä kunkin yksittäisen isän antropologinen malli ja syntikäsitys. (Maksimos Tunnustajasta ks. tämä) Annanpa joitain yleisluontoisia esimerkkejä.

Pelastusopin kontekstissa patristisesti orientoituneilla luterilaisilla on yleistä se, että jos patristisessa lähteessä puhutaan armosta pelastumisesta, tämän ymmärretään tarkoittavan sitä, että ihminen pelastuu yksin uskosta Kristuksen sijaissovitustyön tähden. Tällöin jätetään huomioimatta se, että kirkkoisä ei välttämättä puhu armosta samassa mielessä kuin luterilainen. Sanaan ”armo” luetaan näin ollen sisälle hyvin hienosyinen luterilainen ymmärrys käsitteen merkityksestä. Kirkkoisille vanhurskauttaminen oli kuitenkin luonteeltaan uudistumista ja täten armokin hahmottuu muuten kuin jonkinlaisena forenssisena vanhurskauttamisena (ks. tämä).

Isillä yksin armosta pelastumisesta puhutaan lähtökohtaisesti kasteen yhteydessä. Kasteessa näet ihminen saa kertakaikkisesti kaikki synnit anteeksi ilman omia tekojaan. Kasteen jälkeisten syntien anteeksisaamiseen puolestaan liitettiin laajalti esimerkiksi almut (ks. tämä ja tämä). Eli jos patristisessa lähteessä puhutaan voimakkaasti armosta pelastumisesta, kontekstina on ainakin melkein aina kaste. Joskus armosta pelastumisesta puhutaan tosin myös Kristuksen sovitustyön yhteydessä. Tällöin halutaan painottaa sitä, että Jumala ihmisrakkaudessaan päätti pelastaa ihmiskunnan. Jumala ei ollut siihen mitenkään velvollinen tekojemme tähden, vaan hän päätti ryhtyä toimeen sulasta laupeudesta.

Mikäli armosta pelastumisesta puhutaan yleisemmin yksittäisen uskovan kohdalla, tämäkin on ihan ymmärrettävää, koska ihmisen suhde Jumalaan on koko ajan jälkimmäisen vaikutuksen ja hyvän tahdon varassa. Pelastus ”yksin armosta” voi tarkoittaa vain sitä, että Jumala ei ole mitenkään velvollinen pelastamaan ihmistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että armon lahjana vastaanottavan ei tulisi nähdä vaivaa saadakseen lahjan. Näinhän on ”maallisestikin”. Lahjan voi saada täysin armosta, mutta on pitänyt esimerkiksi mennä paikalle, jossa lahjoja jaetaan. Tai pitää ojentaa kätensä, jotta saa otettua sulasta armosta annetun lahjan vastaan. (Jatkolukemisena ks. tämä) Kun huomioidaan tällainen armosta saamisen merkitys, ei ole yhtään ihmeellistä, että isät voivat olla kovia synergistejä ja samalla korostaa armosta pelastumista.

Kirkkoisillä löytyy joitain mainintoja vanhurskautumisesta yksin uskosta. Tähän sanoisin vain lyhyesti vastineeksi, että Pelagiuskin puhuu yksin uskosta vanhurskautumisesta. Tämä osoittaa nähdäkseni riittävästi sen, että pelastusopilliset käsitteet tulee tarkasti määritellä kunkin käsiteltävän teologin kohdalla, jotta välttää heidän teologiansa anakronistisen tulkinnan. Kannattaa ehdottomasti lukea tämä ja tämä, jos yksin uskosta kirkkoisillä kiinnostaa.

Edellä sanotun nojalla armosta pelastumisen ei voi itsestäänselvästi olettaa opettavan luterilaista pelastuskäsitystä. Muita vaihtoehtoja on monia. Luterilaista tulkintaa vastaan todistaa etenkin se, että vieraan vanhurskauden imputoimisen ajatus edellyttää taustakseen voluntaristisen jumalakäsityksen, joka syntyi vasta myöhäiskeskiajalla.

Armokysymykseen liittyy sovituksen luonne. Senkin suhteen on yleistä se, että kun Kristus kuvataan ihmiskunnan syntien sovittajaksi ja kun hänen sanotaan kärsineen synnin rangaistuksen, tämä tulkitaan heti luterilaisittain. Ajatuksena on siis se, että olisi jokin juridinen syntivelka, jonka sovittaminen vaatii helvetin rangaistuksen kärsimistä ristillä. Isät puhuvat kuitenkin kuolemasta synnin palkkana ja rangaistuksena. Ja Kristuksen kuoleman merkitys hahmottuu ontologisesti eikä taivaallisen juridiikan mukaan: Kun Elämä laskeutuu kuolemaan, kuoleman valta murtuu, koska se ei voi pitää sisällään Elämää. Tästä seuraa kaikkien ylösnousemus. Luterilaistyyliselle sijaissovitukselle ei löydy mitään patristista tukea.

Viimeisenä kysymyksenä mainittakoon yksin Raamattu -periaate. Yksittäisiltä isiltä löytyy katkelmia, joissa korostetaan Raamatun riittävyyttä kristillisen opin lähteenä. Löytyy myös kohtia, joissa julistaja kehottaa koettelemaan opetuksensa Raamatulla. Tällaisista lausumista on kuitenkin aika pitkä matka sola scripturaan. Voi näet ihan hyvin olla ortodoksi ja ajatella, että Raamattu pitää sisällään koko kristillisen opin ja että opetus pitää koetella Raamatulla. Tämä ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että Raamatun rinnalla on kirkollinen traditio, joka ikään kuin kaivaa esille Raamattuun kätkettyjä aarteita, jotka eivät välttämättä ole ilmeisiä jokaiselle lukijalle. (Kirkkoisä Irenaeus jopa ajatteli, että yksin Vanhasta testamentista löytyy jo koko kristillinen oppi!)

Sola scripturaan liittyy historiallisesti tiettyjä oletuksia, joita ei löydy kirkkoisiltä. Näiden joukkoon kuuluu muun muassa se, että Raamatussa kullakin opilla on selkeä sijaintipaikkansa. Jos kuitenkin ajatellaan niin, että Raamattu sisältää implisiittisesti perusteet kaikille kristillisille opinkäsityksille, tällöin näkemys on ortodoksille ok. Itse asiassa kaikki uskovat opin johtamiseen jollain tasolla, ja kysymys onkin siitä, missä menevät opin johtamisen rajat. Tähän Raamattu ei tarjoa eksplisiittistä vastausta.

Havainnollistaakseni opin johtamista otan esimerkiksi sen, että luterilaisten mukaan ehtoollisen asetussanat vaikuttavat Kristuksen todellisen läsnäolon ehtoollisaineissa. Tätä ei sanota Raamatussa suoraan. Käsitys kaiketi johdetaan siitä, että Raamatussa ei ajatella olevan toista hyvää kandidaattia ehtoollislahjojen pyhittämiselle. Mutta kaipa ortodoksisen käsityksen Pyhän Hengen avuksi huutamisesta ehtoollislahjojen pyhittäjänä voisi ihan hyvin johtaa Kristuksen lupauksesta kuulla opetuslastensa rukoukset. Mistä siis tietää, kumpi kanta on oikea? Ortodoksi vastaisi varmaan niin, että Raamatussa kirkkoa sanotaan totuuden pylvääksi ja perustukseksi (1 Tim. 3:15), ja niinpä sen (tulkinnallisten) päätösten normatiivisuudella on Raamatun itsensä tuki. (Ks. tämä) (Tätä päättelyä voi viedä eteenpäin kirkon erehtymättömyyteen asti, kuten pyhä Augustinus teki.)

Oma kysymyksensä on vielä se, mitä opilla tarkoitetaan patristisissa lähteissä. Basileios Suuri voi näet puhua siitä, että kristillinen oppi löytyy kokonaisuudessaan pyhistä kirjoituksista. Samalla hän kuitenkin sanoo, että apostoleilta on periytynyt suullisena traditiona kirkollisia käytäntöjä, jotka ovat aivan yhtä velvoittavia kuin kirjoituksista löytyvät opetukset. Ei olisi näin ollen ollenkaan kummaa, että hänen ajattelussaan esimerkiksi kasteen toimittaminen kolminkertaisesti upottaen ei ole kirkon oppia, jonka tulisi löytyä Raamatusta. Sen sijaan se on velvoittava kirkollinen käytäntö. Kun luterilainen olettaa, että käytännöt sisältyvät kirkolliseen oppiin tai opetukseen, Basileiosta tulkitaan väärin.

Toivottavasti nämä tulkinnalliset avaimet voisivat auttaa kirkkoisien tarkempaan luentaan! On kuvaavaa, että yksikään akateeminen patristinen tutkija ei ole Weedonin ja Yli-Vainion linjoilla. Tämän pitäisi jo sinällään herättää kysymyksiä siitä, kuinka anakronistista heidän varhaiskristillisen teologian tulkintansa on.

Sola scripturan kaksi maailmaa ja humanistinen kielikäsitys

Olen kääntymyksestäni asti pyöritellyt mielessäni sitä, että protestanttisuudessa tämän maailman, jossa elämme, rinnalle tulee ikään kuin toinen maailma. Tämä toinen maailma on se juridiikan ja taivaallisten oikeuksien maailma, josta protestanttinen pelastusoppi löytää kotinsa. Se, mikä on totta tässä näkyvässä maailmassa, ei välttämättä ole ollenkaan totta tuossa toisessa. Täällä voi olla syntinen, toisessa maailmassa vanhurskas, jne. Ja olen tietysti yhdistänyt tämän kaiken nominalismiin, koska nominalismiin kytkeytyy tahtokeskeinen jumalakäsitys. Tuon jumalakäsityksen valossa ei ole yhtään selvää, että luotu kertoo Luojastaan mitään. Siksi on tämä näkyvä maailma ja sen sanoma ja sitten ikään kuin omalakinen erityisen ilmoituksen maailma, jossa pätevät eri pelisäännöt.

NO. Nyt löysin ihan mainion Ben Porterin kirjoituksen, joka pureutuu tähän pyörittelemääni ajatukseen minua paljon paremmin sola scriptura -periaatteen näkökulmasta. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, miten protestanttinen reformaatio omaksui humanistisen kielikäsityksen, jonka mukaan sanojen merkitykset eivät juonnu näkyvästä maailmasta. Sen sijaan merkitysten lähteenä nähdään ihmisen sisäinen, esteettinen, henkinen ja mielikuvituksellinen maailma. Protestanttisuudessa tämä kielikäsitys johtaa siihen, että Raamatusta tulee ikään kuin itsenäinen merkitysjärjestelmä, joka ei saa merkitystään esimerkiksi viittauksesta ulkomaailmaan tai historiaan. Sitten todellisen kristityn ajatellaan pystyvän hengellisesti tietämään, että Raamattu on inspiroitu ja myös ymmärtämään sitä oikein Hengen valaisemana. Mutta koko ajattelutavan taustalla on siis tietty kielifilosofia.

Tätä outoa kielifilosofista näkemystä vastaan Porter argumentoi, että kielen merkitys syntyy aina suhteessa kontekstiin: kirjoittajaan, lukijaan, kulttuuriin ja ympäröivään todellisuuteen. Ajatus Raamatusta kuin omana maailmanaan hämärtää sen, että Raamattu on osa muuta maailmaa. Se on syntynyt maailman keskellä, tietyssä kontekstissa, osana tiettyä traditiota. Sellaisena sitä tulee myös lukea.

Sola vai solo scriptura?

Mahtaako syynä olla postmodernismi aikamme ja sen tuomat ongelmat Raamatun ”selkeydelle”, kun olen näkevinäni, että nykyään monet konservatiiviset protestantit tykkäävät painottaa kirkollisen tradition merkitystä Raamatun tulkinnassa. He korostavat sitä, ettei sola scriptura (yksin Raamattu) -periaate tarkoittanut alkujaan sitä, että kukin kristitty ottaisi vain Raamatun käteensä ja päättelisi, millaista kristinuskon tulisi olla. ”Raamattusooloilusta” käytetään joskus termiä solo scriptura erotuksena sola scripturasta. Historiallisena protestanttisena käsityksenä esitetään se, että Raamattua pidettiin uskon korkeimpana auktoriteettina, jolla tulee koetella kaikki muut auktoriteetit. Tällaisen position nähdään pitävän kiinni kirkollisen perinteen merkityksestä, mutta samalla jättävän Raamatun sille kuuluvalle paikalle.

Minusta kenties paras sola vs. solo Scripturan kritiikki on tämä kirjoitus, johon on vielä tämä jatko-osa. Kirjoittaja argumentoi, että erottelu ei ole toimiva, kun näkökulmaksi otetaan tulkinnan normatiivisuus. Kaikkein traditiomyönteisempäänkin sola scripturaan on sisäänrakennettu vakaumus, että henkilön tulee pitäytyä johonkin uskonnolliseen käsitykseen vain silloin, kun hän arvioi tuon näkemyksen olevan Raamatun mukainen. Kun tämä periaate hyväksytään, kirkollinen traditio ei ole enää normatiivisessa asemassa vaan yksilön omatunto. Tuossa kirjoituksessa on hyviä esimerkkejä tästä vakaumuksesta, muun muassa Lutherin kuuluisat sanat Wormsin valtiopäivillä 1520.

Yksilön omantunnon painotus tarkoittaa normatiivisuuden kannalta solo scripturaa. On ihan sama, kuinka paljon ihminen lukee kirkkoisiä tai sitoutuu muodollisesti tunnustuksiin. Lopulta oma omatunto astelee kaiken yli, jos henkilö on vakuuttunut kantansa raamatullisuudesta. Kirjoituksessa tätä havainnollistetaan kahdella valtiolla. Toisessa on korkein oikeus ja alioikeuksia, toisessa vain korkein oikeus. Riippumatta siitä, onko valtiossa alioikeuksia, korkein oikeus on ylimmän tuomiovallan käyttäjä.

Kirjoituksen jatko-osan hyödyllisin pointti on minusta se, että kirjoittaja korostaa sitä, ettei hänen argumenttinsa ole luonteeltaan epistemologinen. Hän ei siis väitä, ettei protestantti voisi tietää, mitä Raamattu sanoo yhdestä jos toisestakin kysymyksestä. Sen sijaan kirjoittaja argumentoi, ettei protestantin tulkinta ole sinällään normatiivinen ilman kirkkoa. Taas voidaan rinnastaa maalliseen oikeuteen: ihminen voi ihan onnistuneesti päätellä, kuka on rikollinen tai mikä on lainvastaista, mutta tämä ei tarkoita sitä, että hänen ”tuomionsa” olisivat juridisesti velvoittavia.

Tuo jatko-osa muuten osoittaa hienosti senkin, etteivät kirkkoisät opettaneet sola scripturaa, vaikka heiltä löytyykin hyvin protestanttiselta raamattunäkemykseltä kuulostavia katkelmia. Tämän osoittaminen käy kiinnittämällä huomiota siihen, etteivät he tehneet yksilön omastatunnosta korkeita ”oikeusinstanssia”, ja lukemalla katkelmat osana heidän laajempaa tuotantoaan, jolloin niiden kontekstuaalinen luonne piirtyy paremmin esiin.

Joskus ortodoksit ja roomalaiskatolilaiset argumentoivat vähän hölmösti niin, että protestantti joutuu turvautumaan jonkinlaiseen ”yksilön arvioinnin oikeuteen” (right of private judgment) arvioidessaan erinäisiä oppeja. Sen sijaan vanhoissa kirkoissa luotetaan kirkkoon. Protestantti voi tuollaiseen argumentointiin sanoa ihan oikeutetusti vastaan, että ovathan ”vanhoihin kirkkoihin” liittyneetkin käyttäneet arviointikykyään arvioidessaan, mikä kirkko on todella Kristuksen kirkko. Niinpä he ovat menetelleet ihan samoin kuin protestantit turvautuessaan arviointikykyynsä.

Nämä kaksi kirjoitusta haastavat nähdäkseni aika hyvin tämän protestanttisen vasta-argumentin, kun ne osoittavat, ettei kiista koske epistemologiaa vaan sitä, kuinka velvoittava yksilön omantunnon tuomio on. Minulle ortodoksina tilanne on se, että olen tullut siihen tulokseen, että tämä on Kristuksen kirkko. Siksi kuulun tähän kirkkoon. Kirkon sisällä olen voinut tulla, jos yhteen ja toiseenkin käsitykseen erinäisistä asioista, mutta niillä ei ole mitään normatiivista merkitystä kenenkään kannalta. Hyvä niin. Suosittelen kaikille muillekin samaa asemaa.

Pyhä ortodoksisuus vai orientaaliortodoksisuus?

Roomalaiskatolinen apologeetti Joe Heschmeyer oli äskettäin Pints with Aquinas -ohjelmassa. Juontaja Matt Fradd kysyi tältä näkemyksiä ortodoksisuuteen liittyen. Yhtenä argumenttina ortodoksisuutta vastaan Heschmeyer väitti, että oikean uskonnon etsijän pitäisi ”kaitsea” itseään ja pystyä esimerkiksi arvioimaan, kumpi, ortodoksisuus vai orientaaliortodoksisuus, on oikeassa. Hän argumentoi, että paaviuden avulla välttäisi ongelman. Tämän sanottuaan hän antoi raamattuargumentin paaviuden puolesta, mikä vaikuttaa minusta ihan yhtä ”itsensä kaitsemiselta” kuin opilliset argumentit ortodoksisuuden puolesta ja orientaaliortodoksiaa vastaan…

Olen sitä mieltä, että oikeaa uskontoa etsivä joutuu aina arvioimaan erinäisiä argumentteja eikä ongelmaa pääse pakoon. Mutta en ole kuitenkaan vakuuttunut, että ortodoksisuuden ja orientaaliortodoksisuuden kiistassa yksittäisellä etsijällä tarvitsisi välttämättä ole hyvin sofistikoitunutta ymmärrystä kahden ryhmän kristologisista eroista, jotka historiallisesti erottivat ne toisistaan. Jo pieni aihepiiriin paneutuminen esimerkiksi osoittaa sen, että orientaalit olivat fiksaantuneita pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen kristologisiin muotoiluihin. Siksi voidaan kysyä: onko perusteltua nostaa yksittäinen kirkkoisä ainoaksi validiksi kristologiseksi ääneksi vai pitäisikö huomioida laajemmin kokonaiskirkon kristologiset painotukset? Päälle sitten vielä se, että tutkimuksessa yhä väitellään Kyrilloksen kristologiasta. Olisi aikamoista hulluutta laittaa kaikkia pelimerkkejä yhden teologin varaan, kun elämänsä hänen teologiansa tutkimiselle omistaneet heebot ovat eri mieltä hänen näkemyksistään.

Heschmeyer olettaa, että opillinen argumentaatio olisi ainoa tapa arvioida, kumpi porukoista on oikeassa (jos siis oletetaan, ettei roomalaiskatolilaisuus ole vaihtoehto). Näin ei kuitenkaan ole. Kristologisen ongelmakentän voi välttää kiinnittämällä huomion sen sijaan instituutionaaliseen ja kanoniseen jatkuvuuteen. Usein Khalkedonia kannattavien ortodoksien ja Khalkedonin torjuneiden orientaaliortodoksien eron katsotaan astuneen voimaan heti Khalkedonin jälkeen vuonna 451. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Kaksi ryhmittymää olivat pitkälti saman ulkoisen kirkon sisällä aina 500-luvun jälkimmäiselle puoliskolle saakka ja keisarit pyrkivät sovittelemaan ryhmittymien näkemyksiä, jotta yhteinen opillinen sävel löytyisi.

Keisari Justinianos Suuren kaudesta (527–565) muodostui sikäli vedenjakaja, että hän suosi piispaksi nimittämisissä Khalkedonin kannattajia ja orientaalimyönteiset piispat alkoivat loppua valtakunnasta. Tämän seurauksena orientaalien piispa Jaakob Baradeus vihki lukemattomia piispoja itäisellä Välimerellä ja perusti kaupunkeihin, joissa oli jo ortodoksisia piispoja, rinnakkaiset piispanistuimet. Tämä toiminta meni selkeästi kanonista perinnettä vastaan, jonka mukaan yhdellä alueella voi olla vain yksi piispa. Baradeuksen toiminnan seurauksena orientaalit erkaantuivat khalkedonilaisesta valtakirkosta. Nykyiset orientaaliset johtavat juurensa Baradeuksen perustamiin epäkanonisiin hierarkioihin. Historian valossa orientaalit olivat yksiselitteisesti ne, jotka erkaantuivat valtakirkosta.

Ehkäpä joku orientaali nyt väittäisi argumenttia vastaan, että harhaopin takia olisi sallittua perustaa rinnakkaishierarkioita. Mutta minä en ole ainakaan onnistunut paikantamaan yhtään varhaiskristillistä lähdettä, jossa sanottaisiin näin. Kirkon elämää leimasi vahva usko siihen, että totuus tulisi lopulta kirkolliskokouksissa vahvistetuiksi, vaikka välillä harha näyttäisikin olevan voitolla (kuten areiolaiskiistojen aikana). Baradeuksen toiminta oli irtautumista kirkon synodaalisesta toimintatavasta, kun yksittäinen piispa nousi kirkolliskokousten varaan rakentuvan mallin yli. Tämä rinnastuu siihen, miten niin sanotut tosi ortodoksit ovat toimineet modernina aikana vanhan kalenterin ja ekumenian tähden: he eivät ole jättäneet haitalliseksi kokemiensa ilmiöiden ratkaisemista kirkolliskokouksille vaan ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä ja perustaneet epäkanonisia hierarkioita. Tämä on skismaattisuutta, epäluottamusta siihen, että Jumala ajallaan korjaa ongelmat kirkossa – mitä tahansa ne mahdollisesti ovatkaan.

Moderni ekumenia tuo vielä koko kysymykseen oman twistinsä. Siinä on ollut yleistä ajatella, että opilliset erot ortodoksien ja orientaaliortodoksien välillä liittyvät pitkälti sanojen erilaiseen käyttöön. Minä en ihan osta tätä. Mutta jos kuitenkin sanotaan, että osapuolet ovat lähentyneet toisiaan ja orientaalit ovat vakuuttuneet siitä, etteivät khalkedonilaiset ole nestoriolaisia – niin kuin on historiallisesti väitetty – voidaan kysyä, millä he oikeuttavat skismansa. Todistustaakka on yksiselitteisesti heillä, koska he erottautuivat khalkedonilaisista.

Viimeisenä näkökulma voisi peliin heittää vielä Pascalin vaa’an. Ortodoksisuus on ymmärtääkseni pelastusopiltaan eksklusiivisempaa kuin orientaaliortodoksisuus. Jos ihminen ei pysty arvioimaan, kumpi kahdesta vaihtoehdosta on oikea, kannattaa tietysti valita se, jonka hylkäämisestä olisi potentiaalisesti kohtalokkaammat seuraukset.

Palatakseni alkuun sanoisin siis niin, ettei Heschmeyer huomioi sitä, että suhteessa orientaaleihin ortodoksisuuden puolesta voi argumentoida monin muinkin tavoin kuin vain kristologisia yksityiskohtia analysoiden. Oikean uskon etsijä ei voi mitenkään välttää sitä, että eri vaihtoehtoja joutuu arvioimaan parhaansa mukaan. Toivon, että tässä esitetyistä näkökulmista voisi olla etsijälle apua!

Retractio V & VI: sanat takaisin uudesta paavista sekä kuolemantuomiosta

Kun uusi paavi, Leo XIV, oli valittu, ensivaikutelmani olivat hyvin positiiviset. Nyt kun aikaa on kulunut, olen tullut kriittisemmäksi. Hän on kyllä minusta vieläkin sangen sympaattisen ja lempeän oloinen mies, mutta Nostra aetate -asiakirjan 60-vuotisjuhlat ylittivät meikäläisen toleranssin. Oletin, että paavi olisi ollut augustinolaisena lähetystyöntekijänä vahva Kristuksen luovuttamattomuuden julistaja, mutta nuo bileet, joihin osallistui väkeä eri maailman uskonnoista, kielsivät käytännössä Kristuksen ainutlaatuisuuden ja antoivat vaikutelman, että kristinusko on vain uskonto muiden joukossa. (Aleksandrian patriarkka oli mukana kristittyjen välisessä tilaisuudessa, mutta onneksi ei näy uskontojen välisessä.)

Uusi paavi vaikuttaa pyrkivän kaikin puolin kirkon yhtenäisyyden varjelemiseen. Niinpä hän sallii Pietarin kirkossa samaan aikaan sateenkaarikulkueen ja latinalaisen messun. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että kun kirkon ykseyden takeena on paavi, silloin uskon ykseyden merkitys helposti kärsii. Äärimmäiset ja ristiriitaiset linjat mahtuvat samaan kirkkoon, kun kaikki vain ovat alamaisia samalle kaverille. Lisäesimerkkinä tästä voisi mainita sen, että yleisesti Filioque-opin torjujat anatematisoidaan, mutta samalla kreikkalaiskatolilaist kunnioittavat Gregorios Palamasta ja jopa Markus Efesolaista pyhinä. En tiedä, mitä mieltä tällaisessa on. Kirkolla pitäisi olla yksi usko.

Vedänpä tässä samalla myös takaisin argumenttini, että Katolisen kirkon katekismuksen muutos opetuksessa kuolemantuomiosta olisi kiistaton argumentti roomalaiskatolilaisuutta vastaan. Tässä ohjelmassa esitetään aivan mainio selitysmalli, jolla saadaan harmonisoitua nykyinen kuolemantuomiokriittinen linja ja lännessä perinteisempi kuolemantuomiomyönteinen linja. Tällainen selitysmalli toimisi hyvin ortodoksisuudessakin, vaikka suhde kuolemantuomioon ollut aina länttä kriittisempi.