Miksi usko vanhurskauttaa?

Palaan nyt kesätauolta. Jatkossa en lupaa julkaista uutta kirjoitusta joka torstai, koska olen kiireinen. Pyrin kuitenkin julkaisemaan uusia kirjoituksia kohtuullisen usein. Tahtoisin myös kirjoittaa jatkossa muustakin kuin vanhurskauttamisesta, koska itseäni alkaa aihe jo hieman puuduttaa. Tällä viikolla käsittelen kuitenkin yhtä vanhurskauttamiseen liittyvää kysymystä, joka ei ole saanut toistaiseksi tarvittavaa huomiota.

Protestanttisen vanhurskauttamisopin mukaan usko vanhurskauttaa siksi, että Jumala lukee sen kautta uskovan hyväksi Kristuksen laintäyttämyksen ja sijaiskärsimyksen. Näin ollen usko vanhurskauttaa vain välineenä, joka mahdollistaa vieraan vanhurskauden hyväksi lukemisen meille. Ajattelutapaa perustellaan usein sillä, että pyhä Paavali rajaa vanhurskauttamisesta pois kaikki teot, ja niinpä uskokaan ei voi vanhurskauttaa tekona tai hyveenä. Joskus viitataan myös kreikassa käytettyihin sanamuotoihin: Paavali ei sano, että meidät vanhurskautetaan uskon tähden (διὰ πίστιν) vaan uskon kautta (διὰ πίστεως). Jälkimmäisen ilmaisun väitetään osoittavan, että vanhurskauttamisessa uskolla on vain välineellinen rooli ja vanhurskauttamisen todellinen perusta on Kristuksen sovitustyö. Jos kuitenkin tutkitaan tarkasti, mitä Paavali sanoo aivan suorin sanoin uskon merkityksestä vanhurskauttamisessa, protestanttinen ajatus käy epäuskottavaksi. Osoittaakseni väitteeni paikkansa pitäväksi käyn seuraavaksi läpi Roomalaiskirjeen neljättä lukua, joka on kenties kaikkein keskeisin jakso uskosta vanhurskautumisen ymmärtämiseksi.

Olen jo aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että pyhä Paavali väittää Roomalaiskirjeen neljännessä luvussa, että Aabrahamille luettiin tämän usko vanhurskaudeksi. Apostoli kirjoittaa:

Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. (j. 3)

Protestantit ovat niin tottuneita ymmärtämään uskon vanhurskaudeksi lukemisella Kristuksen sovitustyön hyväksilukemista meille uskon kautta, etteivät he nähdäkseni kiinnitä tarvittavaa huomiota siihen, mitä pyhä Paavali tässä sanoo. Apostoli ei nimittäin sano, että usko omistaa vanhurskauden, joka luetaan meille, vaan että itse usko luetaan vanhurskaudeksi. Paavalin puhe lukemisesta tässä yhteydessä viittaa kaupankäyntiin tai työsuhteeseen. Heti jakeen jälkeen hän toteaa:

Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi – – (j. 4–5)

On oikeastaan outoa, että kohdassa puhutaan lukemisesta. Eihän palkkaa lueta vaan se lasketaan. Niinpä Paavalin tarkoituksena on sanoa yksinkertaisesti, että toisin kuin töitä tekevälle, meille ei lasketa palkkaa tekojen mukaan. Niiden sijaan meille lasketaan Jumalan armosta palkaksi usko. Paavali ei siis hylkää työntekemiseen liittyvä vertauskuvallista kieltä puhuessaan vanhurskauttamisestamme vaan soveltaa sitä uskoon: meille kyllä lasketaan jotain omaamme palkaksi Jumalan armon tähden, mutta ei tekojamme vaan uskomme. Pian tämän huomion jälkeen (jakeissa 9–16) Paavali antaa ymmärtää, että ”teoilla” hän viittaa nimenomaan Mooseksen lain tekoihin, koska hän argumentoi, että Aabraham vanhurskautettiin jo ennen ympärileikkausta. Uskosta vanhurskauttamisen näkökulmasta erityisen mielenkiintoisia ovat jakeet 18–22:

Ja Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut, ja uskoi tulevansa monen kansan isäksi, tämän sanan mukaan: ”Niin on sinun jälkeläistesi luku oleva”, eikä hän heikontunut uskossansa, vaikka näki, että hänen ruumiinsa oli kuolettunut – sillä hän oli jo noin satavuotias – ja että Saaran kohtu oli kuolettunut; mutta Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle, ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää. Sentähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi.

Muistan minua vaivanneen luterilaisena sen, että tässä Paavali kiinnittää huomion Aabrahamin uskon vahvuuteen: usko laskettiin hänelle vanhurskaudeksi, koska hän oli täysin varma siitä, mitä Jumala oli luvannut. Uskon vahvuuden huomioiminen ei oikein sovi protestanttiseen vanhurskauttamisoppiin, jossa uskon vahvuudella ei ole väliä, koska uskolla nähdään vain välineellinen merkitys. Toki protestantit ajattelevat, että uskovilla tulisi olla pelastusvarmuus, mutta ei Jumala silti lue uskoa vanhurskaudeksi sen varmuuden tähden. Paavalin mukaan kuitenkin on aivan selvää, että se, mitä hän sanoo uskon merkityksestä Aabrahamin vanhurskauttamisessa, pätee myös kristittyihin:

Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähde

Roomalaiskirjeen neljännestä luvusta käy ilmi, että usko lasketaan vanhurskaudeksi. Luku antaa ymmärtää, että Aabrahamin usko laskettiin vanhurskaudeksi, koska se ei horjunut älyttömältä kuulostaneen lupauksen edessä. Mutta muuten luku ei nähdäkseni ota suoranaisesti kantaa siihen, miksi usko lasketaan vanhurskaudeksi. Heprealaiskirjeestä löytyy kuitenkin aihetta valottava jae, jossa käytetään samaa palkitsemisen kieltä kuin Room. 4:4–5:ssä:

Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.

Tässä uskoon liitetään yleinen usko Jumalan olemassaoloon sekä usko siihen, että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät. Usko tekee meistä otollisia Jumalalle, koska sen kautta me suuntaudumme häntä kohti, tulemme hänen luoksensa. Ja tähän uskoon, jonka kautta suuntaudumme kohti Luojaamme, liittyy välttämättä kuuliaisuus; jos emme kilvoittele häntä etsien, osoitamme, ettemme odota hänen palkitsevan meitä. Tästä todistaa koko Heprealaiskirjeen 11. luku, jossa pyhien elämää kuvataan siitä näkökulmasta, miten he osoittivat uskon kuuliaisuutta Jumalalle, kuinka he etsivät Jumalaa mitä moninaisempien elämänvaiheiden läpi.

Mutta mikä on tuo palkka, josta Heprealaiskirje puhuu? Taivaallinen luvattu maa, jota ketkään menneet pyhät eivät saavuttaneet, (ks. j. 39) vaikka uskon kautta kilvoittelivatkin sitä kohti. Niinpä me lähestymme Jumalaa uskoen, että hän on ja että hän palkitsee häntä etsivät Aabrahamille luvatulla taivaallisella perinnöllä. Usko kuvataan tässä perustaksi, jonka varassa kilvoittelemme kohti luvattua maata. Siksi Roomalaiskirjeen ja Heprealaiskirjeen opetusten valossa on mielestäni selkeää, ettei Paavalin mukaan usko vanhurskauta välineenä, joka omistaa Kristuksen vieraan vanhurskauden. Usko vanhurskauttaa, koska se on vankkaa luottamusta Jumalan lupauksiin sekä kilvoituksemme perusta. Uskon kautta tulemme Jumalan luo ja etsimme häntä odottaen luottavaisina, että hän lopulta palkitsee meidän kilvoituksemme savuttaessamme uuden taivaan ja uuden maan.

Vanhurskauttaminen uskollisuudesta ilman lain tekoja: sukellus Roomalaiskirjeen neljänteen ja viidenteen lukuun

Käyn tällä viikolla läpi Roomalaiskirjeen neljättä lukua. Syvennyn Paavalin opetukseen uskosta, laista ja teoista ja pohdin jälleen, miten uskottavilta seuraavat tulkintaehdotukseni vaikuttavat Paavalin tekstin valossa: 1) lain teot/teot viittaavat ulkoisiin tekoihin ja/tai Mooksen lakiin kokonaisuudessaan ja 2) usko on uskollisuutta. Koska Roomalaiskirjeen viidennessä luvussa on vain vähän opetusta uskoon ja lakiin liittyen, käsittelen sen tässä samalla. Pääpaino on kuitenkin ehdottomasti neljännessä luvussa.

Kolmas luku päättyi retoriseen kysymykseen, onko Paavalin opetus vanhurskauttamisesta Tooraa vastaan. Nyt neljännessä luvussa hän pyrkii Aabrahamin esimerkkiin vedoten osoittamaan, ettei Tooran noudattaminen ole koskaan ollut vanhurskauttamisen ehto. Tämä Tooraan liittyvä konteksti on hyödyllinen pitää mielessä, kun Paavali heti aluksi toteaa:

Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan? Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. (j. 1–2)

Luterilaisille on tyypillistä tulkita tekojen viittaavan kaikkeen ihmilliseen toimintaan. Tekojen ymmärretään kattavan jopa hyveetkin. Kun kuitenkin huomioidaan se, että edellä Paavali on nimenomaan puhunut Tooran noudattamisesta, on luontevaa ajatella, että tässä apostoli viiittaa ”teoilla” Tooraan sisältämiin käskyihin ja näin ollen torjuu Aabrahamin vanhurskauttamisen perustuneen Mooseksen lain noudattamiseen. En tosin ole ihan varma, tarvitseeko tämän jakeen tulkinnassa edes tehdä suurta vastakkainasettelua luterilaisen selityksen ja minun esittämäni välillä. Luulen, että Paavalin opetuksen vastustajat olivat Tooran ehdotonta noudattamista painottaessaan ajautuneet jonkin sortin ”ansioajatteluun”, jota reformaatio nousi vastustamaan. Minulle ongelma on ennemmin luterilainen oletus, että teot tarkoittavat hyveitäkin. Sellaiselle Paavalin teksti ei nähdäkseni tarjoa oikeutusta.

Apostoli etenee perustelemaan, miksi Aabrahama ei vanhurskautettu teoista:

Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. (j. 3)

Väitin viime kerralla, että kolmannessa luvussa joka ikinen maininta uskosta voidaan ymmärtää uskollisuuteen viittaavaksi. Nähdäkseni tässä jakeessa jatkumoon tulee kuitenkin pienoinen särö, koska Aabrahamin usko viittaa siihen, että hän piti Jumalan sanomaa lupausta totena. Ajattelen tosin, että tämä ei ole välttämättä mitenkään ristiriidassa uskollisuuspainotuksen kanssa, jota on tullut vastaan aiemmin; esimerkiksi, uskollinen palvelija uskoo kuuliaisesti sen, mitä hänen isäntänsä sanoo eikä ala väittää vastaan tai epäröimään.

Luterilaisen opin kannalta jakeessa haastavaa on se, että Aabrahamin usko Jumalan lupaukseen luettiin hänelle vanhurskaudeksi. Mikä tässä on ongelma? Ymmärrän hyvin, että luterilainen voi lukea tämän tekstin moneen kertaan tajuamatta Paavalin sanojen olevan pienoisessa jännitteessä hänen vakaumuksensa kanssa. Tämä sokeus selittyy sillä, että luterilainen lukee huomaamattaankin sanaan ”usko” sisälle uskon kohteen. Luterilaisen vanhurskauttamisopin mukaanhan meidän vanhurskauttamisemme ei perustu uskoomme, vaan Kristuksen vieraaseen vanhurskauteen uskon ollessa vain väline, joka omistaa tuon vanhurskauden omakohtaisesti uskovalle. Jos kuitenkin katsotaan, mitä tässä jakeessa kirjaimellisesti sanotaan, silloin Aabrahamin uskon vastaus Jumalan lupaukseen hahmottuu perustaksi hänen vanhurskauttamiselleen. Ja mitä Aabraham uskoi? Lupauksen, että hän saisi yhtä paljon jälkeläisiä kuin taivaalla on tähtiä (Ks. 1 Moos. 15:5). Näemme pian Paavalin vieläpä painottavan, että Aabrahamin uskon laatu oli ratkaisevaa.

Todettuaan, että Aabraham vanhurskautettiin uskosta, hän julistaa yleisluontoisesti, ettei vanhurskauttaminen perustu Jumalalle ansioitumiseen vaan uskoon:

Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; (j. 4–5)

Olen aiemmassa kirjoituksessani ehdottanut, mitä jumalattoman vanhurskauttaminen voisi tarkoittaa, joten en mene siihen tässä tarkemmin. Haluan katkelmaan liittyen kuitenkin huomauttaa, että siihen sopii sama, mitä sanoin edelliseen katkelmaan liittyen: Ensiksi työtä tekevä on tässä todennäköisesti Mooseksen lain säädösten noudattamisessa ahkeroitseva, koska lähikontekstissa on käsitelty Mooseksen lakia. Toiseksi tässäkin usko luetaan vanhurskaudeksi eikä jakeesta löydy perustetta väittää, että usko olisi vain jonkin sortin väline, joka omistaisi vanhurskauttamisen varsinaisen perustan – Kristuksen vieraan vanhurskauden. Se, että Paavalin tarkoituksena on asettaa vastakkain Mooseksen lain avulla ansioituminen ja uskosta vanhurskauttaminen, käy hyvin ilmeiseksi, kun hän kirjoittaa muutamaa jaetta myöhemmin:

Koskeeko sitten tämä autuaaksi ylistäminen ainoastaan ympärileikattuja, vai eikö ympärileikkaamattomiakin? Sanommehan: ”Aabrahamille luettiin usko vanhurskaudeksi”. Kuinka se sitten siksi luettiin? Hänen ollessaanko ympärileikattuna vai ympärileikkaamatonna? Ei ympärileikattuna, vaan ympärileikkaamatonna. Ja hän sai ympärileikkauksen merkin sen uskonvanhurskauden sinetiksi, joka hänellä oli ympärileikkaamatonna, että hänestä tulisi kaikkien isä, jotka ympärileikkaamattomina uskovat, niin että vanhurskaus heillekin luettaisiin; ja että hänestä tulisi myöskin ympärileikattujen isä, niiden, jotka eivät ainoastaan ole ympärileikattuja, vaan myös vaeltavat sen uskon jälkiä, mikä meidän isällämme Aabrahamilla oli jo ympärileikkaamatonna. (j. 9–12)

Juuri ennen katkelmaa Paavalin on lainannut Daavidia, joka ylistää autuaaksi sitä, jolle Jumala ei lue syntejä. Ja nyt hän tämän perusteella kinnittää huomion siihen, että Aabraham vanhurskautettiin jo ennen kuin hänet ympärileikattiin. Niinpä on ilmeistä, ettei ympärileikkaus ole vanhurskauttamisen ehto, vaan vanhurskauttaminen on aina tapahtunut uskon perusteella. On huomionarvoista, että katkelman lopussa usko hahmottuu jälleen vahvasti kuuliaisuuteen tai uskollisuuteen liittyväksi, koska apostoli puhuu siitä, että jos ympärileikkaamattomat vaeltavat Aabrahamin uskon mukaisesti, silloin heillä on isänä Aabraham. Ja Raamattu kertoo selvästi, että Aabrahamin usko todellakin ilmeni teoissa – niin kotimaansa jättämisessä 1 Moos. 12:ssa kuin Iisakin uhraamisessa 1 Moos. 22:ssa.

Apostoli jatkaa perusteluaan Mooseksen lain noudattamisen vaatimista vastaan:

Sillä se lupaus, että Aabraham oli perivä maailman, ei tullut hänelle eikä hänen siemenelleen lain kautta, vaan uskonvanhurskauden kautta. Sillä jos ne, jotka pitäytyvät lakiin, ovat perillisiä, niin usko on tyhjäksi tehty ja lupaus käynyt mitättömäksi. Sillä laki saa aikaan vihaa; mutta missä lakia ei ole, siellä ei ole rikkomustakaan. Sentähden se on uskosta, että se olisi armosta; että lupaus pysyisi lujana kaikelle siemenelle, ei ainoastaan sille, joka pitäytyy lakiin, vaan myös sille, jolla on Aabrahamin usko, hänen, joka on meidän kaikkien isä – niinkuin kirjoitettu on: ”Monen kansan isäksi minä olen sinut asettanut” – sen Jumalan edessä, johon hän uskoi ja joka kuolleet eläviksi tekee ja kutsuu olemattomat, ikäänkuin ne olisivat. (j. 13–17)

Paavali tarttuu tässä siihen, mitä Jumala oli luvannut Aabrahamille: hän olisi monen kansan isä. Jos kaikista pitäisi tulla ensin Tooraan noudattavia juutalaisia, jotta he voisivat olla Aabrahamin lapsia, tämä lupaus ei pitäisi paikkansa. Mutta koska vanhurskauttaminen tapahtuu uskollisuudesta eikä Tooran säädösten noudattamisesta, Aabrahamille annettu lupaus pysyy lujana. Ja tämä lupaus perustuu armoon: Aabraham ei ollut mitenkään ansainnut sitä, että Jumala lausui hänelle lupauksen monen kansan kantaisyydestä (vaikka toki lupauksen toteutuminen kysyi häneltäkin aktiivista toimintaa). Sen sijaan Toora vaatii käskyjensä tarkkaa noudattamista siunaustensa ehtona, ja juutalainen kansa olikin joutunut kokemaan Jumalan vihaa, esimerkiksi Baabelin pakkosiirtolaisuuden muodossa, koska oli laiminlyönyt Tooran säädökset. Pakanat, joilla taas ei ole lakia, eivät joudu kohtaamaan samanlaisia rangaistuksia. Tässä mielessä heille ei ole luettu heidän syntiään. Katkelman lopussa on vielä mielenkiintoinen viittaus Jumalan nimeen Jahve, joka voidaan kääntää ”hän tekee olevaksi”. Paavali viittaa tähän nimeen, koska hän alkaa vähitellen rakentaa siltaa Aabrahamille annetun lupauksen ja Kristuksen kuoleman ja ylösnousemisen välille:

Ja Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut, ja uskoi tulevansa monen kansan isäksi, tämän sanan mukaan: ”Niin on sinun jälkeläistesi luku oleva”, eikä hän heikontunut uskossansa, vaikka näki, että hänen ruumiinsa oli kuolettunut – sillä hän oli jo noin satavuotias – ja että Saaran kohtu oli kuolettunut; mutta Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle, ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää. Sentähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi. (j. 18–22)

Apostoli liittää kuoleman Aabrahamiin ja Saaraan: heidän ikänsä tähden näytti täysin toivottomalta, että Jumalan antama lupaus jälkeisistä voisi mitenkään toteutua. Mutta Jumala, ”joka kutsuu olemattomat ikään kuin ne olisivat” teki ihmeen ja antoi elämän syntyä kuolemasta. Ja tähän Jumalan voimaan Aabraham uskoi ja siksi hänen uskonsa luettiin hänelle vanhurskaudeksi. Jakson lopussa näin ollen vastaan tulee se, minkä mainitsin aiemmin: Jumala luki Aabrahamille tämän uskon vanhurskaudeksi, koska Aabraham ei epäillyt vaan olin täysin varma, että Jumala pystyi toteutttamaan lupauksensa, vaikka inhimillisen järjen näkökulmasta se vaikuttakin varmasti aivan uskomattomalta. Aabrahamin uskon laatu oli siis olennainen syy hänen vanhurskauttamisensa kannalta. Korostettuaan Aabrahamin uskoa ja tuotuaan kuoleman teeman esille hän tekee sovelluksen kristilliselle lukijakunnalleen:

Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin, vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden. (j. 23–25)

Uskon kohteena tässä katkelmassa on Jumala, joka antoi Kristuksen kuolla ja ylösnousta meidän tähtemme. Ja apostoli väittää, että meidänkin uskomme luetaan meille vanhurskaudeksi, kun uskomme Jumalaan. Tässä uskominen hahmottuu Jumalan lupauksiin uskomisena. Niiden lupausten keskuksessa on Kristus ja hänen ylösnousemisensa. Mekin uskomme Aabrhamin tavoin, että Jumala on tehnyt käsittämättömän ihmeen: hän toi kuolemaan elämän ja kutsui kaikki olemattomuuteen vaipuneet ylös haudoistaan.

Viidennen luvun alussa Paavali tekee yhteenvedon neljännessä luvussa sanomastaan:

Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo. (j. 1–2)

Apostoli painottaa sitä, että Kristukseen uskova voi olla rauhassa Jumalan kanssa. Hän on päässyt osalliseksi siunauksesta, jonka Jumala lupasi Aabrahamin kautta kaikille kansoille. Koska Jumala on osoittanut tällaista armoa meille, voimme elää toivossa, että pääsemme kerran kirkkauteen. En usko, että tässä katkelmassa on kauheasti mitään, mikä erottaisi luterilaisia ja ortodokseja toisistaan. Toki luterilaiset näkevät tässä jakeessa helposti pelastusvarmuuden ajatuksen, mutta nähdäkseni se menee hieman yli sen, mitä sanotaan: jokainen Aabrahamin jalanjäljissä kilvoitteleva voi olla rauhassa Jumalan kanssa, mutta se ei tarkoita sitä, ettei tuon rauhan alta voisi myös eksyä pois. Ja tämän luterilaisetkin tunnustavat.

Alkujakeiden lisäksi viidennessä luvussa on melko vähän olennaista opetusta, jos keskitytään niihin käsitteisiin, jotka mainitsin kirjoitukseni alussa. Seuraava merkityksellinen katkelma löytyy vasta luvun puolivälistä:

Sentähden, niinkuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet – sillä jo ennen lakiakin oli synti maailmassa, mutta syntiä ei lueta, missä lakia ei ole; kuitenkin kuolema hallitsi Aadamista Moosekseen asti niitäkin, jotka eivät olleet syntiä tehneet samankaltaisella rikkomuksella kuin Aadam, joka on sen esikuva, joka oli tuleva. (j. 12–14)

Jakson ensimmäinen jae on ollut hyvin kiistelty erityisesti 1900-luvulla. Ortodoksit ovat usein väittäneet, että pyhä Augustinus käänsi alun väärin ja seurauksena oli läntinen perisyntioppi. En puutu nyt tuohon kiistaan tässä yhteydessä, vaan huomautan vain, että ”laki” tarkoittaa tässä kohden aivan selvästi Tooraa. Muuten on vaikea selittää, miksi Paavali puhuu siitä, että synti hallitsi Aadamista juuri Moosekseen asti.

Luvun lopusta löytyy viimeinen maininta laista:

Mutta laki tuli väliin, että rikkomus suureksi tulisi; mutta missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi – – (j. 30)

Toora näyttää käskyillään, kuinka paljon ja monin tavoin ihmiset rikkovat Jumalaa vastaan. Näin se tekee synnin suureksi. Mutta synnin suuruuden edessä lohdutuksena on Jumalan ylenpalttinen armo, jonka Kristus toi ja ilmoitti. Lain yksi keskeinen tehtävä oli herättää synnintunto ja näin valmistaa tie tulevalle Messiaalle. Ńyt hän on tullut ja on täysin ristiriitaista tehdä Mooseksen lain noudattamisesta pelastuksen ehto. Sillä ei ole koskaan ollut sellaista tarkoitusta. Tooran täyttämisen sijaan Jumala kysyy omiltaan uskoa hänen lupauksiinsa ja uskollisuutta, joka konkretisoituu jokapäiväisessä elämässämme.

Käytyäni Paavalin opetuksen läpi olen vakuuttunut, että alussa mainitsemani käsitemääritelmäni tekevät apostolin ajatuskuluista ymmärrettäviä. Tosin kahdella tarkennuksella: Ensiksi huomasin, että vaikka kolmannessa luvussa Paavali puhuu uskosta uskollisuuteena, neljännessä luvussa usko hahmottuu ennen kaikkea Jumalan lupausten totena pitämisenä. Käsitteen merkitysmuutos on helposti ymmärrettävä, koska usko sisältyy uskollisuuteen; siksi neljännen luvunkin voidaan nähdä puhuvan uskollisuuden perusteella tapahtuvasta vanhurskauttamisesta. Toiseksi olen nyt taipuvaisempi mieltämään ”lain teot” nimeomaan Mooseksen lain liittyviksi, koska tulkinta sopii niin hyvin Paavalin argumentaatioon. Täytyykin sanoa, että minulle Paavali ei ole aiemmin avautunut näin selkeästi kuin tätä kirjoittaessani. Toivottavasti joku muukin on pysynyt matkassa mukana! Tiedostan toki, että esittämäni käsitemääritelmät eivät olisi varmaankaan menneet minulta läpi muutama vuosi sitten, koska minulla oli suuri sielunhoidollinen tarve luterilaiselle vanhurskauttamisopille. Mutta toivon, että nämä kirjoitukseni voisivat herättää johdattaa itsekutakin lukemaan Paavalia yhä tarkemmin.

Lopuksi tahdon vielä sanoa alustuksena ensi kirjoitukselleni, että jos ja kun Paavali opettaa vanhurskauttamista uskollisuudesta/uskosta ilman Mooseksen lain vaatimia tekoja, tämä tekee ymmärrettäväksi yhden minua luterilaisena hirveästi ihmetyttäneen seikan: miksi varhaiskirkossa kirkkoisät eivät ymmärrä vanhurskauttamista uskosta samalla tavalla kuin luterilaiset eivätkä pidä vanhurskauttamisoppia ylipäätään mitenkään keskeisenä kysymyksensä. Mutta siitä tosiaan lisää ensi kerralla.

Vanhurskauttaminen uskollisuudesta ilman lain tekoja: kurkistus Roomalaiskirjeen kolmanteen lukuun

Viime viikon kirjoitukseni provosoi eräällä nettifoorumilla periluterilaisen kommentin, jota vähän odotinkin: kommentoija toteaa, että Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun analyysini sanasta ”usko” on ansiokas, mutta keskeistä vanhurskauttamisopin kannalta on se, mitä usko tarkoittaa silloin, kun Paavali käsittelee nimenomaisesti vanhurskauttamisoppia. Tämä kommentti voisi olla suoraan Martin Chemnitzin kynästä – miehen, jonka parissa vietän kaikki päivät, koska teen väitöskirjaa hänen teologiastaan. Koska tällainen tulokulma Raamatun tulkintaan on minulle hyvin tuttu ja luterilaisille ominainen, otan kopin kommenttiin kätkeytyvästä haasteesta ja sovellan parissa viime kirjoituksessani esittämääni Paavalin kirjeiden jaksoihin, joissa apostoli paneutuu vanhurskauttamiseen. Tosin en malta olla sanomatta, että minusta jo se on hyvin painavaa, että Room. 1:17 mainitsee vanhurskaan elävän uskollisuudesta. Tässä meillä on selvä paavalilainen tulkinta-avain opetukseen, jonka hän esittää myöhemmin kirjeessään.

Sanon lyhyesti kertauksena, että edellisissä kirjoituksissani (täällä ja täällä) olen heittänyt ilmoille kaksi perustavaa ajatusta: 1) lain teot/teot viittaavat ulkoisiin tekoihin ja/tai Mooksen lakiin kokonaisuudessaan ja 2) usko on uskollisuutta. Jos nämä ajatukset herättävät ihmetystä, kannattaa lukaista nuo aiemmat kirjoitukseni kokonaisuudessaan. En tässä tekstissäni nimittäin aio perustella, esimerkiksi, sitä, miksi tekojen rajaaminen pois vanhurskauttamisesta ei tee mahdottomaksi uskon käsittämistä uskollisuudeksi.

Kun lähdetään esittämäni selitykset mielessä käymään läpi Roomalaiskirjeen kolmatta lukua, heti alussa tulee vastaan katkelma, jossa ”usko” viittaa selvästi uskollisuuteen. Paavali kirjoittaa:

Mitä etuuksia on siis juutalaisilla, tai mitä hyötyä ympärileikkauksesta? Paljonkin, kaikin tavoin; ennen kaikkea se, että heille on uskottu, mitä Jumala on puhunut. Mutta kuinka? Jos jotkut ovat olleet epäuskoisia, ei kaiketi heidän epäuskonsa (ἀπιστία, apistia) ole Jumalan uskollisuutta (πίστις, pistis) tyhjäksi tekevä? (j. 1–3)

Katkelman lopussa Paavali asettaa vastakkain Jumalan uskollisuuden ja juutalaisten epäuskon. (Olen merkinnyt katkelmaan kreikan avaintermit, koska alkukielessä vastakkainasettelu on vielä ilmeisempi kuin suomalaisessa käännöksessä.) Epäuskon ja uskollisuuden vastakkainasettelu paljastaa, että tässä ”epäusko” tarkoittaa uskottomuutta. Samalla ymmärrämme, mitä merkitsee se, että ”jotkut ovat olleet epäuskoisia”; he eivät ole olleet uskollisia Jumalalle. No, luterilaiset yleensä aloittavat vanhurskauttamisopin käsittelyn vasta kolmannen luvun lopusta, joten tuskinpa tämä ensimmäinen huomioni kolmanteen lukuun littyen on luterilaisuudesta vakuuttuneelle mitenkään mullistava. Minusta on kuitenkin tärkeää panna merkille, että vielä kolmannen luvun alussa Paavali käsittelee uskoa uskollisuutena.

Vanhurskauttamisopin kannalta olennainen jakso alkaa kolmannen luvun jakeista 19–20:

Mutta me tiedämme, että kaiken, minkä laki sanoo, sen se puhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä; sentähden, ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto.

Kirjeensä toisessa luvussa Paavali on sanonut, ettei pakanoilla ole lakia (2:14). Siksi ”lain alaiset” viittaa tässä kohden mitä ilmeisemmin juutalaisiin. Oletuksena apostolin opetuksen taustalla vaikuttaa olevan se, että Paavalin ympärileikkausta vaativien kuulijoiden mielestä pakanat ovat lähtökohtaisesti syyllisiä Jumalan edessä, koska heillä ei ole Mooseksen lakia. Siksi Paavali tahtoo sanoa, että Mooseksen laki osoittaa juutalaisetkin syyllisiksi, koska he eivät ole onnistuneet pitämään sitä. Lain kautta tulee synnintunto, koska kukaan ei ole toiminut täydellisesti Mooseksen lain mukaan. Ja sitten Paavali jatkaa:

Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia – – (j. 21)

Tässä ”laki” tarkoittaa selvästi Tooraa, eli viiden Mooksen kirjan kokoelmaa, koska pari ”laki ja profeetat” viittaavat Vanhaan testamenttiin. Jumalan vanhurskaus on siis ilmoitettu ilman lakia, eli ilman Tooraa. Tämä tarkoittanee sitä, että Tooran noudattaminen ei ole vanhurskauttamisen ehto. Ympärileikkuksen vaatiminen pakanoiltahan tarkoittaisi käytännössä sitä, että heitä vaadittaisiin tulemaan Tooraa noudattaviksi ennen kuin heitä oltaisiin valmiita pitämään vanhurskaina. Mutta todellinen vanhurskaus saadaan toisin:

se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta. (j. 22)

Eksegeetit ovat viime vuosikymmeninä väitelleet melko paljon siitä, miten tämä kohta tulisi kääntää. Alkukielen valossa on epäselvää, puhutaanko tässä Jeesuksen Kristuksen uskollisuudesta vai uskosta/uskollisuudesta, joka meillä on Kristukseen. Meille olennaista on se, että ”usko” voidaan tässä jakeessa kääntää aivan hyvin uskollisuudeksi. Ja koska tähän saakka Paavali on puhunut uskosta uskollisuutena, ei ole mitään syytä ajatella, että hän nyt poikkeaisi linjastaan. Pääasia jakeessa on se, että Jumalan vanhurskauden saamisessa ei ole keskeistä se, onko juutalainen vai pakana – ”ei ole yhtään erotusta”! – vaan se, että onko meillä Jumalan vanhurskaudesta osalliseksi tekevä usko/uskollisuus. Väittelyllä siitä, viittaako Paavali tässä jakeessa Kristuksen uskollisuuteen, voi olla kuitenkin merkitystä muutamaa jaetta myöhemmin. Apostoli kirjoittaa jakeessa 25:

jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit

Jakeen alku on monitulkintainen. Kirjaimellisesti se kääntyisi kaiketi näin: ”jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen veressään – –”. Nähdäkseni sanalle ”usko” on kolme tulkintavaihtoehtoa: se voi viitata Kristuksen uskollisuuteen, meidän uskoomme/luottamukseemme Kristuksen vereen tai osallisuuteemme Kristuksen vereen uskollisuuden kautta. Kallistun itse ensimmäiseen vaihtoehtoon ennen kaikkea siksi, että se tekee jakeesta sisäisesti ehyen; kaikki siinä sanottu liittyisi johdonmukaisesti siihen, mitä Jumala on tehnyt hyväksemme. Mutta vaikka päätyisikin määrittelemään tässä jakeessa uskon ”luterilaisittain”, se ei vielä syö pohjaa siltä, mitä olen aiemmin sanonut: tähän saakka ”usko” on tarkoittanut (lähes?) joka kohdassa yksiselitteisesti uskollisuutta.

Hieman myöhemmin Paavali jatkaa:

– – hän itse on vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen. Missä siis on kerskaaminen? Se on suljettu pois. Minkä lain kautta? Tekojenko lain? Ei, vaan uskon lain kautta. Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja. Vai onko Jumala yksistään juutalaisten Jumala? Eikö pakanainkin? On pakanainkin, koskapa Jumala on yksi, joka vanhurskauttaa ympärileikatut uskosta ja ympärileikkaamattomat uskon kautta. (j. 26b–30)

Katkelman loppu on olennainen sen alun ymmärtämisen kannalta. Paavali haastaa ajatuksen, että vanhurskaus olisi lain teoista kysymällä, onko Jumala ainoastaan juutalaisten Jumala, ja vastaa johtamalla Jumalan ykseydestä ajatuksen, että kaikilla on sama tapa pelastua: usko/uskollisuus. Jakson lopun pakanoiden ja juutalaisten vastakkainasettelu paljastaa sen, että lain teoilla viitataan aiemmin katkelmassa Mooseksen lain mukaisiin tekoihin. Näin ollen Mooseksen lain käskyjen noudattamisen sijaan Paavalin mukaan keskeistä on uskon laki – uskollisuuden mukainen toiminta/uskon mukainen kuuliaisuus. Siksi Paavali sanoo johtopäätöksenä, että meidät vanhurskautetaan uskon/uskollisuuden kautta ilman Mooseksen lain vaatimia tekoja. Koska näin on, kellään ei ole myöskään kerskaamista; vanhurskauttaminen ei perustu Tooran noudattamisella ansiotumiseen, vaan uskoon/uskollisuuteen. Koska jaksossa ei ole mitään, mikä antaisi ymmärtää, ettei ”usko” voisi tarkoittaa tässäkin uskollisuutta, minusta tähän mennessä merkille panemamme valossa on luontevaa tulkita kaikki katkelman maininnat uskosta uskollisuudeksi.

Kolmas luku päättyy neljättä lukua alustavaan retoriseen kysymykseen ja vastaukseen:

Teemmekö siis lain mitättömäksi uskon kautta? Pois se! Vaan me vahvistamme lain. (j. 31)

Edellä ”laki” viittasi Tooraan ja niin tässäkin. Paavali kysyy, onko hänen opetuksensa uskosta/uskollisuudesta vanhurskauttamisesta ristiriidassa Tooran kanssa ja vastaa jyrkällä kiellolla. Hän on vahvasti sitä mieltä, että hänen ”vanhurskauttamisoppinsa” löytyy jo Toorasta. Ja nimenomaan tämä vakaumus tekee mielekkääksi siirtymän neljännen luvun opetukseen Aabrahamista. Mutta hänestä ja hänen uskollisuudestaan lisää kenties ensi kerralla, jos Jumala suo.

Vanhurskauttaminen ilman (lain) tekoja

Reformaation aikaan yksi keskeinen kiistakysymys luterilaisten ja roomalaiskatolilaisten välillä oli se, mitä Paavali tarkoittaa ”lain teoilla”. Luterilaiset väittivät, että rajaamalla ulos lain teot vanhurskauttamisesta, Paavali torjui sen, että ihmisen teot – mukaan lukien hyveet ja sisäiset mielenliikkeet yms. – voisivat myötävaikuttaa vanhurskauttamiseen. Roomalaiskatolilaisuuden sisältä löytyi vuorostaan kaksi yleistä selitysmallia: joko lain tekojen ymmärrettiin viittaavaan Mooseksen lain ”seremoniallisiin säädöksiin”, kuten ympärileikkaukseen, tai epäuskoisten tekemiin tekoihin. Kumpikin roomalaiskatolinen tulkinta jätti tilaa sille, että uudestisyntyneiden teoilla voitaisiin nähdä positiivinen merkitys syntien anteeksiantamuksen saavuttamisessa.

Nykyään Paavali-tutkimuksessa valtavirtaa edustaa niin sanottu uusi Paavali -tutkimus, New Perspective on Paul. Kyseisen koulukunnan sisälle mahtuu monenlaista näkemystä, mutta NPP voidaan kuitenkin nähdä jonkinlaisena seremoniatulkinnan uutena nousuna: sen edustajat ovat tyypillisesti väittäneet, että puhuessaan lain teoista, Paavali viittaa Mooseksen lain rituaalisiin säädöksiin. Heidän mukaansa Paavalin tarkoituksena ei ole kirjeissään osoittaa, miten ihminen voi löytää armollisen Jumalan ilman tekoja, vaan tuoda ilmi, että pakanatkin voivat päästä Uuden liiton osallisuuteen ilman, että heistä tarvitsee ensin tehdä juutalaisia ympärileikkauksen kautta.

Seremonialakitulkinnassa on selvät ongelmansa. On ilmeistä, että Paavali ei viittaa lailla vain seremonialakiin, koska esimerkiksi Roomalaiskirjeessä hän mainitsee, että laki on kirjoitettu pakanoiden sydämiin (2:14–15) ja että laki kieltää himoitsemasta (7:7). Kumpikin väite istuu melko huonosti ajatukseen, että laki viittaisi vain Mooseksen lain seremoniallisiin säädöksiin. Samalla on kuitenkin sanottava, ettei seremonialakitulkinta ole hatusta heitetty: Roomalaiskirjeessä Paavali aivan selvästi pyrkii perustelemaan, miksi nimenomaan ympärileikkaus ei ole vanhurskauttamisen edellytys (esim. Room. 4:10–12). Niinpä pidän melko uskottavana ajatusta, joka rakentuu NPP:n varaan, mutta laajentaa perspektiiviä: lailla tai lain teoilla Paavali viittaa koko Mooseksen lakiin, mutta hän painottaa erityisesti seremonialakia. Näin ollen Paavali kritisoisi juutalaiskristittyjä siitä, että he ovat tehneet tooran säädösten noudattamisesta pelastuksen ehdon, vaikka uskon tulisi olla pelastuksen välittäjä.

Näiden tulkintalinjoja lisäksi heittäisin vielä joukkoon oman spekulaationi: mitä jos teot ovatkin ihan vain tekoja? Minusta luterilaisessa kannassa on ongelmana se, että luterilaiset ehkäpä huomaamattaankin tekevät teoista hypyn hyveisiin ja ajatuksiin. Mutta tämä hyppy on aika kyseenalainen. Onhan yleensä ottaen ihan selvää, että esimerkiksi ajatusten ja tekojen välillä on ero. Miksi näin ei olisi siis Paavalin argumentaatiossa? Tämä tulkintamallini on sikäli kattava, että se koskee myös niitä Paavalin kirjeiden kohtia, joissa Paavali ei puhu suoranaisesti lain teoista vaan ylipäätään teoista (esim. Ef. 2:8). Se sopii myös hyvin yhteen edellä esittämäni tulkinnan kanssa, jonka mukaan ”lain teot” viittaavat koko Mooseksen lakiin, vaikka painotus onkin seremonialaissa.

Malliani vastaan voidaan tietysti esittää Jeesuksen vuorisaarnan sanat, joissa hän julistaa, että viides ja kuudes käsky rikkoutuvat jo sydämen toimiessa niitä vastaan. Täten Herra kohtelee sydämen haluja kuin tekoja. Mutta minusta tällainen veto on melko ”zwingliläinen”; vaikka Raamatussa olisikin jokin kohta, jossa teot voisivat viittaa ajatuksiimme tai sydämemme himoihin, tämä ei kumoa sitä, että teoilla yleensä ottaen tarkoitetaan ulkoisia tekoja. Siksipä löisin pöytään perinteisen luterilaisen hermeneuttisen periaatteen, jonka mukaan sanan ”yksinkertaisesta merkityksestä” voidaan poiketa vain silloin, jos siihen on jokin pakottava syy. En näe, että Paavalin opetus vanhurskauttamisesta tarjoaisi mitään syytä ymmärtää tekoja muuna kuin tekoina. Siksi ajattelen, että Paavali voi ihan hyvin sanoa, että vanhurskauttaminen ei ole teoista sulkematta siitä pois, esimerkiksi, nöyryyttä. Tällaisen tulknnan mukaan Paavali tulisi itse asiassa lähelle nuorta Lutheria, joka pitkälti samaisti nöyryyden ja uskon.

En ole oikein varma, kuinka kestävä tuo ehdotukseni on, mutta päätinpä heittää sen ilmoille. Olisi tietysti jotenkin hölmöä, että luterilaiset olisivat tehneet noin yksinkertaisen ajatteluvirheen, mutta kait se on teoreettisesti mahdollista. Ensi kirjoituksessani tässä sanottu täydentyy, kun käsittelen, mitä usko on.