Protestantit ovat perinteisesti määritelleet pelastavan uskon evankeliumin ydintotuuksien tietämiseksi (notitia), niiden älylliseksi hyväksymiseksi (assensus) ja luottamukseksi (fiducia) Kristukseen syntien sovittajana. Erityisesti luottamuspainotus erotti protestantit roomalaiskatolilaisista, joille oli ominaista mieltää usko ilmoitustotuuksien totena pitämisenä. Luterilaisetkin toki tiedostivat sen, että esimerkiksi Jaakobin kirje käsittelee uskoa pelkkänä tiedollisena totena pitämisenä (ks. Jaak. 2:19), mutta heille etenkin Aabrahamin esimerkki (Gen. 15:1–6; Room. 4: 3, 9–21; Gal. 3:5–9) todisti, että vanhurskauttava usko on perimmiltään luottamusta Jumalan armolupauksiin.
Näkemyserot uskon määritelmän suhteen eivät ole ihmeellisiä jo siksi, että kreikan kielessä usko (πίστις, pistis) on monimerkityksinen sana. Tämä käy ilmi nopealla vilkaisulla Uuden testamentin kreikan sanakirjaan: usko voi tarkoittaa, muun muassa, totena pitämistä, luottamusta tai uskollisuutta. Tämä viimeksi mainittu merkitys on mielenkiintoinen, koska en ole huomannut sen tulevan esiin protestanttien ja roomalaiskatolilaisten välisissä kiistoissa. Tässä kirjoituksessani pyrin lyhyesti perustelemaan, että Paavali puhuu uskosta uskollisuutena – jopa aivan olennaisessa kohdassa vanhurskauttamisopin kannalta (Room. 1:17!). Roomalaiskirjeen ensimmäinen luku on mielestäni mainio esimerkki siitä, että usko voi tarkoittaa uskollisuutta. Ensimmäiseen luku on myös sikäli olennainen, että se on taustalla Paavalin opettaessa vanhurskauttamista uskosta myöhemmin kirjeessään. Siksi keskityn tässä kirjoituksessani siihen ja käyn nyt läpi kaikki luvun viittaukset uskoon.
Ensi kerran sana ”usko” tulee vastaan jakeessa 5, kun apostoli sanoo:
– – me olemme saaneet armon ja apostolinviran, että syntyisi uskon kuuliaisuus hänen nimeänsä kohtaan kaikissa pakanakansoissa – –
On tärkeä huomata, että apostoli sitoo tässä jakeessa uskon ja kuuliaisuuden kiinteästi yhteen. Jae antaa ymmärtää, että Paavalin työn tarkoituksena on synnyttää uskosta nousevaa kuuliaisuutta kaikissa kansoissa. Tästä ei vielä käy selvästi ilmi, missä merkityksessä apostoli puhuu uskosta, mutta se on selvää, ettei hänellä ole periaatteellista ongelmaa liittää uskoa ja kuuliaisuutta toisiinsa. Ensimmäinen kohta, jossa usko hahmottuu selvästi uskollisuutena, tai kuuliaisuutena, tulee vastaan muutamaa jaetta myöhemmin, kun Paavali toteaa jakeessa 8:
Ensiksikin minä kiitän Jumalaani Jeesuksen Kristuksen kautta teidän kaikkien tähden, koska teidän uskoanne mainitaan kaikessa maailmassa.
Teoriassa on tietysti mahdollisuutta, että kaikessa maailmassa puhuttiin roomalaisten uskonnollisen vakaumuksen tai luottamuksen lujuudesta, mutta koska sydämeen ihminen ei näe, tässä puhutaan kaiketi jostain, mikä on ulkoisesti havaittavissa. Toisin kuin usko, uskollisuus Jumalalle ilmenee selvästi myös ulospäin, joten siksi tässä yhteydessä ”usko”, josta puhuttiin kaikkialla maailmassa, on luontevaa ymmärtää viittaavan uskollisuuteen. Tulkinnan vahvistaa vielä kirjeen viimeisen luvun rinnakkaiskohta (16:19), jossa apostoli kirjoittaa:
Onhan teidän kuuliaisuutenne (ὑπακοή, hypakoē) tullut kaikkien tietoon; sentähden minä iloitsen teistä, mutta minä tahtoisin teidän olevan viisaita hyvään, mutta taitamattomia pahaan.
Ensimmäisen luvun jae 12 sopii myös hyvin yhteen uskollisuuspainotuksen kanssa. Siinä Paavali esittää roomalaisille toiveensa, että ”me yhdessä ollessamme virkistyisimme yhteisestä uskostamme, teidän ja minun”. Jälleen sisäinen vakaumus ei juuri toisia virkistä, mutta käytännössä näkyvä uskollisuus Jumalalle on inspiroivaa.
Kaikki edellä sanottu puhuu sen puolesta, että Paavali mieltää uskon uskollisuudeksi Jumalalle, mikä onkin ymmärrettävää kreikan πίστις -sanan merkityskenttä huomioiden. Mutta erityisen painava peruste uskolle uskollisuutena on Lutherin elämän mullistanut raamatunkohta, eli Room. 1:16–17:sta. Meitä kiinnostaa tosin ainoastaan jae 17, koska siinä esiintyy sana ”usko”. Apostoli lausuu:
Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: ”Vanhurskas on elävä uskosta”.
Luterilaisilla on tapana ymmärtää jakeessa mainittu usko luottamuksena Kristuksen sovitustyöhön, jonka usko omistaa. Kun kuitenkin huomioidaan, mistä Paavali on lainannut jakeen lopun, luterilaisen tulkintamallin ongelma paljastuu. Kyseinen jae on nimittäin Habakukin kirjasta ja alkuperäiskontekstissaan usko hahmottuu nimenomaan uskollisuudeksi (אֱמוּנָה, emūnā) Jumalalle aikana, jolloin kaldealaiset valloittajat ahdistivat Israelia. Kyseessä ei ole luottamus Kristuksen sovitustyöhön tai kristillisten uskontotuuksien pitäminen totena, vaan kuuliaisuus Jumalalle ahdingon aikana.
Vanhan testamentin taustan huomioiminen ja uskon käsittäminen uskollisuudeksi jakeessa 17 tekee ymmärrettäväksi sen, miksi Paavali alkaa puhua heti seuraavassa jakeessa jumalattomuudesta ja yhdistää sen sanalla ”sillä” edelliseen jakeeseen:
Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa – –
Luterilaisessa perinteessä on usein tapana nähdä Room. 1:1–17 johdantona kirjeeseen. Sen jälkeen seuraa pieni ajatuksellinen katkos, ja vasta jae 18 aloittaa kirjeen ensimmäiseen varsinaisen osan, jonka ajatellaan käsittelevän ihmisen syvää syntisyyttä. Jos kuitenkin jakeen 17 ”usko” tarkoittaa uskollisuutta, on paljon ymmärrettävämpää, että Paavali etenee sujuvasti käsittelemään sen vastakohtaa, jota vastaan Jumalan viha ilmestyy taivaasta ilman kummempia katkoja. Itse asiassa luvun lopussa kuvattu jumalattomuus ja laittomuus voisi hyvin korreloida Hab. 2:4:n alun kanssa.
On helppo ennakoida, että keskeinen vastalause tässä sanomaani on se, että koska Paavali rajaa vanhurskauttamisesta kaikki teot pois, uskoa ei voida määritellä kuuliaisuudeksi. Tähän vastineena viittaisin viime viikon kirjoitukseeni, jossa heitin ilmoille ajatuksen, että Paavali ei rajaisi vanhurskauttamisesta pois hyveitä, vaan ainoastaan ulkoiset teot. Nähdäkseni Paavali olisi ihan johdonmukainen pitäessään kuuliaisuutta vanhurskauttavana, mutta torjuessaan sen, että teot sinänsä olisivat vanhurskauttamisen perusta.
Toinen vastalause voisi olla se, että Paavali vapaasti soveltaa Habakukin lausumaa oman vanhurskauttamisopetuksensa tueksi irrottamalla jakeen alkuperäiskontekstistaan ja siksi Room. 1:17:sta ei tulisi tulkita Habakukin kirjan valossa. Teoreettisesti tämä on mahdollista, mutta kun Paavalin tarkoituksena on osoittaa, että Kristuksen evankeliumi on Vanhan liiton uskon täyttymys, tällainen soveltaminen olisi omiaan herättämään vastustusta niissä, joita hän pyrkii voittamaan puolelleen. Tämän lisäksi minusta Roomalaiskirjeen alku jo todistaa siitä, että Paavalilla ei ole mitään ongelmaa ymmärtää uskoa kuuliaisuutena. Esittämäni tulkinta on myös luontevampi luvun lopun kannalta, kuten edellä toin ilmi.
Luterilaisiin korviin sanomani voi kuulostaa kovin lakihenkiseltä ja ahdistavalta. Miten kukaan voi pelastua, jos vanhurskauttamisemme on kiinni uskollisuudestamme? Tähän sielunhoidollisesta tarpeesta nousevaan kysymykseen on syytä vastata, mutten voi tehdä sitä nyt. Sanon kuitenkin, ettei Raamatussa Jumalan armo ole sellaisten juridisten ehtojen takana kuin protestantit ajattelevat. Jumala tahtoo kaikkien pelastuvan ja odottaa meidän kääntymistämme, jotta voisi antaa meille syntimme anteeksi ja kutsua meidät rakkaudessaan seuraamaan häntä. Jumalan tahtomaa uskon kuuliaisuutta ei leimaa ahdistus, ansiot ja lakimainen puurtaminen, vaan Jumalan rakkaudesta nouseva pyrkimys seurata uskollisesti Herraa kuolemaan ja ylösnousemukseen.
Palasia 