Kuukausi: huhtikuu 2021

Pullaveto

Löin kolme vuotta sitten vetoa erään entisen kirkkoni jäsenen kanssa. Veto oli pullista ja koski sitä, voiko tuttuni näkökulmasta lähdölleni olla ainoastaan kaksi selitystä. Esitin mielestäni (luterilaisen uskon kannalta) kaksi pätevää syytä: 1) en ollut omaksunut luterilaista oppia hyvin ja siksi tein vilpittömän virheellisen ratkaisun, 2) minulla ei ollut todellista uskoa ja siksi hylkäsin luterilaisuuden. Tuttuni väitti vahvasti, ettei ollut kummallakaan kannalla. Hänen mukaansa muitakin selityksiä on, vaikka ei tähdentänyt, mitä ne voisivat olla. Muistaakseni sovimme, että palaisimme asiaan kolmen vuoden päästä. Siksi vetomme nousi nyt mieleeni. Haluan jakaa seuraavaksi muutaman ajatuksen vetoon ja esittämiini vaihtoehtoihin liittyen.

Minä olin tosiaan siinä uskossa, että lähtöäni voisi selittää luterilaisen tunnustuksen valossa vain kahdella syyllä. Ensimmäinen selitysmalli perustuu siihen, että Yksimielisyyden kirjan esipuheessa todetaan siinä esitettyihin oppituomioihin liittyen: ”Emme kuitenkaan ole halunneet emmekä aikoneet leimata sellaisia henkilöitä, jotka yksinkertaisuuttaan erehtyvät, vielä vähemmän kokonaisia kirkkoja Pyhässä saksalaisessa keisarikunnassa tai sen ulkopuolella. Ainoana tarkoituksenamme on ollut selvin sanoin torjua väärät ja petolliset opit ja niiden uppiniskaiset, rienaavat opettajat, joita emme aio suvaita alueillamme, kirkoissamme emmekä kouluissamme.” (TK 1990, 36) Toinen selitysmalli taas nousee viime viikolla esittämästäni parannuksen määritelmästä: Oikea parannus on pelastumisen ehto. Sitä määrittää vahvan kokemuksellinen synnintunto ja rauhan antava luottamus yksin Kristukseen. Oikea synnintunto on niin syvää, että siitä voi vapauttaa ainoastaan vieras vanhurskaus, joka on luterilaisen uskon ytimessä. Jos en siis näe tarvetta luterilaisuuden opettamalle vieraalle vanhurskaudelle, tämä kertoo siitä, ettei minulla ole todellista synnintuntoa eikä pelastavaa uskoa.

Minusta kumpikin selitysmalli tuntui muuten tosi epäuskottavalta. Ensimmäinen on nähdäkseni ainakin vahvasti poissuljettu. Minun oli ja on vaikea pitää itseäni yksinkertaisuuttaan erehtyvänä sieluna, joka olisi tarvinnut vain lisäopetusta sisäistääkseen luterilaisen opin. Uskon myös niiden, jotka oikeasti tuntevat minut, torjuvan tuollaisen ajatuksen hyvin nopeasti. Muistan, että STLK:n aikana sain välillä palautetta siitä, että minun puheistani näkyi se, että todella tiesin ja tunsin, mistä puhuin. Eikä tämä ollut kovin ihmeellistä: nimenomaan syvä, ehkäpä joskus neuroottinenkin, synnintunto ja heittäytyminen Kristuksen varaan leimasivat hengellisyyttäni. Syvän syntisyyteni edessä Kristuksen ristintyössä oli ainoa toivoni. Luterilainen pelastusoppi olikin keskeisin syy sille, miksi en voinut olla ortodoksi. En käsittänyt, miten kukaan, joka ymmärtää edes pikkuriikkisen syntisyytensä syvyyttä, voi kuulua mihinkään kirkkoon, joka edes viittaa siihen suuntaan, että pelastus olisi jotenkin riippuvainen meistä. Siksi minulla olikin taipumusta ajatella, että roomalaiskatolilaiset ja ortodoksit ovat ihan pihalla hengellisestä tilastaan, vaikka Yksimielisyyden kirjan esipuheen hengessä en ”yksinkertaisuuttaan erehtyviä” halunnutkaan tuomita.

Toinen selitysmalli on mielenkiintoinen. Luterilaisen tunnustuksen mukaan olisi ihan luontevaa ajatella, että jostain syystä luovuin uskostani; ehkäpä ymmärrykseni syntisyydestäni katosi tai jouduin lain alle ja epätoivoon ja siksi luovuin Kristuksesta. Minulla oli kyllä aika suuria kamppailuja jonkin verran ennen kääntymistäni, mutta pääsin niistä voitolle ja uskoni Jumalan rakkauteen voimistui niiden seurauksena. En siksi näe luopumusta tai edes minkään sortin katkosta uskonelämässäni. Jos kuitenkin oletetaan, että kaikista kokemuksistani huolimatta todella luovuin uskostani, tullaan aika lähelle kalvinistista ongelmaa: Kalvinistithan ajattelevat, että todellisesta uskosta ei voi koskaan luopua. Niinpä jos joku vaikuttaa luopuvan kristillisestä vakaumuksestaan, tällä ei todennäköisesti koskaan ollutkaan oikeaa uskoa. Tämä siitä huolimatta, vaikka luopio vakuuttaisi, että hän on uskonut ja kokenut syvästi ihan samaa kuin kalvinistituttunsa. Kalvinistisilla uskomuksilla kokemus omasta uskosta ei ole täysin luotettava, koska aina voi käydä periaatteessa ilmi, ettei langenneella koskaan ollut todellista suhdetta Jumalaan.

Minulla ei ole kunnon käsitystä siitä, miten STLK:n jäsenet selittävät lähtöäni. Jostain sain vaikutelman, että monet ajattelevat minun uupuneen työssäni ja siksi lähteneen pois. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, vaikka työ olikin raskasta. Ihmiset voivat tietysti arvailla yhtä ja toista, mutta kuvaavaa on, että eräs hyvin luterilaisessa teologiassa perillä oleva herrasmies kuulemma totesi lähtöni jälkeen kirkkokahveilla, että eroni syynä oli se, ettei minulla ollut tarpeeksi syvää synnintuntoa. En olisi kuulemma voinut muuten hylätä luterilaista vanhurskauttamisoppia. Hän valitsi siis vaihtoehdon kaksi. Ihan ymmärrettävä, mutta toisaalta aika uskalias diagnoosi toisen sielusta.

Kaiken tämän sanottuani veikkaan, että joudun lopulta myöntämään tappioni. Jos nimittäin tarkkoja ollaan, me löimme vetoa siitä, miten tuo toinen selittäisi lähtöni. Ja hänhän voi selittää sen ihan miten lystää. Samalla olen sitä mieltä, että ehkäpä luterilaisen tunnustuksen opetusta voi tulkita lempeämmin kuin olen tehnyt, vaikka en pidäkään näitä ehdotuksia ihan vedenpitävinä. Yksi tapa olisi esimerkiksi se, että korostettaisiin Tunnustuskirjojen parannusopetuksen olevan tarkoituksellisen kärjistävää ja kokemuskorostuksessaan liioittelevaa, koska 1500-luvun tilanteessa haluttiin painottaa luterilaisen uskon elävyyttä, kun luterilaisia syytettiin lihallisuudesta ja kristillisen vaelluksen hylkäämisestä. Eli Tunnareiden opetus pitäisi kontekstualisoida vahvemmin kuin minulla on ollut tapana tehdä.

Toisena seikkana voisi mainita luterilaisen ajatuksen lasten uskosta. Käsitys, että jo imeväisillä voi olla pelastava usko, voidaan kaiketi katsoa viittaavan siihen, ettei todelliseen uskoon aina liity syvä synnintunto ja tietoinen luottamus Kristukseen. Tosin STLK:ssa ainakin minusta vaikutti siltä, että lasten usko oli vähän omassa kategoriassaan eikä siitä tehty juuri sovelluksia ”aikuisten uskoon”. Tämä johtui kenties siitä, että Raamatussa käsitellään pääasiassa vähän varttuneempien uskoa.

Kolmantena tapana voisi olla ”autuaaseen epäjohdonmukaisuuteen” vetoaminen: jopa niin jyrkkä teologi kuin Franz Pieper (1852–1931) ajattelee, että ei-luterilaiset teologitkin voivat pelastua, jos he väärästä opista huolimatta sydämessään turvaavat Kristukseen. Ajatus on varmaankin saanut inspiraationsa mainitsemastani Tunnareiden kohdasta, mutta nähdäkseni se edustaa ”laveampaa armoa” kuin 1500–1600-lukujen luterilainen teologia, koska se ei korosta erehtyvien yksinkertaisuutta.

Lopuksi täytyy todeta, että taisin tietää jo kolme vuotta sitten häviäväni vedon: viimeksi kun näimme, tarjosin pullaa ja kahvia. Mutta ei tätä ole vielä taputeltu. Pitääpä ottaa yhteyttä ja kysyä, mitä hän nykyään ajattelee lähtöni syistä!

Lutherin kokemusten normatiivisuus

Olen tähän mennessä viitannut melko paljon kokemuksiini kääntymykseni yhteydessä. Olen siinä käsityksessä, että usein ortodoksisuuteen kääntymiseen liittyy samankaltaisia kokemuksia, mutta en halua missään nimessä väittää, että se mitä koin, olisi ainoa pätevä syy tai tie hakeutua ortodoksisen kirkon yhteyteen. Jumalalla on varmasti lukemattomia tapoja kirkastaa itsensä ja kirkkonsa. Omista kokemuksistani olen puhunut oikeastaan siksi, että alkuperäiset palaseni olivat melko älyllisesti painottuneita. Siksi halusin näin blogin aluksi korostaa toisenlaista puolta kolmen vuoden takaisista tapahtumista.

Viime viikolla pyrin tuomaan ilmi sen, että vaikka tunnustukselliset luterilaiset voivat usein suhtautua melko varauksellisesti kokemuksellisuuteen, luterilaisen uskonkin ydintä leimaa kokemus, nimittäin pelastusvarmuus. Tänään haluan jatkaa tästä ja pyrkiä perustelemaan, että Lutherin elämää suuresti leimanneilla kokemuksilla on suorastaan normatiivinen asema luterilaisuudessa. Tuumin, että kaiketi selkein tapa osoittaa tämä on Augsburgin tunnustuksen (1530) vilkaiseminen. Sehän on luterilaisuuden päätunnustus ja vieläpä Melanchthonin kirjoittama. Jälkimmäinen seikka on sikäli tärkeä, että sen voi nähdä kertovan, omaksuivatko muutkin luterilaiset teologit Lutherin mielenmaiseman. Mutta ennen kun menemme Augsburgin tunnustukseen, pitänee kaiketi sanoa muutama sananen Lutherin ”evankelisesta löydöstä” tai ”tornikokemuksesta”, johon viittasinkin jo viime viikolla.

Lutherilta on säilynyt vuodelta 1545 – eli ihan hänen elämänsä lopulta – kuvaus siitä, kuinka evankeliumi kirkastui hänelle vuosikymmeniä aiemmin. Hän kertoo, kuinka hänen omaatuntoansa vaivasivat kovasti hänen syntinsä. Ahdistus oli käynyt niin pahaksi, että hän oli alkanut jopa vihata Jumalaa ja kantaa kaunaa tätä kohtaan. Jumala tuntui vaativan häneltä aivan kohtuuttomia armonsa ehtona. Epätoivon vallassa Luther pyrki kiihkeästi löytämään vastausta häntä vaivanneeseen kysymykseen: mitä on Jumalan vanhurskaus. Ahdinko näet syntyi siitä, että hän käsitti Jumalan vanhurskauden merkitsevän Jumalan ominaisuutta, jonka mukaisesti tämä rankaisee syntisiä. Kun siis Paavali puhuu Jumalan vanhurskauden ilmestymisestä (Room. 1:17), Luther ymmärsi tämän hyvin lohduttomana tuomion sanomana. Mutta sitten Paavalin sanojen tutkimisen seurauksena tapahtui syvä muutos: Luther alkoi ymmärtää käsitteen ”Jumalan vanhurskaus” uudella tavalla. Nyt kyse ei ollutkaan Jumalan ominaisuudesta, jonka mukaisesti hän tuomitsee, vaan lahjasta, jolla hän vanhurskauttaa uskon kautta. Tämä ei ollut Lutherille mikään kuiva akateeminen löytö, vaan hän kuvailee sitä vahvan kokemuksellisesti:

Tällöin minä tunsin itseni suorastaan uudesti syntyneeksi ja astuneeni avoimista porteista suoraan paratiisiin. Silloin näyttäytyivät minulle heti paikalla koko Raamatun toiset kasvot.

Lutherin esipuhe latinankielisten teostensa julkaisuun v. 1545, s. 9–10. Valitut teokset 1,3–11. Suom. Pentti Aalto. WSOY. Porvoo 1958

On kiinnostava kysymys, kuinka historiallisesti paikkansapitävä Lutherin kuvaus omasta kokemuksestaan on. Sain viime viikon kirjoituksesta palautetta, että nykyisessä Luther-tutkimuksessa kyseenalaistetaan pitkälti se, että Luther olisi käynyt läpi yksittäisen dramaattisen kokemuksen, joka olisi mullistanut hänen ajattelunsa. Ja minustakin on ihan selvää, ettei Lutherin ”tornikokemus” – mikäli sellainen siis tapahtui – noussut suinkaan tyhjästä. Taustalla oli varmasti pitkä sisäinen prosessi. Toisaalta en ole edes varma, onko ”tornikokemuksen” historiallisuudella paljoakaan väliä sen kannalta, mitä tahdon sanoa. En näet pidä kovin olennaisena sitä, muuttiko yksittäinen, tai useampikaan, dramaattinen kokemus Lutherin suunnan. Sen sijaan tärkeää on se, millaiseksi Luther esittää kokemuksensa dynamiikan: ensin syvä ahdistus, sitten paratiisi. Tämä mielessä siirrymme Augsburgin tunnustukseen. Meidän kiinnostuksenamme on tunnustuksen artikla XII, joka käsittelee parannusta, ja erityisesti kohta:

Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta.

Augsburgin tunnustus XII, 4–6

Jo tästä Tunnustuskirjojen uusimman suomennoksen katkelmasta voi huomata, että parannus jäsentyy varsinaisesti kahden osan mukaan, jotka mukailevat Lutherin ”tornikokemuksen” kuvausta. Asia käy kuitenkin vielä selvemmäksi, kun katsotaan tunnustuksen latinan- ja saksankielisiä versioita. Latinaksi synnintunnosta johtuvaa pelästymistä kuvataan omaatuntoa iskeviksi kauhuiksi (terrores incussi conscientiae). Saksaksi taas oikeaan katumukseen liitetään tunnonvaiva, murhe ja kauhu (Reue, Leid, Schrecken). Suomennos vaikuttaa siis melko lattealta saksalaiseen ja latinalaiseen tekstiin verrattuna, koska niissä käytetty käsitteistö on vielä vahvemman kokemuksellista. (Tosin täytyy sanoa, että minulla on käsilläni vain Concordia Triglottan nettiversio enkä osaa sanoa, onko se täysin luotettava.) Suurten kauhujen vastapariksi tunnustus kuvaa sitten luottamuksen siihen, että Kristuksen tähden synnit annetaan anteeksi. Tässä on asiallisesti kyse ihan samasta jutusta kuin Lutherin löydössä, että Jumala vanhurskauttaa lahjaksi uskon kautta. Ja tämä luottamus sitten vapauttaa pelosta, eli tuo rauhan ja levon suhteessa Jumalaan.

Kaikilla luterilaisilla ei tietenkään ole Lutherin kuvaamaa yhtäkkistä dramaattista kokemusta evankeliumin kirkastumisesta, eikä sitä kokemukseni mukaan vaaditakaan – ehkä muuten kuin hyvin pietistisissä piireissä. Mutta koska parannuksen tekeminen on luterilaisuuden mukaan kuitenkin pelastuksen ehto, pelastuminen edellyttää sitä, että ihminen kokee Jumalan sanan vaikutuksesta ainakin jossain määrin samaa kuin Luther; eli ensin pitää herätä ilmeisen syvä synnintunto ja sitten ikään kuin vastauksena synnin tuomaan ahdistukseen luottamus siihen, että Kristuksen tähden kaikki on annettu anteeksi. Jos tähän lisää päälle vielä Lutherin ensimmäisen teesin ajatuksen, että koko kristityn elämän tulee olla jatkuvaa parannusta (vrt. myös Schmalk. art. III, 3:40), alkaa ymmärtää sitä, miksi monet luterilaiset kokevat elävänsä ainaisessa kehässä, jossa ensin synti syyttää ja sitten evankeliumi lohduttaa.

Lopuksi vielä sanon alustuksena seuraavalle kirjoitukselle sen, että Lutherin kokemusten värittämällä parannuksen määritelmällä on aika suuria ekumeenisia seurauksia: Ensi viikolla, jos Jumala suo, käsittelen sitä, miten luterilainen parannuksen määritelmä voi synnyttää hyvin jyrkkiä asenteita ”vanhojen kirkkojen” jäseniä kohtaan. Jos hengellisyys ei nimittäin mukaile normatiivista mallia siitä, millaiset kokemukset välttämättä värittävät aitoa uskonelämää, tällöin on aika luontevaa päätyä siihen, että niillä, joiden uskonelämä ei jäsenny luterilaisittain, ei ole todellisesta uskoa ollenkaan. Toisaalta heitän ilmoille kysymyksen, voisiko luterilainen perinne antaa aineksia myös toisenlaiseen suhtautumiseen.

Hurmahenkisyyttä vai Hengen hedelmää?

Kirjoittaessani viime viikon kirjoitusta mieleeni tuli, miltä se voi kuulostaa tunnustuksellisiin luterilaisiin korviin. Aloin ajatella, että jos olisin itse lukenut tuollaisen tekstin muutama vuosi sitten, olisin torjunut sen suoralta kädeltä: Siinä oma kokemus on laitettu Jumalan sanan edelle. On luovuttu raamatullisesta opista ja luotettu omiin tunteisiin, vaikka Raamattu todistaa, että ihmisen sydän on täysin turmeltunut (vrt. Jer. 17:9).

Otanpa tässä kohden vastaukseksi noihin hyvin luterilaisiin ajatuksiin Paavalin esimerkin. Hänhän kääntyi kristityksi nimenomaan kokemuksellisin perustein: Jeesus ilmestyi hänelle, ja sen seurauksena Raamattu alkoi avautua uudella tavalla; enää Vanhan testamentin ja Jeesuksen välillä ei ollut ristiriitaa. Ja kokemuksesta kääntynyt Paavali on siis se sama herra, joka julistaa tiukasti galatalaisille, ettei pidä uskoa mihinkään, mikä on ristiriidassa Jumalan sanan kanssa (Gal. 1:8–9). No, en ole niin suuruudenhulluuden vallassa, että sanoisin oman kokemukseni olevan täsmälleen samanlainen kuin Paavalilla, mutta jossain mielessä kyse on samasta: kokemuksen seurauksena näen toisin kuin ennen.

Rinnastustani voi haastaa tietysti juuri siihen vedoten, että Paavalin kokemus oli aivan erityislaatuinen, joten minun kokemustani ei voi verrata ollenkaan siihen. Olkoon. Jos Paavalia ei lasketa, vetoan Lutheriin: luterilaisethan ajattelevat, että Lutherin kokemus pelastusvarmuuden löytämisestä Roomalaiskirjeen äärellä antoi hänelle oikeanlaisen ymmärryksen Raamatun sanomasta. Ilman pelastusvarmuutta (tai lain ja evankeliumin oikeaa erottamista, josta tuo kokemus nousee) Raamattu pysyy suljettuna kirjana. Jokaisella tulisi olla luterilaisuuden mukaan tämä kokemus, ja näin ollen kokemuskorostus ei ole luterilaisillekaan vieras – ainakaan silloin, kun se kytkeytyy pelastusvarmuuteen. Ja luterilaisillakin kokemus on sidoksissa Raamatun oikeaan ymmärtämiseen. Eli kokemukset ovat lopulta kaikkien mielestä ihan ratkaisevan merkityksellisiä. Siksi ei ole kauhean rakentavaa leimata kaikkea kokemuksellisuutta hurmahenkisyydeksi. Enkä väitä, että kaikki luterilaiset tekisivät näin. Tuskin kukaan väittää noin ihan suoraan. Joskus tosin on vähän tällaista taipumusta ilmassa. Lopulta olennaiseksi kysymyksesi taitaa nousta se, pitääkö kokemukseni yhtä totuuden kanssa.

Esittämässäni tunnustuksellisessa luterilaisessa kritiikissä keskeisenä taustaoletuksena on, että ortodoksinen usko on Raamattua vastaan. Mutta tämän oletuksen minä nykyään haastan. Väitän, että luterilainen Raamatun tulkinta rakentuu myöhäiskeskiaikaan sidoksissa oleville taustaoletuksille, jotka ovat vieraita Raamatun ajan kirjoittajille, ja vinouttavat luterilaista Raamatun luentaa. Näitä oletuksia pyrin avaamaan kolme vuotta sitten viidennessä palasessani. Palaan niihin toki vielä moneen kertaan tällä blogillani. Tässä yhteydessä sanon vain, että kun oma ajatteluni muuttui ja tulin tietoisemmaksi niistä oletuksista, jotka ohjasivat Raamatun lukutapaani, ristiriidat ortodoksisen uskon ja Raamatun välillä katosivat. Kyse oli nimenomaan siitä, että tulkintaani värittäneet uskomukset muuttuivat; en elä tällä hetkellä minkään sortin sisäisessä jännitteessä sen kanssa, että tietäisin Raamatun oikeasti opettavan luterilaisittain, mutta koska minua viehättää ortodoksinen usko, pyrkisin tukahduttamaan sen, minkä tiedän oikeaksi.

Mutta mikä sitten voisi olla yhteinen kokemusten koettelemisen kriteeri, jonka taakse sekä ortodoksit että luterilaiset voisivat asettua? Mieleeni tulee yksi, johon luterilaiset eivät kovin usein viittaa, mutta joka on kuitenkin perin raamatullinen: Hengen hedelmä ja lihan teot (ks. Gal. 5:19–22). Näihin liittyen haluan mainita erään jutun, jonka opin luterilaisesta kommentaarista: Paavali ei puhu Hengen hedelmistä vaan hedelmästä, koska Henki on ykseyden Henki; kaikki Hengen hedelmä luo ja yllä pitää ykseyttä. Sen sijaan lihan teot ovat moninaisia, koska ne pirstovat ja erottavat ihmisiä toisistaan.

Ykseyden korostuksesta minun on helppo tehdä sovellus omaan elämääni: kokemukseni johti minut pikkuruisesta ja hyvin vahvasti tietynlaiseen luterilaisuuden tulkintaperinteeseen sitoutuneesta kirkkokunnasta osaksi maailmanlaajuista kirkkoa, jonka juuret menevät aina apostoliseen aikaan saakka. Minun on vaikea olla näkemättä Pyhän Hengen työnä ajatteluni nytkähtämistä siihen suuntaan, ettei minulla ole enää samanlaista luottamusta päätelmiini tai tulkintojeni virheettömyyteen kuin ennen. Nykyään luotan enemmän toisten viisauteen. Kun esimerkiksi tutkin kirkon historiaa, haluan ottaa minua paljon pidemmälle päässeiden kilvoittelijoiden opetuksen rakkaudella vastaan ilman, että suodatan sen luterilaisten erityiskorostusten tai minkään muun vastaavan läpi. Ja koska ortodoksinen usko vaikuttaa minussa – hyvin vajavaisesti tosin omasta syystäni – samanlaista hengellisyyttä kuin pyhissä isissä ja äideissä, koen syvää hengen yhteyttä heidän kanssaan. Oikeastaan juuri yhteinen, jaettu kokemus menneiden polvien ja minua pyhempien kanssa vakuuttaa minua siitä, että käänteentekevät kokemukseni olivat Jumalasta.

Hengen hedelmään ja lihan tekoihin liittyen tahdon vielä nostaa esille yhden kysymyksen, jonka esitin kolme vuotta sitten. Kysyin silloin muutamalta tiukalta luterilaiselta tutultani, että jos minulla on nykyään syvempi rauha ja ilo kuin ennen, onko tämä Beelsebulista (vrt. Luuk. 11:14–20). Toisin sanoen: jos ortodoksisuus parantaa sieluani aivan toisenlaisella syvyydellä kuin luterilainen uskoni, voiko se olla perkeleestä? En tainnut saada kysymykseeni minkäänlaista vastausta.

Ymmärrän, että tuumailuni tuskin liikuttavat luterilaisuudesta syvästi vakuuttunutta suuntaan tai toiseen. En ylipäätään oikein usko, että sanoillani on sellaista voimaa. Ja en ole tässä kirjoituksessani edes mennyt raamattuargumentteihin tai mihinkään muuhun sellaiseen, millä olisi varmaankin suurempi painoarvo. Toivon kuitenkin, että nämä ajatukseni valottaisivat sitä, miksi olen taipuvainen pitämään kokemuksiani luotettavina, ja selittäisivät, miksi uskon niin kuin uskon. Ensi viikolla, jos Jumala suo, pohdin hieman sitä, kuinka normatiivinen asema Lutherin kääntymyskokemuksella on luterilaisuudessa.

Kolme vuotta sitten

Päivälleen kolme vuotta sitten pidin viimeisen raamattutuntini. Sen lopuksi mieleeni tuli, sanoinko jotain, mikä olisi ollut (uuden) vakaumukseni tai silloisen kirkkoni opin vastaista. En ollut tehnyt niin. Vielä viikkoa aiemmin olin ollut tuttuun tapaan vetämässä pääsiäisjuhlaa STLK:n Lahden kirkolla täysin ja jyrkän vakuuttuneena luterilaisen opin raamatullisuudesta.

Pidettyäni raamattutunnin ja osallistuttuani jumalanpalvelukseen palasin kotiin. Myöhemmin samana päivänä sanoin vaimolleni: ”Eilen olin 20-prosenttisesti ortodoksi, tänään 80-prosenttisesti, mutta älä ole huolissasi. Kyllä tämä menee ohi.” Seuraavana päivänä kuitenkin marssin työterveyslääkärille, koska olin vakuuttunut, etten voi enää saarnata enkä etenkään toimittaa ehtoollista. Työterveyslääkäri yritti ylipuhua minua jäämään töihin, koska menettäisin tuloni. Hän oli sitä mieltä, että olisi parempi olla leipäpappi, kuten kuulemma monet muutkin ovat, kuin nuoren idealismissa luopua toimeentulostaan. Minua huvitti lääkärin hyvä tarkoitus.

Lääkäristä päästyäni suuntasin askeleeni elämäni ensimmäiseen liturgiaan, joka oli koululaisliturgia. Lasten ja nuorten pienestä levottomuudesta huolimatta minun mieleni ja kirkkosalin täyttivät keväinen aurinko ja ihanat pääsiäisveisut. Erityisen järisyttävä oli Enkeli huusi armoitetulle (jonka voi kuunnella esimerkiksi täältä). Veisu ei puhunut vain kahden vuosituhannen takaisista tapahtumista, vaan siitä, mikä oli juuri tapahtunut sisimmässäni.

Katsellessani ympärilleni näin pyhien kuvia. Liikutuin kun ajattelin: Tässä minulla on perhe, joka ei koskaan jätä minua. Perhe, joka ymmärtää minua täysin. Negatiivinen kertomus siitä, että minut oli tuomittu olemaan perimmiltään yksin, sai tavattoman kauniin lopun.

Palveluksen lopuksi lähdimme ristisaatossa kirkon ympäri. Pappi pirskotti meitä pyhällä vedellä ja huusi diakonin kanssa riemuissaan: ”Kristus nousi kuolleista!” Oli ihanaa vastata muiden kanssa: ”Totisesti nousi!” Olin häkeltynyt. Liian hyvää ollakseen totta. Voiko tämä olla totta?

Kun muistelen kolmen vuoden takaisia tapahtumia, päällimmäiseksi sanaksi mieleeni tulee ilo. Kirkas ilo. Pääsiäisilo. Ilo, joka huokuu kirkon elämässä. Ilo, joka oli sarastanut sydämessäni.

Minun elämäni meni uusiksi kolmessa päivässä. Se oli todellinen pääsiäiskokemus.

Kristus nousi kuolleista!

Kuudes palanen: Ortodoksisuus (4.5.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Olen menossa itään. Se on jo pitkään vetänyt minua mystisesti puoleensa. Mutta vihdoin olen valmis uimaan. Bosporinsalmi on vaikuttanut kylmältä.

Ortodoksisuuteen liittyy tunnustuksellisessa luterilaisuudessa kielteisiä asenteita. Jokainen tunnustuskirjojen mukaan uskova on ennen kaikkea huolissaan siitä, ettei ortodokseilla ole selkeää vanhurskauttamisoppia. Joku kärjekkäämpi kaveri voi möläyttää, että ortodoksit yrittävät kelvata teoilla Jumalalle, palvovat Mariaa ja ovat muotomenojen orjia.

Joskus suhde on ehkäpä koomisen ristiriitainen. Tunnen miehen, joka paasasi vuosikausia luterilaisten sovitusopillisten muotoilujen ehdottomuuden puolesta, mutta sai sielulleen vahvempaa ravintoa Efraimin herkkyydestä.

Toivon, että eilinen päivitykseni on antanut joitain näkökulmia siihen, miten ortodoksisuus voisi olla paremmin ymmärrettävissä. Keskeistä on hahmottaa se, että perspektiivi koko todellisuuteen on hyvin erilainen; Jaroslav Pelikan muistaakseni sanoi ortodokseilla olevan pelagiolainen ihmiskäsitys, mutta augustinolainen armo-oppi. Ortodoksisuus ei istu kauniisti läntisen ajattelutavan raameihin.

Mutta mikä on ortodoksisuuden ytimessä? Minkä varassa se seisoo tai kaatuu? No, en ole kirkon virallinen ääni. En siihen vielä kuulukaan. Mutta sanonpa omasta puolestani – ja aika syvästi vastauksestani vakuuttuneena: ortodoksisuuden ydin on se, että Jumala on kenoottinen Rakkaus. Tässä avain uskoon.

Mutta mites nyt se vanhurskauttaminen? Luterilainen sanoo, että pelastumme yksin uskon kautta. Usko taas on luottamusta Kristuksen sovitustyöhön. Vanhurskauttavaan uskoon vanhurskauttamisen opinkohdassa ei sisälly rakkaus, vaikka se onkin pelastavan uskon välttämätön seuraus. Uskoa ja tekoja ei saa sekoittaa toisiinsa. Ok, ok. Mutta kertokaapa minulle: Millaista on luottamus, johon ei sisälly rakkaus? Kuinka luotat toiseen ihmiseen tai Jumalaan ilman, että rakastat häntä? Eikö luottamus ole rakkaudenosoitus? Älkääkä nyt olko liian tunteellisia rakkauden suhteen. Se vie ohi kysymysten. Ja kun luottamusta tuumii tarkemmin, minusta on selvää, että sehän on oikeastaan rakkautta. Toki voi heittää ratkaisuksi salattua uskon uniota sun muuta, mutta minusta se oli kyllä Aabraham, joka uskoi Herraa. Aabraham rakasti Jumalaa. Ei ainoastaan Kristus hänessä.

Luterilainen käsitys uskosta on mielestäni haitallinen, koska se tekee jumalasuhteesta abstraktin. Vanhurskauttava usko on helposti uskoa sovitusopilliseen malliin eikä persoonaan. Tämä on oikeastaan aika selvä homma, koska persoonien välinen suhde on syvästi vastavuoroinen. Vastavuoroisuus ei kuitenkaan oikein istu luterilaisuuteen, jossa korostuu ihmisen passiivisuus suhteessa Jumalaan, hänen pelastavaan rakkauteensa. Toki on aktiivisuus suhteessa lähimmäiseen ja siten Jumalaan. Mutta vaikka aktiivisuutta on, suhde Jumalaan ei silti ole oikein toimiva. Ja siksipä sanon, että se on luonnollista ja hyvää, että haluaa antaa Jumalalle takaisin saamaansa hyvää, vaikka protestantit protestoisivatkin. Ei tämä ole teko-oppia tai syyllisyydentunnossa armon ostamista. Rakkaus lämmittää ja saa rakastamaan.

Jumalasuhteen jännyys on siinä, että meidän rakkautemme häneen on hänen oman rakkautensa palauttamista hänelle itselleen. Rakkaudellaan hän vetää meidät mukaan iankaikkiseen rakkauden kiertoon. Ei siksi, että hän tarvitsisi sitä, vaan koska hän on Rakkaus. Tässä ei ole kyse ansiosta tai juridiikasta, vaan Jumalan suunnattomasta ihmisrakkaudesta.

No se ehkä tästä. Mutta sanottakoon, että viime viestin terapeuttisen painotuksen kautta voi sukeltaa syvemmin sisälle tähän pelastusopilliseen ajatustapaan. Mutta asian voisi summata näin: pietismi on ortodoksisuutta nominalistisin oletuksin. Pietismi on kauhean kovaa, ortodoksisuus jännällä tavalla pehmeää, vaikkei ryhditöntä. Ortodoksisuus ei ole koskaan tarvinnut protestanttista reformaatiota. Siihen on painavat syynsä. Tai no, jos rehellisiä ollaan: lopulta vain yksi selittävä tekijä.

Otetaanpa seuraavana esimerkkinä jokin kauhistus. Vaikkapa pyhien rukoilu. Mistä siinä on kyse? Jumalan kenoottisesta rakkaudesta. Jos ja kun ihminen kokee Jumalan lähestymisen suoraan vaikeana, Jumala ”alentuu” kohdattaviksi pyhissä. Ja tämä kenosis tuo esille Jumalan rakkaudesta sellaisen puolen, joka jäisi ilman pyhiä pimentoon. Luterilaisuuden ehdoton vaatimus siitä, että Jumalaa tulee rukoilla aina suoraan, tekee Jumalan rakkaudesta köyhemmän. Se ei näyttäydy niin kenoottisena kuin ortodoksisuudessa. Tuomari ei sanele, miten homman täytyy aina ehdottomasti mennä, vaan hän kohtaa ihmisen siellä, missä tämä on. Niin kuin laupias samarialainen. Niin kuin tuhlaajapojan isä. Jumala ottaa vastaan heikon ihmisen ja osoittaa rakkautensa kenoottisesti. Ja ortodoksisuudessa Jumala säilyy koko ajan perimmäisenä toivona, kun tajutaan se, että hänen armonsa niissä pyhissäkin vaikuttaa. Tämän takia puheparteen on vakiintunut tapa sanoa, että vain Jumalaa palvotaan, hän on pyhyyden lähde, mutta pyhiä voidaan kunnioittaa. Tämä jaottelu on vain epäraamatullista sanallista kikkailua nominalistille, mutta ortodoksille kyseessä on järisyttävä ero.

Kenoottinen rakkaus näkyy myös kaikissa muissa outouksissa. Ortodoksisuus on täynnä riittejä, jotka voivat vaikuttaa olevan – ja ehkä osa onkin – pakanallista alkuperää. Mutta ortodoksille se on ok: kirkko on ottanut jotain luotua ja korottanut sen tekemällä sen osaksi elämäänsä. Luonto ja armo eivät kumoa toisiaan. Armo kaunistaa luonnon. Kaikki luotu on hyvää, kun se otetaan kiitoksella ja rukouksella vastaan. Epäjumalankuvista päästään eroon tekemällä ikoneita. Ensimmäinen uskonkappale on kunniassa. Usko on läpeensä inkarnatorista.

Ei ole myöskään sattumaa, että ortodoksiset palvelukset muistuttavat VT:n jumalanpalveluselämää. Kyse on siitä, että Jumala ottaa olemassa olevan hyvän ja tekee sen vielä paremmaksi. Hän ei hylkää luomaansa ja säätämäänsä, vaan pyhittää ja kirkastaa sen. Daavidin valtakunnassa on yhä kuningataräiti.

Voidaan vielä kysyä: miksi Konstantinopoli eikä Rooma? Annoinkin jo viitteitä siihen viidennessä palasessani, kun väitin tomismia nominalismin kasvupohjaksi. Minusta aristoteelinen kovuus läpäisee roomalaiskatolisen uskon aika perustavalla tavalla. Asioita katsotaan väärästä perspektiivistä. Juridiikka on liian keskeistä. Ja nominalismikin on jättänyt vahvan jälkensä.

Ymmärtääkseni ortodoksisesta näkökulmasta Jumalan toiminnan dynamiikka näkyy kirkossa siinä, että on samanaikaisesti tradition vahva tuki ja Pyhän Hengen elämää antava vaikutus, joka kontekstualisoi uskoa ajasta ja kulttuurista toiseen. Tuki ja heittäytyminen. Kumpikin tarvitaan. Tasapainoisesti.

Kirkko-oppi on konkreettinen: Helluntaina Jumalan kansa oli koolla Jerusalemissa. Oli uudet patriarkat. Ja tästä homma lähti liikkeelle. On Kristuksen antama kirkollinen rakenne, on vuosisatojen varrella saatuja Jumalan lahjoja. On ennen kaikkea rakkauden Henki, joka yhdistää kirkon jäsenet toisiinsa ja tekee kirkon yhdeksi. Kaunista sinfoniaa. Viisi veljeä soivat yhdessä pitkään samalla tavalla.

Roomalaisen juridiikan näkökulmasta tämä ei mene ihan niin. Paavi on ykseyden tae. Mutta hän onkin ikävän tekniikkakeskeinen laulunopettaja.

Ortodoksisesta vinkkelistä suhde paaviuteen taitaa näyttäytyä siten, että paavi oli viidestä veljestä arvostetuin. Häntä haluttiin hartaasti kuulla, mutta hänellä alkoi pahasti keulia. Muu perhe sieti pitkään ”isoveljen” suuria kuvitelmiaan itsestään. Heikkouskoista pitää hoivata. Mutta lopulta homma meni siihen, että Rooman veli pyrki alistamaan muut neljä ehdottoman valtansa alle. Hän katkaisi rakkauden siteen heihin hybriksessään. Sillä ei ole väliä, oliko kirouskirje muodollisesti validi vai ei, kun se Hagia Sofian alttarille läimäistiin. Tai no, roomalaisen juridiikan näkökulmasta on. Mutta se nyt on sitä juridiikkaa. Oleellista on, että perhe haavoittui. Yksi veli eksyi pois sulkemalla sydämensä. Ei turhaan Paavali sano: ”Joka tässä kohden palvelee Kristusta, se on Jumalalle otollinen ja ihmisille kelvollinen. Niin tavoitelkaamme siis sitä, mikä edistää rauhaa ja keskinäistä rakentumistamme.”

Mutta olen optimistinen. Uskon, että sopuun vielä päästään. Harharetki päättyy. Vatikaani II on aika hyvä juttu. Mutta minun kysymykseni on se, miksi mennä kapinallisen veljen luo, kun perhe on muuten aika hyvin kasassa. Armenialaiset, koptilaiset, etiopialaiset ja intialaiset haavatkin ovat paranemassa pikkuhiljaa.

Lopulta perustava syy sille, miksi en mene Roomaan, on se, että ajattelen, että Rooman piilevä kovuus murskaisi minut. Tarvitsen terapiaa ennen kaikkea. Idässä kenoottinen rakkaus loistaa selvemmin kuin lännessä. Valo paljastaa vuorella olevan kaupungin.

On muuten huvittavaa, etteivät ortodoksit usein osaa itse antaa hyviä perusteita uskonsa puolesta. Isä Serafim Seppälä totesi eräässä symposiumissa, että ortodokseilla on parhaat vastaukset, mutta kukaan ei ymmärrä niitä. Yksi syy voi olla se, että heitäkin, ainakin heidän sanojaan, hapattaa nominalistinen ympäristö. Onneksi on kuitenkin liturginen traditio, joka välittää kokonaisvaltaisesti ortodoksista uskoa. On tradition tuki kannattelemassa. Liturgiasta välittyy viisaus, joka vallitsi ennen keskiajan käänteitä. Siinä on vinha peränsä, että kannattaa ottaa vaarin ainaisesta fraasista, joka minua puudutti aikoinaan suuresti: jos haluat oppia tuntemaan ortodoksisuutta, mene liturgiaan! Lukemalla voit oppia jotain. Mutta elämä ei pelkisty lukemiseen. Jumala on vieläpä elämää isompi. Ihmiselämää isompi.

Tulee mieleen vielä se, että vierastin pitkään Gregorios Palamaksen erottelua Jumalan olemuksen ja armovoimien välillä. Palamashan sanoo jotenkin niin, että Jumala on olemuksessaan, ”itsessään”, salattu. Hän pysyy aina mysteerinä. Tämä on tosi tärkeä asia. Ihmistä muistutetaan siitä, että Luojan ja luodun maailman välillä on luovuttamaton ja ylittämätön ero. Järjellä on rajansa. Voisi ehkä luulla, että Jumala jäisi etäiseksi. Jumala on poissa. Staattinen olento. Ei mitään kontaktia. Mutta ei niin. Jumala on samanaikaisesti tuntematon ja ilmoitettu. Hän on ilmoitettu, koska hän läpäisee koko todellisuuden armovoimissaan. Aina, kun olemme osallisia jostain hyvästä, olemme osallisia Jumalasta hänen armovoimissaan. Tästä aukeaa se, miten luodun kauneutta katsoessamme näemme Jumalan kauneuden, jne. Jumala on samaan aikaan poissa ja läsnä. Tuntematon ja tunnettu. Partisipoimaton ja partisipoitava. Olemus ja armovoimat -jaottelu suojelee panteismilta, mutta saa ymmärtämään, kuinka äärimmäisen syvällisesti hän on luomakunnassaan. Jaottelu myös ratkaisee tomistisen jumalakäsityksen ongelman ja ”vapauttaa Jumalan” kestävällä tavalla. Nominalismiin ei tarvitse mennä: Jumala on vapaa armovoimissaan, mutta ei mielivaltainen. Tämä on nyt sitä todellista, vanhanaikaista realismia 1300-luvun tyyliin sanoitettuna.

Jotkut väittävät, että Palamas ja Scotus olisivat parempia kavereita kuin luullaankaan. Mutta minulle Scotus on ollut liian vaikea kaveri. En osaa sanoa.

Olen käynyt läpi aika kivuliaita vaiheita, vaikka elämä on ollut monessa mielessä turvallinen. Loistavat vanhemmat ja sisko. Ihana vaimo. Mukavat sukulaiset. Hyviä ystäviä. Haavoja on tullut kuitenkin paljon. Täytän kohta 30. On tullut mieleen, onko tähänastinen elämä mennyt hukkaan. Mutta ei suinkaan! On ollut paljon lämpöä ja rakkautta. Lisäksi kaikki ikävät ja haavoittavat tarinat, joita olen kokenut ja itselleni kertonut, saavat aivan uuden sävyn sen valossa, mitä olen löytänyt. Jumalan rakkaus kaunistaa ne. Kaikilla niillä on ollut merkityksensä, että olen päässyt tähän asti – että näen nyt, mitä näen.

Minulla elämäntarinani tiivistyy tavallaan siihen, että särkynyt kuva on kauniimpi kuin ehjä. Säröistä loistaa kokoajan rakkaus. Säröt puhuvat kieltä, joka ei ole mahdollista, jollei ole kuvaa. Ja rikkoutumista.

Ei ole sattumaa, että ylösnousseen Jeesuksen käsissä näkyy haavojen jäljet. Ei ole häpeä olla arpeutunut, kun tietää, että arvet todistavat Jumalan ihmisrakkaudesta. Armo kaunistaa haavat.

Tällainen tie on tullut käytyä tähän asti. Näin minun on pitänyt tehdä matkaa kohti luvattua maata. Luotan siihen, että hän, joka antoi Poikansa edestäni, on jatkossakin uskollinen. Hän on uskollinen silloinkin, kun minä olen uskoton.

Ja huoli pois! En ole nyt vaihtamassa ismiä toiseen. Lakimainen systeemi ei vain muodollisesti vaihdu. Kyse on Jumalan kenoottisen rakkauden tarpeesta. Siitä, missä saan tarpeeksi vahvoja lääkkeitä. Kyse on elävästä suhteesta Jumalaa, joka on kirkastanut itsensä minulle. Ja siitä, mihin löytö vie. Tämä on minun tieni, älkää kuulko tässä tuomion sanoja itseänne kohtaan. Älkää sitä, että demonisoisin täysin kaikkien muiden uskon. Timantit ovat todellisia.

Päätän sarjan pieneen uskontunnustukseen, sanaan ja kuvaan. Ne puhuvat hänestä, joka on ainoa toivoni, vieläkin. Ensin sana:

”Ylen armollinen ja kaikkilaupias Jumalani, Herra Jeesus Kristus! Suuresta rakkaudestasi sinä tulit alas maan päälle ja otit ihmisen muodon pelastaaksesi kaikki. Rukoilen sinua, Vapahtajani: pelasta minut armostasi! Jos tekojen tähden lunastaisit minut, se ei olisi armoa eikä lahjaa, vaan ansaitsemani palkka. Oi Kristukseni, laupeutesi on ehtymätön, armosi on tutkimaton! Sinä olet sanonut, että sinuun uskova elää iankaikkisesti eikä milloinkaan näe kuolemaa. Jos usko sinuun pelastaa toivottomat, niin katso, minä uskon. Pelasta minut, sillä sinä olet minun Jumalani ja Luojani. Kelvatkoon sinulle, Jumalani, tämä usko tekojeni sijasta. En ole tehnyt yhtään tekoa, joka vanhurskauttaisi minut. Minun uskoni olkoon täydellisesti otollinen sinulle kaiken sen edestä, mikä minulta puuttuu. Se vastatkoon puolestani. Se vanhurskauttakoon minut. Se tehköön minut sinun iankaikkisesta kunniastasi osalliseksi, oi Sana, ettei saatana saisi minua saaliikseen eikä kerskaisi ryöstäneensä minua sinun kädestäsi ja linnastasi. Pelasta minut, Kristus, minun Jumalani, vaikken osaisikaan pelastustani oikein pyytää sinulta. Kiiruhda auttamaan minua, kiiruhda pian, sillä muuten hukun. Sinähän olet ollut minun Jumalani syntymästäni saakka. Tee minut, Herra, otolliseksi rakastamaan sinua, niin kuin ennen rakastin syntiä. Suo minun taas palvella sinua ilman mitään laiminlyöntejä, sillä niin tahdon palvella sinua, Herraa, Jumalaani Jeesusta Kristusta, kaikkina elämäni päivinä nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.”

Miettikääpä, mihin tämä rukous suuntaa kristityn toivon. Sama paikka kuin Jeesuksen rukouksessa, joka on kaikkein yleisin ortodoksinen rukous. Mutta nyt on varsinaisen päätöksen aika.

Kuva kertoo usein enemmän kuin sanat. Tässä uskontunnustukseni:

Viides palanen: Nominalismi (3.5.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

No niin. Viidennen palasen – tai ehkäpä palasia täynnä olevan palan – aika. Paljastan nyt yhden tekijän, joka selittää kaikki luterilaisuuden ongelmat. Heitänpä peliin vielä enemmän: tämä yksi tekijä selittää nykyisen länsimaisen ajattelun suuret ongelmat. Mistä on kyse? Tai paremminkin: kenestä on kyse? Nominalismin jumalasta.

Tämän päivityksen ongelmana tulee olemaan se, että aihe on tavattoman laaja. Se on vaikea. Tässä on monta puolta. Vuorossa on pitkä sepustus. Jos palaseen meinaa tukehtua, ei se mitään. Minä jyrsin tätä varmaan viisi vuotta ennen kuin vihdoin sain sen nieltyä.

Totean vielä alustuksena sen, että minusta luterilaisuus pelaa kahdella eri jumalakäsityksellä samaan aikaan. Niinpä se, mitä sanon nominalismin jumalasta, ei kerro koko totuutta luterilaisesta jumalakäsityksestä. Se ei kerro koko totuutta kenenkään teidän ajattelustanne. Toivottavasti kritiikkini ei tunnu kohtuuttomalta. Toivon, että muistatte, että se on suunnattu tietynlaista jumalakäsitystä vastaan. Ja kritiikki hieman tasapainottuu loppua kohden.

Mutta kannattaa varmaankin aloittaa asian käsittely siitä, mitä ihmettä tarkoitan nominalismilla. Wikipediasta kukin voi todennäköisesti lukea, että nominalismi syntyi 1300-luvun hujakoilla ja kielsi tavalla tai toisella universaalien olemassaolon ja mursi aristoteelisen/tomistisen (Tuomas Akvinolainen) ajattelun ylivallan läntisessä kristikunnassa. Nominalismin vastakohta on realismi. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi sanoa sen, että esim. Luther sai teologisen koulutuksen nominalistisessa yliopistossa.

Keskityn tässä yhteydessä nominalismin jumalaoppiin. Tämä fokus kertoo, miksi tässä käsitellään nyt vastausta kaikkiin maailman ongelmiin: Jumala on niin suuri tekijä, että hän vaikuttaa koko todellisuuteen. Jos jumalakäsitys muuttuu, ymmärrys koko todellisuudesta menee uusiksi. Kyse ei ole tässä siitä, että olisi jokin aatteellinen suuntaus, joka sinällään selittäisi kaiken, vaan muutoksesta siinä, minkä varassa kaikki muu on. On jotenkin kummallista, ettei nominalistisen murroksen merkityksestä puhuta enemmän, kun kyse on kuitenkin jumalakäsityksen murroksesta. Täällä sekulaarissa lännessä voi olla vaikea hahmottaa, kuinka iso juttu Jumala oli tuollaiset 700 vuotta sitten koko todellisuuden selittämisen kannalta.

Ja anteeksi kaikki asioihin perehtyneet filosofit. Tämä minun kirjoitteluni on varmaankin aikamoista nyanssitonta huitomista. Heilun nyt kirves kädessä. Toivon, että joku muu tulee kitkemään rikkaruohot jäljessäni.

Nominalismin ja realismin välinen keskeinen ero jumalaopissa on siinä, että Jumalan vapaus käsitetään näissä kahdessa koulukunnassa aika eri tavalla. Tomistisessa realismissa Jumala toimii aina täydellisen luontonsa mukaan. Hänen vapautensa on sitä, että hän voi toimia olemuksensa mukaisesti. Vapaus ei ole teoreettista vapautta kaikkeen mahdolliseen. Se ei ole vapautta pahaan tai mielivaltaisiin päätöksiin. Se on vapautta hyvään. Kun realismin oppia Jumalan vapaudesta alettiin johdonmukaisesti kuljettaa loogiseen päätepisteeseensä, alkoi kuitenkin tulla opillisia ongelmia vastaan: jos Jumala on luonut maailman ja hän toimii aina parhaalla mahdollisella tavalla olemuksensa tähden, miten maailman luominen ei olisi vältämätöntä? Jumalahan toimi siinä parhaalla mahdollisella tavalla, välttämättömän olemuksensa mukaisesti. Kristillisen opin mukaan Jumalan ei ollut kuitenkaan pakko luoda. Maailma ei ole välttämätön. Vain Jumala on. No, vastaliikkeenä tähän Johannes Duns Scotus & Co. alkoivat vapauttaa Jumalan tahtoa hänen olemuksensa orjuudesta. Ockham ja muut nominalistit ottivat tästä kopin, veivät ajatuksen Jumalan vapaudesta äärimmilleen ja tekivät tästä asteittain aika kummallisen, tahtokeskeisen olennon, jonka tahtoa ei enää juuri millään tavalla informoinut hänen luontonsa.

Nominalismin jumala on mielivaltainen tyyppi. Hän on puhdas tahto. Se, mitä hän päättää tehdä, on hyvää, koska Jumalan tahto määrittelee hyvän – mutta ei selkeästi hänen olemuksensa informoima tahto. On ihan sama, miltä Jumalan tahto ihmisestä tuntuu ja mitä se saa aikaan. Se on aina hyvä. Koska se on Jumalan tahto. Ei parane urputtaa vastaan, kun Herra jotain käskee. Pahan ongelmaa ei ole, koska Jumala suvereenisti määrittelee sen, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Viis siitä, jos ihmistä itkettää.

Realismi tarjosi ihanan kokonaisvaltaisen kuvan katsoa maailmaa: koko luomakunta heijastaa sitä, millainen Jumala on, koska Jumala toimii olemuksensa mukaan ja jättää toimillaan jälkiä itsestään. Niinpä katsomamme kauneus on luodun kauneutta, mutta siinä näkyy Jumalan kauneus. Kokemamme viisaus on luodun viisautta, mutta samalla osallisuutta jumalalliseen Logokseen. Tuntemamme rakkaus on luodun rakkautta, mutta samalla yhteyttä häneen, joka on Rakkaus.

Ihmisellä on luontainen ymmärrys siitä, mitä hyvä on, koska hän on Jumalan kuva. Toki ihminen on myös rajallinen ja langennut olento, joten perspektiivissä voi olla vikaa. Mutta rajallinen ja vinoutunutkin perspektiivi näkee sentään jotain todellisuuden piirteitä oikein. Siksi kaikilla ihmisillä on ihan oikeaa ymmärrystä ja kokemusta Luojasta jo luodun maailman perusteella. Ja se totuus, mikä luodusta maailmasta voidaan saada, on velvoittavaa, koska totuus on itsessään velvoittavaa. Totuus on Jumala. Ihminen ei voi tietoisesti kieltää mitään totuutta saamatta sielulleen vahinkoa. Subjektiivisen ja objektiivisen tiedon suhde ei välity ehkä ihan samalla tavalla kuin nykyään. (Olen tuuminut sitä, voisiko sanoa, että realismin näkökulmasta olisi luonnollista puhua subjektin objektiivisesta tiedosta, joka on kuitenkin aina rajallista ja josta on vaarana tehdä liian suuria koko todellisuutta koskevia johtopäätöksiä.)

Nominalismi pirstoi tämän kokonaisvaltaisen perspektiivin ja ihmisen luonnollisen jumalatuntemuksen painotuksen. Luomakunnan ja Luojan välille tuli ammottava kuilu, kun mielivaltaisen Jumalan maailma ei välttämättä ollenkaan heijasta Luojaansa. Enpä nyt muista, miten hc-nominalistit selittävät Room. 1:20:sta. Varmaan aika epäuskottavasti. Toinen kova kohta on 2 Tim. 2:13, joka vaikuttaa olevan aika murskaava mielivaltaisen, tahtokeskeisen jumalakäsityksen kannalta. Nominalistit taisivat mennä eteenpäin ideologia edellä, sokaistuina, vaikka motiivi oli ihan hyvä: Jumalan tahdon vapauden turvaaminen.

No, joka tapauksessa luomakunnan äänen vaimentaminen aloitti sekularisaatiokehityksen. Luoja pakeni maailmasta tuntemattomuuden pimeyteen. Transsendentin Totuuden sijaan absoluuttista totuutta alettiin etsiä maan päältä. Maailma pirstoutui miljooniksi aatteiksi ja ismeiksi, koska koko todellisuutta yhdistänyt ”liima”, Jumala, ei enää kiinnittänyt kaikkea olevaista yhteen. Länsimainen ajattelu on ollut sitten sitä, että fiksaannutaan johonkin ismiin, joka ratkaisee kaikki ongelmat – on ismi sitten kommunismi, globalismi, postmodernismi tai patriarkalismi. Mutta perustava vika on siinä, että jokainen ismi on kapea ja vinoutunut perspektiivi, jossa on oma totuutensa, mutta joka absolutisoituna vahingoittaa, koska yksikään ismi ei ole persoonallinen, elävä Jumala. Ja ehkä joku hogaa jo nyt: myös oppisysteemi on ismi. Opissa on paljon hyvää, mutta se ei ole Jumala. Eikä minun jumalakäsityksenikään ole Jumala. Antaa Jumalan olla Jumala.

Pitää sanoa varmuudenvuoksi: en pidä 1300-luvun jälkeistä ajattelua roskana. Päinvastoin! Ajattelen, että kaikkien ismien taakse kätkeytyy viisautta, Jumalan viisautta. Ongelma on siinä, jos ismistä tehdään epäjumala, eli ajatellaan, että sen kapea näkökulma selittäisi kaiken tyhjentävästi. Hyvä esimerkki on varmaankin positivismi, joka yleensä kait tiivistetään teesiin, että kaikki tieto on empiirisesti verifioitavissa. Näin ollen tiedoksi käsitetään se, mikä voidaan kokeellisin menetelmin todistaa paikkansa pitäväksi. No, ongelma on siinä, ettei positivismin teesi täytä omia kriteerejään. Sitä ei voi empiirisesti verifioida. Ja positivismin seurausta on se, että tästä todellisuudesta tulee vain materiaalisia hiukkasia. Mitään muuta ei ole oikeasti olemassa. Aika kapeakatseista.

Positivisti on sokea sille, että hänen ajattelunsa on sidoksissa lukemattomiin filosofisiin oletuksiin, joilla ei ole mitään tekemistä hänen hiukkastensa kanssa. Siis melkein mitään. Luulisi, että positivistille olisi helppo osoittaa hänen erehdyksensä. Mutta mitä tapahtuu, kun positivisti kanssa alkaa puhua filosofiasta? No, riippuu positivistista. Mutta jos otetaan esille arkkityyppi, niin hän varmaankin sanoo: tuo nyt on tuollaista filosofista fiksuttelua. Toinen vaihtoehto on se, että hän alkaa viitata kokeellisen luonnontieteen tuloksiin uskonsa tueksi. Ongelma on vain siinä, etten minä ole koskaan kyseenalaistanut niitä. Olen vain väittänyt, ettei kokeellinen luonnontiede selitä koko todellisuutta. Niinpä kokeelliseen luonnontieteeseen vetoaminen ei vie keskustelua mihinkään. Pyörimme ikuisessa kehässä. Chesterton taitaa sanoa Oikeassa opissa, ettei hullun ongelma ole järjen puute, vaan se, ettei hänellä ole muuta kuin järki. Soveltavat soveltaen.

Oletusten valtava merkitys on muuten syy sille, miksi en nyt jaksa debatoida opeista: minulle protestantismi vaikuttaa uskonnolliselta positivismilta. Se perustuu tiedostamattomille oletuksille. Jos väittelyä käydään protestantismin oletuksien rajoissa ja ehdoilla, reformaation perillinen on aina vahvoilla, mutta ongelma on se, että todellisuuden on vaara kaventua yhtä pieneksi kuin positivistilla. Jumalan ääntä luomakunnassa ei esimerkiksi kuulla kaikessa sen rikkaudessa.

Raamattu, Raamattu, Raamattu. Älkääkä luulko, että Raamatussa on vikaa. Raamattu on ihan oikeassa, niin kuin kokeellisen luonnontieteenkin havainnot. Mutta Raamatusta tehdyt johtopäätökset voivat olla protestantilla aivan vääriä; luterilaisuus on suvereenia sillä kentällä, jonka Ockham piirsi ja jonka säännöt hän saneli, mutta mitä jos Ockham olikin väärässä: me ei pelatakaan koripalloa, vaan jalkapalloa. Sekä säännöt että peli menevät ihan uusiksi.

Vanha kreationisti ottaa kreationistisen esimerkin. En tosin ole syvällisesti tutustunut kreationismia puolustavaan materiaaliin, joten tässä voi olla ilmeisiä epätarkkuuksia, mutta toivon, että ajatus välittyy. Argumentin vuoksi oletetaan nyt, että nuoren maan kreationistit ovat oikeassa: maailma on vain n. 6000 vuotta vanha ja se luotiin kuudessa päivässä. Voi kuulostaa ulkopuolisille aivan kahjolta, mutta ei tämä niin kahjoa ole kuin ehkä nopeasti ajattelisi.

Answers in Genesiksen Ken Ham argumentoi vahvasti niin, että pitää tehdä ero kokeellisen tieteen ja historiallisen tieteen välillä. Kokeellisen tieteen kaikki hyväksyvät. Kukaan ei kyseenalaista sitä, mikä voidaan nykyisten fysikaalisten lainalaisuuksien valossa kokeellisesti todistaa. Kreationisti voi hyödyntää kaikkia nykyteknologian ihmeitä, koska niiden taakse kätkeytyvä tieteellinen tutkimus ei ole ristiriidassa hänen uskomusjärjestelmänsä kanssa. Vekottimet perustuvat nykypäivänä tapahtuvalle kokeelliselle tieteelle. Ongelma on suhteessa ”historiallisen tieteeseen”, ei kokeelliseen tieteeseen. Ham näkee perustavana probleemana evoluution kannattajien ajattelussa sen, että he väittävät, että nykypäivän kokeellisen tieteen tuloksia voisi muitta mutkitta käyttää selittämään muinaisia tapahtumia. Tämä ei ole itsestäänselvä hyppy, koska voi olla, että maailma oli silloin hyvin erilainen. Ilmassa oli enemmän hiilidioksidia. Radiohiiliajoitukset eivät siksi täsmää, jne. Evoluutioteoria perustuu koettelemattomille oletuksille. Voi siis ihan hyvin harjata hampaansa sähköllä ja pitää miljardeja vuosia hömppänä.

En muista tarkkaan, miten Hamin ja sen ”Sciencen Guyn” väittely tarkkaan ottaen meni, mutta oletettavasti näin: Ham painottaa eroa kahden eri tieteen muodon välillä, Science Guy taas vyöryttää kokeellisen luonnontieteen tuloksia osoittaakseen, että Ham on täysi idiootti. Aitoa kohtaamista ei tapahdu.

Pihvi on siinä, että jos protestantti vyöryttää raamattusitaatteja ja kirkkoisien lainauksia minulle, se ei horjuta minua näkemyksissäni, koska minulla ei oikeasti ole ongelmaa niiden kanssa. Ongelma tulee minun vinkkelistäni siitä, että vaikka protestantti tekee sinällään oikeita havaintoja teksteistä, hän lukee tekstejä väärin oletuksin ja tekee siksi vääriä johtopäätöksiä. Hän ajattelee, että olen aivan harhassa ja ajatukseni on helppo kyseenalaistaa. Mutta minusta ongelma on protestantin oletuksissa. Näin olemme ikuisessa kehässä, jos tulkinnan oletuksiin ei syvennytä. Todellisuus kaventuu raamattusitaateiksi. Ja kapea perspektiivi on pahasta. Mutta peruutetaanpa pikkaisen, jotta saadaan uutta vauhtia.

Nominalismi loi vahvan aatteellisen ilmapiirin, jossa oli luontevaa ajatella, ettei luomakunnan perusteella voi tietää Jumalasta mitään varmaan. Näin ollen erityisen ilmoituksen merkitys alkoi korostua. Raamatusta tuli ainoa teologisen tiedon luotettava lähde. Uskollisuus Raamatulle on ainoa tae siitä, että voi tuntea Jumalan oikein. Koska Raamattu on näin luovuttamattomassa asemassa, sitä on pakko uskoa. Raamattu-suhdetta alkaa värittää velvollisuuskeskeisyys nominalistisen jumalakäsityksen tähden: koska hyvän määrittää Jumalan (mielivaltainenkin) käsky, kaikkea Raamatussa sanottua on aivan pakko noudattaa, koska Jumala niin määrää. Eikä pointti ole siinä, että kaikkea tulee noudattaa, vaan siinä, että kaikkea PITÄÄ noudattaa Jumalan EHDOTTOMAN käskyn tähden. Raamatun auktoriteetti on loukkaamaton. Se on koko uskon perusta. Jumalan tahtoa ei voi tuntea muuten.

Ei kai se ole sattumaa, että 1500–1800-lukujen puhdasoppisessa luterilaisuudessa menettää pelastuksen, jos kieltää tietoisesti yhdenkin Raamatun esittämän totuuden. Se on Jumalan kieltämistä, koska Jumala on puhdas tahto, jonka päätöksiin on pakko alistua, vaikka ne vaikuttaisivatkin mielettömiltä. Usko voi säilyä vain ehdottoman, erehtymättömän Jumalan kirjallisen ilmoituksen varassa. Sen hylkääminen yhdessäkin yksityiskohdassa vie kadotukseen.

Älkääkä nyt kuulko sanojani niin, että kyseenalaistaisin Raamatun erehtymättömyyden. Älkää luulko, että väittäisin teidän lausuvan kadotustuomioita jokaiselle, jonka raamattunäkemys ei ole ihan kunnossa. Kuvaan henkeä, joka muodostui nominalismin vaikutuksesta suhteessa Raamattuun.

Minulle suurin ongelma protestanttisen raamattuopin suhteen on ennen kaikkea se, että se perustuu nominalistiselle käsitykselle kielestä: kun Raamattu on ainoa kontakti Jumalan ja ihmiskunnan välillä, siitä tulee kontekstiton ja ajaton ilmoitus. Raamattua aletaan lukea mekaanisesti, absolutisoiden. Sen kielen monisävyisyys ja herkkyys alkaa kärsiä. En sano, että kaikki Raamattu olisi puhdasta runoutta, mutta silti kuvaavaa on ehkäpä todeta, että runokokoelmaa aletaan lukea kuin lakikirjaa. Runous ei pelkisty vain kirjaimelliseen merkitykseen. Siinä on valtavasti eri sävyjä, jotka menevät ohi, jos ei ole herkkyyttä niitä huomata. Ajattelenkin, että minulla on nyt korkeampi raamattukäsitys kuin koskaan aiemmin. Topille vastauksena voin todeta, että sanainspiraation hyväksyn vieläkin enkä kiellä Raamatun esittämiä historiallisia väitteitä. Se olisi todellisuuden kaventamista.

Forenssisesta vanhurskauttamisesta sanon vain sen, että uskon vanhurskauttamisen olevan juridista. Jumala julistaa syntisen vanhurskaaksi uskon kautta. Mutta ongelma on siinä, ettei hahmoteta sitä, että tämä on yksi Raamatun käyttämä kuva, joka korostaa Jumalan ehdotonta armollisuutta ja hyväksyntää syntisiä kohtaan; hän haluaa vetää kaikki luoksensa Poikansa kautta. Asiasta voi puhua juridisesti. Mutta jos juridinen homma lähtee lapasesta eikä se pysy yhtenä kuvana Jumalan rakkaudellisen toiminnan luonteesta, silloin Raamatun ilmoitus köyhtyy ja se alistetaan mekanistiselle systeemille. Ja tässä on luterilaisuuden keskeinen ongelma.

Pitäisi ymmärtää se, että Raamatun kieli on ekonomista. Se kuvaa käsittämättömän Jumalan ihmeellistä toimintaa ihmiskäsittein. Jumala on muuttumaton ja tuntematon. Mikään muotoilu ei pysty tyhjentävästi paljastamaan Jumalaa, vaikka niissä kaikissa on Totuutta. Mutta kun saa kiinni Raamatun kielen ekonomisuudesta, silloin protestanttinen ymmärrys Raamatun tulkinnasta alkaa olla ongelmissa. Jumala siis alentuu Raamatussa ihmisen tasolle, mutta ihmismieli ei voi käsittää Jumalaa täysin. Siksi tekstiä ei saa absolutisoida.

Minusta on aika sympaattista, että Pieperin dogmatiikka on herättänyt kummastusta siksi, että Pieper puhuu muutoksesta Jumalan sydämessä pitkäperjantaina: viha muuttuu laupeudeksi. Jos tämän ottaa kirjaimellisesti, Pieper kieltää uskontunnustusten jumalakäsityksen. Jumalassahan ei voi tapahtua todellista muutosta, ei ainakaan hänen olemuksessaan. Jos toteamuksen ottaa ekonomisena, inhimilliseen käsityskykyyn sopeutettuna ilmaisuna, pääsee aika syvälle siihen, miten Raamatun kieltä tulee yleensä ottaen ymmärtää.

Jos ei sitoudu nominalistiseen yhden kielen tason absolutisoivaan linjaan, protestantismi alkaa olla vaikeuksissa. Lutherikunnassa ei ole sattumalta väitetty, että Raamatussa on yksi kirjaimellinen merkitys – vaikka toki on myönnetty, että kaikkialla voi nähdä viittauksia Kristukseen yms. Protestantismi vaatii tietynlaisen raamattukäsityksen, jotta se toimii. Pitää olla opinsijaintikohtia ja varmoja väitteitä. Opinsijaintipaikka -ajattelu mukaan Raamatussa on ikään kuin itsenäisiä oppipalasia, jota voi poimia talteen oikean ymmärryksen lisäämiseksi. Ja näiden yksittäisten palasten varaan pannaan hyvin paljon painoarvoa.

Joskus palaset ovat tosin aika niukkoja. Siksi tunnustetaan se, että myös järki voi johtaa velvoittavia opintotuuksia näistä sijaintipaikoista. Niin Jeesuskin tekee, kun hän puhuu ylösnousemuksesta saddukeuksille. Usein opin johtaminen menee kuitenkin aika pitkälle – taisi mennä Jeesuksellakin! Jos mennään esim. tunn. lut. seurakuntaoppiin, se perustuu pitkälti sille, että muodostetaan hyvin pitkälle viety, melko abstrakti, käsitys avaintenvallasta, jolla sitten selitetään yhtä ja toista paikallisseurakunnan oikeuksista. Tai jos mietitään luterilaista ehtoollisoppia: mikä on sedes doctrinae sille, että konsekraatio vaikuttaa reaalipreesensin? Sellaistahan ei varsinaisesti ole, mutta ajatus johdetaan siitä, ettei ole oikein muutakaan selkeää kilpailijaa vaihtoehtona. No, mikä on sedes doctrinae sille, että sakramenttien jakaminen kuuluu vain viralle? Sijaintipaikoiksi kelpaavat vain ne kohdat, joissa nämä asiat sanotaan eksplisiittisesti. Ne ovat vähissä. Monia muita perusteita voi toki antaa.

Opinkohta-ajattelu ei tosin ole koskaan ihan johdonmukaista. Siinä, miten palaset systematisoidaan yhdeksi kokonaisuudeksi, vaikuttaa paljon kokonaisteologinen näkemys, joka ei perustu yksittäisiin opinkohtiin. Tästä johtuu kaiketi se, että pieni tunn. lut. kirkkojen on vaikea löytää toisiaan. Mutta kukaan ei voi oikein tunnustaa sitä, että systeemi ei kertakaikkiaan toimi.

Enkä väitä nyt, ettei Raamatussa olisi esim. opetusjaksoja, jotka keskittyvät erityisesti johonkin kysymykseen. En sano, ettei Raamatussa sanottaisi monia juttuja selkeästi. Väitän, että johtopäätökset ja teoriat, joita jaksoilla ja yksittäisillä huomioilla perustellaan, eivät usein osu kohdilleen, koska raamattu- ja kielikäsityksen oletuksissa on vikaa. Ne ovat nominalistisia.

Koska Raamattu on Jumalan sana, se on tavattoman syvä. Se on täynnä rikkauksia. Tutut jakeet avautuvat aina uudestaan. Koska Jumala on ääretön, yksi merkitys ei tule kysymykseen. Yksi merkitys on Jumalan puheen äärettömän syvyyden kieltämistä. Mitä enemmän lapsi kasvaa, sitä syvemmin hän ymmärtää Isänsä sanojen viisauden. Emmekä koskaan tule ymmärtämään niitä pohjia myöten. Koska Jumala on ääretön, me äärellisiä.

Puolustuksekseni sanon vielä sen, että olen johtanut tässä paljon johtopäätöksiä Jumalan luonteesta ja luomisopista. Tunn. luterilainen ei voi kuitenkaan olla johdonmukainen kritiikissään menettelytapaani kohtaan, jos hän sallii sen, että sedes-kohdista voi johtaa opillisia totuuksia, jotka ovat omaatuntoa sitovia. Minä teen tässä juuri sitä: kirjoitan auki raamatullisen, realismin jumalaopin implikaatioita raamattukäsitykselle.

Mennäänpä seuraavaksi pelastusopin kysymyksiin sisään pienellä kertauksella: Nominalismin synnyttämä uskonnollisuus on kovaa. Se on velvollisuuskeskeistä. Tämä ehdoton kuuliaisuus mielivaltaiselle jumalalle muodostaa viitekehyksen protestanttiselle soteriologialle. Sen vaikutus näkyy siinä, että on olemassa ”ehdoton laki”, sääntökokoelma yms., joka pitää juridisesti täyttää, jotta voi olla Jumalan yhteydessä. Laki on ikään kuin Jumalasta erillinen sääntörypäs, jota pitää ottaa prikulleen haltuun ennen kuin voi päästä hänen pelastavasta rakkaudestaan osalliseksi. Koska kukaan ei tähän pysty, Kristus on ottanut juridiikan hoidettavakseen.

Toki myönnän sen, että Mooseksen laki on 613 säädöksen kokoelma. Mutta jos realismin hengessä mietitään vähän laajemmin, mitä laki on, silloin laki palautuu Jumalan mieleen, joka on hänen olemuksensa mukainen. Ja jos Jumala on hyvä, rakastava ja persoonallinen olento, silloin hänellä on kyllä paljon hyviä periaatteita (lakeja), mutta hänen tahtonsa on mukautuvainen. Hän ei ole ahdistava faija, joka vaatii lapsiltaan tukahduttavan paljon, vaan rakastava Isä, joka suhtautuu jokaiseen lapseensa rakkaudellisen ymmärtäen ja haluten heidän varttuvan terveellä tavalla aikuisiksi. Nominalismi on kovaa, koska mielivaltainen jumala antaa niin ehdottomia käskyjä, että ne pirstaloivat, hajottavat ja vievät ilon. Mutta laki ei ole paha. Laki on hyvä. Sitä tulee kuitenkin noudattaa sen hengen mukaan. Ja tuo henki on rakkaus. Mutta nominalistille tämä on hankala juttu, koska ihmisjärkeen ei ole luottamista. Mistä voisi tietää, mikä on rakkaudellista ja mikä ei, jos siitä ei ole selvää Jumalan kirjallista ilmoitusta?

Ongelma ei ole velvollisuuksissa. Ongelma ei ole siinä, että ihmiselämän kannalta on ideaalisia toiminnan muotoja. Ongelma on tukahduttavassa velvollisuuskeskeisyydessä, joka antaa jonkin sortin tukea elämälle, mutta ei riitä siihen, että elämä kukoistaisi. Tämä tukahduttava velvollisuusajattelu liittyy luterilaisuudessa opillisen tiedon korostukseen: koska ainoa varman Jumala tiedon lähde on kirja, johon on PAKKO uskoa, silloin ei ole yhtään ihme, että oikea oppi on kova juttu. Ne, jotka taas eivät ole samoilla linjoilla, on melko luontevaa nähdä sokeina ja perkeleen pimentäminä. Kaikki eivät tietystikään tee niin.

Nominalismin juridiikka synnyttää julkisynteihin liittyvät ahdistukset. Jos ei katso syntilistoja nominalistisin linssein, Paavalin sanat näyttäytyvät kuvauksina teoista, joihin antautumalla sulkee itsensä Jumalan hoitavalta rakkaudelta. Terapeuttinen näkökulma vapauttaa: Jumala ei ole tyranni, joka vain odottaa, milloin saa heittää ihmisen helvettiin. Jumala ei hylkää ketään sen takia, että häneltä palaisi päreet juridisten rikkomusten suuruuteen tai määrään. Ihminen hylkää Jumalan, kun hän tekee paheista jumalansa. Jumala ei koskaan hylkää ketään. Jos Raamattu puhuu siitä, että ihminen hylätään, se on kieltä, joka mukautuu ihmisen kokemukseen. Se kuvaa sitä, miltä Jumalan toiminta tuntuu ihmisestä, joka on sulkenut itsensä Rakkaudelta.

Ymmärrän hyvin, miksi monet ovat alkaneet epäillä sitä, onko minulla enää pelastavaa uskoa, vaikka koen, että olen löytänyt Jumalan armon aivan uudella tavalla. Ymmärrän epäilyt, koska mitä muuta nominalisti voisikaan kokea. Aika ankaraa ja kovaa tosin. Mutta systeemi on ehdoton. Ja se ei vaikuta olevan ihan kosketuksissa todellisuuteen. Se ei ole ainoastaan ankara ja kova, vaan se on myös jotenkin uuvuttavan jäykkä ja todellisuutta kaventava.

Teen pienen havainnollistavan sivupolun. Kerroin, että ajatustapani on käynyt läpi mullistuksen. Taustalla on monia palasia. Olen jakanut vain osan. Yksi isoimmista tekijöistä oli se, että halusin laulaa liturgiat. Menin ottamaan laulutunteja. Se mullisti maailmani. Menin tunneille ajatuksella, että ainoa tapa voittaa julkisen laulamisen kammoni, oli oppia täydelliseksi laulajaksi. Pikkuhiljaa minulle valkeni, ettei kukaan osaa laulaa täydellisesti. Onneksi. Laulutunnit olivat oleellisia siinä, että ne mursivat jäykän ajattelun, jossa on vain musta ja valkoinen. Siirryin janalle. Opin rakastamaan prosessia. Vähitellen sain varmuuden siitä, että on sen verran tekniikkaa, että voi mennä julkisesti laulamaan. Ei tarvitse olla täydellinen. Kukaan ei ole. Nominalismin jumala taitaa olla väärässä.

Laulutunneilla tuli vastaan myös hauska luomisteologinen huomio. Menin tunneille huonoryhtisenä ja alakuloisena. Nuottikorvaa oli alusta asti, mutta muuten paljon tekemistä. Ääni ei nimittäin kulje kovin hyvin, jos on kyyryssä. Niinpä aloin vähitellen suoristua. Ääni alkoi toimia paremmin. Mieleen tuli ajatus: ehkä Jumala ei haluakaan, että ihmiset ovat syntiensä tähden aivan kyykyssä. Jos ihminen laulaa kauneinten Jumalan kunniaa hyvässä ryhdissä, ehkäpä hyvä ryhti on hyvä asia. Tuli iloinen mieli. Elämä alkoi hymyillä, ainakin välillä.

Hyvä laulu antaa myös keskeisin avaimen jumalaoppiin. Laulua opiskelleet tietävät, että laulu perustuu oikeastaan kahdelle asialle: tekniikalle ja heittäytymiselle. Tekniikka antaa tuen laululle. Jos ei ole tukea, kuulijoiden korviin voi sattua. Tueton laulu on nykyään melkeinpä ihanne, ”luonnonlahjakkuudet” ovat kova juttu. Tekniikan opetteluun suhtaudutaan kielteisesti. Voi romantiikka sentään! No, toisaalta tekniikkakriittisyyden ymmärtää: jos nimittäin on vain tekniikkaa, laulu ei sykähdytä. Esiintyminen voi olla puhdasta, mutta jättää kylmäksi. Yksipuolinen ehdottomuus on kuitenkin suuntaan tai toiseen aina huonoa. Tarvitaan tukea ja elämää. Tarvitaan tekniikkaa ja heittäytymistä. Tarvitaan osaamista, jotta voi unohtaa sen, mitä osaa. Ja vain laulaa.

Tämä tuen ja soljuvuuden samanaikaisuus on Jumalan toiminnan dynamiikkaa. Koko todellisuus heijastaa tätä komboa, koska se kertoo Tekijästään: Millaista on kaunis arkkitehtuuri? Siinä on kovia geometrisiä muotoja, mutta samalla pehmentäviä elementtejä, kuten kaaria. Millainen on kaunis kaalisalaatti? Sellainen, että se näyttää huolettomalta, mutta samalla mietityltä. Millaista on kestävä poliittinen ajattelu? Sellaista, että se näkee yhteiskunnallisten ongelmien nousevan sekä yksilöstä että sortavista rakenteista, jne.

Nominalismin jumala tarjoaa pelkästään tukea. Hän asettaa ehdottomat raamit. Näin asiat menevät. Mutta elämä voi käydä tukalaksi. Hän haluaa täydellisen suorituksen. Täydellinen suoritus on teknisesti täydellinen suoritus, joka jättää ehkä useimmat kylmäksi. Minulla oli opillisuudessani yllin kyllin tukea, mutta tuen määrä kääntyi elämän vastaiseksi. Tukea kuitenkin tarvitaan, mutta se on väline, jotta laulu voi kulkea.

On luonnollista tehdä sanoistani hyppy siihen, että realismin Jumala on hyvä laulaja. Mutta hyppy on turhan yksinkertainen. Tomistinen jumalakäsitys, jota vastaan myöhäiskeskiajalla noustiin, on myös tekniikkakeskeinen, vaikka se kuulukin realismin piiriin. Se oli jonkinlainen välivaihe ”todellisen realismin Jumalan” ja nominalismin Jumalan välissä. Tomismin jumalaa ja nominalismin jumalaa yhdistää normikeskeisyys: on säännöt, jotka ovat ehdottomia. Niiden mukaan toimiminen on aina hyväksi. Potentiaalisuus aktualisoituu, ja elämä rullaa. Tomismi on nominalismin kasvupohja. Tomisti väittää, että luonnonlakien mukaan toimiminen koituu aina parhaaksi. Elämä on liikuttavan mekaanista. Mutta mitä, jos luomakunta onkin vinossa? Silloin järkkymättömän suora toiminta voi satuttaa, vaikka yleensä ottaen suoruus onkin hyve. Aristoteelinen/tomistinen luonnonoikeusajattelu näin ollen kaivaa hyvin esille sen, millaista on ideaalinen ihmiselämä lankeamattomassa maailmassa. Mutta jos maailma onkin sekasorrossa, silloin pitää osata soveltaa sinänsä hyviä periaatteita ainutlaatuisiin ja haastaviin elämäntilanteisiin, niin ettei kukaan mene rikki tai tule hylätyksi ehdottomien vaatimusten edessä.

Otan esimerkin. Kuvitellaan, että on kaupunki vuoren päällä. Siitä mutkittelee tie alas toiseen kaupunkiin. Rosvojoukko pahoinpitelee vuorelta laskeutumaan lähteneen miehen ja jättää hänet puolikuolleena makaamaan tien mutkaan, kauas kummastakin kaupungista. Ensin paikalle tulee tomisti. Hän pohtii hetken tilannetta, mutta päätyy siihen, että jos hakattu mies olisi kuollut, kirjaimen mukaan häneen ei kannattaisi koskea. Parempi jatkaa matkaa. Kyllä Jumala siunaa, kun pyritään seuraamaan lakia tarkasti. Nominalisti huomaa jo kaukaa, mitä tomisti on tehnyt. Hän kertaa mielessään, mitä laki sanoo kuolleisiin koskemisesta. Hän on ehdottoman varma siitä, ettei mieheen pidä koskea. Ei saa rikkoa kirjainta vastaan. Se on suurin synti. Niinpä hänkin jatkaa matkaa. Mutta sitten paikalle tulee halveksittu ja parjattu vanhanaikainen realisti, joka ymmärtää, että lain kirjain ja henki voivat näyttää joskus olevan ristiriidassa. Henki on kirjainta tärkeämpi. Kirjaimen pitää palvella henkeä. Siksi hän alentuu ja antaa haavoitetulle sen hoidon, jonka tämä tarvitsee ja kantaa tämän majataloon saamaan lisää hyvää hoivaa. Kukakohan näistä herroista heijastaa sitä, millainen Jumala on? Kuka on Jumalan kaltainen?

Otetaanpa toinen vertaus. Oli kerran isä, jolla oli kaksi poikaa. Nuorempi sanoi isälle: olet kuollut minulle, vaati perinnön etukäteen ja lähti maailmaan. Kun rahat olivat kuluneet portoissa, hän pyöri rapakossa sikojen kanssa ja haaveili, että saisi syödä edes saastaisten eläinten ruokaa. Isän kodin muistot täyttivät mielen. Koska oli puhunut rumasti, ei oikein voinut mennä takaisin. Mutta syntyi ajatus! Mitä, jos rupeaisi palkkalaiseksi isän kodissa, kun poika ei kehtaa enää olla. Ja niin tämä nominalisti lähti kohti synnyinseutujaan. No, isä oli pitkään odottanut poikansa paluuta. Hän tähyili horisonttiin. Päiväkaudet hän oli odottanut. Ja nyt poika vihdoin näkyi. Sivistynyt mies ei juokse. Jalkakarvat eivät saa vilahdella. Mutta isäpä ei tällaisista normeista välittänyt nyt yhtään mitään. Hän juoksi. Kovaa. Ja kietoi nominalistin rakkauteensa. Hän osoitti tälle sellaista rakkautta, mihin nominalistin mieli ei oikein taipunut. Mutta rakkaus valloitti. Se vakuutti siitä, että Rakkaus kantaa. Tuo rakkaus on niin voimakasta, että kotiin jääneen tomistin moitteet eivät oikein edes loukkaa. Häntä voi katsoa uhrina: hän on saman lakimaisen ajattelun vanki kuin nuorempi velikin.

Sekä laupiaassa samarialaisessa että tuhlaajapojan isässä voi nähdä Kristuksen. Samarialainen on hylkiö, mutta rakkaudellinen sellainen. Hän laittaa henkensä peliin, kun hän lähtee viemään murjottua juutalaismiestä majataloon. Tuhlaajapojan isä vuorostaan häpäisee itsensä täysin. Hän ei vaadi itselleen kunniaa, vaan alentuu, jotta poika voisi kohdata hänen rakkautensa. Paavalilla onkin Filippiläiskirjeen toisessa luvussa kuuluisa kenosis-hymni (j. 5–11). Siinä puhutaan siitä, miten Jumalan Poika alentui luopuen taivaallisesta kirkkaudestaan ja kärsi hamaan ristinkuolemaan asti. Tämä on kenoottista rakkautta. Risti näyttää Jumalan sydämen. Se paljastaa, millainen Jumala todella on. Se paljastaa, millaista on kolminaisuuden persoonien iankaikkinen, keskinäinen rakkaus. Ja puhun tarkoituksella kenoottisesta rakkaudesta, koska alentuva rakkaus voi viedä ajatukset väärään suuntaan. Jumalan suhde ihmiseen ei ole koskaan alentuva. Mutta se on kenoottinen.

On kaksi isää. On kaksi rakkautta. Ehdollinen ja ehdoton. On nominalismin jumala. Ja realismin Jumala.

Luterilaisuuden keskeiset löydöt, reformaation erityisopit, ovat mielekkäitä silloin, jos nominalismin jumala on todellinen. Jos on nominalistinen jumalakäsitys, ei ole mikään ihme, että tunnustaa Staupitzille syntejä kuusi tuntia kerrallaan. Kaikki lillukanvarret pitää mainita, jotta varmasti tekisi sen, mikä on inhimillisesti mahdollista tehdä oman pelastuksensa eteen (facere quod in se est). Normi pitää täyttää mahdollisimman hyvin, jotta kelpaa Jumalalle. Ja uskonpuhdistuksen jälkeenkin Lutherin ajattelua väritti nominalismin jumala. Lukekaapa Sidottu ratkaisuvalta! Lutherin neuroottinen mieli sävyttää koko luterilaista perinnettä tähän päivään saakka. Mutta jos Jumala onkin kenoottinen Rakkaus, silloin ei tarvitse samalla neuroottisuudella kohdata niitä huolia, jotka piinasivat Lutheria, vielä uskonpuhdistuksen löytöjen jälkeenkin.

Suhtaudun Lutheriin empaattisesti. Mitä muuta hän olisi voinut tehdä ja kokea siinä karmivassa teologisessa kontekstissa, jossa hän eli, sellaisella herkällä ja haavoittuneella mielellä, joka hänellä oli? Ongelma on ehkäpä siinä, että hänestä on tullut luterilaisessa perinteessä hegeliläinen sankari, USKONPUHDISTAJA Martti Luther. Ainoa kirkkoisä. Johanneksen lupaama, iankaikkisen evankeliumin tuova, enkeli – vaikka hän oli hyvin epätasapainoinen ihminen, joka ei koskaan päässyt tasapainoon uskon elämässään. Hänhän itse tiedosti tämän, kun sanoi, ettei häntä pidä henkilönä seurata, vaan hänen oppiaan. Ongelma toteamuksessa on vain se, että persoona voi vahvasti värittää sitä, millaisia opillisia käsityksiä mielessä on.

Mutta jos unohdetaan Luther ja mennään takaisin luterilaisuuteen: Nominalismin jumala on sisäänrakennettu luterilaiseen systeemiin. Se on siellä lakikäsityksen kautta. Vanhurskauttamisopin kysymyksenasettelut ovat nominalismin värittämiä. Vain nominalismin jumala ja hänen seuraajansa pitävät lain toista käyttöä, ihmisen ajamista epätoivoon syntiensä tähden, sen pääasiallisena käyttönä. Muut pitävät sellaista lain soveltamisen tapaa perkeleen puheena. Jumala ei koskaan murskaa ihmistä. Jumalan rakkauden suuruus näkyy siinä, että hän voi armahtaa legalistinkin. Ei tarvitse tulla täysin tyhjäksi (nichts), jotta voi päästä taivaan Isän syliin. Jumala rakastaa paljon enemmän kuin nominalisti osaa kuvitellakaan.

Puhuin alussa ismeistä. Yksikään ismi ei ole koko totuus. Jumala on. Mutta ismeissä on Jumalan totuutta. Tuo totuus vie lähemmäksi Jumalaa. Kenoottinen rakkaus näkyy siinä, että Jumala ei hylkää ismien palvojia, vaan vetää jopa nominalistista luterilaista oppisysteemin kautta lähemmäs itseään. Siksi en halua demonisoida luterilaisuuden armon aarteita. Ne ovat Jumalan timantteja.

Jokainen ismi julistaa Jumalan ihmisrakkautta. Ismien paljous kertoo, kuinka äärettömän syvästi Jumala tulee ihmistä vastaan, jotta hän voi kietoa tämän rakkauteensa. Ismin vallassa oleva on kuitenkin sikäli ongelmissa, että ismi tekee vaikeaksi Isän syliin heittäytymisen. Synti on sitä, että tekee ismistä Jumalan. Synnin ongelma ei ole se, että se on juridinen rikos ehdotonta lakia vastaan. Synnin ongelma on siinä, että sulkee ihmisen niin, ettei tämä voi kohdata Jumalan rakkautta niin kokonaisvaltaisesti kuin taivaallinen Isä tahtoisi. Ismi kapeuttaa perspektiivin. Ismin vallassa oleva ei katso itseään eikä muita Jumalan silmin. Hän ei näe kauneutta ja hyvyyttä kaikkialla. Hän ei näe Jumalan kädenjälkeä joka asiassa.

Perkeleellä on muuten maailman kapein perspektiivi. Ja hän on hyvä olento. Onhan hän enkeli.

Konkretisoidaan taas. Kysymys: millainen on hyvä isä? Jos olet äärinominalisti, vastaat varmaan, että hyvä isä kasvattaa lapsensa Herran kurissa ja nuhteessa. Hyvä isä opettaa Jumalan sanaa. Hän kertoo, mikä on Jumalan tahto. Hän kertoo Jeesuksesta – totta kai! Mutta hän on helposti äärimmäisen ankara. Jumalan laki on ehdoton. Lasten pitää olla kuuliaisia. Isän auktoriteetti on horjumaton. Jos lapset haavoittuvat, se on heidän ongelmansa. Isän sana on pyhä. Isää pitää kunnioittaa. Neljäs käsky!

No, jos mietitään, millainen hyvä isä on oikeasti, niin hänessähän yhdistyy tasapainoisella tavalla rajat ja rakkaus. Jälkimmäinen on aina päällimmäinen. Jälkimmäinen pitää huolen siitä, ettei rajoista tule itseisarvoisia, että rajat voivat tulla lapsen tasolle, ettei lapsi ahdistu ja lamaannu liian suurten vaatimusten edessä. Isän rakkaus on hoitavaa. Se saa lapsen kiintymään ja luottamaan turvallisesti. Isä ei kuitenkaan ole lepsu ja höperö. Hän asettaa rajoja. Mutta ei sen takia, että hän itse niitä tarvitsisi. Hän asettaa niitä, jotta lapsi kasvaisi yhä syvemmin ihmisyyteen. Isä asettaa rajat aina vähän lapsen tason yläpuolelle. Näin lapsi ylittää itsensä ja kasvaa. Rajat eivät ole kuitenkaan liian korkealla. Muuten tulee itku. Ja sitten, kun lapsi on ylittänyt itsensä ja uupunut haasteen takia, isä jälleen vakuuttaa rakkauttaan ja hoitaa. Näin turvallinen suhde säilyy. Sitten, kun lapsi on levännyt isän rakkaudessa, rima laitetaan taas vähän korkeammalle. Ja niin lapsi kasvaa ja oppii yhä syvemmin näkemään Isän rakkauden, hänen viisautensa, hyvyytensä ja totuudellisuutensa. Tämä prosessi jatkuu iankaikkisesti.

Koska nominalismin jumala pirstoo todellisuuden ja on mielivaltainen, ne, jotka fanaattisesti seuraavat häntä, ovat usein ihmisinä aika pirstoutuneita. Ja kun nominalismin jumala on itse perkele, hänen seuraajansa ovat helposti oikeita perkeleitä niille, jotka ovat heidän lähellään. Tarkoitus on tietysti aina ihmisellä hyvä, mutta perkeleen mieli vinouttaa näkökulman siihen, mikä on toisille oikeasti hyväksi. Sokea ihminen tekee toisesta oman kuvansa, kaventaa hänet epäjumalankuvaksi, eikä näe häntä ainutlaatuisena Jumalan kuvana. Siksi sattuu. Kaikkia. Kovasti. Tämän tiedän kipeästi omasta kokemuksesta. Nominalismin ongelma on siinä, ettei se ole kosketuksissa todellisuuden kanssa. Kuinka se voisikaan olla, kun todellisuus ei kerro mitään Jumalasta. Vain Raamattu kertoo. Ja siinäpä perimmäinen ongelma.

Lutherilla näkyy minusta selvästi se, että hänellä on ikään kuin kaksi Jumalaa: salattu Jumala (nominalismin jumala), joka haluaa syntisen kuolemaa ja vaikuttaa kaiken suvereenisti tahtonsa mukaan ja toisaalta ilmoitettu Jumala, joka ei halua yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan että kaikki tulisivat tuntemaan Kristuksen ja pelastuisivat. Jälkimmäinen on se, jonka luo ahdistuneen pitää paeta. Tuntematon Jumala on kuitenkin todellinen. Paras suoja on olla ajattelematta häntä. Ainakaan jatkuvasti. Muuten joutuu epätoivoon. Tämä kahden Jumalan mallin on tosin vaarana johtaa aikaisemmassa päivityksessäni mainitsemaani laki–evankeliumi-mankeliin. Uskon elämä on sitä, että pakenee tuntematonta Jumalaa ilmoitetun Jumalan luo. Tämä ei ole kuitenkaan kovin eheä jumalakäsitys. Totuus ei ole enää yksi. Siksi puhdasoppisuuden ajalla pyrittiin yhdistämään kummatkin puolet. Enpä usko, että tässä kuitenkaan onnistuttiin, koska nämä kaksi Jumalaa eivät voi sopia yhteen.

Kahden Jumalan ongelma näkyy minusta muuten STLK:n sisällä, varmaan luterilaisuudessa laajemmin. Haavoitin monia, kun asian hahmottamisessa kesti: suututin useamman STLK:ssa varttuneen nuoren, kun korostin oppikeskeistä jumalakäsitystä, joka oli kirkon uskon kannalta olennainen, mutta lapsuutensa kirkon yhteydessä viettäneille melko tuntematon. Olin yksi tekijä karkottamassa heitä pois toiminnasta, koska opillisessa ylimielisyydessäni en ottanut heitä tarpeeksi vakavasti. He olisivat ansainneet sen. He olivat nimittäin oppineet tuntemaan Jumalan rakastavana taivaallisena Isänä. Helvetistä, synnistä ja velvollisuuksista ei heille pieninä paljon puhuttu. Lasten opetuksen tärkein tavoite oli ollut antaa lapsille ymmärrys siitä, että heillä on rakastava Isä taivaassa, ihana kasteen sakramentti lohtuna ja lupa rukoilla joka tilassa. Rippikouluiässä he joutuivat sitten kohtaamaan velvollisuuskeskeisen salatun jumalan, kirkon Kristinopin jumalan. Koska minulla oli virallinen oppi hyvin hallussa, en osannut pitkään aikaan huomata sitä, että nämä ”kirkon lapset” näkivät syvän ongelman, jolle olin sokea: lapsuuden Jumalan ja rippikoulun jumalan välillä on syvä kuilu; niin syvä, ettei rippikoulun jumala tunnu tutulta. Tällaista saa aikaan pirstoutunut jumalakäsitys. Ratkaisu ei ole siinä, että rippikoulun jumala tunkeutuisi aikaisemmin lasten elämään. Linja lasten opetuksen suhteen on ollut aivan oikea.

Tujua tekstiä. Ehkä epäreilun tuntuista. Luterilaisten ja protestanttien on varmasti vaikea tunnistaa ajatteluaan tästä vuodatuksesta. Se on ymmärrettävää. Kuten sanoin alussa: luterilaisuus pelaa kahdella jumalakäsityksellä. Jokainen ihminen on luonnostaan realisti. Jokainen on Jumalan kuvaksi luotu. Me tiedämme, että on olemassa oikea ja väärä. Vaikka puhumme makuasioista, kuitenkin ajattelemme, että kauneus on jollain tavalla objektiivista. Vaikka väittäisimme, että elämä on merkityksetöntä ja kaikki suhteellista, emme voi oikeasti uskoa niin. Nykyihminen elää jäätävässä ristiriidassa: on realistin sydän, mutta nominalismin kouluttama mieli. Ja toki kaikupohjaa nominalismille myös sydämessä, koska olemme langenneita. Mutta tuo sydämen ja mielen syvä sisäinen ristiriita ei tee hyvää. Kun pääsee nominalismin jumalan kahleista vapaaksi, alkaa todella elää eikä taaksepäin halua katsoa. Muuten käy kuin Lootin vaimolle. Eikä Kristus sattumalta sano, ettei omaisille saa käydä heittämässä jäähyväisiä. Sodomassa oli paljon, mitä rakastaa. Vanhemmat ovat syystä sydämellä. Mutta kun Kristus näyttää koko maailman kauneuden ja avaa silmät ihmettelemään Jumalan hyvyyden rikkautta, silloin ei saa kaventaa perspektiiviä. Muuten sielusta tulee kiveä kovempi. Ihmisestä kuolemansairas.

Suuri protestin aihe, joka nousee höpinöistäni, on tietysti se, että luterilainen perinne on valtavan rikas ja kaunis. Sanani voivat tuntua sen vähättelyltä. Martti ja Jesper ovat ihan oikein tuoneet esille 1600-luvun luterilaisuuden luomisteologian kauniita helmiä. Aristotelistiseen systeemiin siirtyminen korosti luomistyön arvoa. Ja se on hyvä. Realismi kantoi ihania hedelmiään. Mutta kuten sanoin, samaan aikaan myös ortodoksian ajan ajattelussa on läsnä nominalismin salattu jumala, koska se on kiinnittynyt luterilaisuuden ydinoppeihin. Siksi ortodoksian aikaa värittävät sisäiset ristiriidat: kaunista luomisteologiaa ja sitä kyseenalaistavaa armo-oppia. Siinä on oma järkensä, ettei voi palvoa samaan aikaan Kristusta ja Beliaria.

Joku luterilaisen perinteen ongelmia syvästi hahmottava voi nyt kuitenkin ajatella, että hylätään Beliar. Annetaan nominalismin jumalan mennä. Voi hyvin olla luterilainen ilman häntäkin. Jos joku on vakuuttunut siitä, että luterilaisuus on parannettavissa, toivottavasti hän voi olla omalta osaltaan viemässä luterilaisuutta terveempään suuntaan. Yhdeksi ongelmaksi tosin nousee nopeasti se, miten realismin omaksunut luterilainen voi oikeuttaa eronsa vanhoihin kirkkoihin. Heidän oppinsa on hyvin toimiva realistisessa viitekehyksessä. Siksi väitänkin, että jos olet luterilainen, sinun täytyy olla nominalisti. Jos hylkäät Beliarin, voit lähteä vaeltamaan etelään, kohti pyhiä kaupunkeja.

Nyt on jo kahlattu monta locusta läpi, 1. ja 2. uskonkappaletta. Tehdään vielä piipahdus kolmanteen, vaikka tämä uskonkappaleiden välinen erittely ei ole kovin kestävä. Kaikkihan liittyy kaikkeen.

Lutherin yksi teesi vuoden 1518 Heidelbergin disputaatiossa oli se, ettei armo täydellistä luontoa, vaan se tuhoaa sen. Jos olette pysyneet matkassa tähän asti, on ihan selvää, että tässä kuuluu nominalismin ääni. Jos nimittäin realismin Jumala on oikea Jumala, luonto heijastaa Luojaansa. Luonto on hyvä. Ja armokaan ei ole pahaa, vaan hyvää. Niinpä se on Jumalan olemuksen, ja siten myös hänen luomansa luonnon, mukaista. Luontoa ja armoa ei tule asettaa toisiaan vastaan.

Tästä pääsee luontevasti sisälle kysymykseen synergismistä kääntymyksessä, joka luterilaisissa dogmatiikoissa mielletään kolmanteen uskonkappaleeseen kuuluvaksi jutuksi. Kysymys on se, mitä implikaatioita sillä on, jos armo täydellistääkin luonnon eikä kumoa sitä. No, se, ettei ihminen ole kääntymyksessä passiivinen. Kun Jumala vaikuttaa ihmiseen, hän ei ohita luomistyötään. Ihmisen tahto on kääntymyksessä mukana. Ihminen on vapaa, koska Jumala on vapaa. Luonto heijastaa Luojaansa. Sikäli kääntymystä voi kait sanoa epämääräisesti monergistiseksi, että Jumalan toiminta edeltää aina kaikkea inhimillistä toimintaa. Inhimillinen toiminta on aina Jumalan toiminnan varassa. Ihminen ei ole autonominen, Jumalasta riippumaton, subjekti. Jokainen henkäys on Jumalan lahjaa. Mutta toki näillä merkeillä puhe monergismista olisi aika harhaanjohtavaa.

Mielenkiintoista on muuten se, että Lutheria seuranneet luterilaiset olivat oppi-isäänsä maltillisempia synergismikysymyksessä. En viittaa nyt mihinkään Melanchthonin synergismiin, vaan ihan siihen, että Chemnitz sanoo Locissaan kääntymyksen yhdeksi syyksi ihmisen tahtoa, kuitenkin pitäen kiinni siitä, että Jumala saa ihmisen tahtomaan sitä, mikä on Jumalan mielen mukaista. Gerhard sanoo Locissaan, että ihmisellä on luotuisuuden perusteella vapaa tahto, mutta lankeemuksen jälkeen hän haluaa hengellisissä asioissa aina paeta Jumalaa ilman Jumalan erityistä vaikutusta. Näin siis tunnustetaan se, ettei Jumala ohita luomistyötään vaikuttaessaan pelastavan uskon ihmissydämessä. Ja kääntymyksen jälkeistä hengellistä elämää Yksimielisyyden ohje pitää synergistisenä, vaikka se painottaakin sitä, ettei Jumalan ja ihmisen yhteistyö ole koskaan kahden tasavertaisen kumppanin keskinäinen projekti. Mutta kuka nyt olisi sellaista koskaan väittänytkään?

Pieni muisto: minulle aika suuri palanen systeemin murtumisessa oli Hyvejohtajuus-kirja (terveisiä Jasonille!). Hyveajattelu sai minut suhtautumaan myönteisemmin luotuisuuteen. Itsensä dissaaminen ei olekaan hyve. Se ei ole nöyryyttä, vaan kaikille pahaa oloa tuottavaa itsekeskeisyyttä. On vaikea kieltää, että hyveajattelussa olisi paljon totuutta, kun se oikeasti toimii! Se vastaa todellisuutta. Ja hauskaa on vieläpä se, että 1500-luvun reformaattorit eivät olleet ollenkaan niin kriittisiä hyveajattelua kohtaan kuin voisi ajatella. Melanchthonista ei ole sitä vaikea uskoa, mutta Lutherkin vanhetessaan alkoi nähdä Aristoteleen arvon poikien kasvattamisessa. Hyveajattelu perustuu kuitenkin nähdäkseni realismin jumalakäsitykselle. Se perustuu siihen, että maailma ja sen mekanismit toimivat hyvällä tavalla. Niinpä ei ole kovin outoa, että vahvasti nominalismiin päin kallellaan olevat pitävät hyve-etiikkaa luterilaisen uskon vastaisena.

Luterilaisittain on tosin aika vaikea hahmottaa sitä, miten hyveet sopivat systeemiin. Jos luonto ja armo ovat toistensa vastakohdat, onko itsehillinnän kasvattaminen kylmillä suihkuilla Hengen hedelmää (ks. Gal. 5:22)? Jos on, syntyy vaikutelma, että ihminen voi ”omilla teoillaan” tuottaa Hengen hedelmiä. Tämä on ongelma, jos olet monergistinen nominalisti. Jos luonto ja armo kuitenkin pelaavat yhteen, mitään ongelmaa ei ole. Mutta tällaista yhteispeliä luterilaisuus ei voi sallia, koska se kyseenalaistaa nominalistisen armo-opin. Niinpä yksi reitti välttää tekojen oppi on se, että väitetään itsensähillitsemistä Hengen hedelmänä muuksi kuin sitä itsensähillitsemistä, jota voi kasvattaa ensimmäisen uskonkappaleen alueella. Mutta mitäköhän kolmannen uskonkappaleen itsensähillitseminen on? Kukaan ei taida lopulta tietää. Koska armo ja luonto eivät oikeasti kumoa toisiaan.

Yleiseen vanhurskauttamiseen en ole vielä tainnut vastata. Sanonpa vain sen, että tyhjä hauta julistaa tien Jumalan yhteyteen olevan auki. Kaikki on annettu anteeksi. Pöytä on katettu. Jokainen saa tulla. Olen pääsiäisaikana riemuiten lausunut jo moneen kertaan: Totisesti nousi!

Lopuksi sanon kertauksena ja ekumeenisena huomiona sen, että luterilaisuuden ongelma on siinä, että se on syvästi nominalistisen juridiikan hapattamaa. Jos on realisti, ajattelu on ontologisesti virittäytyneempää. Tämä selittää sen, miksi vanhojen kirkkojen edustajat eivät oikein ymmärrä sitä, mikä heidän pelastusopissaan on niin ongelmallista. Heillä ei ole samanlaista nominalismin jumalan perspektiiviä kuin luterilaisilla. Siksi he voivat hyvin elää rauhassa Jumalan kanssa ja uskoa asioita, jotka kuulostavat ihan hirveiltä nominalistin korvissa. Mutta uskokaa pois: He eivät ole paatuneita. He eivät ole lain orjuudessa. He eivät elä kahden jumalan kamppailussa. Heillä on terveempi käsitys Jumalasta. Siksi heillä voi olla syvä, yksinkertainen luottamus Jumalan rakkauteen ilman raskasta juridista systeemiä. Heidän toivonsa on kuollut ja ylösnoussut Kristus. Ei opillinen formulointi hänestä tai hänen työstään. Vaikka niillä onkin oma paikkansa.

Ja hei, vihdoin löytyi vastaus ikuisuuskysymykseeni! Ei tarvita rappioteoriaa: Irenaeus on tosi jees. Hänen liittoteologiansa on ok. Jos rappio iski ja vei kirkon harhaan, se tapahtui reilut tuhat vuotta myöhemmin kuin eräät rappioprotestantit ajattelevat. Ei heti apostolisen ajan jälkeen.

Olisikohan tämä tässä? Ei tämä tyhjentävä esitys ole, mutta yli kymmenen A4:sta fontilla 11 ja rivivälillä 1. Tässä riittää purtavaa. Minä olen joitain näitä juttuja märehtinyt varmaan jo kymmenisen vuotta. Kun palaset loksahtavat viimein kohdilleen, paluuta ei ole. Kun ymmärtää luterilaisuuden sidoksisuuden nominalismiin, se menettää mielekkyytensä; jos on nähnyt elämässään vain hiekkaa, mutta sitten näkee keitaan, on vaikea väittää, että vain hiekkaa olisi olemassa. Vaikka hiekan olemassaolo on hieno juttu. Kun perspektiivi on avautunut, sitä ei voi enää kaventaa ilman suurta vahinkoa sielulle. Ja voin jo nyt sanoa, että jos joku kommentoi päivitykseen raamattusitaateilla tai toteaa, miten ihmisjärki on vienyt minut pois puhtaasta Jumalan sanasta, niin sitä ei kannata tehdä. Vahvistat minua harhassani. Toimit juuri niin kuin oletan ihmisen toimivan nominalistisilla oletuksilla. Ehkä on parempi olla hiljaa, rukoilla ja toivoa, että Jumala johtaisi minut oikealle tielle. Siitä olisin syvästi kiitollinen.

Tämä oli viimeinen palanen lähtöni syistä. Kirjoitan vielä yhden päivityksen tulevaisuuden suunnitelmistani. Se voi aueta oikein vain silloin, jos sisäistää sen, mitä olen lähtöpalasissani sanonut. Mutta alkaa olla varmaan aika selvää, minne askeleeni suuntautuvat. Ex oriente lux.

Neljäs palanen: Ensimmäinen uskonkappale (1.5.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Olen käynyt läpi suuren ajatustavan mullistuksen. Se ei tarkoita sitä, ettei paljon vanhaakin olisi jäljellä – sekä hyvässä että huonossa mielessä. Jälkimmäiseen koriin kuuluu varmaankin se, että minulla on taipumuksena pitää ihmisten ajattelua liian mekaanisena. Tämä piirre korostuu varsinkin täällä netissä, kun kirjoittaa monelle ihmiselle. En osaa huomioida tarvittavalla tavalla prosesseja, joissa toiset ovat. Lieneekö se edes mahdollista? No, pari palasta enää jäljellä. Sanonpa kuitenkin vielä alkuun sen, että minulle oli aikoinaan ihan mullistavaa, kun Esko väitti, etteivät ihmiset ole dogmaattisia koneita! 🙂 Aika kuvaavaa. Olkaa armollisia minua kohtaan. Nyt on neljännen palasen aika.

Mahtoiko se olla Tero, joka sanoi muutama kuukausi (?) sitten, että luterilainen julistus on usein käytännössä flaciolaista; siitä välittyy kuva, että ihminen olisi täysin roskaa, hänen tekonsa kokonaan mätiä. Ja minä sanoisin, että tällainen flaciolaisuus on ihan pätevää tietystä hyvin, hyvin, hyvin rajallisesta näkökulmasta katsottuna. Mutta jos tästä yhdestä näkökulmasta tulee ainoa näkökulma, silloin alkaa sattua. Jos se dominoi, ei pyyhi hyvin. Tunnarit tuntevat rientävät aivan oikein kertomaan, että kyllä he tunnustavat yhteiskunnallisen vanhurskauden olemassaolon; ihminen voi olla maallisessa mielessä ihan hyvä tyyppi. Ehkäpä suurempi kysymys on se, jääkö luomisen hyvyys kuitenkin varjoon, kun luterilaisen uskon painopiste on niin vahvasti vanhurskauttamisopissa, 2. ja 3. uskonkappaleessa.

Synkkä ihmiskäsitys on luovuttamaton osa protestanttista uskoa. Ajatellaan, että sen valossa käy vasta kunnolla ilmi, kuinka suurta on Jumalan armo. Kun laki paljastaa synnin syvyyden ja pimeyden, sitä kauniimpana näyttäytyy Jeesuksen Kristuksen tuoma syntien anteeksiantamus. Ja minä sympatisoin tätä näkökulmaa. En missään nimessä halua kyseenalaistaa sitä, että armo aukeaa erityisesti silloin, kun näkee, miten paljon sitä tarvitsee. Jumalan armon voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.

Mutta täydellisen turmeluksen opin asema protestanttisuudessa on minulle ongelma. Synnistä puhutaan helposti ikään kuin olemassa olevana asiana, substanssina. Synti ei kuitenkaan ole substanssi, koska Jumala ei ole luonut mitään pahaa. Luomakunta on hyvä. Ihminenkin on hyvä, koska Jumala on hyvä. Jos mitätöimme ihmisen arvon syntiopilla, hyökkäämme Luojaa vastaan. Maltilliset luterilaiset usein tekevätkin tärkeitä erittelyjä: luomisen näkökulmasta ihminen on hyvä, mutta langenneena hän on Jumalan vihan alla, jne. (Minulle synti on muuten nykyään vinoutumista ja kieroutumista, kapeaa perspektiiviä, joka saa ihmisen katsomaan maailmaa perkeleen silmin. Mutta siitä lisää ensi päivityksessä?)

Ongelma on erityisesti painotuksessa. Korostus ihmisen turmeluksesta johtaa minusta käytännössä usein siihen, että luomisen lahjoihin suhtaudutaan väheksyvästi, tai ei ainakaan niin ihmetellen kuin voisi. Jälkimmäiseen liittyen voisin sanoa sen, että nykyään minulle koko luomakunta todistaa aivan uudella tavalla Jumalan ihmisrakkautta. Olin ennenkin Vähä katekismuksesta oppinut ja kokemuksellisesti ymmärtänyt, kuinka hyvin Jumala pitää minusta päivittäin huolen. Ero nykytilaan on siinä, että uskonkappaleet ovat vahvemmin yhteydessä toisiinsa. Se, mikä on ennen ollut hyvää, on nyt vielä parempaa. Kristuksen kuninkuus läpäisee koko todellisuuden, jne.

Edelliseen, luomistyön väheksymiseen, liittyen totean, että minun kokemukseni on se, että esim. tunteet ovat tunnarit vakavasti ottavissa luterilaisissa piireissä kaikkein useimmiten esillä muodossa: sinun ei tarvitse uskoa omiin tunteisiisi, vaan vastoin niitä, saat heittäytyä Jumalan Pojan sovitustyön varaan. Sama negaation kautta luomistyön lähestyminen koskee myös järkeä, jota Luther taisi kutsua sellaisella, sinänsä ymmärrettävällä, nimityksellä, että jätän sen mainitsematta… Toki, taas maltilliset luterilaiset sanovat, että tunteet ja järki ovat hyviä asioita, kun ne pysyvät rajoissaan. Tunteet voivat antaa tärkeää tietoa meille. Järki taas soveltuu loistavasti askaroimaan ihmiselle alisteisen, maallisen regimentin alueella. Hengellisen elämän alueella suhteen järkeen tulee olla kuitenkin varauksellisempi, vaikka jonkin sortin uudestisyntyneen järjen oppi tunnustettaisiinkin.

Minulle oli muuten aika mullistavaa, kun opin tuntemaan paremmin joitain psykologian tarjoamia näkökulmia. Olin nimittäin imaissut todella vahvasti sellaisen eetoksen, että tunteisiin ei tule luottaa, vaan yksin Jumalan sanaan. Mutta onneksi minulle alkoi aueta se, että tunteet ovat oikeasti tärkeitä. Niitä pitää kuunnella. Ne voivat viedä harhaan joskus, koska ihmisen perspektiivi asioihin voi olla vinoutunut, mutta tunteet ovat oikeasti hyviä, Jumalan lahjoja. Jos tunteita ei kuuntele, sattuu. Pahasti. Syntiä, sanon minä.

Jos tunteita ja järkeä ei kuuntele, ei voi olla hyvä sielunhoitaja. Jumalan sanan oppia pitää osata soveltaa yksittäisille kristityille, muuten haavoittaa – voi ryöstää toiselta jopa kokemuksen Jumalan rakkaudesta, armosta ja rauhasta. Jokainen ei tarvitse samaa hoitoa. Pitää kirjoittaa henkilökohtaisia reseptejä. Gerhard on ihan oikeassa siinä, että pelkällä saarnalla ei saa hoidettuja sieluja kuntoon. Tarvitaan yksityisrippiä. Mutta kahden keskeinen kohtaaminen ja opetuksen sielunhoidollinen soveltaminen vaatii uskoa siihen, että minun järkeni, mutuni, päättelyni yms. voivat olla toisen sielun kannalta erittäin tärkeitä. Onko kuitenkaan varaa uskoa näin, jos ihmismieli on syvästi turmeltunut?

Ja kuinka toimiva mainitsemani erottelu maallisen ja hengellisen välillä oikeastaan on? Voiko todellisuutta pilkkoa ikään kuin kahteen palaan? Ei se tietenkään ole tarkoituskaan. Maallinen regimenttikin on Jumalan. Mutta toisaalta: eivätkö sielunhoidolliset pohdinnat ja opastukset ole leimallisen hengellisiä neuvoja? Jos väitetään, että järki toimii hyvin vain maallisten asioiden parissa, ei ole kovin hyvää pohjaa sanoa toiselle, että tämän pitää nyt uskoa pastorin sielunhoidollista viisautta eikä Jumalan sanan ehdotonta käskyä, jonka pastori kuitenkin tietää syvällä sisimmässään pistävän tuon haavoittuneen lampaan aivan paloiksi. Vähän kiusalliseksi asetelman tekee se, että pastori yleensä puhuu triumfalistisesti siitä, että sanaa pitää seurata kaikissa tilanteissa ehdoitta, ilman kompromisseja. Nyt vaikuttaa siltä, että hän itse toimii juuri niin kuin ne, joita hän yleensä julkisesti kritisoi. Jos taas hylkää ”ihmisviisauden” ja menee systeemin ehdoilla, silloin ei välitä siitä, että ihmiset pirstoutuvat. Ehkä tulee sille sokeaksi. Tärkeämpäähän on uskollisuus Jumalan sanalle, tai oikeastaan sille, millaiseksi minä hahmotan Jumalan sanan opetuksen niillä oletuksilla, joita en ehkä tiedostakaan omistavani.

Kaltaiselleni kaupunkilaispojalle, jota ei ole siunattu paljolla maalaisjärjellä, systeemin mukaan toimiminen meni erittäin pitkälle. Niillä, joilla on jalat tukevammin maassa ja paljon elämänkokemusta, voi olla paljon tasapainoisempi suhde esittämiini probleemoihin. Ongelma minusta on kuitenkin siinä, että tunnustuskirjojen luterilaisuus on teoreettisessa oppikeskeisyydessään omiaan ruokkimaan sokeutta todellisuudelle, jossa elämme ja vaatimaan uskollisuutta oppisysteemille.

Mutta mistä kumpuaa tarve asettaa vastakkain järki, tunteet ja Jumalan sana? Raamatullinen perisyntioppi on varmasti luterilaisen automaattivastaus. Minä väitän, että juuret menevät syvälle myöhäiskeskiajan ajatteluun. Siitä kertoo seuraava palanen. Mutta sanon jo nyt varoitukseksi: homma menee vaikeammaksi. Se taitaa olla oikeastaan pala eikä palanen. Sen varassa kaikki seisoo ja kaatuu. Siksi viides postaukseni lähtöni syistä on näillä näkymillä tämän sarjan viimeinen. Se ilmestynee torstaina. Jos Jumala suo, kirjoitan vielä sen jälkeen yhden päivityksen siitä, minne askeleeni suuntautuvat jatkossa.

Kolmas palanen: Pelastusvarmuus, hyvät teot ja synti (30.4.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Olen saanut vaihtelevaa palautetta päivityksistä. Paljon kiitosta. Eräät ovat varmaankin kokeneet ne suorastaan hoitavina. Toisille nämä ovat olleet vaikeita paloja purtavaksi. Osasta on tuntunut siltä, ettei vielä olisi pitänyt julkaista tällaista. Saan kokemuksesta kiinni. Minulle on nyt mielessäni useampi syy, miksi haluan tällaisen sarjan tänne kirjoittaa, joten jatkan sen työstämistä. Tämä ei ole ikuisuusprojekti, vaan annan kourallisen palasia, joilla voi hahmottaa ajatteluani, sen syvärakenteita. Mutta mennäänpä asiaan.

Varsinkin edellinen palanen kohdistui vahvasti tiettyyn luterilaisuuden haaraan, kun viittasin useampaan otteeseen Pieperiin. Nyt alan hieman laajentaa perspektiiviä, kun puhun tunnustuskirjojen luterilaisuudesta laajemmin, ehkäpä koko luterilaisuudesta. Kolmas palanen liittyy siihen, että luterilaisuudessa ei ole nähdäkseni oikein toimivaa tapaa sovittaa yhteen uskoa evankeliumiin ja kristillistä vaellusta.

Viime palasessa toin esille sen, että ollessani tunnustuksellinen luterilainen pelastusvarmuuden asemaa horjutti vahva tiedollinen korostus. Tai ei oikeastaan kovin paljoa. Paljon suurempi ongelma pelastusvarmuudelle oli uskon, hyvien tekojen ja julkisyntien välinen suhde. Viime vuosi oli elämäni vaikein tämän problematiikan tähden.

Periluterilaista on sanoa, että hyvät teot ovat aidon uskon tuntomerkki. Joskus jopa väitetään, että hyvät teot syntyisivät ikään kuin automaattisesti; kristittyä ei tarvitse pakottaa tekemään hyvää, vaan iloinen usko saa hänet rientämään lähimmäisensä avuksi kaikkeen hätään. Tämä on erityisesti nuoren Lutherin painotus.

1900-luvun luterilaisuudessa on korostunut nuoren Lutherin ajattelu. On suorastaan kielletty lain ohjaava ja kurittava tehtävä kristityn kannalta. Hyvistä teoista on tehty melkeinpä vapaaehtoisia. On neuroottinen suhde siihen, ettei vain korostettaisi lakia, kun on aina vaara joutua sen alle. Kaikki uskonkysymykset pyörivät laki–evankeliumi-mankelin läpi. Ehkä tämä on sielunhoidollisesti lohdullista. Ei lain velvoittavuus kauheasti paina. En tosin ole ihan varma siitä, onko tuo sielunhoidollisestikaan kovin kestävää, kun ihminen elää jatkuvassa kierteessä syyllisyydestä armahdukseen. Oudoksi homma menee varsinkin silloin, jos uskova haluaisi kokea syyllisyyttä, jotta hän voisi kokea sitä vahvemmin tulevansa armahdetuksi.

Minulle sielunhoidollisen ongelmallisuuden lisäksi malli karahtaa siihen, että se on jotenkin niin ”ideologisesti” motivoitunut, ettei se tunnu älyllisesti rehelliseltä, vaikka ymmärrän motiiveja sen taustalla. Jos avaa Raamatun, joutuu huomaamaan, että siellä homma ei pelaa vain syyttävän lain ja lohduttavan evankeliumin vastakkainasettelulla. Siellä on myös esimerkiksi kehotuksia kristilliseen elämään, uhkauksia pelastuksen menettämisestä ja huoneentauluja opastamassa eri kutsumuksiin. Kristityn pitää kilvoitella. Muuten hän ei voi periä iankaikkista elämää.

Vaikuttaa siltä, että nuori Luther oli väärässä. Hänhän vanhemmalla iällään murehtikin sitä, miten hänen julistamansa evankelinen vapaus toimi saksalaisilla oikeutuksena sikamaiselle elämälle. Kun hän huomasi, että pelkkä armon julistus ei saa kristittyjä ahkeroimaan hyvässä, hän alkoi julistaa vahvemmin lakia, aina jostain 1530-luvun puolivälistä kuolemaansa saakka. Alkoi korostua se, että hyvät teot erottavat oikean uskon väärästä. Lain ei pitänyt enää vain tuomita ja tehdä tietä evankeliumille, se oli luovuttamaton kristilliselle vaellukselle monessa mielessä.

Minulle se, että kristityn tulee tehdä hyviä tekoja, ei ole ollut pitkään aikaan ongelma. Mankeli jäi jumiin jo vuosia sitten. Jos Hengen hedelmien tarkkailussa ei rupea turhan neuroottiseksi, jokainen voi tietää tehneensä hyvää uskon motivoimana. Toisaalta, jos omaa elämää alkaa käydä läpi ”Jumalan ehdottoman lain valossa”, toki alkaa helposti ahdistaa.

Luterilaisilla on ollut tarve osoittaa, ettei ehdoton evankeliumi johda suruttomuuteen. Siksi on väitetty kovasti, että hyvät teot seuraavat välttämättä uskoa. Ihmisellä ei ole todellista uskoa, jos hän ei tee hyvää ja taistele syntiä vastaan. Mutta tähän kätkeytyy perustava ongelma.

Monet opillisesti intohimoiset luterilaiset hahmottavat hyvin sen, miten kalvinismi kyseenalaistaa pelastusvarmuuden: yhtälö ”rajattu sovitus (vain valittujen synnit on sovitettu) + pyhien kestävyys (uudestisyntynyt ei voi koskaan luopua pelastavasta uskosta)” riistää pelastusvarmuuden, jos se viedään johdonmukaisesti maaliinsa. Rajattu sovitus synnyttää näet sen ongelman, että pitää tietää olevansa valittu, jotta voi tietää, että synnit on sovitettu. Sen tietäminen, että on valittu, riippuu taas siitä, että on uudestisyntynyt ja että on pelastava usko. No, voisi ajatella, että kyllä uskova voi tietää olevansa uskossa ihan uskon kokemuksestaan tai hyvistä teoista, joita usko on tuottanut. Mutta ongelma on siinä, että monet, jotka ovat vaikuttaneet olevan vilpittömästi uskossa kuitenkin lankeavat ja vaikuttavat menettäneen uskonsa. Pelastavasta uskosta luopuminen ei kuitenkaan kalvinistisen systeemin mukaan ole mahdollista. Niinpä se usko, josta on luovuttu, on ollut alkujaankin ”kuollutta uskoa”. Kokemus siitä, että olisi ollut pelastettu, on ollut koko ajan valheellinen. Suureksi kysymykseksi nousee: Mistä minä voin olla varma siitä, ettei minulla ole vain kuviteltua uskoa? Miksi minun kokemukseni tai hedelmäni olisivat jotenkin todellisempia kuin naapurin Pertin, joka meni yhtäkkiä maailmaan?

Luterilaisuus välttää kalvinismille ominaisen ongelman opettamalla koko maailmaa koskevaa sovitusta ja uskosta luopumisen mahdollisuutta. Voisi ajatella, että se ei näin ollen kohtaa ”kuvitellun uskon ongelmaa”. Mutta tämä ei pidä paikkaansa. Yksimielisyyden ohjeen mukaan pelastava usko ei voi olla sellaisessa ihmisessä, jossa vallitsee paha aikomus. Schmalkaldenin opinkohdissa Luther jyrisee niitä vastaan, jotka väittävät, että Pyhä Henki voisi asua sellaisessa, joka antautuu karkeisiin synteihin, kuten murhaan tai aviorikokseen.

Jotta meillä voisi olla ehdoton pelastusvarmuus, pitäisi olla ehdoton varmuus siitä, mitä on paha aikomus, mitä karkeat synnit. Vain silloin olisi hyvät perusteet pitää omaa uskoaan varmasti oikeana, koska mikään synti ei voisi luoda kyseenalaistavaa varjoaan sen ylle. Paavali antaa joitain vinkkejä siitä, mitä uskova ei voi tehdä ja säilyä pelastettuna, esim. Gal. 5:ssa hän kirjoittaa: ”Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.”

No, joku sanoo: ”Ota nyt vähän järki käteen! Kyllä ihminen voi tietää, elääkö hän ihan läpeensä jumalatonta elämää vai ei.” Ongelma tällaisessa väitteessä on vain se, että luterilaisuudessa usko järjen kykyihin ei ole kovin korkealla. Nopeasti ajaudutaan myös ongelmiin Yksin Raamattu -periaatteen kanssa, jos joudummekin rakentamaan uskoamme paljon järjen ja tunteidemme varaan emmekä Jumalan selvän sanan.

Haastavaksi karkeiden syntien hahmottamisen tekee se, että me kaikki imemme ympäristömme ja aikamme arvoja. Voimmeko olla siis varmoja, ettemme harjoita tietämättämme jotain pelastuksen ryöstävää syntiä, koska oma aikamme on sokaissut silmämme ja tehnyt korvamme kuuroiksi? Tulee mieleen Lambeth ja vuosi 1930. Joku voisi väittää, että suurin osa nykyistä kristikuntaa elää haureudessa. Onko suurin osa kristityistä siis vain nimikristittyjä ja matkalla helvettiin? Minä en ajattele niin, mutta miten tunn. luterilainen voi absoluuttisella varmuudella tietää, että olen absoluuttisen oikeassa. Enpä usko, että voi. Ja muistakaa, että Luther sanoo Onanin syntiä insestiä ja aviorikosta pahemmaksi. Luther toki voi olla väärässä – mutta oliko? Absoluuttisen varmasti? Vai olisiko kyse sittenkin siitä, että me täällä jälkikantilaisessa (?) maailmassa olemme luopuneet luonnonoikeusajattelusta, jolla on ihan selkeä perusta Raamatussa ja joka on ihan päivänselvä asia, mutta oma kontekstimme on tehnyt meistä perustavalla tavalla typeriä. No, minä sanon edelleen, etten ole Lutherin kanssa aivan samaa mieltä. Mutta aika piinallisia kysymyksiä.

Yksi ”pelastusreitti” voisi olla se, että painottaa tiedon ja omantunnon merkitystä suhteessa karkeisiin synteihin: vain omantunnon haavoittaminen siitä syystä, että tietää tekevänsä väärin, on uskolle kestämätöntä. Katsotaanpa, miten ajatus toimii: jos henkilö on konservatiivinen kristitty, siinä on suuri ongelma, että nuori pari elää avoliitossa. Tällöin voi nousta kysymys: Voiko elää avoliitossa ja silti olla uskossa? Jos avopari vaikuttaa uskovan Kristukseen, mitä tulee tehdä? Minä ajattelin niin, että pitää Raamatusta kertoa, että Jumala pitää avoliittoa vakavana syntinä. Jumalan sana sanoo, etteivät haureelliset peri Jumalan valtakuntaa. Jos pari ei tätä hyväksyisi, olisin pitänyt heitä epäuskoisina Raamattuun vedoten. Se hinta, minkä tästä ”joutuu maksamaan” on se, että jos joku tulee sinulle Raamatusta näyttämään, että olet väärässä, iankaikkinen kohtalosi on pelissä. Jos et ota nuhtelusta vaarin tai jos et torju sitä, koska oletkin oikeassa, uskosi voi haavoittua, ehkä kokonaan kuolla. (Omaksi puolustuksekseni sanon sen, että älkää luulko, että olisin ollut sosiaalisesti taidoton hölmö, joka olisi sanonut tällaista kaikille tuntemilleni avopareille. Minun toimintani keskittyi STLK:n sisälle. Sielläkin pyrin olemaan lempeä ja maltillinen, kun toin näitä vaikeita asioita esille, mutta kyllä tuli haavoitettua pahasti ihmisiä, vaikka tarkoitus olikin hyvä. Iankaikkinen elämä koko ajan pelissä.)

Olen kirjoittanut nyt hyvin rankasti. Halusin näillä konkreettisilla esimerkeillä tuoda asian lähelle. Jos tässä sanottu saa jonkun ahdistamaan, olkaa yhteydessä pastoreihinne. Toivottavasti he osaavat auttaa. Minulle voi lähettää myös yksityisviestejä. Voin kertoa, miten minä olen selättänyt esittämäni ongelmat. Viivytän tarkoituksella ratkaisujeni antamista julkisesti, koska minulla on ihan selkeä ajatus siitä, miten palasten tulee pudota. Ja minulta pyydettiin ennen kaikkea perusteita lähtemiseni syille. Siksi niitä annan. Tämä on varmasti aika kovaa lainsaarnaa.

Yhteenvedon- tai johtopäätöksenomaisesti sanon sen, että luterilaisuus voi antaa voimakkaita varmuuden hetkiä: Sana painuu sydämeen ja antaa lohdutuksen. Kaste kirkastaa sen, että Jumala on luvannut viedä myrskyjen läpi ikuiseen elämään. Ehtoollispöytä vakuuttaa, että Kristus kuuluu juuri minulle. Sulaa ihanuutta! Mutta mitäs sitten, kun sana ei ole mielessä, kun kaste on unohtunut, kun on maanantai eikä ehtoollispöytään pääsekään. Nopeasti ollaan lain alla. Ehkä tulee tarve pitää orjamaisesti näistä ”armon hetkistä” kiinni, koska niissä on rauha, ei välttämättä muuten. Tasapainoinen ja terve hengellinen elämä on hyvin haastavaa.

Minusta luterilaisuudelle on murskaavaa se, ettei se voi loppujen lopuksi tarjota sitä ehdotonta pelastusvarmuutta, jonka saavuttaminen on luterilaisen uskon keskeisin kysymys. Jos kirkko seisoo tai kaatuu oikean vanhurskauttamisopin varassa, luterilaisuus ei minusta pysy oikein kunnolla pystyssä – vaikka siinä onkin hyvin lohdullisia palasia.

Tässä kuvattujen ongelmien taustalla on se, että luterilaisuudessa ensimmäinen uskonkappale on usein käytännössä aika heikoilla. Jos olisi myönteisempi suhde tunteisiin, järkeen, kokemuksiin yms. voisi olla helpompaa laittaa asiat oikeaan perspektiiviin. Mutta tarjoaako luterilaisuus tähän hyvän perustan, siitä lisää ensi palasessa.

Toinen palanen: Raskas oppisysteemi ja pelastusvarmuus (30.4.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Alun perin ajatukseni oli olla lähtöni syistä hiljaa. Oli vahvasti sellainen olo, että kannattaisi ensin oppia puhumaan, ennen kuin puhuu. Minulla taitaa kuitenkin olla vielä saarnaajan suu, vaikka sydämessä on tapahtunut iso muutos. Siksi provosoiduin kirjoittamaan, kun minulta sitä pyydettiin.

Haluan painottaa sitä, että jos jokin sanomani tuntuu jyrkältä, se ei ole ollenkaan tarkoitukseni. Pyrin antamaan ”palasiani” mahdollisimman maltillisesti. Kritiikkini kohdistuu oppisysteemin piirteisiin, ei ihmisiin, ei koko oppiin eikä ylösnousseeseen Kristukseen. Ketään en halua vieroittaa pois kristillisestä uskosta – en edes nykyisestä kristillisestä yhteisöstä, jos siellä on hyvä olla. Näillä sanoilla on toisen palan vuoro:

Varmuus on ihana asia. Jokainen ihminen tarvitsee varmuutta. Sitä haetaan monista paikoista.

Jokainen hyvä luterilainen sanoo, että perimmäinen syy hänen uskolleen on se, että hän tarvitsee pelastusvarmuuden; jos hän ei voi luottaa siihen, että Jeesus on tehnyt kaiken hänen pelastuksensa eteen, hän menee varmasti kadotukseen.

Sympatisoin luterilaisten pelastusvarmuushuolia. Heittäytyminen Jeesuksen varaan iankaikkisen kohtalon suhteen on vain hienoa. Uskon tosin, että kaikki kristityt jakavat saman kokemuksen, vaikka he eivät sanoitakaan sitä aivan samalla tavoin.

Varsinkin tunnustuksellisessa luterilaisessa perinteessä pelastusvarmuus on aivan uskon ydintä. Kukaan ei voi lukea Pieperin dogmatiikkaa ja olla muistamatta kahta sanaa: satisfactio vicaria (sijaissovitus). Latinankielistä käsitettä viljelemällä Pieper jatkuvasti korostaa sitä, että kristitty ei voi luottaa syntien anteeksiantamuksen ehtona mihinkään muuhun kuin Vapahtajan sovitustyöhön – siihen, että tämä sekä kärsi syntisen ihmiskunnan syntien rangaistuksen että täytti Jumalan pyhän lain sen puolesta. Vain tämä voi antaa kestävän rauhan omalletunnolle. Minusta Pieperin opetus on sikäli lohdullista, että se suuntaa syntisen huomion juuri sinne, missä sen tulee olla: puolestamme kuolleeseen ja ylösnousseeseen Kristukseen.

Kuten edellisestä palasesta kävi ilmi, tunn. luterilaisuudessa on vahva painotus oikeissa määrittelyissä. Siksi sovitusopin käsittelykin on melko ”raskasta”. On lukemattomia erittelyjä. On lukemattomia päättelyketjuja, joihin tulee yhtyä – muuten pelastusoppi voi mennä aivan pieleen. Kaikki harha, pieninkin, kohdistuu lopulta satisfactio vicariaa kohtaan – ainakin jollain tavalla. Tästä seurauksena voi olla sitten se, että suhde pienimpäänkin opilliseen yksityiskohtaan on ehdoton, koska jokainen opillinen asia on tavalla tai toisella ”pelastuskysymys”.

Olen taas se outo tyyppi, mutta esimerkkinä vain se, että minulla oli pitkään niin, että jos minulla oli epäselvyyttä jossain opin yksityiskohdassa kaivoin kuumeisesti Pieperiä, Chemnitziä ja Gerhardia. Olin aivan hädissäni ennen kuin sain selkeän vastauksen. Kun ratkaisu löytyi, mieli rauhoittui. Tämä on sitä kuuluisaa elämää lain alla.

Kaikille opillinen tiukkuus ei tietenkään hahmotu noin radikaalilla tavalla, mutta kaltaiselleni herkälle ihmiselle, joka haluaa olla ehdottoman totuudellinen, ongelma oli suuri. Ja muistakaa nyt, että samaan aikaan luotin kuitenkin Kristukseen toivonani. Kyse oli siitä, että tämä yksi uskonalue dominoi ajattelua sen verran pahasti, että Jumalan Pojan armo tuntui joskus aika heikolta ahdistuksen iskiessä. Ongelma oli tietysti minussa, mutta minusta sitä ruokkivat tunn. lut. painotukset, jotka palautuvat luterilaisen systeemin oikean tiedon korostukseen.

Yksi suuri löytöni oli se, että opilliset muotoilut ovat tärkeitä ja hyödyllisiä, mutta eivät niin luovuttamattomia kuin ehkä Pieperin perusteella luulisi satisfactio vicariaan liittyen voisi sanoa sen, että vaikka tuo sovitusopillinen systeemi olisikin oikea, se ei ole niin tärkeä kuin ajatellaan. Ihminen voi luottaa kuolleeseen ja ylösnousseeseen Jumalan Poikaan ja olla autuas, vaikka kaikki luterilaiset erittelyt olisivat hänelle hyvin vieraita. Tämähän näkyy aivan kirkkaasti Raamatussa: Opetuslapset olivat opetuslapsia, vaikka aivan pihalla vuosikaudet. Ristinryövärille luvattiin taas paratiisi, vaikka hänkään olisi tuskin pystynyt siinä ristillä pukemaan sanoiksi, mitä Jeesus siinä parhaillaan teki.

Meitä ei pelasta satisfactio vicaria Meitä ei pelasta mikään opillinen muotoilu tai systeemi. Meidät pelastaa Jumalan ainoa Poika, joka tuli lihaksi, kulki pitkän tien ristille ja murtautui kolmantena päivänä haudasta synnin, kuoleman ja perkeleen voittajana. Meitä ei pelasta edellinen virkekään vaan tuo persoona, josta siinä puhutaan. Suhde tuohon persoonaan voi antaa sen syvän rauhan, jota olen hakenut – joka minulla osittain olikin, mutta joka voi saada aivan uudenlaista syvyyttä, kun päästä irti turhasta painolastista.

Luterilaisuuden ristiriita on siinä, että luodaan pitkälle menevä opillinen systeemi, jotta pelastus olisi varmasti taattu ja uskovalla rauha, mutta tästä systeemistä tulee niin ehdoton, että se helposti (?) kääntyy itseään vastaan. Minulla on nyt syvempi rauha ja ilo kuin koskaan tunn. luterilaisena. Tunnustuskirjojen mukaan uskovat eivät voi kuitenkaan sitä oikein niellä. Ja se osoittaa juuri ongelman. Kolmas palanen ilmestyy pian. Se jatkaa tässä käsiteltyä paneutumalla pelastusvarmuuteen yksilön uskon näkökulmasta.

Ensimmäinen palanen: Oppisysteemi ja ehdottomuus (29.4.2018)

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

Annan syitä lähdölleni pieninä palasina sitä mukaa kun kerkeän. Tässä ensimmäinen:

Olen aika ehdoton tyyppi; kun hurahdan johonkin, hurahdan kunnolla. Se, jolla on enemmän maalaisjärkeä ja jalat tukevammin maassa, ei välttämättä koe niin hankalina niitä luterilaisuuden piirteitä, jotka minä koin ylitsepääsemättömiksi ja tukahduttaviksi.

Ehdottomuuteni johti minut siihen, että katsoin maailmaa hyvin kapeasta, opillisesta perspektiivistä käsin – ja samalla en katsonut, kun kukaan ei siihen oikeasti pysty. No, pyrkimys katsoa tuosta kapeasta raosta oli kuitenkin vahva ja johti siihen, että sekä minä itse että lähimmäiseni joutuivat kärsimään. Oli haastavaa nähdä toisia ainutlaatuisina ihmisinä, joista voi vilpittömästi iloita, jos samalla mielessä pyörii esim. se, mikä on hänen suhteensa oikeaan oppiin, jne.

Haluankin sanoa kaikille teille, joita olen haavoittanut vuosien varrella: anteeksi. Toivon, että tulevaisuudessa minun kanssani olisi paljon parempi olla.

Joku voi nyt ihmetellä, mitä tällä henkilökohtaisella avautumisella on tekemistä luterilaisuuden kanssa. On paljonkin. Nimittäin se, että tunnustuskirjojen luterilaisuus on hyvin oppikeskeistä. Luterilaisuutta on historiallisestikin määritellyt sitoutuminen vuoden 1580 Concordiaan.

Jos olet 300 hengen kirkossa, joka on oikea näkyvä kirkko Waltherin mielessä, on todella tärkeää, että opilliset muotoilut ovat kunnossa. Opilliset yksityiskohdat ovat ratkaisevia identiteetin kannalta. Aika suureksi ongelmaksi minusta tulee silloin se, että oppi irtoaa helposti sielunhoidollisuudesta. Opillisten totuuksien järjellisestä totena pitämisestä tulee hyvin keskeistä ja tietyistä puhetavoista luovuttamattomia. Minäkin vuosia saarnasin sitä, että opin tulee palvella armon evankeliumia, mutta käytännössä vanhamissourilainen luterilaisuus on vain monessa aika lakihenkistä.

Älkää kuulko kritiikkiäni niin, että haukkuisin ketään ihmistä. Senkin sanon, että varmaankin suurimmalla osalla teistä on STLK:sta aivan liian ruma kuva. Siellä ollaan oppikeskeisiä ja vedetään vahvasti eteenpäin opillisen systeemin ehdoilla, mutta on sielläkin kasuistista ymmärrystä ja pastoraalista herkkyyttä. En muuten halua edes demonisoida luterilaista oppia kokonaan. Ongelmani ovat vain tietyt piirteet, jotka sitten menevät kyllä hyvin syvälle. Oppikin on sinällään vain hyvä asia, mutta ei itseisarvoinen asia.

STLK:n monessa mielessä edustama vanhamissourilaisuus ei ole tietenkään ainoa tunn. lut. vaihtoehto. Jos ottaa vertailukohdaksi, esim. Lähetyshiippakunnan, minusta on selvää, että siellä on paljon syvää ihmistuntemusta kirkollisen elämän takana. Uskonkysymyksiä pohditaan kokonaisvaltaisesti. Luomisen näkökulmat huomioidaan. Ei vedetä niin systeemin ehdoilla. Jyrkemmän tunnustuksellisesta näkökulmasta tämä on moraalisesti äärimmäisen kyseenalaista.

Olen sitä mieltä, että vaikka LHPK:n menossa onkin viisautta, ongelma linjanvedoissa on tietynlainen subjektivismi. On aika vaikea perustella, miksi jossain kysymyksessä ollaan ehdottomia, toisessa sallivampia. Kirkollisen elämän eetos on aika vahvasti muutaman viisaan miehen varassa – jotka ovat kyllä oikeasti hyvin viisaita. Protestantismi tarjoaa kuitenkin aika huonon viitekehyksen ihmisviisauteen luottamiselle, kun kirkko eli satoja vuosia pimeydessä sen tähden.

Tämä on pala yksi. Toivon, ettei kukaan teistä ota tässä sanomaani henkilökohtaisesti. Monille luterilaisuus on syystä rakas. Missään nimessä en halua kieltää sitä lohtua, jonka luterilainen evankeliumi antaa. Puhun tarkoituksella koko ajan luterilaisuuden eräistä piirteistä. Saa nähdä, milloin on toisen palasen aika.