Päivälleen kolme vuotta sitten pidin viimeisen raamattutuntini. Sen lopuksi mieleeni tuli, sanoinko jotain, mikä olisi ollut (uuden) vakaumukseni tai silloisen kirkkoni opin vastaista. En ollut tehnyt niin. Vielä viikkoa aiemmin olin ollut tuttuun tapaan vetämässä pääsiäisjuhlaa STLK:n Lahden kirkolla täysin ja jyrkän vakuuttuneena luterilaisen opin raamatullisuudesta.
Pidettyäni raamattutunnin ja osallistuttuani jumalanpalvelukseen palasin kotiin. Myöhemmin samana päivänä sanoin vaimolleni: ”Eilen olin 20-prosenttisesti ortodoksi, tänään 80-prosenttisesti, mutta älä ole huolissasi. Kyllä tämä menee ohi.” Seuraavana päivänä kuitenkin marssin työterveyslääkärille, koska olin vakuuttunut, etten voi enää saarnata enkä etenkään toimittaa ehtoollista. Työterveyslääkäri yritti ylipuhua minua jäämään töihin, koska menettäisin tuloni. Hän oli sitä mieltä, että olisi parempi olla leipäpappi, kuten kuulemma monet muutkin ovat, kuin nuoren idealismissa luopua toimeentulostaan. Minua huvitti lääkärin hyvä tarkoitus.
Lääkäristä päästyäni suuntasin askeleeni elämäni ensimmäiseen liturgiaan, joka oli koululaisliturgia. Lasten ja nuorten pienestä levottomuudesta huolimatta minun mieleni ja kirkkosalin täyttivät keväinen aurinko ja ihanat pääsiäisveisut. Erityisen järisyttävä oli Enkeli huusi armoitetulle (jonka voi kuunnella esimerkiksi täältä). Veisu ei puhunut vain kahden vuosituhannen takaisista tapahtumista, vaan siitä, mikä oli juuri tapahtunut sisimmässäni.
Katsellessani ympärilleni näin pyhien kuvia. Liikutuin kun ajattelin: Tässä minulla on perhe, joka ei koskaan jätä minua. Perhe, joka ymmärtää minua täysin. Negatiivinen kertomus siitä, että minut oli tuomittu olemaan perimmiltään yksin, sai tavattoman kauniin lopun.
Palveluksen lopuksi lähdimme ristisaatossa kirkon ympäri. Pappi pirskotti meitä pyhällä vedellä ja huusi diakonin kanssa riemuissaan: ”Kristus nousi kuolleista!” Oli ihanaa vastata muiden kanssa: ”Totisesti nousi!” Olin häkeltynyt. Liian hyvää ollakseen totta. Voiko tämä olla totta?
Kun muistelen kolmen vuoden takaisia tapahtumia, päällimmäiseksi sanaksi mieleeni tulee ilo. Kirkas ilo. Pääsiäisilo. Ilo, joka huokuu kirkon elämässä. Ilo, joka oli sarastanut sydämessäni.
Minun elämäni meni uusiksi kolmessa päivässä. Se oli todellinen pääsiäiskokemus.
Kristus nousi kuolleista!
Palasia 