Kristuksen vanhurskautuminen ja meidän vanhurskauttamisemme

Kristus nousi kuolleista!

Erityisesti siinä luterilaisuudessa, jossa minun taustani on, korostetaan paljon sitä, että Kristuksen ylösnousemus oli koko maailman vanhurskauttaminen; kun Kristus herätettiin kuolleista, koko maailmalle julistettiin, että Kristuksen sovitustyö oli hyväksytty ja koko maailman synnit annettu anteeksi. Tämä oppi yleisestä vanhurskauttamisesta olettaa taustalleen joukon juridisia oletuksia, joihin en enää ortodoksina usko. Ajattelen silti yhä, että Kristuksen ylösnousemuksessa hänet vanhurskautettiin. Tähän viittaa apostoli Paavali kirjoittaessaan:

Ja tunnustetusti suuri on jumalisuuden salaisuus: Hän, joka on ilmestynyt lihassa, vanhurskautunut Hengessä, näyttäytynyt enkeleille, saarnattu pakanain keskuudessa, uskottu maailmassa, otettu ylös kirkkauteen.

1 Tim. 3:16

Mitä ”Hengessä vanhurskautuminen” tarkkaan ottaen merkitsee? Uskon, että käsitteen ymmärtämiseksi on hyödyllistä palauttaa mieleen heprealainen oikeuskäsitys: oikeus on sitä, että asiat ovat oikeassa järjestyksessä. Vanhurskas on taas se, joka on oikeudenmukaisuuden tilassa. Kun siis Kristus oli tuomittu oikeuden vastaisesti syyttömänä kuolemaan, hänen vanhurskauttamisensa on sitä, että hänet asetetaan siihen asemaan, joka hänelle pyhänä Elämän ruhtinaana kuului. Ylösnousemus on Kristuksen vanhurskauttaminen, koska siinä hän vapautui luonnottomasta tilasta, jonka hän oli meidän tähtemme ottanut päällensä ja nousi kirkastettuna haudasta.

Kristuksen vanhurskauttamisessa ei ole kyse vain juridisesta tuomiopäätöksestä; häntä ei vain muodollisesti julistettu syyttömäksi. Tästä kertoo se, että vanhurskautuminen tapahtui Hengessä. Usein tuota yksityiskohtaa ”Hengessä” ei huomioida luterilaisessa raamatuntulkinnassa, mutta sillä on tärkeä merkitys Kristuksen vanhurskauttamisen ymmärtämiselle. Ylösnousemuksen yhteydessä Hengen tehtävä oli näet elävöittää ihmisenä kuollut Kristus. Tämä käy ilmi apostoli Paavalin sanoista:

Jos nyt hänen Henkensä, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä, niin hän, joka herätti kuolleista Kristuksen Jeesuksen, on eläväksitekevä myös teidän kuolevaiset ruumiinne Henkensä kautta, joka teissä asuu.

Room. 8:11

Vielä lisävaloa Pyhän Hengen merkitykseen ylösnousemuksessa tuovat Roomalaiskirjeen alun sanat, että Kristus ”on lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä ja pyhyyden hengen puolesta kuolleistanousemisen kautta asetettu Jumalan Pojaksi voimassa.” (1:3–4) Tästä voidaan huomata, että Pyhän Hengen tehtävänä oli ylösnousemuksen kautta asettaa Kristus Jumalan Pojaksi voimassa. Jos siis tutkitaan Raamatun todistusta Kristuksen Hengessä vanhurskautumisesta, päädytään siihen, että se on sekä eläväksi tekemistä että kunniaan asettamista.

Kristuksen vanhurskautumisen luonteen hahmottaminen vaikuttaa tietysti myös siihen, miten kristittyjen vanhurskauttaminen hahmotetaan. Jos nimittäin Kristuksen vanhurskauttaminen on eläväksi tekemistä ja kunniaan asettamista, silloin meidänkin vanhurskauttamisessamme on ainakin jossain mielessä kyse samasta. Me emme tietenkään ole samassa mielessä Jumalan poikia kuin Kristus, joten meidän ”oikeudenmukainen suhteemme” Jumalaan on välttämättä erilainen kuin Isän ja Pojan välinen. Ehkä meidän vanhurskauttamisemme ymmärtämiseksi on hyödyllistä viedä katse Eedeniin. Siellä näemme, millainen on harmoninen, oikeudenmukainen, Jumalan ja ihmisen välinen suhde. Kun meidät siis vanhurskautetaan, Jumala ainakin jollain tasolla palauttaa meidät tuohon oikeudenmukaisuuden tilaan, johon meidät luotiin.

Uskon, että Kristuksen ylösnousemuksen ja vanhurskauttamisen välinen suhde selittää sitä, miksi kirkkoisät alusta alkaen olettavat, että vanhurskauttamisessa on kyse uudistumisesta. Vaikka vanhurskauttamisen voi periaatteessa ymmärtää vain juridisluontoiseksi julistamiseksi, kirkon isät käsittivät sen myös eläväksi tekemisenä Kristuksen ylösnousemuksen tähden. Koska Jumalan Poika vanhurskautui Hengessä, mekin voimme tulla vanhurskaiksi samassa Hengessä.

Kiireisenä kohti pääsiäistä

Minulla on ollut niin kova kiire viime aikoina, etten tänään julkaise omaa tekstiäni. Heitänpä kuitenkin vinkkinä ilmoille sen, että kannattaa perehtyä ”Serafimin pääsiäispaketin” pyhän Efraim Syyrialaisen (n. 306–373) teksteihin. Niihin pääsee käsiksi täältä. Uskon pyhän Efraimin opetuksen kiinnostavan ainakin niitä, jotka haluavat syventää ymmärrystään Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen merkityksestä ortodokseille. Näissä merkeissä tahdon toivottaa teille kaikille siunattua pääsiäisen odotusta!

Ortodoksinen sovitusoppi

Luterilaisena minulla oli tapana katsoa pääsiäisenä aina pieni pätkä ortodoksista pääsiäisyön palvelusta. Palvelus vaikutti aina hyvin dramaattiselta ja tunnelmalliselta. Jo Ylen kautta välittyi kuva siitä, että pääsiäinen on ortodokseille todella suuri juttu. Mutta opillisesti orientoituneena luterilaisena minua vaivasi se, että vaikutti epäselvältä, mistä ortodoksit pääsiäisenä iloitsivat. Minulle pääsiäinen keskittyi pitkälti sovitusopin äärelle, ja siksi olin yrittänyt etsiä selkeää selvitystä siitä, miten ortodoksit määrittelevät sovituksen. En ollut kuitenkaan löytänyt mitään, mikä olisi tyydyttänyt minua. Siksi minusta tuntui, että ortodoksit juhlivat kyllä valoisasti sitä, että Kristus on kuolemallaan kuoleman voittanut, mutta he eivät oikein tarjonneet selkeää selitystä sille, miksi Kristuksen kuolema kukisti kuoleman. Ja toisaalta luterilaisena uskoin, ettei kuoleman voittaminen ole sinällään suuri juttu, vaan se, että Kristus on maksanut ihmiskunnan äärettömän syntivelan, jotta voimme saada syntimme anteeksi.

Tunnustuksellisessa luterilaisuudessa sovituksen ”mekaniikan” voisi kiteyttää niin, että Jumalan laki vaatii sekä täyttämistään iankaikkisen elämän ehtona että iankaikkista kadotusta niille, jotka ovat sen rikkoneet. Kristuksen tehtävä hahmottuu tämän valossa: hän täytti lain puolestamme, kun meistä ei ollut sitä täyttämään, ja kärsi sen määräämän rangaistuksen sijassamme. Tämä on rationaalisesti hyvin koherentti malli, ja monet protestantivat pitävät sitä aivan luovuttamattomana kristinuskolle; pelastava usko hahmotetaan uskoksi juuri tällaiseen juridiseen sovitusoppiin. Kun netissä sitten kohtasin protestanttisen sovitusovitusopin kritiikkiä ortodoksien tahtolta, minua jäi vaivaamaan, mitä he oikein voisivat tarjota tilalle.

En oikeastaan tiedä, mikä ortodoksisen sovitusopin hahmottamisessa oli niin vaikeaa. Ehkäpä tulokulma on jotenkin kovin erilainen verrattuna luterilaiseen. Ortodoksinen sovitusajattelu aukeni minulle oikeastaan vasta silloin kun ortodoksisuus ylipäätään alkoi kirkastua minulle. Nähdäkseni ortodoksisen sovitusajattelun hahmottamiseksi on keskeistä ymmärtää synnin ja kuoleman luonne oikein: synti on poiskääntymistä Jumalasta, joka on kaiken elämän lähde, ja niinpä synnin seurauksena on välttämättä kuolema. Koska Jumala on itse Elämä, meidän sovittamisessamme on kyse siitä, että Jumala tulee ihmiseksi, yhdistää Jumalasta vieraantuneen luontomme jälleen jumaluuteen, pyhittää koko ihmiselämän jumalallisella läsnäolollaan ja lopulta täyttää itse kuoleman elämällään. Koska kuolema on elämän puutetta, Jumalan läsnäolo kukistaa sen. Ja tätä me juhlimme laulaessamme: Kristus nousi kuolleista kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.

Ortodoksiseen sovitusajatteluun liittyy myös muita piirteitä, kuten saatanan kukistaminen, mutta ymmärtääkseni kaikki kirkkoisät jakavat edellä esitetyn ”sovitusmallin”. Siksi uskallan kutsua sitä ortodoksiseksi sovitusopiksi, vaikken olekaan mikään virallinen opin linjaaja.

Ortodoksisen sovitusopin esityksestäni voi herätä ymmärrettävä kysymys: eikö Raamattu kuitenkin kuvaa sovitusta juridisesti? Se ehdottomasti tekee niin. Mutta juridisen kielen käyttö ei vielä johda protestanttiseen sovitusoppiin. Raamattu käyttää itse asiassa useita eri kuvia esittäessään sen, mitä Kristus teki ihmiskunnan puolesta. Suinkaan kaikki niistä eivät ole juridisia. Ortodoksina ajattelen, että raamatullisen kuvaston tarkoituksena on sanottaa eri tavoin sitä mysteeriä, jonka edellä pyrin ilmaisemaan. Kaikki kuvat ovat vain vajavaisia välineitä valottamaan sitä, miten Jumalan Poika mahdollisti paluumme Jumalan yhteyteen.

Ehkäpä taas tulemme siihen, mitä olen toistanut usein täällä: vaikka meidän sovitusajatteluamme voi johonkin rajaan asti sanottaa, ortodoksisuus aukeaa lopulta osallisuuden kautta. Sen sijaan, että rakentaisimme pikkutarkkoja rationaalisia selityksiä sovituksen mekaniikasta – mikä on kaiketi mahdottomuus – me pyrimme tulemaan osallisiksi jumaluudesta. Joka on itse saanut maistaa jumalallista elämää, ymmärtää kokemuksellisesti, miten elämä todella voittaa kuoleman. Uskon, että vaikka moni ortodoksi ei osaisikaan selittää ymmärretävästi ortodoksista sovitusoppia, he tietävät paljon syvemmällä tasolla, mitä Jumalan Poika on elämällään ja kuolemallaan lahjoittanut meille. Ja tämän kokemuksellisen ymmärryksen tähden kirkko juhlii pääsiäistä niin valoisasti, että monet protestantitkin avavaat televisionsa tullakseen osallisiksi ylösnousemuksen ilosta.

Kolme vuotta sitten

Päivälleen kolme vuotta sitten pidin viimeisen raamattutuntini. Sen lopuksi mieleeni tuli, sanoinko jotain, mikä olisi ollut (uuden) vakaumukseni tai silloisen kirkkoni opin vastaista. En ollut tehnyt niin. Vielä viikkoa aiemmin olin ollut tuttuun tapaan vetämässä pääsiäisjuhlaa STLK:n Lahden kirkolla täysin ja jyrkän vakuuttuneena luterilaisen opin raamatullisuudesta.

Pidettyäni raamattutunnin ja osallistuttuani jumalanpalvelukseen palasin kotiin. Myöhemmin samana päivänä sanoin vaimolleni: ”Eilen olin 20-prosenttisesti ortodoksi, tänään 80-prosenttisesti, mutta älä ole huolissasi. Kyllä tämä menee ohi.” Seuraavana päivänä kuitenkin marssin työterveyslääkärille, koska olin vakuuttunut, etten voi enää saarnata enkä etenkään toimittaa ehtoollista. Työterveyslääkäri yritti ylipuhua minua jäämään töihin, koska menettäisin tuloni. Hän oli sitä mieltä, että olisi parempi olla leipäpappi, kuten kuulemma monet muutkin ovat, kuin nuoren idealismissa luopua toimeentulostaan. Minua huvitti lääkärin hyvä tarkoitus.

Lääkäristä päästyäni suuntasin askeleeni elämäni ensimmäiseen liturgiaan, joka oli koululaisliturgia. Lasten ja nuorten pienestä levottomuudesta huolimatta minun mieleni ja kirkkosalin täyttivät keväinen aurinko ja ihanat pääsiäisveisut. Erityisen järisyttävä oli Enkeli huusi armoitetulle (jonka voi kuunnella esimerkiksi täältä). Veisu ei puhunut vain kahden vuosituhannen takaisista tapahtumista, vaan siitä, mikä oli juuri tapahtunut sisimmässäni.

Katsellessani ympärilleni näin pyhien kuvia. Liikutuin kun ajattelin: Tässä minulla on perhe, joka ei koskaan jätä minua. Perhe, joka ymmärtää minua täysin. Negatiivinen kertomus siitä, että minut oli tuomittu olemaan perimmiltään yksin, sai tavattoman kauniin lopun.

Palveluksen lopuksi lähdimme ristisaatossa kirkon ympäri. Pappi pirskotti meitä pyhällä vedellä ja huusi diakonin kanssa riemuissaan: ”Kristus nousi kuolleista!” Oli ihanaa vastata muiden kanssa: ”Totisesti nousi!” Olin häkeltynyt. Liian hyvää ollakseen totta. Voiko tämä olla totta?

Kun muistelen kolmen vuoden takaisia tapahtumia, päällimmäiseksi sanaksi mieleeni tulee ilo. Kirkas ilo. Pääsiäisilo. Ilo, joka huokuu kirkon elämässä. Ilo, joka oli sarastanut sydämessäni.

Minun elämäni meni uusiksi kolmessa päivässä. Se oli todellinen pääsiäiskokemus.

Kristus nousi kuolleista!