Kun käännyin ortodoksiksi, tein saman tien päätöksen, etten kirjoita muutamaan vuoteen ortodoksisuudesta mitään. Päätöstä motivoi se, että vastakääntyneet ovat helposti triumfalismin vallassa: uudesta yhteisöstä maalaillaan romanttista kuvaa ja vanhaa yhteisöä taas kristisoidaan rankasti. Minun on vaikea sanoa, olenko onnistunut välttämään nämä nuoren käännynnäisen ongelmat vieläkään, mutta se on ollut tarkoitukseni.
Vaikka tein päätöksen pidättäytyä kirjoittamisesta heti kääntymykseni jälkeen, mielessäni oli koko ajan se, että haluan jossain vaiheessa jakaa ajatuksiani ortodoksisuuteen ja luterilaisuuteen liittyen. Toivon, että luterilaisen taustani tähden voisin sanottaa ortodoksisuutta tavalla, joka olisi luterilaisille jotenkin ymmärrettävä. Haaveeni on kirjoittaa tekstejä, joita olisin kaivanut ollessani luterilainen, joka koki vetoa ortodoksisuuden puoleen. Ajattelen myös, että blogin pitäminen on yksi tapa käsitellä tunnettani, että minulta meni 10 vuotta hukkaan luterilaisuuden parissa; jos kirjotteluni voisi poistaa joltakin luterilaiselta älyllisiä esteitä ortodoksisuuden tieltä, silloin aika, jonka vietin luterilaisuuden parissa, ei mennyt hukkaan. (Toki uskon, että luterilaisuudesta oli hyötyä minulle muutenkin kuin vain blogikirjoittelua ajatellen.)
Nyt kun olen muutaman kuukauden kirjoitellut blogia, täytyy sanoa, että kokemukset ovat melko ristiriitaiset. Olen saanut jonkin verran positiivista palautetta, mutten tiedä, mitä suurin osa lukijakunnastani oikein näistä räpellyksistäni ajattelee. Eikä sillä väliä. Minulle on tärkeää, että pystyn pitämään esillä ortodoksisuutta ja luterilaisuutta käsittelevää materiaalia. Suurimmaksi haasteeksi blogin pitämisessä olen kokenut sen, että kirjoittelu on nostanut minussa pinnalle älyllistä painotusta uskon suhteen. Ortodoksina onnistuin aina blogin pitämiseen saakka aika hyvin keskittymään käytännölliseen uskonelämään, mutta erityisesti vanhurskauttamista käsittelevät kirjoitukseni nostivat hyvin teoreettisia kysymyksiä mieleen. Ja ne pyörivät päässä pitkin viikkoa. Koska ortodoksisuudessa tavoitteena on pyrkiä päästä sydämeen, liika älyllisyys on haitallista uskolle. Siksi olen kokenut blogin kirjoittelun hengellisesti haastavana ja välillä miettinyt, pitäisikö panna tämä projekti jäihin jo näin alkumetreillä.
Oma häiritsevä piirteensä on lisäksi se, että puhun täällä paljon itsestäni. En yleensä tykkää tehdä niin. Olen kuitenkin ajatellut, että korostamalla itseäni, mielipiteitäni ja kokemuksiani, kirjoitteluni on sopivan subjektiivista höttöä. En nimittäin halua antaa kuvaa, että olisin minkään sortin auktoriteetti ortodoksisuuden suhteen. Olen vain yksi maallikko muiden joukossa. Toki pyrin esittämään kirkkoni uskoa oikein.
Tämän vuodatuksen tarkoituksena on oikeastaan vain sanoa, että minulla on melko ristiriitainen olo blogiprojektin suhteen. Koska koen, että minulla on melkeinpä velvollisuus käyttää niitä talentteja, jotka minulle on uskottu, aion jatkaa kirjoittelua ainakin toistaiseksi. Toivon, että tähän hommaan tottuu vielä paremmin ajan kanssa, niin ettei se tunnu jatkossa yhtä hengellisesti haastavalta.
Lopuksi tahdon vielä painottaa, että minusta olisi arvelluttavaa, jos joku kääntyisi rationaalisten argumenttien tähden ortodoksiksi. Kirjoitteluni tarkoituksena ei ole lyödä pöytään absoluuttisen vedenpitäviä perusteita ortodoksisuuden puolesta. Kokisin kielteisenä sen, jos minun kirjoitteluni johtaisi siihen, että jonkun mieli velloisi älyllisissä perusteluissa ortodoksisuuden puolesta ja vastaan. Uskon, että Kristuksen pitää olla perimmäinen syy ortodoksisuuden löytämiselle. Ja haaveni on, että tämä blogi voisi olla poistamassa väärinymmärryksiä ja antamassa uusia näkökulmia ortodoksiseen uskoon, jotta edes joku voisi nähdä paremmin, mistä ortodoksisuudessa on perimmiltään kyse.
Palasia 