Katsoin taannoin muuan luterilaisen pastorin videon, jossa hän antoi ymmärtää, että aina kasvava synnintunto olisi luterilaisuuden erityispiirre. Pastori toi luterilaisen mallin vastapariksi ortodoksisen käsityksen. Meillä on kuulemma paljon positiivisempi ihmiskäsitys. Tämä kiteytyy vapaan tahdon opissa. Pastori antoi ymmärtää, että ortodokseille Paavalin oman raadollisuuden tuntemus (Room. 7) on vierasta.
Tällaiset kritiikit ovat aika mielenkiintoisia. Niissä lähtökohtana on luterilainen viitekehys ja sen ehdoilla pelataan. Pastori ei tietenkään tiedä, mitä ortodoksien sydämissä tapahtuu. Mutta hän näkee mahdolliseksi pätevästi päätellä, millainen ortodoksinen mielenmaisema on varmaankin sen takia, että hänen käsityksensä on oletettavasti raamatullinen ja siten Jumalan takaama.
Kun sitten täältä ortodoksisesta vinkkelistä katsoo pastorin kritiikkiä, se vaikuttaa ihan hullunkuriselta. Ensinäkin meidän kirjallisuus on läpeensä täynnä ”periluterilaista” ajatusta, että uskon kasvamiseen liittyy kasvava synnintunto. Kaikki pyhät pitävät itseään aina suurimpana syntisenä. (vrt. 1 Tim. 1:15) Ja tuossa mielenmaisemassa on tosi helppo samaistua apostoli Paavalin kamppailuun oman syntisyytensä kanssa.
Toiseksi luterilainen pappi panee vastakkain synnintunnon ja vapaan tahdon. Jälkimmäisestä päätellään, että ihmiskäsitys on niin valoisa, ettei kunnon ”luterilaista synnintuntoa” voisi olla. Mutta näin kumpaakin perinnettä sisältäpäin tuntevana voin syvällä rintaäänellä sanoa, ettei homma mene ollenkaan noin. Vapaa tahto voi nimenomaan palvella synnintunnon syvenemistä: kun minulla on näet periaatteessa ja ihan aidostikin vapaus valita Jumalan mielenmukaisten ja vastaisten asioiden välillä ja huomaan koko ajan tästä huolimattani tekeväni syntiä, tällöin konkretisoituu tosi vahvasti se, kuinka sidoksissa olen syntiin: Kukaan tai mikään ei pakota. Minä tahdon tehdä syntiä. Tahdon rakastaa luotua Luojaa enemmän. Jos taas lähtökohta on se, että on tosi sidottu syntiin eikä asialle voi kauheasti itse mitään, syntisyys jää helposti teoreettisemmaksi – uskon totuudeksi, joka uskotaan Raamatun perusteella todeksi, vaikka kokemus sanoisi muuta.
Toivoisin siis, että luterilaiset voisivat olla vähän maltillisempia päätellessään, mitä ortodoksien sydämissä liikkuu. Vapaan tahdon ja ”valoisan ihmiskäsityksen” tunnustaminen ei välttämättä tarkoita sitä, mitä noiden ajattelisi tarkoittavan luterilaisten oletusten valossa.
