luterilainen taustani

Ortodoksisuuden valoisuus

Kristus nousi kuolleista!

Kääntymiskertomuksissa ortodoksisuuteen korostuu usein ortodoksisuuden valoisuus ja iloisuus. Kokemuksen tarkkaa merkitystä harvemmin avataan.

Jos asiaa haluaa kuitenkin jotenkin analyyttisemmin pyöritellä, uskoisin valoisuuden kumpuavan ortodoksisesta jumalakuvasta, joka ilmenee kauttaaltaan kirkon elämässä. Tuo kuva on aivan pohjattoman armollinen ja lempeä. Hyvä kiteyttäjä on tuhlaajapojan isä. Mies, joka tähyilee hulttiopoikansa perään, toimii houkan tavoin juostessaan tätä vastaan ja rikkoo kaikki sopivuuden rajat laittaessaan tälle bileet pystyyn.

Luterilaisena aikoinaan ihmettelin, kuinka ortodoksit rohkenevat käydä Jumalan eteen omassa vanhurskaudessaan, kun ortodoksit eivät usko siihen, että kristityille luettaisiin hyväksi jonkin sortin vierasvanhurskaus. Voin nyt paljastaa ortodoksien salaisuuden: rohkeus löytyy ortodoksisuuden opettamasta Jumalasta. Me uskomme, että Jumala näkee rikkinäisen ihmisen ja rakastaa ehdoitta. Ilman luterilaisen luettua vanhurskauttakin.

Vanhalle protestantille kasvu ortodoksiseen mielenmaisemaan voi olla hyvin pitkä. Puhun ihan omasta puolestanikin, jo yli seitsemän vuoden kokemuksella. Kun itse tarvitsen muistutusta Jumalan rakkauden suuruudesta, tuon tuhlaajapojan isän lisäksi mieleeni toisinaan tämän kirjoituksen. Se tiivistää jotain olennaista mielenlaadusta, josta olen lähtenyt liikkeelle, ja siitä, jota kohti olen toivottavasti kasvamassa.

Vapaan tahdon raamatullisuus

Kirjoitin tänne etenkin muutama vuosi sitten paljon pelastusoppiin liittyvää matskua. Uusin aiheeseen liittyvä kirjoitukseni on tältä vuodelta, Hengen ja kirjaimen suhdetta koskeva. Sen ajatuksien soveltaminen pelastukseen tarkoittaa sitä, että teoilla on pelastuksessa instrumentaalinen rooli, muttei itseisarvoa. Nyt mieleeni tuli, etten ole koskaan tainnut käsitellä vapaan tahdon raamatullisuutta, vaikka olen toki käynyt joitain aiheen kannalta keskeisiä raamatunkohtia läpi aiemmissa kirjoituksissani. Niinpä ajattelin tänään avata ajatteluani aiheesta.

Minulle luterilaisena yksi painava argumentti Roomaa ja ortodoksisuutta vastaan oli se, että Raamattu ei missään opeta lankeemuksen jälkeistä vapaan tahdon olemassaoloa hengellisissä asioissa. Raamatusta löytyy kyllä pari kohtaa, joissa kehotetaan valitsemaan Jumalan ja maailman (yms.) väliltä (ks. esim. 5 Moos. 30:19; Ilm. 3:20), mutta argumentoin näiden kehotusten ollevan uskoville suunnattuja. Heissä Pyhä Henki vaikuttaa halun seurata Jumalaa. Niinpä kohtia ei voi soveltaa epäuskoisiin, joissa Henki ei vaikuta samalla tavoin.

Toki raamattuperusteiden puutteen lisäksi toin esille yksittäisiä kohtia, jotka antavat ymmärtää, ettei ihminen voi tehdä hengellisesti mitään ilman Jumalaa (ks. esim. Joh. 6:44; 15:4–5). Kohdat osoittivat mielestäni ihan vastaansanomattomasti, että hengellisissä asioissa ihmisellä ei ole vapautta.

Jos nyt lähden ortodoksina purkamaan tätä kokonaisuutta, tarttuisin ensinäkin tuohon tekemääni rajaukseen, ettei vapaata tahtoa ole hengellisissä asioissa. Tulee heti mieleen kysyä: Mitenköhän Raamatulla voisi perustella sen, että ”maallisissa asioissa” on vapaus? Löytyykö Raamatusta yhtään selkeää kohtaa, joka sanoisi niin? Minun nähdäkseni yhtään vastaansanomatonta kohtaa ei ole. Pitäisikö tämän perusteella päätellä, ettei opetus ole raamatullinen?

Kenties luterilainen sanoisi tuota argumenttia vastaan, että vapaus maallisissa asioissa ei ole Raamattua vastaan toisin kuin vapaus hengellisissä. Tähän sanoisin heti vastineeksi sen, että sola scripturan mukaan jokainen opillisluontoinen väite vaatii tuekseen selkeän Raamatun kohdan. Jos sellaista ei ole, opetus ei ole omaatuntoa velvoittava. Kyseenalaistaisin myös väitteen, että Raamattu kieltäisi suoranaisesti sen, että ihminen voi myötävaikuttaa kääntymykseensä. Raamatusta löytyy kyllä kohtia, jotka korostavat Jumalan vaikutuksen luovuttamattomuutta kääntymyksessä, mutta tämä ei kuitenkaan vielä sinällään sulje pois ihmisen myötävaikutusta.

Oma juttunsa on sitten vielä se, onko hengellisten ja maallisten asioiden erottelu mitenkään mielekäs. Sehän syntyy vasta myöhäiskeskiajan jumalakäsityksen myötä. Todellisuus jakaantuu ikään kuin kahteen piiriin, koska Jumala on suvereenissa vapaudessaan tehnyt maailmankaikkeuden, joka voi olla ihan erilainen kuin ”taivaallinen todellisuus”. Kun kuitenkin mennään antiikin maailmaan, siellä maallinen ja taivaallinen ovat täysin toisiinsa kietoutuneita. Jos on maallista vapautta, on välttämättä hengellistäkin.

Mielenkiintoisen twistinsä koko hommaan tekee Franz Pieperinkin mainitsema opetus siitä, että ihminen voi vaikuttaa maallisen elämänsä pituuteen, vaikka Raamattu sanookin Jumalan määränneen päiviemme määrän. Näin ollen siis jotenkin mystisesti vapaa tahto ja jonkin sortin predestinaatio sopivat yhteen ”maallisessa elämässä”, vaikka hengellisen elämän kohdalla homma kielletään jyrkästi. Ortodoksina tekisi mieli kysyä: jos Jumalan säädökset ja ihmisen vapaus eivät sulje toisiaan pois maallisen iän pituuden suhteen, miksi sama logiikka ei soveltuisi myös hengelliseen elämään?

Aika tärkeä kysymys vapaaseen tahtoon liittyen on kaanonin laajuus. Deuterokanonisessa Siirakin kirjassa näet sanotaan ihan suoraan, että ihmisellä on vapaa tahto vieläkin:

Älä sano: Se on Herran syy, että minä olen hänestä luopunut, sillä mitä hän vihaa, sitä älä sinä tee. Älä sano: Hän itse on minut eksyttänyt: sillä syntistä miestä hän ei tarvitse. Kaikkea kauhistusta Herra vihaa, eivätkä häntä pelkääväiset sellaista rakasta. Hän teki alussa ihmisen ja jätti hänet hänen vapaan tahtonsa valtaan. Jos tahdot, sinä pidät käskyt; sinä olet uskollinen, jos se sinulle kelpaa. Hän on asettanut eteesi tulen ja veden: Kumpaan tahdot, sinä ojennat kätesi. Ihmisellä on edessänsä elämä ja kuolema, ja hänelle annetaan se, mikä hänelle kelpaa.

Siirak 15:11–17

Muistelen Lutherin liittäneen Siirakin sanat vapaasta tahdosta vain lankeemusta edeltäneeseen tilaan. Jos kuitenkin lukee tuon koko katkelman voi huomata, että tulkinta on epäuskottava. Lankeemuksessa annetun vapauden perusteella näet ihmistä kehotetaan nyt seuraamaan Jumalan tahtoa. Jos ja kun Jumala siis johdatti kirkkoa niin, että Septuagintasta ja sen laajemmasta kaanonista tuli kirkon kirja, vaikuttaa vahvasti siltä, että Siirakin opetusta tulisi pitää kirkkoa sitovana.

Viimeinen pointsini liittyy blogilla äskettäin käsiteltyyn opin johtamiseen. Raamatun mukaan laki on kirjoitettu ihmissydämiin. Meillä on omatunto, joka joko puolustaa tai syyttää meitä sen mukaan, olemmeko toimineet Jumalan tahtoa seuraten. (Room. 2:15) Tähän todistukseen liittyy eräs hyvin inhimillinen piirre: jos ihminen on vahingossa tai tarkoituksetta saanut jotain vahinkoa aikaan, hän melkein refleksinomaisesti vetoaa siihen, ettei tunaroinut tahallaan. Tällainen tapa vedota tarkoituksellisuuteen heijastelee sitä, että meissä on ikään kuin sisäänrakennettu taipumus ymmärtää, että vapaus ja tarkoituksellinen toiminta liittyvät vastuuseen. Jos ihminen ei ole vapaa, häntä on turha tuomita syyntakeiseksi jostain rikkeestä. Tämähän logiikka näkyy ihan oikeusjärjestelmässäkin. Ja kun nyt huomioidaan, että Raamatun mukaan ihmisellä on jonkinlainen sisäinen ymmärrys oikeasta ja väärästä, tästä voi hyvin päätellä, että ihmisellä on vapaa tahto, koska ihminen luonnostaan operoi niin kuin se olisi olemassa. Toisenlainen ajattelutapa on käytännössä mahdoton, vaikka teoriassa väittäisikin muuta. Rinnastuu ehkä jotenkin siihen, että ihminen päättelee kuin loogisia ristiriitoja ei olisi olemassa, vaikka väittäisi niitä olevan.

Tällaisen keissin minä tekisin vapaan tahdon raamatullisuuden puolesta. Selkeänä opinsijaintipaikkana voisi toimia Siirak. Muut perustelut liittyvät laajempiin näkökulmiin, joista voi sitten johtaa sen, että Raamattu antaa tukensa vapaalle tahdolle.

Sanottakoon vielä selkeyden vuoksi se, että vapaan tahdon tunnustaminen ei tarkoita sitä, ettei ihmisen tahtomiseen vaikuttaisi monet eri tekijät. Ihminen voi esimerkiksi vapaata tahtoaan käyttäen hankkia sellaiset addiktiot, että on täysin niiden orja. Tällainen mahdollisuus ei mitenkään kyseenalaista vapaan tahdon olemassaoloa. Vapaassa tahdossa on kyse siitä, että ihminen voi rationaalisena olentona harkita eri vaihtoehtojen väliltä ja päättää, mihin vaihtoehdoista tarttua. Minäkin olen nyt monien vaikutusten seurauksena ja kuitenkin täydessä vapaudessa päättänyt kirjoittaa tällaisen blogikirjoituksen.

Sola scripturan kaksi maailmaa ja humanistinen kielikäsitys

Olen kääntymyksestäni asti pyöritellyt mielessäni sitä, että protestanttisuudessa tämän maailman, jossa elämme, rinnalle tulee ikään kuin toinen maailma. Tämä toinen maailma on se juridiikan ja taivaallisten oikeuksien maailma, josta protestanttinen pelastusoppi löytää kotinsa. Se, mikä on totta tässä näkyvässä maailmassa, ei välttämättä ole ollenkaan totta tuossa toisessa. Täällä voi olla syntinen, toisessa maailmassa vanhurskas, jne. Ja olen tietysti yhdistänyt tämän kaiken nominalismiin, koska nominalismiin kytkeytyy tahtokeskeinen jumalakäsitys. Tuon jumalakäsityksen valossa ei ole yhtään selvää, että luotu kertoo Luojastaan mitään. Siksi on tämä näkyvä maailma ja sen sanoma ja sitten ikään kuin omalakinen erityisen ilmoituksen maailma, jossa pätevät eri pelisäännöt.

NO. Nyt löysin ihan mainion Ben Porterin kirjoituksen, joka pureutuu tähän pyörittelemääni ajatukseen minua paljon paremmin sola scriptura -periaatteen näkökulmasta. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, miten protestanttinen reformaatio omaksui humanistisen kielikäsityksen, jonka mukaan sanojen merkitykset eivät juonnu näkyvästä maailmasta. Sen sijaan merkitysten lähteenä nähdään ihmisen sisäinen, esteettinen, henkinen ja mielikuvituksellinen maailma. Protestanttisuudessa tämä kielikäsitys johtaa siihen, että Raamatusta tulee ikään kuin itsenäinen merkitysjärjestelmä, joka ei saa merkitystään esimerkiksi viittauksesta ulkomaailmaan tai historiaan. Sitten todellisen kristityn ajatellaan pystyvän hengellisesti tietämään, että Raamattu on inspiroitu ja myös ymmärtämään sitä oikein Hengen valaisemana. Mutta koko ajattelutavan taustalla on siis tietty kielifilosofia.

Tätä outoa kielifilosofista näkemystä vastaan Porter argumentoi, että kielen merkitys syntyy aina suhteessa kontekstiin: kirjoittajaan, lukijaan, kulttuuriin ja ympäröivään todellisuuteen. Ajatus Raamatusta kuin omana maailmanaan hämärtää sen, että Raamattu on osa muuta maailmaa. Se on syntynyt maailman keskellä, tietyssä kontekstissa, osana tiettyä traditiota. Sellaisena sitä tulee myös lukea.

Retractio III: Jumalan käsittämättömyys ja järjen rajat

Alkuperäisissä palasissani näkyy jonkin verran se, että olin löytänyt järjen. Minulla oli suuri usko siihen, että ihmisjärki voi oppia Jumalasta muun muassa luomakunnan tarkkailun avulla. Kaikki olevainen oli minulle yhtä teofaniaa, Jumalan ilmestystä. Osittain järkipainotustani selitti myös 1900-luvun ortodoksisuudessa toisinaan esiintyvä järjen demonisointi. Äkkijyrkkä järjen kritiikki oli minulle pitkään hidaste ottaa ortodoksisuus vakavasti. Kun sitten minulle kirkastui se, että kyllä järjellä voidaan nähdä ortodoksisuudessa positiivinenkin merkitys, halusin kailottaa sitä muillekin.

Silloisessa hengellisessä maisemassani nuo järjen mahdollisuuksia korostavat painotukset olivat hyvin ymmärrettäviä. Kun olin pitkään rajoittanut hengellisen elämäni tietynlaiseen järkeä vähättelevään opillisuuteen, joka tuntui lopulta sielua tukahduttavalta, ortodoksisuuden positiivisempi suhde järkeen vaikutta hirveän innostavalta.

Nykyään ottaisin ehkä hieman maltillisemman linjan suhteessa järkeen. Tätä selittää ennen kaikkea se, että historiallisiin lähteisiin paneutumalla olen huomannut, että ortodoksisuudessa suhtaudutaan aika varauksellisesti järjen kykyihin tuntea Jumala. Erityisesti Filioque-mittelöihin paneutuminen on kirkastanut minulle sitä, että ortodokseille yksi perustava ongelma oli se, että roomalaiskatolilaisilla oli liian suuri usko siihen, että ihmisjärki voisi päätellä, miten erottaa Pojan syntyminen ja Hengen lähteminen toisistaan. Roomalaiskatolilaisten mukaan Pojan täytyi osallistua Hengen lähettämiseen, jotta Pojan syntymä ja Hengen lähteminen olisivat selkeästi eri juttuja. Itäisille isille nämä Kolminaisuuden sisäiset suhteet olivat puhtaita mysteerejä, joiden edessä järjen pitäisi vaieta.

Yksi mielenkiintoinen ilmiö on myös bysanttilainen skeptisismi. Jotkut ajattelijat kyseenalaistivat kokonaan sen, että aistihavaintojen kautta voitaisiin saada varmaa tietoa. Aistithan voivat pettää. Toiset taas olivat sitä mieltä, että kaikenlainen teologiaan liittyvä järjellinen päättely pitäisi laittaa pannaan. Nähdäkseni valtavirta kuitenkin uskoi siihen, että järki on suhteellisen luotettava ja kyllä ilmoituksen perusteella voidaan tehdä järjellisiä johtopäätöksiä. Mutta kaikkein varmimpana ja korkeimpana tietona pidettiin sitä, joka saadaan mystisten kokemusten kautta. Tällainen tieto oli käsittääkseni pyhälle Gregorios Palamaksella erehtymätöntä, se oli tiedettä sanan korkeimmassa merkityksessä.

Ortodoksisesta perspektiivistä järjen toiminta on ymmärtääkseni hyödyllistä hengelliselle elämälle silloin, kun järki pysyy omalla paikallaan. Tämä tarkoittaa sitä, että luomakunnasta voidaan tehdä päätelmiä siitä, millainen luomakunnan lähteen tulee olla. Se tarkoittaa myös sitä, että opillisissa mittelöissä voidaan järkiargumentein osoittaa jokin kanta vääräksi – tässä siis erotaan luterilaisuudesta, joka ei torju loogisten ristiriitojen mahdollisuutta. Järjen pitää kuitenkin muistaa oma palvelijan paikkansa. Jumalan olemus jää ihmiseltä ainaiseksi käsittämättä. Korkeinta sielumme toimintaa on Jumalan hengellinen katseleminen, joka ylittää järjellisen ymmärtämisen ja päättelyn. Sitä kohti edetään ennen kaikkea kilvoittelun ja jossain määrin myös järjen oikean käytön kautta.

Oppi välttämättömänä pahana

Minun taustani on hyvin opillisesti virittyneessä luterilaisuudessa. Siellä on tosi tärkeää, että opilliset nyanssit ovat kunnossa. Olennaista on se, että tunnustautuu älyllisesti erinäisiin opillisiin juttuihin. Jos kuitenkin miettii historiallisesti tunnustuksellisen luterilaisuuden painotuksia, ne ovat kohtuullisen uusia. Vaikuttaa siltä, että opillista painotusta selittävät paljon teologiset kiistat. Syntyihän luterilaisuus opillisten kiistojen myötä, ja siksi tärkeäksi tuli määritellä se, mikä on opillisesti oikein, mikä väärin. Ehkäpä jonkin sortin opillisuuden huipentuma saavutettiin 1600-luvun puhdasoppisuudessa, mutta kyllä vielä 1800-luvulla jotkin nippelikysymykset tarkentuivat, kun Amerikan luterilaisuudessa kiisteltiin kirkko- ja virkaopista.

Mutta ei luterilaisuuden pikkutarkoissa määrittelyissä ole kyse vain kiistojen tuotoksista. Nimittäin sille ominainen älyllinen painotus leimaa aika vahvasti koko läntistä kristinuskoa. Olen tainnut blogilla jo aiemmin tuumailla, että painotus selittyisi aristoteelisella vaikutuksella läntiseen kristinuskoon keskiajalla. Ja olen edelleen tuolla kannalla. Myönnän kyllä sen, että esimerkiksi pyhän Maksimos Tunnustajan opetus Kristuksen kahdesta tahdosta on aika skolastista pikkutarkkoina jaotteluineen. Kenties siis protoskolastiikka löytyykin idästä. Mutta minusta aika tärkeä pointti ainakin Maksimokseen liittyen on se, että Maksimos ei määritellyt määrittelemisen vuoksi. Hän ei alkanut kirjoittaa kristinuskon yleisesityksiä. Määritelmiä tarvittiin vain hyvin rajatuissa kysymyksissä. Keskiajan skolastiikkaa ei nähdäkseni leimannut ainakaan samassa määrin kirkkoa repivät oppikärhämät (vaikka joitain oppituomioita toki annettiin). Käsityserot eivät olleet kirkkoa jakavia. Debattia käytiin yliopistoissa. Älyllistä pyörittelyä ei motivoinut niinkään harhaoppien vaarat vaan pyrkimys uskon totuuksien mahdollisimman pikkutarkkaan älylliseen ymmärtämiseen.

Kun nykyään puhutaan uskonnosta, helposti uskontoa lähestytään tämän läntisen älyllisen pyörittelyn perinteen lähtökohdista. Uskonnossa on kyse siitä, että sitoutuu joihinkin uskonnollisiin totuusväittämiin. Ja sitten eri tunnustuskuntien eroja lähestytään siitä vinkkelistä, missä ne eroavat opillisesti toisistaan. Kun huomioidaan nykyisen uskontokäsityksen älylliset lähtökohdat, on minusta jotenkin ravistelevaa miettiä sitä, että vasta nyt juhlitaan Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotissynttäreitä. Kun kristinusko syntyi ensimmäisellä vuosisadalla, kirkolla meni siis noin kolme sataa vuotta siihen, että kolminaisuusoppi muotoiltiin. Kaiken kukkuraksi Nikean vuoden 325 tunnustuksessa ei sanottu vielä Pyhästä Hengestä mitään vaan ainoastaan tunnustettiin, että uskotaan Pyhään Henkeen. Eivätkö nämä seikat kerro omiaan siitä, että varhaiskristillisyyden painotukset olivat ihan toisenlaisia kuin nykyiset?(!)

Minä ajattelin niin, että alussa oli liturginen yhteisö, tietyt perityt tavat ja sanoma julistettavana. Uskossa oli kyse elämäntavasta, yhteisöön kuulumisesta, ylösnousseen Herran läsnäolosta. Näiden peruspalikoiden varassa elettiin iloisesti ennen kuin tuli harhoja ja harhaoppisia, jotka sanoivat jotain, mikä oli niin perustavasti vinossa jonkin sortin intuitiivisen uskontajun kanssa, että oli tarve alkaa tarkemmin määritellä sitä, mihin me oikein uskomme. Mutta opillisen määrittelyn tarve nousi siis ulkoapäin tulleen vaaran tähden. Oppi oli ikään kuin välttämätön paha. Käytännössä minusta tämä huomio voisi motivoida miettimään, mikä uskossa oikeasti on keskeistä. Ehkä varhaisilla kristityillä oli syvällisempi ymmärrys kristinuskon luonteesta kuin meillä 2000-luvun länkkäreillä.

Paastosäännöt – kuuliaisuutta Jumalalle vai orjuutta ihmisille?

Vielä luterilaisena ollessani tavallaan sympatisoin ortodoksien paastokäytäntöjä, mutta toisaalta pidin niitä kyseenalaisina. Sympatiat nousivat siitä, että konkretiatasolle menevässä yhteisöllisessä uskonnonharjoittamisessa oli jotain kiehtovaa. Olin kokenut myös omassa elämässäni arjen ja juhlan vuorottelun hedelmällisenä. Sitähän paastosäännöt iskostavat niitä noudattaviin. Lisäksi tutustuin joidenkin luterilaisten piirien pieneen liikehdintään vanhakirkollisten tapojen elvyttämiseksi. Näissä merkeissä törmäsin paastoamista painottaviin kirjoituksiin, joissa huomautetaan, että Jeesus oletti opetuslastensa paastoavan (Matt. 6:16) ja apostolit paastosivatkin (Ap.t. 13:2–4; 14:23).

Paastosääntöjen kyseenalaisuus nousi taas siitä, että etenkin siinä luterilaisuuden haarassa, jossa minä vaikutin, painotettiin paljon sitä, ettei ihmisen omaatuntoa saa sitoa mihinkään, mitä ei ole ilmoitettu Raamatussa. Edelliselle kirkolleni tärkeän Missouri-synodin ensimmäinen presidentti C.F.W. Walther korosti sitä, että kristityt ovat velvollisia noudattamaan pastorin käskyjä vain silloin, kun tämä opettaa jotain, mikä on suoraan sanottu Raamatussa. Näin ollen viralla ei ole mitään omaa valtaa, vaan kaikki sen valta perustuu Raamatun velvoittavuuteen. Kun siis ortodoksinen kirkko vaatii paastosääntöjen noudattamista, tämä vaikuttaa lakihenkiseltä ihmisten perinnäissääntöjen noudattamiselta.

En ole itse asiassa varma, kuinka historiallisesti kestävä Missouri-synodin kanta on. Antaahan Augsburgin tunnustus (XXVIII) ymmärtää, että piispoilla olisi jonkinlaista valtaa säätää kirkollisia seremonioita ja tapoja, kunhan he eivät tee pelastusta niiden noudattamisesta riippuvaiseksi. Missourilainen linja on myös jännitteessä monien kristinoppien (mm. STLK:n Kristinopin) kanssa, joiden mukaan neljäs käsky velvoittaa kunnioittamaan myös pastoreita. Neljännen käskyn edellyttämään kunnioittamiseen liittyy vanhempien kohdalla kuuliaisuus heille. Vanhemmilla on valta käskeä ja säätää yhtä ja toista perheessä. Siksi on melko mystistä, että jos neljäs käsky koskee yhtä lailla vanhempia ja pastoreita, miksi pastoreilla ei olisi oikeutta antaa Raamatun ulkopuolisia säädöksiä hengellisten lastensa hyväksi.

Luterilaisia tunnustuksia tai katekismusselityksiä tärkeämpi on tietysti Raamatun oma opetus aiheesta. Kenties olennaisin kohta löytyy Heprealaiskirjeestä:

Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä
13:17

Jakeessa ei anneta ymmärtää, että hengellisille johtajille tulisi olla kuuliainen vain silloin, kun he opettavat ainoastaan sitä, mitä Raamatussa sanotaan. Heprealaiskirje painottaa kuuliaisuutta hengellisille isille hyvin kategoriseen tapaan, oikeastaan aika samanlaisesti kuin Roomalaiskirje maalliselle esivallalle. (Room. 13:1–9) Toki Raamatussa sanotaan toisaalla, että tulee totella ennemmin Jumalaa kuin ihmistä silloin, kun Jumalan asettamat hallitsijat vaativat rikkomaan suoraan sitä vastaan, mitä Jumala on säätänyt. (Ap.t. 5:29) Joku voisi siis ehkä haastaa Hepr. 13:17:sta soveltamisen paastoon väittämällä, että paastosäännöt ovat Raamatun vastaisia eikä niitä siksi tule noudattaa. Paastosääntöjä vastaan esitetään usein seuraava raamatunkohta:

Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: ”Älä tartu, älä maista, älä koske!” – sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta – ihmisten käskyjen ja oppien mukaan? Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.
Kol. 2:20–23

Tämän Kolossalaiskirjeen kohdan oikein tulkitsemiseksi tulee huomioida kirjoituskonteksti. Jakeista 16 ja 17 käy ilmi, että Paavali kirjoittaa ainakin juutalaiskristittyjä vastaan, jotka vaativat Mooseksen lain rituaalilain säädösten noudattamista kristityiltä. Näin ollen kristityt eivät olisi heidän mukaansa saaneet syödä esimerkiksi sikaa tai mereneläviä. En kuitenkaan ajattele, että jakeet 20–23 torjuisivat ainoastaan Mooseksen lain ruokasäädösten velvoittavuuden. Yleisemmällä tasolla sen voi nähdä kritisoivan kaikenlaista ajattelua, jossa tiettyjen ruokien itseisarvoisesta välttämisestä tehdään sääntö. Puhutaanhan lainaamissani jakeissa yleisluontoisesti siitä, että Jumala on antanut kaiken ruoan ihmisten käytettäväksi. Viimeinen jae vielä viittaa siihen, että Paavalin vastapuolella rituaalilakiin liittyvän näkökohdan lisäksi liittyy jonkinlaista askeettista ajattelua. Paavalin kritisoimat henkilöt laativat itsekeksittyjä sääntöjä kurittaakseen omaa ruumistaan. Tätä he pitivät suurena viisautena, koska ruumiin riutumisen ajateltiin olevan hengellistymisen merkki ja edellytys. Sinänsä juutalaiskristilliset ja askeettiset näkökulmat voivat hyvin kietoutua yhteen. Ilmeisesti varhaisina vuosina oli juutalaiskristillisiä ryhmiä, jotka harjoittivat kasvissyöntiä.

Paavalin opetuksen mukaisesti jo varhaiskirkossa tuomittiin itseisarvoinen ruoka-aineiden halveksunta. Tästä todistaa esimerkiksi Gangran synodin toinen kanoni, jossa anatematisoidaan se, joka tuomitsee lihaa syövän. Ankyran synodin 14. kanoni puolestaan kehottaa pappeja ja diakoneja syömään edes vähän lihaa, jos sitä on tarjolla. Se erottaa virastaan ne, jotka eivät suostu syömään lihan kanssa tarjoiltuja vihanneksia. Nähdäkseni nämä synodit toimivat Paavalin hengessä. Kanonit kertovat siitä, että ortodoksisessa kirkossa on kiinnitetty jo varhain huomiota siihen, ettei paaston tule tapahtua minkään luodun halveksimisen tähden. Esimerkiksi lihan syömättä jättäminen ei ole itseisarvoinen asia. Kanoneilla ja opetuksella on pyritty painottamaan, ettei paastosäännöissä ole kyse siitä, että tietyt ruoka-aineet ovat pahoja. Paastosäännöt on hahmotettu hengellisesti hyödyllisiksi kilvoittelun apuneuvoiksi ja siksi kirkon hengelliset isät ovat jo ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien (ks. Didakheen 8. luku) antaneet paastosääntöjä kristittyjen noudatettavaksi. Paavalin paastokritiikin soveltaminen kirkon paastosääntöihin menee sitenkin ohi maalin, ettei kyse ole itsevalitusta hurskaudesta vaan kuuliaisuudesta hengellisille isille.

Johtopäätöksenä todettakoon, että koska paastosäännöt eivät ole Jumalan käskyjen vastaisia, meidän tulee olla kuuliaisia hengellisille isille ja heidän säädöksilleen. Kyseessä ei ole antautuminen ”ihmiskäskyjen” orjuuteen, koska Jumala on antanut meille tehtäväksi olla kuuliainen piispoille ja papeille. Samoin kuin kuuliaisuus esivallalle tai vanhemmille on kuuliaisuutta Jumalalle, kuuliaisuus kirkon säädöksille on kuuliaisuutta kirkon päälle.

Blogin kirjoittamisen ristiriitaisuudesta

Kun käännyin ortodoksiksi, tein saman tien päätöksen, etten kirjoita muutamaan vuoteen ortodoksisuudesta mitään. Päätöstä motivoi se, että vastakääntyneet ovat helposti triumfalismin vallassa: uudesta yhteisöstä maalaillaan romanttista kuvaa ja vanhaa yhteisöä taas kristisoidaan rankasti. Minun on vaikea sanoa, olenko onnistunut välttämään nämä nuoren käännynnäisen ongelmat vieläkään, mutta se on ollut tarkoitukseni.

Vaikka tein päätöksen pidättäytyä kirjoittamisesta heti kääntymykseni jälkeen, mielessäni oli koko ajan se, että haluan jossain vaiheessa jakaa ajatuksiani ortodoksisuuteen ja luterilaisuuteen liittyen. Toivon, että luterilaisen taustani tähden voisin sanottaa ortodoksisuutta tavalla, joka olisi luterilaisille jotenkin ymmärrettävä. Haaveeni on kirjoittaa tekstejä, joita olisin kaivanut ollessani luterilainen, joka koki vetoa ortodoksisuuden puoleen. Ajattelen myös, että blogin pitäminen on yksi tapa käsitellä tunnettani, että minulta meni 10 vuotta hukkaan luterilaisuuden parissa; jos kirjotteluni voisi poistaa joltakin luterilaiselta älyllisiä esteitä ortodoksisuuden tieltä, silloin aika, jonka vietin luterilaisuuden parissa, ei mennyt hukkaan. (Toki uskon, että luterilaisuudesta oli hyötyä minulle muutenkin kuin vain blogikirjoittelua ajatellen.)

Nyt kun olen muutaman kuukauden kirjoitellut blogia, täytyy sanoa, että kokemukset ovat melko ristiriitaiset. Olen saanut jonkin verran positiivista palautetta, mutten tiedä, mitä suurin osa lukijakunnastani oikein näistä räpellyksistäni ajattelee. Eikä sillä väliä. Minulle on tärkeää, että pystyn pitämään esillä ortodoksisuutta ja luterilaisuutta käsittelevää materiaalia. Suurimmaksi haasteeksi blogin pitämisessä olen kokenut sen, että kirjoittelu on nostanut minussa pinnalle älyllistä painotusta uskon suhteen. Ortodoksina onnistuin aina blogin pitämiseen saakka aika hyvin keskittymään käytännölliseen uskonelämään, mutta erityisesti vanhurskauttamista käsittelevät kirjoitukseni nostivat hyvin teoreettisia kysymyksiä mieleen. Ja ne pyörivät päässä pitkin viikkoa. Koska ortodoksisuudessa tavoitteena on pyrkiä päästä sydämeen, liika älyllisyys on haitallista uskolle. Siksi olen kokenut blogin kirjoittelun hengellisesti haastavana ja välillä miettinyt, pitäisikö panna tämä projekti jäihin jo näin alkumetreillä.

Oma häiritsevä piirteensä on lisäksi se, että puhun täällä paljon itsestäni. En yleensä tykkää tehdä niin. Olen kuitenkin ajatellut, että korostamalla itseäni, mielipiteitäni ja kokemuksiani, kirjoitteluni on sopivan subjektiivista höttöä. En nimittäin halua antaa kuvaa, että olisin minkään sortin auktoriteetti ortodoksisuuden suhteen. Olen vain yksi maallikko muiden joukossa. Toki pyrin esittämään kirkkoni uskoa oikein.

Tämän vuodatuksen tarkoituksena on oikeastaan vain sanoa, että minulla on melko ristiriitainen olo blogiprojektin suhteen. Koska koen, että minulla on melkeinpä velvollisuus käyttää niitä talentteja, jotka minulle on uskottu, aion jatkaa kirjoittelua ainakin toistaiseksi. Toivon, että tähän hommaan tottuu vielä paremmin ajan kanssa, niin ettei se tunnu jatkossa yhtä hengellisesti haastavalta.

Lopuksi tahdon vielä painottaa, että minusta olisi arvelluttavaa, jos joku kääntyisi rationaalisten argumenttien tähden ortodoksiksi. Kirjoitteluni tarkoituksena ei ole lyödä pöytään absoluuttisen vedenpitäviä perusteita ortodoksisuuden puolesta. Kokisin kielteisenä sen, jos minun kirjoitteluni johtaisi siihen, että jonkun mieli velloisi älyllisissä perusteluissa ortodoksisuuden puolesta ja vastaan. Uskon, että Kristuksen pitää olla perimmäinen syy ortodoksisuuden löytämiselle. Ja haaveni on, että tämä blogi voisi olla poistamassa väärinymmärryksiä ja antamassa uusia näkökulmia ortodoksiseen uskoon, jotta edes joku voisi nähdä paremmin, mistä ortodoksisuudessa on perimmiltään kyse.