Avainsana: alkuperäinen palanen

Vuonna 2018 maailmankuvalliset näkemykseni menivät yllättäen uusiksi: käännyin vahvan vakaumuksellisesta luterilaisesta ortodoksiksi. Monet olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Vaikka murroksen sanoittaminen tuntui vaikealta ja aluksi emmin tehdä sitä, eräs tuttuni sai minut provosoitumaan ja kirjoitin ihmeellisessä innossa kuusi kirjoitusta Facebook-sivulleni. Niistä viisi ensimmäistä käsittelivät luterilaisuutta ja kuudes ortodoksisuutta. Kutsuin kirjoituksiani palasiksi, koska ne eivät tarjoa mitään syvällistä kokonaiskuvaa siitä, mikä muuttui, mutta antavat pikkupalasia siitä.

No niin. Viidennen palasen – tai ehkäpä palasia täynnä olevan palan – aika. Paljastan nyt yhden tekijän, joka selittää kaikki luterilaisuuden ongelmat. Heitänpä peliin vielä enemmän: tämä yksi tekijä selittää nykyisen länsimaisen ajattelun suuret ongelmat. Mistä on kyse? Tai paremminkin: kenestä on kyse? Nominalismin jumalasta.

Tämän päivityksen ongelmana tulee olemaan se, että aihe on tavattoman laaja. Se on vaikea. Tässä on monta puolta. Vuorossa on pitkä sepustus. Jos palaseen meinaa tukehtua, ei se mitään. Minä jyrsin tätä varmaan viisi vuotta ennen kuin vihdoin sain sen nieltyä.

Totean vielä alustuksena sen, että minusta luterilaisuus pelaa kahdella eri jumalakäsityksellä samaan aikaan. Niinpä se, mitä sanon nominalismin jumalasta, ei kerro koko totuutta luterilaisesta jumalakäsityksestä. Se ei kerro koko totuutta kenenkään teidän ajattelustanne. Toivottavasti kritiikkini ei tunnu kohtuuttomalta. Toivon, että muistatte, että se on suunnattu tietynlaista jumalakäsitystä vastaan. Ja kritiikki hieman tasapainottuu loppua kohden.

Mutta kannattaa varmaankin aloittaa asian käsittely siitä, mitä ihmettä tarkoitan nominalismilla. Wikipediasta kukin voi todennäköisesti lukea, että nominalismi syntyi 1300-luvun hujakoilla ja kielsi tavalla tai toisella universaalien olemassaolon ja mursi aristoteelisen/tomistisen (Tuomas Akvinolainen) ajattelun ylivallan läntisessä kristikunnassa. Nominalismin vastakohta on realismi. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi sanoa sen, että esim. Luther sai teologisen koulutuksen nominalistisessa yliopistossa.

Keskityn tässä yhteydessä nominalismin jumalaoppiin. Tämä fokus kertoo, miksi tässä käsitellään nyt vastausta kaikkiin maailman ongelmiin: Jumala on niin suuri tekijä, että hän vaikuttaa koko todellisuuteen. Jos jumalakäsitys muuttuu, ymmärrys koko todellisuudesta menee uusiksi. Kyse ei ole tässä siitä, että olisi jokin aatteellinen suuntaus, joka sinällään selittäisi kaiken, vaan muutoksesta siinä, minkä varassa kaikki muu on. On jotenkin kummallista, ettei nominalistisen murroksen merkityksestä puhuta enemmän, kun kyse on kuitenkin jumalakäsityksen murroksesta. Täällä sekulaarissa lännessä voi olla vaikea hahmottaa, kuinka iso juttu Jumala oli tuollaiset 700 vuotta sitten koko todellisuuden selittämisen kannalta.

Ja anteeksi kaikki asioihin perehtyneet filosofit. Tämä minun kirjoitteluni on varmaankin aikamoista nyanssitonta huitomista. Heilun nyt kirves kädessä. Toivon, että joku muu tulee kitkemään rikkaruohot jäljessäni.

Nominalismin ja realismin välinen keskeinen ero jumalaopissa on siinä, että Jumalan vapaus käsitetään näissä kahdessa koulukunnassa aika eri tavalla. Tomistisessa realismissa Jumala toimii aina täydellisen luontonsa mukaan. Hänen vapautensa on sitä, että hän voi toimia olemuksensa mukaisesti. Vapaus ei ole teoreettista vapautta kaikkeen mahdolliseen. Se ei ole vapautta pahaan tai mielivaltaisiin päätöksiin. Se on vapautta hyvään. Kun realismin oppia Jumalan vapaudesta alettiin johdonmukaisesti kuljettaa loogiseen päätepisteeseensä, alkoi kuitenkin tulla opillisia ongelmia vastaan: jos Jumala on luonut maailman ja hän toimii aina parhaalla mahdollisella tavalla olemuksensa tähden, miten maailman luominen ei olisi vältämätöntä? Jumalahan toimi siinä parhaalla mahdollisella tavalla, välttämättömän olemuksensa mukaisesti. Kristillisen opin mukaan Jumalan ei ollut kuitenkaan pakko luoda. Maailma ei ole välttämätön. Vain Jumala on. No, vastaliikkeenä tähän Johannes Duns Scotus & Co. alkoivat vapauttaa Jumalan tahtoa hänen olemuksensa orjuudesta. Ockham ja muut nominalistit ottivat tästä kopin, veivät ajatuksen Jumalan vapaudesta äärimmilleen ja tekivät tästä asteittain aika kummallisen, tahtokeskeisen olennon, jonka tahtoa ei enää juuri millään tavalla informoinut hänen luontonsa.

Nominalismin jumala on mielivaltainen tyyppi. Hän on puhdas tahto. Se, mitä hän päättää tehdä, on hyvää, koska Jumalan tahto määrittelee hyvän – mutta ei selkeästi hänen olemuksensa informoima tahto. On ihan sama, miltä Jumalan tahto ihmisestä tuntuu ja mitä se saa aikaan. Se on aina hyvä. Koska se on Jumalan tahto. Ei parane urputtaa vastaan, kun Herra jotain käskee. Pahan ongelmaa ei ole, koska Jumala suvereenisti määrittelee sen, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Viis siitä, jos ihmistä itkettää.

Realismi tarjosi ihanan kokonaisvaltaisen kuvan katsoa maailmaa: koko luomakunta heijastaa sitä, millainen Jumala on, koska Jumala toimii olemuksensa mukaan ja jättää toimillaan jälkiä itsestään. Niinpä katsomamme kauneus on luodun kauneutta, mutta siinä näkyy Jumalan kauneus. Kokemamme viisaus on luodun viisautta, mutta samalla osallisuutta jumalalliseen Logokseen. Tuntemamme rakkaus on luodun rakkautta, mutta samalla yhteyttä häneen, joka on Rakkaus.

Ihmisellä on luontainen ymmärrys siitä, mitä hyvä on, koska hän on Jumalan kuva. Toki ihminen on myös rajallinen ja langennut olento, joten perspektiivissä voi olla vikaa. Mutta rajallinen ja vinoutunutkin perspektiivi näkee sentään jotain todellisuuden piirteitä oikein. Siksi kaikilla ihmisillä on ihan oikeaa ymmärrystä ja kokemusta Luojasta jo luodun maailman perusteella. Ja se totuus, mikä luodusta maailmasta voidaan saada, on velvoittavaa, koska totuus on itsessään velvoittavaa. Totuus on Jumala. Ihminen ei voi tietoisesti kieltää mitään totuutta saamatta sielulleen vahinkoa. Subjektiivisen ja objektiivisen tiedon suhde ei välity ehkä ihan samalla tavalla kuin nykyään. (Olen tuuminut sitä, voisiko sanoa, että realismin näkökulmasta olisi luonnollista puhua subjektin objektiivisesta tiedosta, joka on kuitenkin aina rajallista ja josta on vaarana tehdä liian suuria koko todellisuutta koskevia johtopäätöksiä.)

Nominalismi pirstoi tämän kokonaisvaltaisen perspektiivin ja ihmisen luonnollisen jumalatuntemuksen painotuksen. Luomakunnan ja Luojan välille tuli ammottava kuilu, kun mielivaltaisen Jumalan maailma ei välttämättä ollenkaan heijasta Luojaansa. Enpä nyt muista, miten hc-nominalistit selittävät Room. 1:20:sta. Varmaan aika epäuskottavasti. Toinen kova kohta on 2 Tim. 2:13, joka vaikuttaa olevan aika murskaava mielivaltaisen, tahtokeskeisen jumalakäsityksen kannalta. Nominalistit taisivat mennä eteenpäin ideologia edellä, sokaistuina, vaikka motiivi oli ihan hyvä: Jumalan tahdon vapauden turvaaminen.

No, joka tapauksessa luomakunnan äänen vaimentaminen aloitti sekularisaatiokehityksen. Luoja pakeni maailmasta tuntemattomuuden pimeyteen. Transsendentin Totuuden sijaan absoluuttista totuutta alettiin etsiä maan päältä. Maailma pirstoutui miljooniksi aatteiksi ja ismeiksi, koska koko todellisuutta yhdistänyt ”liima”, Jumala, ei enää kiinnittänyt kaikkea olevaista yhteen. Länsimainen ajattelu on ollut sitten sitä, että fiksaannutaan johonkin ismiin, joka ratkaisee kaikki ongelmat – on ismi sitten kommunismi, globalismi, postmodernismi tai patriarkalismi. Mutta perustava vika on siinä, että jokainen ismi on kapea ja vinoutunut perspektiivi, jossa on oma totuutensa, mutta joka absolutisoituna vahingoittaa, koska yksikään ismi ei ole persoonallinen, elävä Jumala. Ja ehkä joku hogaa jo nyt: myös oppisysteemi on ismi. Opissa on paljon hyvää, mutta se ei ole Jumala. Eikä minun jumalakäsityksenikään ole Jumala. Antaa Jumalan olla Jumala.

Pitää sanoa varmuudenvuoksi: en pidä 1300-luvun jälkeistä ajattelua roskana. Päinvastoin! Ajattelen, että kaikkien ismien taakse kätkeytyy viisautta, Jumalan viisautta. Ongelma on siinä, jos ismistä tehdään epäjumala, eli ajatellaan, että sen kapea näkökulma selittäisi kaiken tyhjentävästi. Hyvä esimerkki on varmaankin positivismi, joka yleensä kait tiivistetään teesiin, että kaikki tieto on empiirisesti verifioitavissa. Näin ollen tiedoksi käsitetään se, mikä voidaan kokeellisin menetelmin todistaa paikkansa pitäväksi. No, ongelma on siinä, ettei positivismin teesi täytä omia kriteerejään. Sitä ei voi empiirisesti verifioida. Ja positivismin seurausta on se, että tästä todellisuudesta tulee vain materiaalisia hiukkasia. Mitään muuta ei ole oikeasti olemassa. Aika kapeakatseista.

Positivisti on sokea sille, että hänen ajattelunsa on sidoksissa lukemattomiin filosofisiin oletuksiin, joilla ei ole mitään tekemistä hänen hiukkastensa kanssa. Siis melkein mitään. Luulisi, että positivistille olisi helppo osoittaa hänen erehdyksensä. Mutta mitä tapahtuu, kun positivisti kanssa alkaa puhua filosofiasta? No, riippuu positivistista. Mutta jos otetaan esille arkkityyppi, niin hän varmaankin sanoo: tuo nyt on tuollaista filosofista fiksuttelua. Toinen vaihtoehto on se, että hän alkaa viitata kokeellisen luonnontieteen tuloksiin uskonsa tueksi. Ongelma on vain siinä, etten minä ole koskaan kyseenalaistanut niitä. Olen vain väittänyt, ettei kokeellinen luonnontiede selitä koko todellisuutta. Niinpä kokeelliseen luonnontieteeseen vetoaminen ei vie keskustelua mihinkään. Pyörimme ikuisessa kehässä. Chesterton taitaa sanoa Oikeassa opissa, ettei hullun ongelma ole järjen puute, vaan se, ettei hänellä ole muuta kuin järki. Soveltavat soveltaen.

Oletusten valtava merkitys on muuten syy sille, miksi en nyt jaksa debatoida opeista: minulle protestantismi vaikuttaa uskonnolliselta positivismilta. Se perustuu tiedostamattomille oletuksille. Jos väittelyä käydään protestantismin oletuksien rajoissa ja ehdoilla, reformaation perillinen on aina vahvoilla, mutta ongelma on se, että todellisuuden on vaara kaventua yhtä pieneksi kuin positivistilla. Jumalan ääntä luomakunnassa ei esimerkiksi kuulla kaikessa sen rikkaudessa.

Raamattu, Raamattu, Raamattu. Älkääkä luulko, että Raamatussa on vikaa. Raamattu on ihan oikeassa, niin kuin kokeellisen luonnontieteenkin havainnot. Mutta Raamatusta tehdyt johtopäätökset voivat olla protestantilla aivan vääriä; luterilaisuus on suvereenia sillä kentällä, jonka Ockham piirsi ja jonka säännöt hän saneli, mutta mitä jos Ockham olikin väärässä: me ei pelatakaan koripalloa, vaan jalkapalloa. Sekä säännöt että peli menevät ihan uusiksi.

Vanha kreationisti ottaa kreationistisen esimerkin. En tosin ole syvällisesti tutustunut kreationismia puolustavaan materiaaliin, joten tässä voi olla ilmeisiä epätarkkuuksia, mutta toivon, että ajatus välittyy. Argumentin vuoksi oletetaan nyt, että nuoren maan kreationistit ovat oikeassa: maailma on vain n. 6000 vuotta vanha ja se luotiin kuudessa päivässä. Voi kuulostaa ulkopuolisille aivan kahjolta, mutta ei tämä niin kahjoa ole kuin ehkä nopeasti ajattelisi.

Answers in Genesiksen Ken Ham argumentoi vahvasti niin, että pitää tehdä ero kokeellisen tieteen ja historiallisen tieteen välillä. Kokeellisen tieteen kaikki hyväksyvät. Kukaan ei kyseenalaista sitä, mikä voidaan nykyisten fysikaalisten lainalaisuuksien valossa kokeellisesti todistaa. Kreationisti voi hyödyntää kaikkia nykyteknologian ihmeitä, koska niiden taakse kätkeytyvä tieteellinen tutkimus ei ole ristiriidassa hänen uskomusjärjestelmänsä kanssa. Vekottimet perustuvat nykypäivänä tapahtuvalle kokeelliselle tieteelle. Ongelma on suhteessa ”historiallisen tieteeseen”, ei kokeelliseen tieteeseen. Ham näkee perustavana probleemana evoluution kannattajien ajattelussa sen, että he väittävät, että nykypäivän kokeellisen tieteen tuloksia voisi muitta mutkitta käyttää selittämään muinaisia tapahtumia. Tämä ei ole itsestäänselvä hyppy, koska voi olla, että maailma oli silloin hyvin erilainen. Ilmassa oli enemmän hiilidioksidia. Radiohiiliajoitukset eivät siksi täsmää, jne. Evoluutioteoria perustuu koettelemattomille oletuksille. Voi siis ihan hyvin harjata hampaansa sähköllä ja pitää miljardeja vuosia hömppänä.

En muista tarkkaan, miten Hamin ja sen ”Sciencen Guyn” väittely tarkkaan ottaen meni, mutta oletettavasti näin: Ham painottaa eroa kahden eri tieteen muodon välillä, Science Guy taas vyöryttää kokeellisen luonnontieteen tuloksia osoittaakseen, että Ham on täysi idiootti. Aitoa kohtaamista ei tapahdu.

Pihvi on siinä, että jos protestantti vyöryttää raamattusitaatteja ja kirkkoisien lainauksia minulle, se ei horjuta minua näkemyksissäni, koska minulla ei oikeasti ole ongelmaa niiden kanssa. Ongelma tulee minun vinkkelistäni siitä, että vaikka protestantti tekee sinällään oikeita havaintoja teksteistä, hän lukee tekstejä väärin oletuksin ja tekee siksi vääriä johtopäätöksiä. Hän ajattelee, että olen aivan harhassa ja ajatukseni on helppo kyseenalaistaa. Mutta minusta ongelma on protestantin oletuksissa. Näin olemme ikuisessa kehässä, jos tulkinnan oletuksiin ei syvennytä. Todellisuus kaventuu raamattusitaateiksi. Ja kapea perspektiivi on pahasta. Mutta peruutetaanpa pikkaisen, jotta saadaan uutta vauhtia.

Nominalismi loi vahvan aatteellisen ilmapiirin, jossa oli luontevaa ajatella, ettei luomakunnan perusteella voi tietää Jumalasta mitään varmaan. Näin ollen erityisen ilmoituksen merkitys alkoi korostua. Raamatusta tuli ainoa teologisen tiedon luotettava lähde. Uskollisuus Raamatulle on ainoa tae siitä, että voi tuntea Jumalan oikein. Koska Raamattu on näin luovuttamattomassa asemassa, sitä on pakko uskoa. Raamattu-suhdetta alkaa värittää velvollisuuskeskeisyys nominalistisen jumalakäsityksen tähden: koska hyvän määrittää Jumalan (mielivaltainenkin) käsky, kaikkea Raamatussa sanottua on aivan pakko noudattaa, koska Jumala niin määrää. Eikä pointti ole siinä, että kaikkea tulee noudattaa, vaan siinä, että kaikkea PITÄÄ noudattaa Jumalan EHDOTTOMAN käskyn tähden. Raamatun auktoriteetti on loukkaamaton. Se on koko uskon perusta. Jumalan tahtoa ei voi tuntea muuten.

Ei kai se ole sattumaa, että 1500–1800-lukujen puhdasoppisessa luterilaisuudessa menettää pelastuksen, jos kieltää tietoisesti yhdenkin Raamatun esittämän totuuden. Se on Jumalan kieltämistä, koska Jumala on puhdas tahto, jonka päätöksiin on pakko alistua, vaikka ne vaikuttaisivatkin mielettömiltä. Usko voi säilyä vain ehdottoman, erehtymättömän Jumalan kirjallisen ilmoituksen varassa. Sen hylkääminen yhdessäkin yksityiskohdassa vie kadotukseen.

Älkääkä nyt kuulko sanojani niin, että kyseenalaistaisin Raamatun erehtymättömyyden. Älkää luulko, että väittäisin teidän lausuvan kadotustuomioita jokaiselle, jonka raamattunäkemys ei ole ihan kunnossa. Kuvaan henkeä, joka muodostui nominalismin vaikutuksesta suhteessa Raamattuun.

Minulle suurin ongelma protestanttisen raamattuopin suhteen on ennen kaikkea se, että se perustuu nominalistiselle käsitykselle kielestä: kun Raamattu on ainoa kontakti Jumalan ja ihmiskunnan välillä, siitä tulee kontekstiton ja ajaton ilmoitus. Raamattua aletaan lukea mekaanisesti, absolutisoiden. Sen kielen monisävyisyys ja herkkyys alkaa kärsiä. En sano, että kaikki Raamattu olisi puhdasta runoutta, mutta silti kuvaavaa on ehkäpä todeta, että runokokoelmaa aletaan lukea kuin lakikirjaa. Runous ei pelkisty vain kirjaimelliseen merkitykseen. Siinä on valtavasti eri sävyjä, jotka menevät ohi, jos ei ole herkkyyttä niitä huomata. Ajattelenkin, että minulla on nyt korkeampi raamattukäsitys kuin koskaan aiemmin. Topille vastauksena voin todeta, että sanainspiraation hyväksyn vieläkin enkä kiellä Raamatun esittämiä historiallisia väitteitä. Se olisi todellisuuden kaventamista.

Forenssisesta vanhurskauttamisesta sanon vain sen, että uskon vanhurskauttamisen olevan juridista. Jumala julistaa syntisen vanhurskaaksi uskon kautta. Mutta ongelma on siinä, ettei hahmoteta sitä, että tämä on yksi Raamatun käyttämä kuva, joka korostaa Jumalan ehdotonta armollisuutta ja hyväksyntää syntisiä kohtaan; hän haluaa vetää kaikki luoksensa Poikansa kautta. Asiasta voi puhua juridisesti. Mutta jos juridinen homma lähtee lapasesta eikä se pysy yhtenä kuvana Jumalan rakkaudellisen toiminnan luonteesta, silloin Raamatun ilmoitus köyhtyy ja se alistetaan mekanistiselle systeemille. Ja tässä on luterilaisuuden keskeinen ongelma.

Pitäisi ymmärtää se, että Raamatun kieli on ekonomista. Se kuvaa käsittämättömän Jumalan ihmeellistä toimintaa ihmiskäsittein. Jumala on muuttumaton ja tuntematon. Mikään muotoilu ei pysty tyhjentävästi paljastamaan Jumalaa, vaikka niissä kaikissa on Totuutta. Mutta kun saa kiinni Raamatun kielen ekonomisuudesta, silloin protestanttinen ymmärrys Raamatun tulkinnasta alkaa olla ongelmissa. Jumala siis alentuu Raamatussa ihmisen tasolle, mutta ihmismieli ei voi käsittää Jumalaa täysin. Siksi tekstiä ei saa absolutisoida.

Minusta on aika sympaattista, että Pieperin dogmatiikka on herättänyt kummastusta siksi, että Pieper puhuu muutoksesta Jumalan sydämessä pitkäperjantaina: viha muuttuu laupeudeksi. Jos tämän ottaa kirjaimellisesti, Pieper kieltää uskontunnustusten jumalakäsityksen. Jumalassahan ei voi tapahtua todellista muutosta, ei ainakaan hänen olemuksessaan. Jos toteamuksen ottaa ekonomisena, inhimilliseen käsityskykyyn sopeutettuna ilmaisuna, pääsee aika syvälle siihen, miten Raamatun kieltä tulee yleensä ottaen ymmärtää.

Jos ei sitoudu nominalistiseen yhden kielen tason absolutisoivaan linjaan, protestantismi alkaa olla vaikeuksissa. Lutherikunnassa ei ole sattumalta väitetty, että Raamatussa on yksi kirjaimellinen merkitys – vaikka toki on myönnetty, että kaikkialla voi nähdä viittauksia Kristukseen yms. Protestantismi vaatii tietynlaisen raamattukäsityksen, jotta se toimii. Pitää olla opinsijaintikohtia ja varmoja väitteitä. Opinsijaintipaikka -ajattelu mukaan Raamatussa on ikään kuin itsenäisiä oppipalasia, jota voi poimia talteen oikean ymmärryksen lisäämiseksi. Ja näiden yksittäisten palasten varaan pannaan hyvin paljon painoarvoa.

Joskus palaset ovat tosin aika niukkoja. Siksi tunnustetaan se, että myös järki voi johtaa velvoittavia opintotuuksia näistä sijaintipaikoista. Niin Jeesuskin tekee, kun hän puhuu ylösnousemuksesta saddukeuksille. Usein opin johtaminen menee kuitenkin aika pitkälle – taisi mennä Jeesuksellakin! Jos mennään esim. tunn. lut. seurakuntaoppiin, se perustuu pitkälti sille, että muodostetaan hyvin pitkälle viety, melko abstrakti, käsitys avaintenvallasta, jolla sitten selitetään yhtä ja toista paikallisseurakunnan oikeuksista. Tai jos mietitään luterilaista ehtoollisoppia: mikä on sedes doctrinae sille, että konsekraatio vaikuttaa reaalipreesensin? Sellaistahan ei varsinaisesti ole, mutta ajatus johdetaan siitä, ettei ole oikein muutakaan selkeää kilpailijaa vaihtoehtona. No, mikä on sedes doctrinae sille, että sakramenttien jakaminen kuuluu vain viralle? Sijaintipaikoiksi kelpaavat vain ne kohdat, joissa nämä asiat sanotaan eksplisiittisesti. Ne ovat vähissä. Monia muita perusteita voi toki antaa.

Opinkohta-ajattelu ei tosin ole koskaan ihan johdonmukaista. Siinä, miten palaset systematisoidaan yhdeksi kokonaisuudeksi, vaikuttaa paljon kokonaisteologinen näkemys, joka ei perustu yksittäisiin opinkohtiin. Tästä johtuu kaiketi se, että pieni tunn. lut. kirkkojen on vaikea löytää toisiaan. Mutta kukaan ei voi oikein tunnustaa sitä, että systeemi ei kertakaikkiaan toimi.

Enkä väitä nyt, ettei Raamatussa olisi esim. opetusjaksoja, jotka keskittyvät erityisesti johonkin kysymykseen. En sano, ettei Raamatussa sanottaisi monia juttuja selkeästi. Väitän, että johtopäätökset ja teoriat, joita jaksoilla ja yksittäisillä huomioilla perustellaan, eivät usein osu kohdilleen, koska raamattu- ja kielikäsityksen oletuksissa on vikaa. Ne ovat nominalistisia.

Koska Raamattu on Jumalan sana, se on tavattoman syvä. Se on täynnä rikkauksia. Tutut jakeet avautuvat aina uudestaan. Koska Jumala on ääretön, yksi merkitys ei tule kysymykseen. Yksi merkitys on Jumalan puheen äärettömän syvyyden kieltämistä. Mitä enemmän lapsi kasvaa, sitä syvemmin hän ymmärtää Isänsä sanojen viisauden. Emmekä koskaan tule ymmärtämään niitä pohjia myöten. Koska Jumala on ääretön, me äärellisiä.

Puolustuksekseni sanon vielä sen, että olen johtanut tässä paljon johtopäätöksiä Jumalan luonteesta ja luomisopista. Tunn. luterilainen ei voi kuitenkaan olla johdonmukainen kritiikissään menettelytapaani kohtaan, jos hän sallii sen, että sedes-kohdista voi johtaa opillisia totuuksia, jotka ovat omaatuntoa sitovia. Minä teen tässä juuri sitä: kirjoitan auki raamatullisen, realismin jumalaopin implikaatioita raamattukäsitykselle.

Mennäänpä seuraavaksi pelastusopin kysymyksiin sisään pienellä kertauksella: Nominalismin synnyttämä uskonnollisuus on kovaa. Se on velvollisuuskeskeistä. Tämä ehdoton kuuliaisuus mielivaltaiselle jumalalle muodostaa viitekehyksen protestanttiselle soteriologialle. Sen vaikutus näkyy siinä, että on olemassa ”ehdoton laki”, sääntökokoelma yms., joka pitää juridisesti täyttää, jotta voi olla Jumalan yhteydessä. Laki on ikään kuin Jumalasta erillinen sääntörypäs, jota pitää ottaa prikulleen haltuun ennen kuin voi päästä hänen pelastavasta rakkaudestaan osalliseksi. Koska kukaan ei tähän pysty, Kristus on ottanut juridiikan hoidettavakseen.

Toki myönnän sen, että Mooseksen laki on 613 säädöksen kokoelma. Mutta jos realismin hengessä mietitään vähän laajemmin, mitä laki on, silloin laki palautuu Jumalan mieleen, joka on hänen olemuksensa mukainen. Ja jos Jumala on hyvä, rakastava ja persoonallinen olento, silloin hänellä on kyllä paljon hyviä periaatteita (lakeja), mutta hänen tahtonsa on mukautuvainen. Hän ei ole ahdistava faija, joka vaatii lapsiltaan tukahduttavan paljon, vaan rakastava Isä, joka suhtautuu jokaiseen lapseensa rakkaudellisen ymmärtäen ja haluten heidän varttuvan terveellä tavalla aikuisiksi. Nominalismi on kovaa, koska mielivaltainen jumala antaa niin ehdottomia käskyjä, että ne pirstaloivat, hajottavat ja vievät ilon. Mutta laki ei ole paha. Laki on hyvä. Sitä tulee kuitenkin noudattaa sen hengen mukaan. Ja tuo henki on rakkaus. Mutta nominalistille tämä on hankala juttu, koska ihmisjärkeen ei ole luottamista. Mistä voisi tietää, mikä on rakkaudellista ja mikä ei, jos siitä ei ole selvää Jumalan kirjallista ilmoitusta?

Ongelma ei ole velvollisuuksissa. Ongelma ei ole siinä, että ihmiselämän kannalta on ideaalisia toiminnan muotoja. Ongelma on tukahduttavassa velvollisuuskeskeisyydessä, joka antaa jonkin sortin tukea elämälle, mutta ei riitä siihen, että elämä kukoistaisi. Tämä tukahduttava velvollisuusajattelu liittyy luterilaisuudessa opillisen tiedon korostukseen: koska ainoa varman Jumala tiedon lähde on kirja, johon on PAKKO uskoa, silloin ei ole yhtään ihme, että oikea oppi on kova juttu. Ne, jotka taas eivät ole samoilla linjoilla, on melko luontevaa nähdä sokeina ja perkeleen pimentäminä. Kaikki eivät tietystikään tee niin.

Nominalismin juridiikka synnyttää julkisynteihin liittyvät ahdistukset. Jos ei katso syntilistoja nominalistisin linssein, Paavalin sanat näyttäytyvät kuvauksina teoista, joihin antautumalla sulkee itsensä Jumalan hoitavalta rakkaudelta. Terapeuttinen näkökulma vapauttaa: Jumala ei ole tyranni, joka vain odottaa, milloin saa heittää ihmisen helvettiin. Jumala ei hylkää ketään sen takia, että häneltä palaisi päreet juridisten rikkomusten suuruuteen tai määrään. Ihminen hylkää Jumalan, kun hän tekee paheista jumalansa. Jumala ei koskaan hylkää ketään. Jos Raamattu puhuu siitä, että ihminen hylätään, se on kieltä, joka mukautuu ihmisen kokemukseen. Se kuvaa sitä, miltä Jumalan toiminta tuntuu ihmisestä, joka on sulkenut itsensä Rakkaudelta.

Ymmärrän hyvin, miksi monet ovat alkaneet epäillä sitä, onko minulla enää pelastavaa uskoa, vaikka koen, että olen löytänyt Jumalan armon aivan uudella tavalla. Ymmärrän epäilyt, koska mitä muuta nominalisti voisikaan kokea. Aika ankaraa ja kovaa tosin. Mutta systeemi on ehdoton. Ja se ei vaikuta olevan ihan kosketuksissa todellisuuteen. Se ei ole ainoastaan ankara ja kova, vaan se on myös jotenkin uuvuttavan jäykkä ja todellisuutta kaventava.

Teen pienen havainnollistavan sivupolun. Kerroin, että ajatustapani on käynyt läpi mullistuksen. Taustalla on monia palasia. Olen jakanut vain osan. Yksi isoimmista tekijöistä oli se, että halusin laulaa liturgiat. Menin ottamaan laulutunteja. Se mullisti maailmani. Menin tunneille ajatuksella, että ainoa tapa voittaa julkisen laulamisen kammoni, oli oppia täydelliseksi laulajaksi. Pikkuhiljaa minulle valkeni, ettei kukaan osaa laulaa täydellisesti. Onneksi. Laulutunnit olivat oleellisia siinä, että ne mursivat jäykän ajattelun, jossa on vain musta ja valkoinen. Siirryin janalle. Opin rakastamaan prosessia. Vähitellen sain varmuuden siitä, että on sen verran tekniikkaa, että voi mennä julkisesti laulamaan. Ei tarvitse olla täydellinen. Kukaan ei ole. Nominalismin jumala taitaa olla väärässä.

Laulutunneilla tuli vastaan myös hauska luomisteologinen huomio. Menin tunneille huonoryhtisenä ja alakuloisena. Nuottikorvaa oli alusta asti, mutta muuten paljon tekemistä. Ääni ei nimittäin kulje kovin hyvin, jos on kyyryssä. Niinpä aloin vähitellen suoristua. Ääni alkoi toimia paremmin. Mieleen tuli ajatus: ehkä Jumala ei haluakaan, että ihmiset ovat syntiensä tähden aivan kyykyssä. Jos ihminen laulaa kauneinten Jumalan kunniaa hyvässä ryhdissä, ehkäpä hyvä ryhti on hyvä asia. Tuli iloinen mieli. Elämä alkoi hymyillä, ainakin välillä.

Hyvä laulu antaa myös keskeisin avaimen jumalaoppiin. Laulua opiskelleet tietävät, että laulu perustuu oikeastaan kahdelle asialle: tekniikalle ja heittäytymiselle. Tekniikka antaa tuen laululle. Jos ei ole tukea, kuulijoiden korviin voi sattua. Tueton laulu on nykyään melkeinpä ihanne, ”luonnonlahjakkuudet” ovat kova juttu. Tekniikan opetteluun suhtaudutaan kielteisesti. Voi romantiikka sentään! No, toisaalta tekniikkakriittisyyden ymmärtää: jos nimittäin on vain tekniikkaa, laulu ei sykähdytä. Esiintyminen voi olla puhdasta, mutta jättää kylmäksi. Yksipuolinen ehdottomuus on kuitenkin suuntaan tai toiseen aina huonoa. Tarvitaan tukea ja elämää. Tarvitaan tekniikkaa ja heittäytymistä. Tarvitaan osaamista, jotta voi unohtaa sen, mitä osaa. Ja vain laulaa.

Tämä tuen ja soljuvuuden samanaikaisuus on Jumalan toiminnan dynamiikkaa. Koko todellisuus heijastaa tätä komboa, koska se kertoo Tekijästään: Millaista on kaunis arkkitehtuuri? Siinä on kovia geometrisiä muotoja, mutta samalla pehmentäviä elementtejä, kuten kaaria. Millainen on kaunis kaalisalaatti? Sellainen, että se näyttää huolettomalta, mutta samalla mietityltä. Millaista on kestävä poliittinen ajattelu? Sellaista, että se näkee yhteiskunnallisten ongelmien nousevan sekä yksilöstä että sortavista rakenteista, jne.

Nominalismin jumala tarjoaa pelkästään tukea. Hän asettaa ehdottomat raamit. Näin asiat menevät. Mutta elämä voi käydä tukalaksi. Hän haluaa täydellisen suorituksen. Täydellinen suoritus on teknisesti täydellinen suoritus, joka jättää ehkä useimmat kylmäksi. Minulla oli opillisuudessani yllin kyllin tukea, mutta tuen määrä kääntyi elämän vastaiseksi. Tukea kuitenkin tarvitaan, mutta se on väline, jotta laulu voi kulkea.

On luonnollista tehdä sanoistani hyppy siihen, että realismin Jumala on hyvä laulaja. Mutta hyppy on turhan yksinkertainen. Tomistinen jumalakäsitys, jota vastaan myöhäiskeskiajalla noustiin, on myös tekniikkakeskeinen, vaikka se kuulukin realismin piiriin. Se oli jonkinlainen välivaihe ”todellisen realismin Jumalan” ja nominalismin Jumalan välissä. Tomismin jumalaa ja nominalismin jumalaa yhdistää normikeskeisyys: on säännöt, jotka ovat ehdottomia. Niiden mukaan toimiminen on aina hyväksi. Potentiaalisuus aktualisoituu, ja elämä rullaa. Tomismi on nominalismin kasvupohja. Tomisti väittää, että luonnonlakien mukaan toimiminen koituu aina parhaaksi. Elämä on liikuttavan mekaanista. Mutta mitä, jos luomakunta onkin vinossa? Silloin järkkymättömän suora toiminta voi satuttaa, vaikka yleensä ottaen suoruus onkin hyve. Aristoteelinen/tomistinen luonnonoikeusajattelu näin ollen kaivaa hyvin esille sen, millaista on ideaalinen ihmiselämä lankeamattomassa maailmassa. Mutta jos maailma onkin sekasorrossa, silloin pitää osata soveltaa sinänsä hyviä periaatteita ainutlaatuisiin ja haastaviin elämäntilanteisiin, niin ettei kukaan mene rikki tai tule hylätyksi ehdottomien vaatimusten edessä.

Otan esimerkin. Kuvitellaan, että on kaupunki vuoren päällä. Siitä mutkittelee tie alas toiseen kaupunkiin. Rosvojoukko pahoinpitelee vuorelta laskeutumaan lähteneen miehen ja jättää hänet puolikuolleena makaamaan tien mutkaan, kauas kummastakin kaupungista. Ensin paikalle tulee tomisti. Hän pohtii hetken tilannetta, mutta päätyy siihen, että jos hakattu mies olisi kuollut, kirjaimen mukaan häneen ei kannattaisi koskea. Parempi jatkaa matkaa. Kyllä Jumala siunaa, kun pyritään seuraamaan lakia tarkasti. Nominalisti huomaa jo kaukaa, mitä tomisti on tehnyt. Hän kertaa mielessään, mitä laki sanoo kuolleisiin koskemisesta. Hän on ehdottoman varma siitä, ettei mieheen pidä koskea. Ei saa rikkoa kirjainta vastaan. Se on suurin synti. Niinpä hänkin jatkaa matkaa. Mutta sitten paikalle tulee halveksittu ja parjattu vanhanaikainen realisti, joka ymmärtää, että lain kirjain ja henki voivat näyttää joskus olevan ristiriidassa. Henki on kirjainta tärkeämpi. Kirjaimen pitää palvella henkeä. Siksi hän alentuu ja antaa haavoitetulle sen hoidon, jonka tämä tarvitsee ja kantaa tämän majataloon saamaan lisää hyvää hoivaa. Kukakohan näistä herroista heijastaa sitä, millainen Jumala on? Kuka on Jumalan kaltainen?

Otetaanpa toinen vertaus. Oli kerran isä, jolla oli kaksi poikaa. Nuorempi sanoi isälle: olet kuollut minulle, vaati perinnön etukäteen ja lähti maailmaan. Kun rahat olivat kuluneet portoissa, hän pyöri rapakossa sikojen kanssa ja haaveili, että saisi syödä edes saastaisten eläinten ruokaa. Isän kodin muistot täyttivät mielen. Koska oli puhunut rumasti, ei oikein voinut mennä takaisin. Mutta syntyi ajatus! Mitä, jos rupeaisi palkkalaiseksi isän kodissa, kun poika ei kehtaa enää olla. Ja niin tämä nominalisti lähti kohti synnyinseutujaan. No, isä oli pitkään odottanut poikansa paluuta. Hän tähyili horisonttiin. Päiväkaudet hän oli odottanut. Ja nyt poika vihdoin näkyi. Sivistynyt mies ei juokse. Jalkakarvat eivät saa vilahdella. Mutta isäpä ei tällaisista normeista välittänyt nyt yhtään mitään. Hän juoksi. Kovaa. Ja kietoi nominalistin rakkauteensa. Hän osoitti tälle sellaista rakkautta, mihin nominalistin mieli ei oikein taipunut. Mutta rakkaus valloitti. Se vakuutti siitä, että Rakkaus kantaa. Tuo rakkaus on niin voimakasta, että kotiin jääneen tomistin moitteet eivät oikein edes loukkaa. Häntä voi katsoa uhrina: hän on saman lakimaisen ajattelun vanki kuin nuorempi velikin.

Sekä laupiaassa samarialaisessa että tuhlaajapojan isässä voi nähdä Kristuksen. Samarialainen on hylkiö, mutta rakkaudellinen sellainen. Hän laittaa henkensä peliin, kun hän lähtee viemään murjottua juutalaismiestä majataloon. Tuhlaajapojan isä vuorostaan häpäisee itsensä täysin. Hän ei vaadi itselleen kunniaa, vaan alentuu, jotta poika voisi kohdata hänen rakkautensa. Paavalilla onkin Filippiläiskirjeen toisessa luvussa kuuluisa kenosis-hymni (j. 5–11). Siinä puhutaan siitä, miten Jumalan Poika alentui luopuen taivaallisesta kirkkaudestaan ja kärsi hamaan ristinkuolemaan asti. Tämä on kenoottista rakkautta. Risti näyttää Jumalan sydämen. Se paljastaa, millainen Jumala todella on. Se paljastaa, millaista on kolminaisuuden persoonien iankaikkinen, keskinäinen rakkaus. Ja puhun tarkoituksella kenoottisesta rakkaudesta, koska alentuva rakkaus voi viedä ajatukset väärään suuntaan. Jumalan suhde ihmiseen ei ole koskaan alentuva. Mutta se on kenoottinen.

On kaksi isää. On kaksi rakkautta. Ehdollinen ja ehdoton. On nominalismin jumala. Ja realismin Jumala.

Luterilaisuuden keskeiset löydöt, reformaation erityisopit, ovat mielekkäitä silloin, jos nominalismin jumala on todellinen. Jos on nominalistinen jumalakäsitys, ei ole mikään ihme, että tunnustaa Staupitzille syntejä kuusi tuntia kerrallaan. Kaikki lillukanvarret pitää mainita, jotta varmasti tekisi sen, mikä on inhimillisesti mahdollista tehdä oman pelastuksensa eteen (facere quod in se est). Normi pitää täyttää mahdollisimman hyvin, jotta kelpaa Jumalalle. Ja uskonpuhdistuksen jälkeenkin Lutherin ajattelua väritti nominalismin jumala. Lukekaapa Sidottu ratkaisuvalta! Lutherin neuroottinen mieli sävyttää koko luterilaista perinnettä tähän päivään saakka. Mutta jos Jumala onkin kenoottinen Rakkaus, silloin ei tarvitse samalla neuroottisuudella kohdata niitä huolia, jotka piinasivat Lutheria, vielä uskonpuhdistuksen löytöjen jälkeenkin.

Suhtaudun Lutheriin empaattisesti. Mitä muuta hän olisi voinut tehdä ja kokea siinä karmivassa teologisessa kontekstissa, jossa hän eli, sellaisella herkällä ja haavoittuneella mielellä, joka hänellä oli? Ongelma on ehkäpä siinä, että hänestä on tullut luterilaisessa perinteessä hegeliläinen sankari, USKONPUHDISTAJA Martti Luther. Ainoa kirkkoisä. Johanneksen lupaama, iankaikkisen evankeliumin tuova, enkeli – vaikka hän oli hyvin epätasapainoinen ihminen, joka ei koskaan päässyt tasapainoon uskon elämässään. Hänhän itse tiedosti tämän, kun sanoi, ettei häntä pidä henkilönä seurata, vaan hänen oppiaan. Ongelma toteamuksessa on vain se, että persoona voi vahvasti värittää sitä, millaisia opillisia käsityksiä mielessä on.

Mutta jos unohdetaan Luther ja mennään takaisin luterilaisuuteen: Nominalismin jumala on sisäänrakennettu luterilaiseen systeemiin. Se on siellä lakikäsityksen kautta. Vanhurskauttamisopin kysymyksenasettelut ovat nominalismin värittämiä. Vain nominalismin jumala ja hänen seuraajansa pitävät lain toista käyttöä, ihmisen ajamista epätoivoon syntiensä tähden, sen pääasiallisena käyttönä. Muut pitävät sellaista lain soveltamisen tapaa perkeleen puheena. Jumala ei koskaan murskaa ihmistä. Jumalan rakkauden suuruus näkyy siinä, että hän voi armahtaa legalistinkin. Ei tarvitse tulla täysin tyhjäksi (nichts), jotta voi päästä taivaan Isän syliin. Jumala rakastaa paljon enemmän kuin nominalisti osaa kuvitellakaan.

Puhuin alussa ismeistä. Yksikään ismi ei ole koko totuus. Jumala on. Mutta ismeissä on Jumalan totuutta. Tuo totuus vie lähemmäksi Jumalaa. Kenoottinen rakkaus näkyy siinä, että Jumala ei hylkää ismien palvojia, vaan vetää jopa nominalistista luterilaista oppisysteemin kautta lähemmäs itseään. Siksi en halua demonisoida luterilaisuuden armon aarteita. Ne ovat Jumalan timantteja.

Jokainen ismi julistaa Jumalan ihmisrakkautta. Ismien paljous kertoo, kuinka äärettömän syvästi Jumala tulee ihmistä vastaan, jotta hän voi kietoa tämän rakkauteensa. Ismin vallassa oleva on kuitenkin sikäli ongelmissa, että ismi tekee vaikeaksi Isän syliin heittäytymisen. Synti on sitä, että tekee ismistä Jumalan. Synnin ongelma ei ole se, että se on juridinen rikos ehdotonta lakia vastaan. Synnin ongelma on siinä, että sulkee ihmisen niin, ettei tämä voi kohdata Jumalan rakkautta niin kokonaisvaltaisesti kuin taivaallinen Isä tahtoisi. Ismi kapeuttaa perspektiivin. Ismin vallassa oleva ei katso itseään eikä muita Jumalan silmin. Hän ei näe kauneutta ja hyvyyttä kaikkialla. Hän ei näe Jumalan kädenjälkeä joka asiassa.

Perkeleellä on muuten maailman kapein perspektiivi. Ja hän on hyvä olento. Onhan hän enkeli.

Konkretisoidaan taas. Kysymys: millainen on hyvä isä? Jos olet äärinominalisti, vastaat varmaan, että hyvä isä kasvattaa lapsensa Herran kurissa ja nuhteessa. Hyvä isä opettaa Jumalan sanaa. Hän kertoo, mikä on Jumalan tahto. Hän kertoo Jeesuksesta – totta kai! Mutta hän on helposti äärimmäisen ankara. Jumalan laki on ehdoton. Lasten pitää olla kuuliaisia. Isän auktoriteetti on horjumaton. Jos lapset haavoittuvat, se on heidän ongelmansa. Isän sana on pyhä. Isää pitää kunnioittaa. Neljäs käsky!

No, jos mietitään, millainen hyvä isä on oikeasti, niin hänessähän yhdistyy tasapainoisella tavalla rajat ja rakkaus. Jälkimmäinen on aina päällimmäinen. Jälkimmäinen pitää huolen siitä, ettei rajoista tule itseisarvoisia, että rajat voivat tulla lapsen tasolle, ettei lapsi ahdistu ja lamaannu liian suurten vaatimusten edessä. Isän rakkaus on hoitavaa. Se saa lapsen kiintymään ja luottamaan turvallisesti. Isä ei kuitenkaan ole lepsu ja höperö. Hän asettaa rajoja. Mutta ei sen takia, että hän itse niitä tarvitsisi. Hän asettaa niitä, jotta lapsi kasvaisi yhä syvemmin ihmisyyteen. Isä asettaa rajat aina vähän lapsen tason yläpuolelle. Näin lapsi ylittää itsensä ja kasvaa. Rajat eivät ole kuitenkaan liian korkealla. Muuten tulee itku. Ja sitten, kun lapsi on ylittänyt itsensä ja uupunut haasteen takia, isä jälleen vakuuttaa rakkauttaan ja hoitaa. Näin turvallinen suhde säilyy. Sitten, kun lapsi on levännyt isän rakkaudessa, rima laitetaan taas vähän korkeammalle. Ja niin lapsi kasvaa ja oppii yhä syvemmin näkemään Isän rakkauden, hänen viisautensa, hyvyytensä ja totuudellisuutensa. Tämä prosessi jatkuu iankaikkisesti.

Koska nominalismin jumala pirstoo todellisuuden ja on mielivaltainen, ne, jotka fanaattisesti seuraavat häntä, ovat usein ihmisinä aika pirstoutuneita. Ja kun nominalismin jumala on itse perkele, hänen seuraajansa ovat helposti oikeita perkeleitä niille, jotka ovat heidän lähellään. Tarkoitus on tietysti aina ihmisellä hyvä, mutta perkeleen mieli vinouttaa näkökulman siihen, mikä on toisille oikeasti hyväksi. Sokea ihminen tekee toisesta oman kuvansa, kaventaa hänet epäjumalankuvaksi, eikä näe häntä ainutlaatuisena Jumalan kuvana. Siksi sattuu. Kaikkia. Kovasti. Tämän tiedän kipeästi omasta kokemuksesta. Nominalismin ongelma on siinä, ettei se ole kosketuksissa todellisuuden kanssa. Kuinka se voisikaan olla, kun todellisuus ei kerro mitään Jumalasta. Vain Raamattu kertoo. Ja siinäpä perimmäinen ongelma.

Lutherilla näkyy minusta selvästi se, että hänellä on ikään kuin kaksi Jumalaa: salattu Jumala (nominalismin jumala), joka haluaa syntisen kuolemaa ja vaikuttaa kaiken suvereenisti tahtonsa mukaan ja toisaalta ilmoitettu Jumala, joka ei halua yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan että kaikki tulisivat tuntemaan Kristuksen ja pelastuisivat. Jälkimmäinen on se, jonka luo ahdistuneen pitää paeta. Tuntematon Jumala on kuitenkin todellinen. Paras suoja on olla ajattelematta häntä. Ainakaan jatkuvasti. Muuten joutuu epätoivoon. Tämä kahden Jumalan mallin on tosin vaarana johtaa aikaisemmassa päivityksessäni mainitsemaani laki–evankeliumi-mankeliin. Uskon elämä on sitä, että pakenee tuntematonta Jumalaa ilmoitetun Jumalan luo. Tämä ei ole kuitenkaan kovin eheä jumalakäsitys. Totuus ei ole enää yksi. Siksi puhdasoppisuuden ajalla pyrittiin yhdistämään kummatkin puolet. Enpä usko, että tässä kuitenkaan onnistuttiin, koska nämä kaksi Jumalaa eivät voi sopia yhteen.

Kahden Jumalan ongelma näkyy minusta muuten STLK:n sisällä, varmaan luterilaisuudessa laajemmin. Haavoitin monia, kun asian hahmottamisessa kesti: suututin useamman STLK:ssa varttuneen nuoren, kun korostin oppikeskeistä jumalakäsitystä, joka oli kirkon uskon kannalta olennainen, mutta lapsuutensa kirkon yhteydessä viettäneille melko tuntematon. Olin yksi tekijä karkottamassa heitä pois toiminnasta, koska opillisessa ylimielisyydessäni en ottanut heitä tarpeeksi vakavasti. He olisivat ansainneet sen. He olivat nimittäin oppineet tuntemaan Jumalan rakastavana taivaallisena Isänä. Helvetistä, synnistä ja velvollisuuksista ei heille pieninä paljon puhuttu. Lasten opetuksen tärkein tavoite oli ollut antaa lapsille ymmärrys siitä, että heillä on rakastava Isä taivaassa, ihana kasteen sakramentti lohtuna ja lupa rukoilla joka tilassa. Rippikouluiässä he joutuivat sitten kohtaamaan velvollisuuskeskeisen salatun jumalan, kirkon Kristinopin jumalan. Koska minulla oli virallinen oppi hyvin hallussa, en osannut pitkään aikaan huomata sitä, että nämä ”kirkon lapset” näkivät syvän ongelman, jolle olin sokea: lapsuuden Jumalan ja rippikoulun jumalan välillä on syvä kuilu; niin syvä, ettei rippikoulun jumala tunnu tutulta. Tällaista saa aikaan pirstoutunut jumalakäsitys. Ratkaisu ei ole siinä, että rippikoulun jumala tunkeutuisi aikaisemmin lasten elämään. Linja lasten opetuksen suhteen on ollut aivan oikea.

Tujua tekstiä. Ehkä epäreilun tuntuista. Luterilaisten ja protestanttien on varmasti vaikea tunnistaa ajatteluaan tästä vuodatuksesta. Se on ymmärrettävää. Kuten sanoin alussa: luterilaisuus pelaa kahdella jumalakäsityksellä. Jokainen ihminen on luonnostaan realisti. Jokainen on Jumalan kuvaksi luotu. Me tiedämme, että on olemassa oikea ja väärä. Vaikka puhumme makuasioista, kuitenkin ajattelemme, että kauneus on jollain tavalla objektiivista. Vaikka väittäisimme, että elämä on merkityksetöntä ja kaikki suhteellista, emme voi oikeasti uskoa niin. Nykyihminen elää jäätävässä ristiriidassa: on realistin sydän, mutta nominalismin kouluttama mieli. Ja toki kaikupohjaa nominalismille myös sydämessä, koska olemme langenneita. Mutta tuo sydämen ja mielen syvä sisäinen ristiriita ei tee hyvää. Kun pääsee nominalismin jumalan kahleista vapaaksi, alkaa todella elää eikä taaksepäin halua katsoa. Muuten käy kuin Lootin vaimolle. Eikä Kristus sattumalta sano, ettei omaisille saa käydä heittämässä jäähyväisiä. Sodomassa oli paljon, mitä rakastaa. Vanhemmat ovat syystä sydämellä. Mutta kun Kristus näyttää koko maailman kauneuden ja avaa silmät ihmettelemään Jumalan hyvyyden rikkautta, silloin ei saa kaventaa perspektiiviä. Muuten sielusta tulee kiveä kovempi. Ihmisestä kuolemansairas.

Suuri protestin aihe, joka nousee höpinöistäni, on tietysti se, että luterilainen perinne on valtavan rikas ja kaunis. Sanani voivat tuntua sen vähättelyltä. Martti ja Jesper ovat ihan oikein tuoneet esille 1600-luvun luterilaisuuden luomisteologian kauniita helmiä. Aristotelistiseen systeemiin siirtyminen korosti luomistyön arvoa. Ja se on hyvä. Realismi kantoi ihania hedelmiään. Mutta kuten sanoin, samaan aikaan myös ortodoksian ajan ajattelussa on läsnä nominalismin salattu jumala, koska se on kiinnittynyt luterilaisuuden ydinoppeihin. Siksi ortodoksian aikaa värittävät sisäiset ristiriidat: kaunista luomisteologiaa ja sitä kyseenalaistavaa armo-oppia. Siinä on oma järkensä, ettei voi palvoa samaan aikaan Kristusta ja Beliaria.

Joku luterilaisen perinteen ongelmia syvästi hahmottava voi nyt kuitenkin ajatella, että hylätään Beliar. Annetaan nominalismin jumalan mennä. Voi hyvin olla luterilainen ilman häntäkin. Jos joku on vakuuttunut siitä, että luterilaisuus on parannettavissa, toivottavasti hän voi olla omalta osaltaan viemässä luterilaisuutta terveempään suuntaan. Yhdeksi ongelmaksi tosin nousee nopeasti se, miten realismin omaksunut luterilainen voi oikeuttaa eronsa vanhoihin kirkkoihin. Heidän oppinsa on hyvin toimiva realistisessa viitekehyksessä. Siksi väitänkin, että jos olet luterilainen, sinun täytyy olla nominalisti. Jos hylkäät Beliarin, voit lähteä vaeltamaan etelään, kohti pyhiä kaupunkeja.

Nyt on jo kahlattu monta locusta läpi, 1. ja 2. uskonkappaletta. Tehdään vielä piipahdus kolmanteen, vaikka tämä uskonkappaleiden välinen erittely ei ole kovin kestävä. Kaikkihan liittyy kaikkeen.

Lutherin yksi teesi vuoden 1518 Heidelbergin disputaatiossa oli se, ettei armo täydellistä luontoa, vaan se tuhoaa sen. Jos olette pysyneet matkassa tähän asti, on ihan selvää, että tässä kuuluu nominalismin ääni. Jos nimittäin realismin Jumala on oikea Jumala, luonto heijastaa Luojaansa. Luonto on hyvä. Ja armokaan ei ole pahaa, vaan hyvää. Niinpä se on Jumalan olemuksen, ja siten myös hänen luomansa luonnon, mukaista. Luontoa ja armoa ei tule asettaa toisiaan vastaan.

Tästä pääsee luontevasti sisälle kysymykseen synergismistä kääntymyksessä, joka luterilaisissa dogmatiikoissa mielletään kolmanteen uskonkappaleeseen kuuluvaksi jutuksi. Kysymys on se, mitä implikaatioita sillä on, jos armo täydellistääkin luonnon eikä kumoa sitä. No, se, ettei ihminen ole kääntymyksessä passiivinen. Kun Jumala vaikuttaa ihmiseen, hän ei ohita luomistyötään. Ihmisen tahto on kääntymyksessä mukana. Ihminen on vapaa, koska Jumala on vapaa. Luonto heijastaa Luojaansa. Sikäli kääntymystä voi kait sanoa epämääräisesti monergistiseksi, että Jumalan toiminta edeltää aina kaikkea inhimillistä toimintaa. Inhimillinen toiminta on aina Jumalan toiminnan varassa. Ihminen ei ole autonominen, Jumalasta riippumaton, subjekti. Jokainen henkäys on Jumalan lahjaa. Mutta toki näillä merkeillä puhe monergismista olisi aika harhaanjohtavaa.

Mielenkiintoista on muuten se, että Lutheria seuranneet luterilaiset olivat oppi-isäänsä maltillisempia synergismikysymyksessä. En viittaa nyt mihinkään Melanchthonin synergismiin, vaan ihan siihen, että Chemnitz sanoo Locissaan kääntymyksen yhdeksi syyksi ihmisen tahtoa, kuitenkin pitäen kiinni siitä, että Jumala saa ihmisen tahtomaan sitä, mikä on Jumalan mielen mukaista. Gerhard sanoo Locissaan, että ihmisellä on luotuisuuden perusteella vapaa tahto, mutta lankeemuksen jälkeen hän haluaa hengellisissä asioissa aina paeta Jumalaa ilman Jumalan erityistä vaikutusta. Näin siis tunnustetaan se, ettei Jumala ohita luomistyötään vaikuttaessaan pelastavan uskon ihmissydämessä. Ja kääntymyksen jälkeistä hengellistä elämää Yksimielisyyden ohje pitää synergistisenä, vaikka se painottaakin sitä, ettei Jumalan ja ihmisen yhteistyö ole koskaan kahden tasavertaisen kumppanin keskinäinen projekti. Mutta kuka nyt olisi sellaista koskaan väittänytkään?

Pieni muisto: minulle aika suuri palanen systeemin murtumisessa oli Hyvejohtajuus-kirja (terveisiä Jasonille!). Hyveajattelu sai minut suhtautumaan myönteisemmin luotuisuuteen. Itsensä dissaaminen ei olekaan hyve. Se ei ole nöyryyttä, vaan kaikille pahaa oloa tuottavaa itsekeskeisyyttä. On vaikea kieltää, että hyveajattelussa olisi paljon totuutta, kun se oikeasti toimii! Se vastaa todellisuutta. Ja hauskaa on vieläpä se, että 1500-luvun reformaattorit eivät olleet ollenkaan niin kriittisiä hyveajattelua kohtaan kuin voisi ajatella. Melanchthonista ei ole sitä vaikea uskoa, mutta Lutherkin vanhetessaan alkoi nähdä Aristoteleen arvon poikien kasvattamisessa. Hyveajattelu perustuu kuitenkin nähdäkseni realismin jumalakäsitykselle. Se perustuu siihen, että maailma ja sen mekanismit toimivat hyvällä tavalla. Niinpä ei ole kovin outoa, että vahvasti nominalismiin päin kallellaan olevat pitävät hyve-etiikkaa luterilaisen uskon vastaisena.

Luterilaisittain on tosin aika vaikea hahmottaa sitä, miten hyveet sopivat systeemiin. Jos luonto ja armo ovat toistensa vastakohdat, onko itsehillinnän kasvattaminen kylmillä suihkuilla Hengen hedelmää (ks. Gal. 5:22)? Jos on, syntyy vaikutelma, että ihminen voi ”omilla teoillaan” tuottaa Hengen hedelmiä. Tämä on ongelma, jos olet monergistinen nominalisti. Jos luonto ja armo kuitenkin pelaavat yhteen, mitään ongelmaa ei ole. Mutta tällaista yhteispeliä luterilaisuus ei voi sallia, koska se kyseenalaistaa nominalistisen armo-opin. Niinpä yksi reitti välttää tekojen oppi on se, että väitetään itsensähillitsemistä Hengen hedelmänä muuksi kuin sitä itsensähillitsemistä, jota voi kasvattaa ensimmäisen uskonkappaleen alueella. Mutta mitäköhän kolmannen uskonkappaleen itsensähillitseminen on? Kukaan ei taida lopulta tietää. Koska armo ja luonto eivät oikeasti kumoa toisiaan.

Yleiseen vanhurskauttamiseen en ole vielä tainnut vastata. Sanonpa vain sen, että tyhjä hauta julistaa tien Jumalan yhteyteen olevan auki. Kaikki on annettu anteeksi. Pöytä on katettu. Jokainen saa tulla. Olen pääsiäisaikana riemuiten lausunut jo moneen kertaan: Totisesti nousi!

Lopuksi sanon kertauksena ja ekumeenisena huomiona sen, että luterilaisuuden ongelma on siinä, että se on syvästi nominalistisen juridiikan hapattamaa. Jos on realisti, ajattelu on ontologisesti virittäytyneempää. Tämä selittää sen, miksi vanhojen kirkkojen edustajat eivät oikein ymmärrä sitä, mikä heidän pelastusopissaan on niin ongelmallista. Heillä ei ole samanlaista nominalismin jumalan perspektiiviä kuin luterilaisilla. Siksi he voivat hyvin elää rauhassa Jumalan kanssa ja uskoa asioita, jotka kuulostavat ihan hirveiltä nominalistin korvissa. Mutta uskokaa pois: He eivät ole paatuneita. He eivät ole lain orjuudessa. He eivät elä kahden jumalan kamppailussa. Heillä on terveempi käsitys Jumalasta. Siksi heillä voi olla syvä, yksinkertainen luottamus Jumalan rakkauteen ilman raskasta juridista systeemiä. Heidän toivonsa on kuollut ja ylösnoussut Kristus. Ei opillinen formulointi hänestä tai hänen työstään. Vaikka niillä onkin oma paikkansa.

Ja hei, vihdoin löytyi vastaus ikuisuuskysymykseeni! Ei tarvita rappioteoriaa: Irenaeus on tosi jees. Hänen liittoteologiansa on ok. Jos rappio iski ja vei kirkon harhaan, se tapahtui reilut tuhat vuotta myöhemmin kuin eräät rappioprotestantit ajattelevat. Ei heti apostolisen ajan jälkeen.

Olisikohan tämä tässä? Ei tämä tyhjentävä esitys ole, mutta yli kymmenen A4:sta fontilla 11 ja rivivälillä 1. Tässä riittää purtavaa. Minä olen joitain näitä juttuja märehtinyt varmaan jo kymmenisen vuotta. Kun palaset loksahtavat viimein kohdilleen, paluuta ei ole. Kun ymmärtää luterilaisuuden sidoksisuuden nominalismiin, se menettää mielekkyytensä; jos on nähnyt elämässään vain hiekkaa, mutta sitten näkee keitaan, on vaikea väittää, että vain hiekkaa olisi olemassa. Vaikka hiekan olemassaolo on hieno juttu. Kun perspektiivi on avautunut, sitä ei voi enää kaventaa ilman suurta vahinkoa sielulle. Ja voin jo nyt sanoa, että jos joku kommentoi päivitykseen raamattusitaateilla tai toteaa, miten ihmisjärki on vienyt minut pois puhtaasta Jumalan sanasta, niin sitä ei kannata tehdä. Vahvistat minua harhassani. Toimit juuri niin kuin oletan ihmisen toimivan nominalistisilla oletuksilla. Ehkä on parempi olla hiljaa, rukoilla ja toivoa, että Jumala johtaisi minut oikealle tielle. Siitä olisin syvästi kiitollinen.

Tämä oli viimeinen palanen lähtöni syistä. Kirjoitan vielä yhden päivityksen tulevaisuuden suunnitelmistani. Se voi aueta oikein vain silloin, jos sisäistää sen, mitä olen lähtöpalasissani sanonut. Mutta alkaa olla varmaan aika selvää, minne askeleeni suuntautuvat. Ex oriente lux.