maaliskuu 2022 – Palasia

Vanhurskauttava vedenpaisumus

On vierähtänyt jo kuukausi siitä, kun viimeksi kirjoitin vanhurskauttamisopin vanhatestamentillisesta tausta. Niinpä on jo aikakin jatkaa tätä projektia.

Sarjan edellisessä kirjoituksessa mainitsin, että hepreassa oikeudenmukaisuus (מִשְׁפָּט, mishpat) tarkoittaa sitä, että asiat ovat oikeassa järjestyksessä. Vanhurskaus (צֶדֶק, tsedeq) on jokseenkin synonyyminen käsite oikeudenmukaisuuden kanssa. Vielä aiemmin mainitsin blogillani, että 1500-luvun protestanttisen raamatuntulkinnan yksi keskeinen puute on yksipuolinen keskittyminen käsiteanalyysiin. Tämä johtaa siihen, että esimerkiksi tekstien väliset temaattiset ja rakenteelliset yhteydet jäävät huomaamatta. Nämä kaksi näköalaa huomioiden tahdon argumentoida, että vedenpaisumuksessa on kyse vanhurskauttamisesta.

Vedenpaisumuksen keskeiseksi motiiviksi kerrotaan se, että ihmiskunta oli tullut tavoiltaan turmeltuneeksi, niin että kaikki ihmisten ajatukset ja teot olivat kauttaaltaan pahoja. Erityisen raskauttavana seikkana mainitaan se, että Jumalan pojat olivat yhtyneet ihmisten tyttäriin ja niin oli syntynyt jättiläisiä. (1 Moos. 6:1–7) Vedenpaisumus oli Jumalan tapa päästä ongelmasta eroon: hän poisti pahuuden maan päältä tuhoamalla senaikaisen ihmis- ja eläinkunnan lukuun ottamatta Nooaa ja tämän perhettä sekä arkkiin menneitä eläimiä.

Vedenpaisumuksen teologisen merkityksen kannalta on olennaista kiinnittää huomio siihen, mitä luomiskertomus sanoo vedestä: Raamatun ensimmäisessä jakeessa meille kerrotaan, että Jumala loi taivaan ja maan. Heti sen jälkeen kuvataan tilannetta tyhjästä luomisen jälkeen: maa oli autio ja tyhjä, veden vallassa ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä (1 Moos. 1:2). Tästä tilanteesta alkaa vähittäinen luomakunnan järjestäminen. Veteen liittyen voidaan mainita, että Jumala erotti alhaalla olevat vedet ylhäällä olevista toisena päivänä (1 Moos. 1:6–7) ja kolmantena päivänä hän kokosi alhaalla olevat vedet yhteen niin, että maankamara tuli esiin (1 Moos. 1:9–10). Tämä tausta huomioiden käy selväksi, että vedenpaisumuskertomuksessa Jumalan veteen luomisessa liittämät järjestykset kumoutuvat: sekä ylhäällä että alhaalla olevat vedet yhtyvät jälleen toisiinsa, kun syvyyden lähteet puhkesivat ja taivaan ikkunat aukenivat ja vesi peittää koko maankamaran alleen (1 Moos. 7:11, 24). Maa peittyi veteen, ja niin on ikään kuin palattu luomiskertomuksen alkuun: maa on veden vallassa eikä pahuutta enää ole maan päällä.

Vedenpaisumuskertomuksessa on joitain muitakin yksityiskohtia, jotka luovat yhteyksiä luomiskertomukseen. 1 Moos. 8:2 kertoo meille, että Jumala ei unohtanut Nooaa ja arkissa olevia eläimiä vaan lopetti veden nousun panemalla tuulen puhaltamaan maan yli. Hepreaksi tuuli ja Henki ovat sama sana רוּחַ (ruah). Niinpä jakeessa on selkeä viittaus 1 Moos. 1:2:een, jossa Jumalan Henki liikkui vetten päällä. Kristillisestä näkökulmasta on helppoa nähdä myös yhteys Nooan lähettämän kyyhkysen ja Pyhän Hengen välillä: niin kuin Pyhä Henki liikkui alussa vetten päällä, niin Nooan lähettämä Pyhän Hengen symboli (Matt. 3:16; Mark. 1:10; Luuk. 3:22; Joh. 1:32) liikkui vetten päällä, kunnes maa tuli jälleen näkyviin eikä se enää palannut arkkiin (1 Moos. 8:8–12).

Yhteydet luomiskertomukseen käyvät vielä ilmeisemmiksi vedenpaisumuksen jälkeen. Kun Nooa Jumalan käskystä päästää eläimet vapaiksi arkista, Jumala sanoo: ”Niitä vilisköön maassa, ja ne olkoot hedelmälliset ja lisääntykööt maan päällä.” (1 Moos. 8:17). Tämä tuo mieleen 1 Moos. 1:20–21:n, jossa taivaalla ja vedessä eläviä eläimiä käsketään vilisemään. Ero on toki siinä, että 1 Moos. 8:n käsky koskee maaeläimiä. Mutta vieläkin selkeämpi yhtymäkohta liittyy ihmiseen. Tunnetusti Jumala käskee ihmistä olemaan hedelmällisiä, lisääntymään ja täyttämään maan sekä hallitsemaan luomakuntaa (1 Moos. 1:26, 28). Siksi on aivan ilmeistä, että 1 Moos. 9:1–2 tuo mieleen luomiskertomuksen:

Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa. Ja peljätkööt ja vaviskoot teitä kaikki eläimet maan päällä ja kaikki taivaan linnut ja kaikki, jotka maassa matelevat, ja kaikki meren kalat; ne olkoot teidän valtaanne annetut.

Näissä jakeissa Jumala asettaa ihmisen jälleen siihen tehtävään, jota varten tämä luotiin. Uuden maailman säännöt eivät tosin ole täysin identtisiä ensimmäisen maailman kanssa: ihmiselle annetaan esimerkiksi lupa syödä lihaa (1 Moos. 9:3). Temaattiset yhteydet vedenpaisumuskertomuksen ja luomiskertomuksen välillä ovat pienistä eroista huolimatta ihan ilmeisiä. On siksi selvää, että Ensimmäisen Mooseksen kirjan kirjoittaja tahtoo kuvata vedenpaisumuksen uutena luomisena, vaikka vesien väistyttyä tilanne ei lähdekään aivan ”nollasta” liikkeelle.

Kun muistetaan se, että hepreassa oikeus ja vanhurskaus liittyvät siihen, että asiat ovat järjestyksessä, silloin vedenpaisumuskertomus hahmottuu ”maailman vanhurskauttamisena”. Peittämällä luomakunnan vedellä, Jumala näet uudisti sen ja asetti sen jälleen järjestykseen (vrt. 1 Piet. 3:21). Koska maailmaa hallinnut pahuus poistui veden myötä, uudessa luomakunnassa vallitsi aluksi oikeudenmukaisuus ja vanhurskaus.

Heti vedenpaisumuksen väistyttyä tosin kertoja antaa ymmärtää, ettei pahuus ole poistunut lopullisesti maan päältä (1 Moos. 8:21) ja Jumala lupaa, ettei hän enää tulevaisuudessa antaisi vedenpaisumuksen kohdata luomakuntaa (1 Moos. 9:11). Itse asiassa loppu Raamattu kuvaakin sitä, kuinka Jumala pyrkii ensin hillitsemään pahuuden leviämistä muun muassa vuotuisen suuren sovintopäivän avulla (ks. tämä) ja kuinka lopulta Kristus tuo omalla uhrillaan iankaikkisen vanhurskauden ja oikeudenmukaisuuden (ks. tämä). Vedenpaisumuskertomus on kuitenkin havainnollistava esimerkki siitä, mitä oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden toteuttaminen tarkoittaa käytännössä: siinä ei ole niinkään kyse juridisten sääntöjen täyttämisestä kuin asioiden pistämisestä konkreettisesti järjestykseen.

Hiljaiset hierarkit ja protestanttinen mielenlaatu

Kenties ensi viikolla palaan kirjoittamaan jälleen vanhurskauttamisesta, mutta vielä tekee mieli kirjoittaa hieman Ukrainan sotaan liittyen. Se on nyt niin paljon mielessä.

Viime viikkoina minulle yksi kovin vaikea asia on ollut joidenkin ortodoksikirkkojen johtajien syvä hiljaisuus Ukrainan sodan edessä. Kirkkojen vaikenemisen vaikuttaa selittävän se, että ne ovat tavalla tai toisella riippuvaisia Venäjän kirkosta. Koska Venäjän kirkko on suunnattoman vaikutusvaltainen ortodoksisessa maailmassa, tuntuu siltä kuin ortodoksisuus olisi sen johdon panttivankina. Ja tulee vähän toivoton olo: miten ortodoksisuus pääsisi siihen, että Kristuksen rakkaus voisi ylittää hengettömiin motiiveihin perustuvat klikit? Joku varmaan sanoisi, että paavius olisi vastaus, mutta minuun vastaus ei uppoa. Paaviuden hedelmät ovat karmeat.

On varjelevaa tuntea kirkkohistoriaa. Kun vertaan nykyistä tilannetta esimerkiksi areiolaiskiistojen tai ikonoklasmin aikakausiin, nykytilanne ei näytä ihan niin toivottamalta; kirkon historiassa on lukuisia aikakausia, jolloin on näyttänyt mahdottomalta, että kirkko mitenkään selviäisi. Mutta silti aina on osoittanut todeksi Jumalan lupaus, etteivät tuonelan portit voita kirkkoa (Matt. 16:18). Lopulta minua vaivaavissa synkissä ajatuksissa on kyse luottamuksen puutteesta Jumalan varjelukseen. Eikä se nyt ole niin kauhean yllättävää, että vanhan STLK:laisen on vaikea uskoa kirkon säilymiseen. Meillähän oli koko ajan sellainen meininki, että oikein opettava kirkko on kuoleman kielissä eikä sen jatkuvuus ole mitenkään taattua, vaikka samalla ajateltiin, että maailmanloppuun asti olisi sydämessään oikein uskovia.

Jumala lupaa vaikuttavansa kaiken niiden parhaaksi, jotka häntä rakastavat (Room. 8:28). Niinpä yritän muistuttaa itseäni siitä, että nykyisen sodan kauheudetkin Jumala voi jotenkin kääntää sielujen parhaaksi. Tässä vaiheessa on tietysti vaikea nähdä tai sanoa, mitä Jumala saa aikaiseksi. Toivon rajallisessa ymmärryksessäni kuitenkin, että Ukrainan ortodoksit voisivat yhdistyä ja että Venäjän ortodoksinen kirkko laitettaisiin kuriin muun muassa tuomitsemalla Russkij mir -ideologia yleisortodoksisesti harhaopiksi. Tällä tavoin kirkon katolinen luonne pääsisi paremmin esille, ja kirkko voisi todistaa paremmin Kristuksen koko maailmaa syleilevästä ja etniset rajat ylittävästä rakkaudesta.

Sota – suurin rikos

Ukrainan sota on vellonut viime aikoina mielessäni. Uutisia on tullut seurattua aivan liikaa. Ei mitenkään hyvä juttu paastokilvoitusta ajatellen.

Aluksi Venäjän hyökkäys herätti aggressioita. Erityisen pettynyt olen vieläkin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Arvostus sitä koskaan ei ole ollut koskaan näin alhaalla, vaikka heidän tunkeutumisensa Aleksandrian patriarkaatin alueelle jo osoitti, että kyseisen kirkon johdon toimintatavat eivät ole kristillisiä.

Tavallisia venäläisiä kohtaan koen suurta surua ja sääliä. Eipä heillä ole kauheasti vaikutusmahdollisuuksia. Olen pohtinut sitäkin, miten sota välttämättä johtaa vastapuolen epäinhimillistämiseen; on vaikea olla tuntematta jonkin sortin mielihyvää yhä enenevästä kaatuneiden venäläissotilaiden määrästä – siis ihmisten, jotka Jumala loi kuvaksensa. Kun tosin näkee kuvia parikymppisistä henkensä menettäneistä sotilaista, tajuaa, että ihmisiä hekin ovat. Erityisesti Putinin suhteen on ollut tarpeen muistuttaa itseäni apostoli Paavalin sanoista:

Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa – –
Ef. 6:12

Minua on puhutellut viime aikoina eräs teksti pyhältä Sofroni Athosvuorelaiselta (1896–1993). Päätän kirjoitukseni hänen sanoihinsa toiseen maailmansotaan liittyen:

For me, the period of war coincided with the time I lived on Mt. Athos. My dwelling was a cave in the ridges of a steep, almost hanging cliff, which was beaten day and night by sea waves; and I could feel their blows as I lay on my less than soft bed.
During those terrible days, all of Europe rested from steamships, ferryboats and caiques, and I had more silence possibly than during peacetime. O, this was a time of increased prayer for the world and throughout the world, especially for Russia.
I had heard a number of times that the fascists intended to finish Russia off. Their officers did not hide their genocidal plans: to give away the conquered territory to the soldiers who fought on the “eastern” (for the Germans) front, leaving of the Russians around thirty million laborers on the earth without the right to education; because they did not consider Russians to be humans (unter-menschen), but beasts of burden.
To our great happiness, “God did not allow the Germans to eat them!”
Thirty years have passed but peace has not yet been attained, the darkness has not been dispersed, and the light of love is not yet brightly illumining the earth. In those nightmarish years I prayed long hours, especially at night. I wept in my prayers “for peace to the whole world”, especially for Russia, for the Russian people, who were being threatened with nearly total destruction.
The history of mankind is filled with all kinds of crimes, but there is no greater crime than war, especially in our times, “world wars”, when all people are in one way or another drawn into “fratricide”. Today one “rejoices” that hundreds of thousands are killed, and even millions “on one side”; tomorrow the victims rejoice that revenge has been gotten over the murderers. And thus the entire world is enveloped in hellish hatred, the Holy Spirit abandons people’s souls, and despair takes hold of their hearts…
https://orthochristian.com/125999.html

P.S. Saatuani kirjoitukseni valmiiksi huomasin, että suuri joukko maineikkaita ortodoksiteologeja on tuominnut teologisin perustein Venäjän patriarkan toiminnan Ukrainan sodan suhteen. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän julkilausuman!

P.P.S. Törmäsinpä vielä mainioon videoon ROCORiin kuuluvalta nunnalta. Se kannattaa ehdottomasti katsoa!

Skolastinen Palamas, Jumalan vapaus ja energiat

Ensi sunnuntai on toinen paastonajan sunnuntai, joka ortodokseille on pyhän Gregorios Palamaksen (1296–1359) sunnuntai. Palamas oli Thessalonikan arkkipiispaksi noussut athoslainen munkki, joka tunnetaan erityisesti opetuksestaan Jumalan olemukseen ja energioihin liittyen. 1900-luvun uuspatristisessa ortodoksisuudessa (ks. tämä ja tämä) Palamas nousi suureen suosioon. Hänen teologiansa asetettiin vastakkain läntisen teologian kanssa. Palamaksen teologian väitettiin olevan mystistä ja kokemuksellista, läntisen teologian rationalistista ja skolastista.

Olen vasta lukenut aivan uunituoreen väitöskirjan (Tikhon Alexander Pino: Being and Naming God: Essence and Energies in St. Gregory Palamas), joka käsittelee olemusta ja energioita Palamaksen ajattelussa. Teos tulee osoittaneeksi vakuuttavasti, että uuspatristinen vastakkainasettelu on ihan höpöhöpöä; Palamas tekee hyvin pikkutarkkoja – ehkä skolastisiakin– huomioita opettaessaan olemus–energia -jaotteluun liittyvistä kysymyksistä. Ajattelin tulevan sunnuntain kunniaksi käsitellä paria erittelyä, jotka hän tekee taatakseen Jumalan vapauden.

Julkaisin vajaat neljä vuotta sitten alkuperäiset palaseni. Viimeisessä niistä kirjoitin Palamaksen olemus–energia -jaottelusta seuraavasti:

Tulee mieleen vielä se, että vierastin pitkään Gregorios Palamaksen erottelua Jumalan olemuksen ja armovoimien välillä. Palamashan sanoo jotenkin niin, että Jumala on olemuksessaan, ”itsessään”, salattu. Hän pysyy aina mysteerinä. Tämä on tosi tärkeä asia. Ihmistä muistutetaan siitä, että Luojan ja luodun maailman välillä on luovuttamaton ja ylittämätön ero. Järjellä on rajansa. Voisi ehkä luulla, että Jumala jäisi etäiseksi. Jumala on poissa. Staattinen olento. Ei mitään kontaktia. Mutta ei niin. Jumala on samanaikaisesti tuntematon ja ilmoitettu. Hän on ilmoitettu, koska hän läpäisee koko todellisuuden armovoimissaan. Aina, kun olemme osallisia jostain hyvästä, olemme osallisia Jumalasta hänen armovoimissaan. Tästä aukeaa se, miten luodun kauneutta katsoessamme näemme Jumalan kauneuden, jne. Jumala on samaan aikaan poissa ja läsnä. Tuntematon ja tunnettu. Partisipoimaton ja partisipoitava. Olemus ja armovoimat -jaottelu suojelee panteismilta, mutta saa ymmärtämään, kuinka äärimmäisen syvällisesti hän on luomakunnassaan. Jaottelu myös ratkaisee tomistisen jumalakäsityksen ongelman ja ”vapauttaa Jumalan” kestävällä tavalla. Nominalismiin ei tarvitse mennä: Jumala on vapaa armovoimissaan, mutta ei mielivaltainen. Tämä on nyt sitä todellista, vanhanaikaista realismia 1300-luvun tyyliin sanoitettuna.

Luettuani väitöskirjan Palamaksesta en enää puhuisi energioista armovoimina, koska energia on paljon laajempi käsite. Lyhyesti ja hieman yksinkertaistaen voisi sanoa, että energiat ovat Jumalan ominaisuuksia. Niistä puhutaan energioina, koska ne ovat hänessä täysin aktuaalisia. Havainnollistan esimerkillä: Huippupianistilla on kyky soittaa loistavasti pianoa. Vaikka hän ei parhaillaan soittaisikaan instrumenttiaan, hänellä on koko ajan aktuaalinen kyky tehdä niin. Kun hän sitten soittaa, hän tuo ilmi tai manifestoi kykyään. Kun hän käyttää kykyään, muut voivat siitä ymmärtää, että hänellä on tuollainen suuri lahja. No, rinnastus Jumalaan ei ole täydellinen, koska huippupianistiksi tuleminen vaatii paljon harjoittelua, mutta Jumalalla on kaikki ominaisuutensa iankaikkisesti aktuaalisina. Eivätkä Jumalan ”kyvyt” myöskään taannu tai heikkene, jos hän ei käytä niitä suhteessa luomakuntaansa.

Jos Jumalan kyvyt eivät olisi täysin aktuaalisia, jonkin ulkopuolisen pitäisi aktivoida hänessä jotain, että hän voisi olla täysin aktiivinen energioissaan. Tällöin Jumalan täydellisyys olisi riippuvaista jostakin hänen itsensä ulkopuolisesta, ja näin ollen hän ei enää olisi kaiken hyvän lähde. Koska Jumalalla on kuitenkin ominaisuutensa täysin aktuaalisina, hän ei tarvitse luomakuntaansa saavuttaakseen mitään, mitä häneltä puuttuisi. Jumalan energioiden aktuaalisuus näin ollen omalta osaltaan takaa sen, että maailmamme voi olla vapaasti luotu.

Jumalan ominaisuuksien aktuaalisuuden tunnustaminen, ei ole sinällään mitään mullistavaa; esimerkiksi yllä olevassa lainauksessa mainitsemani tomistit ajattelevat Jumalan ominaisuuksien olevan myös täysin aktuaalisina. Erona heidän ja Palamaksen välillä on se, että tomistit samaistavat Jumalan olemuksen ja ominaisuudet. Heidän mukaansa Jumalassa ei ole eroa hänen eri ominaisuuksien välillä, vaan ero on meidän silmissämme. Tästä seuraa keskeinen teologinen ongelma, jota käsittelinkin jo viidennessä palasessani nominalismista.

Nominalismia käsittelevässä palasessani väitän, että tomismissa Jumala joutuu oman olemuksensa vangiksi, koska tomistit samaistavat Jumalan olemuksen, tahdon ja toiminnan. Tästä kombosta seuraa muun muassa se, että maailman luominen oli välttämätöntä; koska Jumalan olemus on välttämättä sellainen kuin se on, hänen tahtonsa on välttämättä sellainen kuin se on ja niinpä hänen tahtomansa maailman luominen on välttämätön. Näin kristityt eivät ole kuitenkaan koskaan uskoneet. Eivätkä tomistitkaan ole olleet johdonmukaisia, koska hekään eivät halua pitää luotua välttämättömänä jumalakäsityksestään huolimatta.

Palamaksen ratkaisu ”toimistiseen ongelmaan” on se, ettei hän samaista Jumalan olemusta, tahtoa ja toimintaa. Jumalan olemus liittyy energioita, jotka ovat siitä peräisin, mutta eivät samaistu siihen. Ja Jumalan tahto on yksi hänen energioistaan. Koska olemus ja energioiden välillä on ero, olemus ei sanele, miten Jumalan täytyy toimia. Niinpä jää tilaa vapaudelle. Sovellettuna luomiseen tämä tarkoittaa sitä, että Jumalalla oli aktuaalisena kyky luoda jo ennen maailman luomista, mutta tuon kyvyn käyttäminen ei ollut hänen olemuksensa sanelemaa. Hänellä oli aito vapaus olla myös käyttämättä kykyään, mutta rakkaudessaan hän päätti käyttää tai manifestoida ominaisuuttaan.

Palamaksen tekemistä pikkutarkoista erotteluista voisi sanoa paljon lisää. Koska olin aiemmin viitannut siihen, että olemuksen ja energioiden erotteleminen suojelee Jumalan vapautta, päätin tänään syventyä tähän aiheeseen. Ehkä ensi vuonna kirjoitan jostain toisesta yksittäisestä kysymyksestä tai omista kokemuksistani Palamakseen liittyen. Tällä erää haluan kuitenkin vain toivottaa voimia paastokilvoitukseen ja hyvää Gregorios Palamaksen sunnuntaita!

Oikean uskon valo, kirkon tuki ja opettaja, | erakkojen kaunistus, teologien voittamaton puolustaja, | ihmeitätekevä Gregorios, Tessalonikan kunnia, armon saarnaaja, || alati rukoile pelastusta sieluillemme.
Gregorioksen Palamaksen tropari

Juridinen kehikko ja kielimuuri

Jäin viikko sitten suusta kiinni erään vanhan luterilaisen tuttavani kanssa. En ollut nähnyt häntä aikoihin, ja ajauduimme puhumaan ortodoksisuudesta ja luterilaisuudesta. Hän oli siinä käsityksessä, että olin jättänyt luterilaisuuden myöhäiskeskiaikaan liittyvän älyllisen löydön takia. Minä korjasin häntä ja sanoin, että syyt lähdölleni eivät suinkaan kavennu vain älylliseen löytöön. Taustalla on paljon muutakin. Nostin esille kaikkein keskeisimmän syyn: ortodoksinen ymmärrys ja kokemus Jumalasta on paljon armollisempi. Tätä väitettä tuttavani oli vaikea ymmärtää. Ja vaikka yritinkin selittää asiaa, emme oikein löytäneet toisiamme.

Yritin avata jumalakäsityksen eroa puhumalla muun muassa ”forenssisesta kehikosta”, joka rajaa luterilaisuudessa Jumalan pelastavaa rakkautta. Selitin käyttämääni ilmaisua kertomalla, että luterilaisuudessa Jumalan armo toimii aina lain täyttämisen ehdoilla: Jumala lahjoittaa pelastavan rakkautensa meille vain silloin, kun hän näkee meidän täyttäneen lain. Siksi tarvitaan Kristus, joka on täyttänyt lain puolestamme. Tuttuni ei ollenkaan ymmärtänyt, mikä tässä oli ongelmana Jumalan rakkaudellisuuden näkökulmasta. Yritin asettaa luterilaista käsitystä vastaan ortodoksisen näkemyksen. Puhuin siitä, ettei meillä ole tuollaista juridista asetelmaa. Sen sijaan ortodoksisuudessa opetetaan, että Kristus on itsessään yhdistänyt ihmisyyden ja jumaluuden, jotta me voisimme päästä hänen kauttaan uudelleen osallisiksi jumalallisesta elämästä. Tähän tutullani ei ollut mitään kielteistä sanottavaa. Niinpä koin, että lopulta jäi vähän ilmaan, missä eromme oikein ovat, vaikka minusta on ihan hirveän suuri merkitys sille, onko Jumalan rakkaus ensisijainen joihinkin juridisiin vaatimuksiin nähden.

Keskustelusta jäi ristiriitainen tunne ehkäpä varsinkin sen takia, että olin muutama viikko aiemmin puhunut sekä ortodoksisen että roomalaiskatolisen papin kanssa ihan samasta asiasta. Heille puhe ”forenssisesta kehikosta” oli täysin ymmärrettävää, ja hekin ajattelivat, että ortodoksisuudessa/roomalaiskatolilaisuudessa Jumalan rakkaus on paljon vahvemmin uskon lähtökohta kuin luterilaisuudessa. Ja tämä on tietysti luterilaisille ihan pöyristyttävä ajatus, eivätkä he voi omista lähtökohdistaan käsin ymmärtää sitä.

Kotimatkalla luterilaisen tuttuni tapaamisen jälkeen aloin pohtia, mitä olisi kannattanut sanoa; miten olisin voinut tuoda ymmärrettävästi keskeisiä eroja esille? Olisikohan ollut hyvä idea sanoa, etteivät ortodoksit usko Kristuksen forenssisen vanhurskauden hyväksi lukemiseen? Ortodoksit eivät nimittäin ajattele, että Jumala voi ottaa armonsa yhteyteen vain silloin, kun ensin täytämme lain täydellisesti (vieraan vanhurskauden varassa). Siksi meillä ei samanlaista tarvetta pelastusvarmuudelle kuin luterilaisilla – tähän itse asiassa viittasin tapaamisessamme. Ortodokseille Jumalan rakkaus on ehdottomampaa: heti kuin syntinen kääntyy Jumalan puoleen katuen, Jumala on valmiina rientämään vastaan, antamaan anteeksi ja kietomaan armoonsa. En osannut sanoa tätä selkeästi tapaamisessamme, ja siksi kielimuuri jäi erottamaan meitä. Jäi myös harmittamaan, etten tullut painottaneeksi, ettei ortodokseilla teot hahmotu ansioina, joilla yritettäisiin kelvata Jumalalle. Hänen jostain sanoistaan paistoi vähän läpi tällainen oletus. Meille teoissa on kyse ennemminkin siitä, että katumuksen kautta pyritään suuntautumaan kohti Jumalaa. Ja heti, kun hän näkee meidän edes kompuroiden pyrkivän häntä kohti, hän kiiruhtaa armahtamaan meitä.

Tapaaminen oli minulle tärkeä muistutus siitä, miten vaikeaa hengellisistä asioista on puhua. Kun olen viime kuukaudet yrittänyt selittää täällä Raamattua ilman, että olen saanut oikein minkäänlaista palautetta, minulta on päässyt ehkä unohtumaan se, kuinka erot lähtökohdissa vaikuttavat siihen, miten sanat kuullaan. Toivottavasti en ole ollut vain kylvämässä lisää väärinymmärryksiä.

Herra, minun elämäni valtias – – estä minusta turhanpuhumisen henki!