Temppelin vanhurskauttaminen

Kristus nousi kuolleista!

Olen useassa kirjoituksessani väittänyt, että heprealaisen oikeuskäsityksen keskiössä on oikean järjestyksen palauttaminen. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että tällä on merkitystä vanhurskauttamisen luonteen ymmärtämiselle, koska Vanha testamentti käyttää sanoja vanhurskaus (צֶדֶק, tsedeq) ja oikeus (מִשְׁפָּט, mishpat) synonyymisesti. Ymmärrän toki, että mahdollisia luterilaisia lukijoita nämä yhteydet eivät välttämättä hetkauta, koska luterilaisessa perinteessä painotetaan sitä, että pitäydytään siihen, mitä ”Raamattu sanoo suoraan”. No, huomioidakseni tämän painotuksen jaan kanssanne tällä viikolla yhden Raamatun jakeen, joka osoittaa, ettei vanhurskauttaminen ole vain oikeussaliin kuuluva termi.

Danielin kirjan kahdeksannessa luvussa kuvataan näky, jossa yhdestä vuohipukin neljästä sarvesta puhkeaa pieni sarvi, joka kukistaa Jerusalemin pyhäkön ja lakkauttaa päivittäisen uhrin. (j. 5–12) Tuhotyön seurauksena enkeli kysyy toiselta enkeliltä, kuinka kauan päivittäinen uhri olisi poissa, jumalattomuus vallitsisi ja pyhäkkö sekä sen palvelus olisi tallattu maahan. (j. 13) Tämä vastaa:

Kahtatuhatta kolmeasataa iltaa ja aamua; sitten pyhäkkö asetetaan jälleen oikeuteensa.

j. 14

Suomalaiset raamatunkäännökset kääntävät jakeen melko vapaasti. Kirjaimellisesti kääntäen jakeessa sanotaan, että pyhäkkö vanhurskautetaan (נִצְדַּ֖ק קֹֽדֶשׁ, nitsedaq qodesh). Muoto נִצְדַּ֖ק tulee verbistä צָדַק (tsadaq), joka tarkoittaa ”vanhurskauttaa”. Kyseisestä verbiä käytetään Vanhassa testamentissa aina vanhurskauttamisesta. Se esiintyy esimerkiksi Jes. 53:n Herran kärsivän palvelijan kuvauksessa, kun hänestä sanotaan, että ”hän, minun vanhurskas palvelijani, vanhurskauttaa (יַצְדִּ֥יק, jatsediq) monet, sälyttäen päällensä heidän pahat tekonsa” (j. 11)

Dan. 8:14:n valossa on mahdotonta kieltää, ettei vanhurskauttaminen voisi tarkoittaa oikean järjestyksen palauttamista. Siitähän päivittäisen uhrin palauttamisessa, temppelin uudelleen rakentamisessa ja jumalattomuuden poistamisessa on kyse. Danielin kirjan kohta entisestään alleviivaa oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden synonyymistä merkitystä. Jakeen myötä käy ilmeiseksi myös se, että suurena sovintopäivänä tapahtunut temppelin puhdistaminen (ks. tämä) oli sen vanhurskauttaminen; koska synti on vuoden aikana saastuttanut temppeliä, se palautetaan takaisin alkuperäiseen puhtauteensa – vanhurskauteen tai oikeudenmukaiseen järjestykseen! – uhrien verellä. Vain silloin, kun temppeli on vanhurskas, Jumala voi asua siinä ja täten olla erityisellä tavalla läsnä kansansa keskellä. Tällä ajatuksella on tietysti ihan ilmeisiä yhtymäkohtia Uuden testamentin opetukseen, jonka mukaan kristityt vanhurskautetaan ja sitten he puhdistettuina (Ef. 5:26) ja Pyhälle Hengelle omistettuna temppelinä (1 Kor. 3:16) saavat Jumalan Hengen asumaan sisimpäänsä. (Gal. 4:6) Näistä ja muista vastaavista yhteyksistä lisää tulevissa kirjoituksissa!

Oikeuden ja vanhurskauden raamatullinen luonne

Luterilainen pelastusoppi rakentuu aivan tietynlaiselle oikeuskäsitykselle, joka keskittyy lakien pitämiseen ja rikkomiseen. Vanhurskauttamisoppia ajatellen keskeistä luterilaisuudelle on se, että koska ihminen on rikkonut Jumalan lain, hän on ansainnut lain määräämän rangaistuksen: iankaikkisen kadotuksen. Rangaistus hahmotetaan kostona, jonka täytyy seurata lain rikkomisesta. Tunnustuskirjat tosissaan ottavat luterilaiset olettavat, että tällainen rangaistuskäsitys on raamatullinen. Siksi kun he lukevat esimerkiksi apostoli Paavalin opetusta vanhurskauttamisesta, heidän Raamatun luentaansa värittää aivan tietynlainen oikeus- ja rangaistuskäsitys. Olen kuitenkin jo aiemmin antanut ymmärtää, että Vanhan testamentin oikeuskäsitys ei painotu luterilaisittain (ja tällä on tietysti myös vaikutuksia vanhurskauttamisoppiin). Tahdon tässä kirjoituksessani lyhyesti hahmotella raamatullista oikeuskäsitystä.

Sanon aluksi, ettei periaatteellinen suhde rankaisemiseen ole Vanhalle testamentille täysin vieras. Mooseksen laissa esimerkiksi sanotaan, että lähimmäiselle vamman tuottanutta pitää rangaista tuotetun vamman mukaisesti (ks. esim. 2 Moos. 24:19–20). Näissä tapauksissa rangaistus hahmottuu kostona, koska se, jota vastaan on rikottu, ei suoranaisesti hyödy siitä, että rikollista rangaistaan tekemänsä rikkeen mukaisesti. Mutta Vanhan testamentin oikeuskäsitys ei kuitenkaan painotu kostoa korostavaan näkökulmaan. Vanhalle testamentille ominaisin oikeuskäsitys piirtyy esille profeettojen kirjoituksissa (esim. Jes. 1:7; Jer. 22:3; Aam. 5:24) ja myös Mooseksen laissa, josta valtaosa yhteisöä koskevasta lainsäädännöstä keskittyy siihen, kuinka toiselle pitää korvata tuotettu vahinko (ks. esim. 2 Moos. 22:1–15; 3 Moos. 6:2–5; 4 Moos. 5:6–7). Korvaamiseen keskittyvän oikeuskäsityksen keskiössä ei ole periaatteellinen kostaminen vaan rikoksen kohteelle hänen omansa palauttaminen. Oikeuden kautta palautetaan ”vinoon mennyt tilanne” takaisin kohdilleen. Lisäksi Mooseksen lainsäädäntö huomio yhteiskunnan rakenteisiin liittyvän oikeudenmukaisuuden; esimerkiksi riemuvuosi ehkäisi periytyvää köyhyyttä (ks. 3 Moos. 25:8–13).

Kaikki nämä oikeuden merkitykset sisältyvät jo aiemmissa kirjoituksissani mainitsemaani sanaan מִשְׁפָּט (mishpat), jota käytetään synonyymisesti sanan vanhurskaus (צֶדֶק, tsedeq) kanssa (ks. esim. 1 Kun. 10:9; 1 Aik. 18:14; Ps. 89:14; 97:2; Aam. 5:24; Jes. 16:5; 32:1). Raamatussa oikeus on siis kokonaisvaltaista asioiden järjestyksessä olemista. Jos oikeutta vastaan on rikottu, silloin oikeuden tekeminen tarkoittaa sitä, että epäoikeudenmukainen tilanne palautetaan Jumalan tahdon mukaiseen tilaan kostolla, korvaamalla vahinko tai sortavia rakenteita purkamalla. Näin kokonaisvaltaisella oikeuskäsityksellä on luonnollisesti vaikutuksia vanhurskauttamisoppiin. Pohdin näitä vaikutuksia myöhemmissä kirjoituksissani, jos Jumala suo.

Vanhurskauttava vedenpaisumus

On vierähtänyt jo kuukausi siitä, kun viimeksi kirjoitin vanhurskauttamisopin vanhatestamentillisesta tausta. Niinpä on jo aikakin jatkaa tätä projektia.

Sarjan edellisessä kirjoituksessa mainitsin, että hepreassa oikeudenmukaisuus (מִשְׁפָּט, mishpat) tarkoittaa sitä, että asiat ovat oikeassa järjestyksessä. Vanhurskaus (צֶדֶק, tsedeq) on jokseenkin synonyyminen käsite oikeudenmukaisuuden kanssa. Vielä aiemmin mainitsin blogillani, että 1500-luvun protestanttisen raamatuntulkinnan yksi keskeinen puute on yksipuolinen keskittyminen käsiteanalyysiin. Tämä johtaa siihen, että esimerkiksi tekstien väliset temaattiset ja rakenteelliset yhteydet jäävät huomaamatta. Nämä kaksi näköalaa huomioiden tahdon argumentoida, että vedenpaisumuksessa on kyse vanhurskauttamisesta.

Vedenpaisumuksen keskeiseksi motiiviksi kerrotaan se, että ihmiskunta oli tullut tavoiltaan turmeltuneeksi, niin että kaikki ihmisten ajatukset ja teot olivat kauttaaltaan pahoja. Erityisen raskauttavana seikkana mainitaan se, että Jumalan pojat olivat yhtyneet ihmisten tyttäriin ja niin oli syntynyt jättiläisiä. (1 Moos. 6:1–7) Vedenpaisumus oli Jumalan tapa päästä ongelmasta eroon: hän poisti pahuuden maan päältä tuhoamalla senaikaisen ihmis- ja eläinkunnan lukuun ottamatta Nooaa ja tämän perhettä sekä arkkiin menneitä eläimiä.

Vedenpaisumuksen teologisen merkityksen kannalta on olennaista kiinnittää huomio siihen, mitä luomiskertomus sanoo vedestä: Raamatun ensimmäisessä jakeessa meille kerrotaan, että Jumala loi taivaan ja maan. Heti sen jälkeen kuvataan tilannetta tyhjästä luomisen jälkeen: maa oli autio ja tyhjä, veden vallassa ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä (1 Moos. 1:2). Tästä tilanteesta alkaa vähittäinen luomakunnan järjestäminen. Veteen liittyen voidaan mainita, että Jumala erotti alhaalla olevat vedet ylhäällä olevista toisena päivänä (1 Moos. 1:6–7) ja kolmantena päivänä hän kokosi alhaalla olevat vedet yhteen niin, että maankamara tuli esiin (1 Moos. 1:9–10). Tämä tausta huomioiden käy selväksi, että vedenpaisumuskertomuksessa Jumalan veteen luomisessa liittämät järjestykset kumoutuvat: sekä ylhäällä että alhaalla olevat vedet yhtyvät jälleen toisiinsa, kun syvyyden lähteet puhkesivat ja taivaan ikkunat aukenivat ja vesi peittää koko maankamaran alleen (1 Moos. 7:11, 24). Maa peittyi veteen, ja niin on ikään kuin palattu luomiskertomuksen alkuun: maa on veden vallassa eikä pahuutta enää ole maan päällä.

Vedenpaisumuskertomuksessa on joitain muitakin yksityiskohtia, jotka luovat yhteyksiä luomiskertomukseen. 1 Moos. 8:2 kertoo meille, että Jumala ei unohtanut Nooaa ja arkissa olevia eläimiä vaan lopetti veden nousun panemalla tuulen puhaltamaan maan yli. Hepreaksi tuuli ja Henki ovat sama sana רוּחַ (ruah). Niinpä jakeessa on selkeä viittaus 1 Moos. 1:2:een, jossa Jumalan Henki liikkui vetten päällä. Kristillisestä näkökulmasta on helppoa nähdä myös yhteys Nooan lähettämän kyyhkysen ja Pyhän Hengen välillä: niin kuin Pyhä Henki liikkui alussa vetten päällä, niin Nooan lähettämä Pyhän Hengen symboli (Matt. 3:16; Mark. 1:10; Luuk. 3:22; Joh. 1:32) liikkui vetten päällä, kunnes maa tuli jälleen näkyviin eikä se enää palannut arkkiin (1 Moos. 8:8–12).

Yhteydet luomiskertomukseen käyvät vielä ilmeisemmiksi vedenpaisumuksen jälkeen. Kun Nooa Jumalan käskystä päästää eläimet vapaiksi arkista, Jumala sanoo: ”Niitä vilisköön maassa, ja ne olkoot hedelmälliset ja lisääntykööt maan päällä.” (1 Moos. 8:17). Tämä tuo mieleen 1 Moos. 1:20–21:n, jossa taivaalla ja vedessä eläviä eläimiä käsketään vilisemään. Ero on toki siinä, että 1 Moos. 8:n käsky koskee maaeläimiä. Mutta vieläkin selkeämpi yhtymäkohta liittyy ihmiseen. Tunnetusti Jumala käskee ihmistä olemaan hedelmällisiä, lisääntymään ja täyttämään maan sekä hallitsemaan luomakuntaa (1 Moos. 1:26, 28). Siksi on aivan ilmeistä, että 1 Moos. 9:1–2 tuo mieleen luomiskertomuksen:

Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa. Ja peljätkööt ja vaviskoot teitä kaikki eläimet maan päällä ja kaikki taivaan linnut ja kaikki, jotka maassa matelevat, ja kaikki meren kalat; ne olkoot teidän valtaanne annetut.

Näissä jakeissa Jumala asettaa ihmisen jälleen siihen tehtävään, jota varten tämä luotiin. Uuden maailman säännöt eivät tosin ole täysin identtisiä ensimmäisen maailman kanssa: ihmiselle annetaan esimerkiksi lupa syödä lihaa (1 Moos. 9:3). Temaattiset yhteydet vedenpaisumuskertomuksen ja luomiskertomuksen välillä ovat pienistä eroista huolimatta ihan ilmeisiä. On siksi selvää, että Ensimmäisen Mooseksen kirjan kirjoittaja tahtoo kuvata vedenpaisumuksen uutena luomisena, vaikka vesien väistyttyä tilanne ei lähdekään aivan ”nollasta” liikkeelle.

Kun muistetaan se, että hepreassa oikeus ja vanhurskaus liittyvät siihen, että asiat ovat järjestyksessä, silloin vedenpaisumuskertomus hahmottuu ”maailman vanhurskauttamisena”. Peittämällä luomakunnan vedellä, Jumala näet uudisti sen ja asetti sen jälleen järjestykseen (vrt. 1 Piet. 3:21). Koska maailmaa hallinnut pahuus poistui veden myötä, uudessa luomakunnassa vallitsi aluksi oikeudenmukaisuus ja vanhurskaus.

Heti vedenpaisumuksen väistyttyä tosin kertoja antaa ymmärtää, ettei pahuus ole poistunut lopullisesti maan päältä (1 Moos. 8:21) ja Jumala lupaa, ettei hän enää tulevaisuudessa antaisi vedenpaisumuksen kohdata luomakuntaa (1 Moos. 9:11). Itse asiassa loppu Raamattu kuvaakin sitä, kuinka Jumala pyrkii ensin hillitsemään pahuuden leviämistä muun muassa vuotuisen suuren sovintopäivän avulla (ks. tämä) ja kuinka lopulta Kristus tuo omalla uhrillaan iankaikkisen vanhurskauden ja oikeudenmukaisuuden (ks. tämä). Vedenpaisumuskertomus on kuitenkin havainnollistava esimerkki siitä, mitä oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden toteuttaminen tarkoittaa käytännössä: siinä ei ole niinkään kyse juridisten sääntöjen täyttämisestä kuin asioiden pistämisestä konkreettisesti järjestykseen.

Kohti raamatullista vanhurskautta

Lupasin jo melkein pari kuukautta sitten, että käyn alkuvuodesta läpi vanhurskauttamiseen liittyviä teemoja. Olen nyt julkaissut kuusi kirjoitusta, joissa en ole tainnut sanoa suoranaisesti sanaakaan vanhurskauttamisesta. Ymmärrän, jos joku ihmettelee: missä vanhurskauttamisen käsittely viipyy? Taidan olla selityksen velkaa.

En ole vielä omistanut kirjoitusta vanhurskauttamiselle, koska ajattelen vanhurskauttamisen oikean ymmärtämisen vaativan taustoitusta. Käymällä syntiinlankeemuksen seurauksia läpi olen pyrkinyt kuvaamaan vanhurskauttamisopin kontekstia. Vanhurskauttamisopin kannalta syntiinlankeemuksen rangaistukset ovat merkityksellistä siksi, että niistä puuttuu täysin äärettömän juridisluontoisen syntivelan ajatus. Ihminen kyllä joutuu eroon Jumalan yhteydestä, karkotetuksi paratiisista ja monenlaisten vitsausten alaiseksi. Missään kertomus ei kuitenkaan anna ymmärtää, että meillä olisi niskassamme ääretön jumalallinen viha, jonka rinnalla kaikki muut ongelmat ovat täysin toissijaisia. Tästä minusta jo aukeaa todella tärkeä perspektiivi vanhurskauttamiseen: jos ja kun vanhurskauttaminen on vastaus synnin tuomiin ongelmiin, se ei liity suoranaisesti siihen, miten ihminen voi välttää iankaikkisen kadotustuomion.

Kun syntiinlankeemuskertomuksesta puuttuu luterilaisen teologian kannalta kaikkein keskeisin synnin rangaistus, voidaan kysyä, mistä ajatus Jumalan äärettömästä vihasta syntiinlankeemuksen seurauksena nousee. Nähdäkseni vastaus löytyy siitä, miten hahmotetaan oikeudenmukaisuuden luonne. Luterilaisuudessa se hahmotetaan Jumalan ominaisuutena. Sen mukaisesti Jumala tuomitsee lakinsa rikkojat kadotukseen, mutta säätää sen täyttäville iankaikkisen elämän. Mutta määritelmässä on perustava ongelma. Se heijastelee enemmän keskiajan läntistä perinnettä kuin raamatullista ajattelua. Vanhassa testamentissa nimittäin oikeudenmukaisuus (מִשְׁפָּט, mishpat), jota käsitellään lähes synonyymisesti vanhurskauden (צֶדֶק, tsedeq) kanssa (ks. esim. Ps. 33:5; Jes. 33:5; Jer. 22:13), ei liity juridiseen täydellisyyteen vaan siihen, että asiat ovat oikeassa järjestyksessä. Synti pistää maailman epäjärjestykseen, ja niinpä oikeuden toimittaminen tarkoittaa sitä, että asiat laitetaan järjestykseen uudelleen. Oikeudenmukaisuus Jumalan ominaisuutena merkitsee sitä, että hän saattaa sen, mikä on mennyt vinoon, takaisin kohdilleen; Jumala on vanhurskas, koska hän toimii oikeudenmukaisesti (1 Moos. 18:25; 5 Moos. 32:4; Ps. 9:4; Jer. 12:1; Sef. 3:5).

Toivon, että nämä pikkuhuomiot tekevät mielekkääksi sen, miksi olen nähnyt hyväksi käsitellä syntiinlankeemuskertomuksen yksityiskohtia kohtuullisen pitkästi. Aion tulevissa kirjoituksissa vieläkin taustoittaa vanhurskauttamisen käsittelyä ja kenties tarkentaa vielä sitä, mitä sanon tässä vanhurskaudesta. Uskon, että vain nostamalla esille keskeisten pelastusopillisten käsitteiden raamatullisia merkityksiä ja huomioimalla Vanhan testamentin taustan, voidaan välttää se, että apostoli Paavalin teksteihin luetaan sisään jotain niihin kuulumatonta. Ei ole sattumaa, että nykypäivän Paavali-tutkimuksessa luterilainen Paavali-tulkinta on jäänyt heikkoon asemaan. Kun pureudutaan Vanhaan testamenttiin, voidaan ymmärtää, etteivät nykyisten Paavali-tutkijoiden näkemykset voi selittyä vain sillä, etteivät he osaa erottaa lakia ja evankeliumia oikein.

Kirottu ja epäpuhdas maa

Jos olen laskenut oikein, lankeemuksen rangaistuksista on vielä yksi käsittelemättä. Jumala sanoi miehelle:

Koska kuulit vaimoasi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua sanoen: ”Älä syö siitä”, niin kirottu olkoon maa sinun tähtesi. Vaivaa nähden sinun pitää elättämän itseäsi siitä koko elinaikasi; orjantappuroita ja ohdakkeita se on kasvava sinulle, ja kedon ruohoja sinun on syötävä. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi – –

1 Moos. 3:17–19a

Miehen rangaistuksessa korostuu työntekoon liittyvät vaivat. Kun aiemmin ihmiselle oli annettu elannoksi kaikki paratiisin puut (1 Moos. 2:16), lankeemuksen seurauksena hän joutuisi puurtamaan ravintonsa eteen. Rangaistus selittää sitä, miksi joudumme näkemään vaivaa elääksemme. Mutta rangaistukseen kätkeytyy enemmänkin kuin vain tämä myyttinen näkökulma. Rangaistuksesta voi nimittäin huomata, että Aadamin synnillä on suora vaikutus luomakuntaan: synnin tähden maa tuli kirotuksi ja kasvaa orjantappuroita ja ohdakkeita. Ajatus synnin vaikutuksesta luomakuntaan tulee muutenkin Vanhassa testamentissa vastaan. Se kietoutuu yhteen maan saastumisen kanssa. Ehkäpä paras esimerkki näiden kahden yhteenkuulumisesta on Israelin pakkosiirtolaisuus, mutta sen linkittyminen Aadamin rangaistukseen vaatii hieman selittämistä.

Aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, että Jerusalemin kokous (Apt. 15) päätti edellyttää kristityiltä tiettyjen Mooseksen lain säädösten noudattamista. Näihin kuuluivat eräät seksuaalisynnit, joita käsitellään 3 Moos. 18:ssa. Laki antaa mielenkiintoisen perustelun sille, miksi näistä synneistä on pidättäydyttävä:

Sentähden noudattakaa minun käskyjäni ja säädöksiäni älkääkä mitään näistä kauhistuksista tehkö, älköön maassa syntynyt älköönkä muukalainen, joka asuu teidän keskellänne – sillä kaikkia näitä kauhistuksia ovat tehneet tämän maan asukkaat, jotka olivat ennen teitä, niin että maa tuli saastaiseksi – ettei maa teitäkin oksentaisi, jos te sen saastutatte, niinkuin se on oksentanut ulos sen kansan, joka oli ennen teitä.

3 Moos. 18:26–28

Tässä sanotaan selvästi, että kiellettyjä tekoja harjoittaneet ”oksennettiin” pois maasta. Heidät hävitettiin tai karkotettiin, koska luvatun maan piti pysyä puhtaana. Israelin suhteen maan puhtaana pitämiseen liittyi vielä erityisenä näkökulmana se, että Jumalan pyhyys ja saastaisuus eivät sovi yhteen. Tätä näkökulmaa painotetaan, kun puhutaan verenvuodattamisesta:

Älkääkä saastuttako sitä maata, jossa te olette, sillä veri saastuttaa maan. Ja maalle ei voi toimittaa sovitusta verestä, joka siihen on vuodatettu, muulla kuin sen verellä, joka sen on vuodattanut. Älkää siis saastuttako sitä maata, jossa te asutte ja jossa minäkin asun teidän keskellänne, sillä minä, Herra, asun israelilaisten keskellä.

4 Moos. 35:33–34

Israelilla on aivan erityinen velvollisuus pitää maa puhtaana, koska Jumala asuu kansansa keskellä Jerusalemin temppelissä. Israelin jatkuvan lain rikkomisen tähden tästä herää tietysti kysymys: mitä käy siinä tapauksessa, että maa saastuu? Vastaus löytyy 5 Moos. 28:15–68:sta, jossa luetellaan liiton rikkomista seuraavat kiroukset. Monet kirouksista muistuttavat Aadamille lausuttua kirousta, koska ne keskittyvät siihen, kuinka vaikeaa elannon hankkiminen ja elämä muutenkin on, jos Jumalan laki rikotaan. Tosin 5 Moos. 28:n kiroukset ovat kyllä tavattoman hurjia verrattuna Aadamin saamaan rangaistukseen! Maan kirouksen alaisen tilan ja saastuneisuuden välisen yhteyden kannalta kiinnostavaa on se, että yksi kirouksista on pakkosiirtolaisuus:

Herra vie sinut ja kuninkaan, jonka sinä itsellesi asetat, kansan luo, jota sinä et tunne ja jota sinun isäsi eivät tunteneet; ja siellä sinä palvelet muita jumalia, puu- ja kivijumalia.

j. 36

Tässä on ymmärtääkseni vastaus siihen, mitä seuraa, jos maa saastuu. Kirouksen taustalle kätkeytyvä logiikka menee niin, että koska Jumalan pyhyys ja saastaisuus eivät sovi yhteen, Jumala karkottaa (tai maa ”oksentaa”) maata saastuttavan kansan pois luvatusta maasta. Saastaisuutta seuraa siis kirous, ja tässä mielessä saastaisuus ja kirous kietoutuvat toisiinsa. Aadamin suhteen voidaan päätellä, että hänen syntinsä saastutti Eedeniä, ja tämän seurauksena hän joutui sieltä karkotetuksi pakkosiirtolaisuuteen.

Nämä kiroukseen ja saastaisuuteen liittyvät näkökulmat ovat olennaisia Jumalan ja valitun kansan välisen suhteen ymmärtämiseksi Vanhassa testamentissa. Ne selittävät myös sitä, miksi Aadam karkotettiin paratiisista. Mutta ne eivät valota ainoastaan Vanhaa testamenttia. Aiemmin käsittelemämme Uuden testamentin opetus Kristuksen veren puhdistavasta voimasta näet aukeaa ihan uudella tavalla, kun huomioidaan, mitä Vanha testamentti sanoo synnin vaikutuksesta Jumalan luomaan maailmaan.

Ongelmallista Raamatun luentaa

Parin kuukauden takainen kirjoitukseni Hepr. 9:22:sta oli vastine erään nettikirjoittajan väitteeseen Raamatun pelastusopin forenssisuudesta. Halusin kirjoituksellani osoittaa, että kun huomioidaan jakeen Vanhan testamentin tausta ja lähikonteksti, veren välttämättömyys anteeksiantamuksen edellytyksenä ei hahmotu forenssisesti siinä mielessä kuin luterilaiset asian ymmärtävät. Kun sitten lähetin linkin foorumille, jossa jakeeseen oli vedottu, sain vastineeksi roppakaupalla yksittäisiä raamatunkohtia, joiden nähtiin todistavan, että luterilainen oppi on oikea. Jakeiden yhteydessä ei ollut minkään sortin analyysia siitä, miten ne osoittaisivat kirjoitukseni väitteet vääriksi. Lähettäjät ajattelivat käsittääkseni, että Raamatun opetus noissa jakeissa on niin itsestäänselvää, ettei niitä tarvitse sen kummemmin analysoida tai selittää.

Reaktiot kirjoitukseeni toivat mieleeni muutaman vuoden takaiset Jehovan todistajien vierailut luonani. Heidän kanssaan tuli usein vähän samanlainen fiilis kuin nyt nettifoorumilla: aina kun osoitti heille jonkin jakeen, joka haastoi heidän oppisysteemiään, he hyppäsivät toisiin jakeisiin, jotka heidän mielestään todistivat heidän oppinsa oikeaksi. Keskusteluissa oli turha odottaa syvällistä raamatunkohtien analysointia tai vastapuolen argumenttien märehtimistä. He rakensivat yksittäisten, kontekstista irrotettujen raamatunkohtien avulla rationaalisesti koherentilta vaikuttavan systeemin, jonka uskottavuus perustui pitkälti siihen, että se vaikutti niin älyllisesti johdonmukaiselta. Systeemi oli kuitenkin vain näennäisesti horjumaton. Se alkoi vaappua heti, jos alettiin tarkemmin tutkia yksittäisiä raamatunjakeita, joilla he perustelivat näkemyksiään.

No, luterilainen raamatuntulkinta on paljon vakuuttavampaa kuin Jehovan todistajien – varsinkin, kun luetaan 1500-luvun esityksiä raamatuntukinnasta eikä nykypäivän nettifoorumeja. Luterilaiset eivät hypi mielivaltaisen oloisesti raamatunkohdasta toiseen pyrkien luomaan rationaalisesti koherenttia systeemiä Jehovan todistajien tapaan. Ajattelen kuitenkin, että luterilainenkin raamatuntulkinta rakentuu lopulta yksittäisten, kontekstista irrotettujen raamatunkohtien tai -katkelmien varaan. Erityisesti Paavalin kirjeillä on luterilaisuudessa aivan luovuttamaton merkitys. Raamatuntulkinnan taustalla on myös selkeä, jo Lutherilta periytyvä, sielunhoidollinen motiivi: pelastusvarmuus. Tämän seurausta on se, että jos Raamatussa on jokin jae, joka ei oikein istu luterilaiseen pelastusnäkemykseen, silloin se voidaan ohittaa tai tulkita niin, että se on harmoniassa luterilaisen pelastusopin kanssa eikä siten horjuta pelastusvarmuutta.

Raamatunkohtien irrottaminen kontekstistaan oli yleistä jo 1500-luvulla. Melanchthonin vaikutuksesta varhaista luterilaista ajattelua leimasi ”opinkohta-ajattelu”, jonka mukaan Raamatussa on opin sijaintipaikkoja. Ne ovat ikään kuin kontekstista irrallisia dogmaattisia väitteitä, joille oppi tulee rakentaa. Opinkohta-ajattelun rinnalla painotettiin terminologista analyysia. Ajateltiin, että keskeinen syy opin turmeltumiselle keskiajalla oli se, että raamatullisiin käsitteisiin luettiin sisään Raamatun ulkopuolisia merkityksiä; esimerkiksi vanhurskauttaminen ymmärrettiin latinalaisittain vanhurskaaksi tekemisenä eikä vanhurskaaksi julistamisena kreikkalaiseen tai heprealaiseen tapaan. Terminologisella analyysilla taattiin se, että opinkohdissa esiintyvät termit määriteltiin oikein ja siten pystyttiin johtamaan niistä todellinen, raamatullinen oppi. 1500-luvulla terminologisella analyysilla perehdyttiin yksittäisten sanojen esiintymiseen Raamatussa ja sekulaarissa kirjallisuudessa. Tällöin jää tyystin huomioimatta, että samasta asiasta voidaan puhua eri sanoilla.

Keskeinen ongelma 1500-luvun hermeneutiikassa on minusta se, että Uuden testamentin tulkinnassa ei huomioida tarpeeksi Vanhan testamentin taustaa. Yksittäiset raamatunkohdat ja niiden terminologinen analyysi tuo ilmi vain murto-osan yhteyksistä, joita Raamatussa piirretään Vanhan ja Uuden testamentin välille. Esimerkkinä laajemmasta ja rikkaammasta perspektiivistä voisi mainita temaattisten yhteyksien huomioimisen: kun ollaan sisällä siinä, miten Vanha testamentti luonnehtii merta kontrolloimattomana ja kaoottisena voimana, joka on vain Jumalan hallittavissa, silloin Jeesuksen käveleminen veden päällä ja myrskyn tyynnyttäminen, ovat todisteita hänen jumaluudestaan. Vaikka meillä ei olisi yhtään ”selkeää raamatunkohtaa”, jossa Jeesusta sanottaisiin Jumalaksi, Uuden testamentin lukeminen Vanhan testamentin linsseillä paljastaisi sen, että evankelistat kuvaavat Jeesuksen Jumalaksi. Väittäisin myös, että suuren sovintopäivän valossa on ymmärrettävää, ettei vanhurskauttaminen ole pelkkää juridista hyväksi lukemista, vaikka sanalla sinällään olisikin forenssinen merkitys. Mutta kirjoitan tästä lisää joskus toiste.

Kahden kuukauden takaisessa kirjoituksessani tulkitsin jaetta Hepr. 9:22 Vanhan testamentin linssein. Kiinnitin huomiota siihen, että Vanhan testamentin logiikan mukaan veri puhdistaa sen takia, että siinä on elämä. Sain kritiikkiä siitä, että luen Heprealaiskirjettä niin kuin se ei olisi itsestään ymmärrettävä. Mutta sanoisin tähän vastaan, että Vanhasta testamentista ammentava analyysi on etenkin Heprealaiskirjeen kohdalla perusteltua. Kirjehän on kirjoitettu juutalaisille ja se pyrkii osoittamaan Vanhan testamentin esimerkein, että Uusi testamentti on Vanhan testamentin täyttymys. Kirjoitukseni provosoimat vastineet ohittivat kokonaan Vanhan testamentin taustan varmaankin juuri sen takia, että niissä oletetaan, että yksittäiset raamatunkohdat ovat ymmärrettäviä ilman kontekstia; esimerkiksi eräs kirjoittaja lainasi Hepr. 10:14–18:sta olettaen, että se jotenkin itsestäänselvästi kumoaisi näkemykseni:

Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään. Todistaahan sen meille myös Pyhä Henki; sillä sanottuaan: “Tämä on se liitto, jonka minä näiden päivien jälkeen teen heidän kanssaan”, sanoo Herra: “Minä panen lakini heidän sydämiinsä ja kirjoitan ne heidän mieleensä”; ja: “heidän syntejänsä ja laittomuuksiansa en minä enää muista”. Mutta missä nämä ovat anteeksi annetut, siinä ei uhria synnin edestä enää tarvita.

Ilmeisesti kirjoittajan oletuksen oli se, että ”täydellisyys” viittaa juridiseen vanhurskauteen, jonka Kristus on hankkinut, ja siksi jae kumoaa ortodoksisen pelastusopin. Tässä näkyy kirkkaasti ”proof textauksen” ongelma: kirjoittaja irrottaa katkelman kontekstistaan ja olettaa, että jakeessa esiintyvillä käsitteillä olisi jotenkin itsestäänselvät merkitykset – jotka ovat tietysti luterilaisen teologian mukaisia. Toinen kirjoittaja taas kritisoi kirjoitustani nostamalla esille yksittäisiä jakeita Hepr. 9:stä (j. 12, 15, 26, 28) lukien niitä luterilaisen forenssisesti ja väittäen, että kirjoitukseni Hepr. 9:22:sta on jotenkin hämärä. En usko, että näiden jakeiden tarkempi analysoiminen hetkauttaa foorumikirjoittajia suuntaan tai toiseen. Heillä on tietynlainen esiymmärrys siitä, mitä kirjeessä sanotaan ja minusta on tuskin sitä muuttamaan. Ajattelen kuitenkin, että joitain toisia voisi kiinnostaa, miten Heprealaiskirjeen lukujen 9 ja 10 opetusta pelastuksesta voidaan lukea protestanttisesta tulkinnasta poikkeavalla tavalla. Haluan siksi tulevissa kirjoituksissani käydä läpi nuo luvut tukeutuen Vanhaan testamenttiin ja lukien yksittäiset jakeet osana laajempaa kontekstia. Aloitan tämän projektin ensi torstaina, jos Jumala suo.

Saisiko olla verilettuja?

Eräs kysymys, jossa idän ja lännen kristillisyys eroavat toisistaan, on verensyönti. Ensimmäisen vuosituhannen kanoneista voi huomata, että varhaisina vuosisatoina kristityt eivät nauttineet verta. Keskiajan kuluessa läntinen kristillisyys kuitenkin erkani tästä perinteestä, ja nykyään pidetään usein selvänä sitä, että Apostolien tekojen 15. luvussa mainitun Jerusalemin kokouksen verensyöntikielto oli vain aikasidonnainen myönnytys juutalaiskristityille. Luterilaiset tunnustuskirjat ovat nimenomaan tällä kannalla. Augsburgin tunnustuksessa sanotaan:

Apostolit käskivät pidättymään verestä (Ap.t. 15:20) jne. Kuka tätä nykyään noudattaa? Ne, jotka eivät noudata tätä käskyä, eivät silti tee syntiä, koska itse apostolitkaan eivät tahtoneet rasittaa omiatuntoja tällaisella orjuudella, vaan antoivat kiellon vain tietyksi ajaksi pahennuksen välttämiseksi.

CA XXVIII, 65

Jos mietitään kumpi puoli on tässä kysymyksessä oikeassa, ortodoksille pitäisi ymmärtääkseni riittää se, mitä kanonit ja kirkon perinne asiasta sanovat. Ajattelen kuitenkin, että kysymyksen pohtiminen Raamatun äärellä voi olla monella tapaa hyödyllistä. Yksi hyöty on se, että taas kerran voidaan nähdä, miten Vanha testamentti antaa tulkinta-avaimet Uuden testamentin oikeaan ymmärtämiseen; kun huomioidaan Jerusalemin kokouksen päätöksen vanhatestamentillinen tausta, voidaan käsittää, että kyseessä ei suinkaan ole väliaikainen säädös. Mutta ennen kuin menen Vanhaan testamenttiin, lainaan kokouksen päätöstä:

– – niitä, jotka pakanuudesta kääntyvät Jumalan puoleen, vaan heille kirjoitettakoon, että heidän pitää karttaman epäjumalien saastuttamaa ja haureutta ja lihaa, josta ei veri ole laskettu, sekä verta. (j. 19–20)

Kokous vapautti pakanakäännynäiset noudattamasta Mooseksen lakia näitä kohtia lukuun ottamatta. Mutta mistä nämä kiellot nousevat? Vastaus on Kolmannen Mooseksen kirjan pyhyyslaki (3 Moos. 17–26). Pyhyyslain lukuisat säädökset kertovat, miten Israelin tulisi elää luvatussa maassa, jotta se ei saastuttaisi maata ja joutuisi karkotetuksi pois. Tämän viikon kirjoituksen kannalta olennaista on se, että vaikka yleensä ottaen pyhyyslain säädökset ovat nimenomaan Israelille suunnattuja, Israelin keskellä asuvilta pakanoilta vaaditaan muutaman säädöksen noudattamista kuoleman uhalla: laki linjaa, että sekä israelilaisten että sen keskellä asuvien muukalaisten on uhrattava poltto- ja teurasuhrit yksin Herralle (3 Moos. 17:8–9), heidän on pidättäydyttävä veren syömisestä (3 Moos. 17:10–14) ja epäsopivista, haureellisista seksuaalisuhteista (3 Moos. 18), jotka saastuttavat maan. Lisäksi heiltä on kielletty lapsien uhraaminen Moolokille (3 Moos. 20:2–5), koska se saastuttaa pyhäkön ja häpäisee Herran nimen.

Kun huomioidaan, että jo Vanhan liiton aikana Israelin kansan keskellä asuneilta muukalaisilta, eli pakanoilta, edellytettiin tiettyjen säädösten ehdotonta noudattamista, tämä tekee ymmärrettäväksi Jerusalemin kokouksen päätöksen – varsinkin, kun sen päätökset noudattelevat muukalaisia koskevia pyhyyslain säädöksiä. Vanhan testamentin taustan valossa käy selväksi, että varhaiskirkossa kukaan ei ollut sillä kannalla, että Mooseksen laki olisi täysin kumottu pakanoiden osalta. Kiista oli varsinaisesti siitä, riittääkö se, että pakanat noudattavat samoja säädöksiä kuin Vanhan liiton aikana vai tulisiko heiltä vaatia enemmän; pitäisikö heistä tulla lihallisesti juutalaisia ennen kuin he voivat olla uuden Israelin (kirkon) jäseniä? Ja tämä tulkinta sopii muuten loistavasti yhteen Roomalais- ja Galatalaiskirjeen keskeisen sanoman kanssa: pakanoiden ei tarvitse noudattaa tooraa, eli tulla juutalaisiksi, jotta heidät voitaisiin vanhurskauttaa.

Joissain protestanttisissa kommentaareissa on kiinnitetty ihan oikein huomiota siihen, että Apostolien tekojen 15. luvun taustalla on pyhyyslaki. Tästä huolimatta on väitetty, että Jerusalemin kokouksen päätös koskisi vain niitä pakanoita, jotka asuivat juutalaiskristittyjen parissa. Mutta tämä ajatus kuulostaa epäuskottavalta jo sen tähden, että kyseisistä teoista on niin kova rangaistus Vanhassa testamentissa. On myös huomionarvoista, että Jerusalemin kokous halusi pitää kiinni näistä muutamasta käskystä, koska ne ovat välttämättömiä (Ap. t. 15:28). Nimenomaan verikieltoon liittyen on mielenkiintoista panna merkille sekin, että vaikka kyseinen kielto vaikuttaa puhtaasti rituaaliselta säädökseltä, se mainitaan Vanhassa testamentissa jo paljon ennen Mooseksen lakia. Verikielto säädetään samalla, kun ihmiselle annetaan ensi kerran lupa syödä lihaa. Tuolloin Nooalle annetaan aivan sama perustelu verensyömisen kieltämiselle kuin pyhyyslaissa myöhemmin: veressä on elämä (1 Moos. 9:4; vrt. 3 Moos. 17:10–11). Näin Vanha testamentti tekee selväksi, että veressä oleva elämä on tarkoitettu syntien sovittamiseksi, ei syötäväksi. Tämä vastakkainasettelu murtuu ainoastaan silloin, kun Raamatussa ensi kerran kehotetaan nauttimaan verta:

Juokaa tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.

Matt. 26:27–28