Kuten viime viikolla jo sanoin, historiallisesti 2 Tim. 3:15–17 on ollut protestanteille kaikkein keskeisin Raamatun jakso Sola scripturan perustelemiseksi. Siinä Paavali kirjoittaa Timoteukselle: ”– – koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.” Tästä jaksosta väännettiin jo 1500- ja 1600-luvuilla protestanttien ja roomalaiskatolilaisten välillä. Niinpä minulla ei ole tarjota ennenkuulumattomia argumentteja, mutta pyrin referoimaan keskeiset argumentit ja perustelemaan, miksi protestanttinen tulkinta ei mielestäni kestä.
Aloitetaan siitä, miksi protestantit pitävät kohtaa niin tärkeänä yksin Raamattu -periaatteelle. Luterilaiset tarttuvat jaksossa yleensä kahteen seikkaan: pyhät kirjoitukset voivat tehdä viisaaksi pelastukseen ja ne kykenevät tekemään Jumalan ihmisestä täydellisen (ἄρτιος), kaikkiin hyviin tekoihin valmistetun. Näiden näkökulmien perusteella päätellään, että koska Jumalan henkäyttämät kirjoitukset voivat tehdä viisaaksi pelastukseen ja Jumalan ihmisestä täydellisen, tästä seuraa se, ettei ihmisen pelastuminen vaadi Raamatun rinnalle tai lisäksi toista erehtymätöntä opinlähdettä, jonka valossa kaikki opit tulisi koetella. Sellaisen olemassaolo olisi itse asiassa ristiriidassa sen kanssa, mitä Paavalin sanoista Timoteukselle voidaan päätellä.
Usein roomalaiskatolinen vastine lähti – ja vieläkin lähtee – liikkeelle siitä, että kirjoitukset, jotka Timoteus tunsi pienestä pitäen eivät voineet olla Uuden testamentin kirjoituksia, koska niitä ei ollut vielä olemassa Timoteuksen ollessa lapsi. Niinpä ne kirjoitukset, jotka pystyvät tekemään Timoteuksen viisaaksi pelastukseen, ovat mitä ilmeisemmin Vanhan testamentin kirjoitukset. Jos mainintaa näin ollen käytetään perusteena sille, että kristillinen oppi löytyy selkeästi ja täyteydessään Raamatusta – niin kuin reformaation aikana protestantit tekivät – se ei kelpaa perusteeksi Sola scripturalle. Paavalihan korkeintaan väittää, että Vanhan testamentin kirjoitukset voivat ohjata (kaiketi messiasprofetioiden yms. kautta) uskomaan Kristukseen ja siten tehdä viisaaksi pelastukseen. Mutta tämä on eri asia kuin sanoa, että Vanha testamentti sisältäisi selvin sanoin koko kristillisen opin.
Haluaisin vielä painottaa jakeeseen 15 liittyen sitä, että Paavali kirjoitti kirjeensä tietylle historialliselle henkilölle, tietyssä historiallisessa tilanteessa; vaikka Timoteuksen isä oli kreikkalainen (Ap.t. 16:1–3), hänen äitinsä ja isoäitinsä olivat juutalaisia (2 Tim. 1:5), ja siten hän oli kasvanut tiiviissä yhteydessä juutalaisuuteen, sen perinteisiin, tapoihin ja Raamatun tulkintaan. Siksi hänellä oli kasvuympäristönsä antamat ”tulkinnalliset linssit” pyhiin kirjoituksiin. Tämän tähden ei mielestäni voida mutkattomasti olettaa siitä, että jos kirjoitukset pystyivät tekemään Timoteuksesta viisaan pelastukseen, ne voisivat tehdä kenelle tahansa saman. Näin kuitenkin protestanttisessa argumentaatiossa usein oletetaan, kun kohdan historiallista kontekstia ei huomioida. Tämä on ylipäätään ongelmana, kun yksittäisiä Raamatun jakeita käytetään oppien tukena.
Protestanttinen argumentaatio ei vielä kaadu siihen, vaikka jae 15 koskisi nimenomaan Vanhaa testamenttia. On nimittäin mielenkiintoista, että esimerkiksi suuri luterilainen teologi Martin Chemnitz (1522–1586) myönsi, että 2 Tim. 3:15:n maininta kirjoitusten kykeneväisyydestä tehdä Timoteus viisaaksi pelastukseen, liittyy Vanhaan testamenttiin. Hän kuitenkin väitti muiden luterilaisten tavoin, että jae 16 laajentaa ”kirjoitukset” koskemaan kaikkia kanonisia kirjoituksia; Chemnitz huomauttaa, että Paavalin kirjoittaessa Timoteukselle melkein kaikki Uuden testamentin kirjoitukset oli kirjoitettu ja hänen mukaansa olisi herjaavaa väittää, etteivät ne sisältyisi Paavalin sanoihin kirjoituksesta, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta. Minulla ole mitään ongelmaa tämän tulkinnan kanssa. Isoksi kysymykseksi nousee kuitenkin, sisältyykö Paavalin sanoihin nykyään kaikkien tunnustamien kanonisten kirjojen lisäksi muutakin. Kohtahan ei ota mitään kantaa siihen, mikä kaikki kirjoitus on Jumalan henkäyttämää. Se ottaa ainoastaan kantaa siihen, mitä tuollainen kirjoitus voi tehdä.
Paavalin mukaan Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyt kirjoitus ”on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, että Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.” Jo 1500- ja 1600-luvuilla luterilainen päättely meni niin, että koska Jumalan henkäyttämä kirjoitus voi tehdä Jumalan ihmisen täydelliseksi, näin ollen sen rinnalla ei tarvita muita erehtymättömiä opin lähteitä. Jos näet Raamattu tarvitsi rinnalleen esimerkiksi suullisen tradition täydentämään siinä ilmoitettua oppia, silloin se ei tekisi Jumalan ihmistä täydelliseksi. Päättelyssä on kuitenkin yksi kohtalokas ongelma: Paavali ei sano, että Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyt kirjoitus voi tehdä Jumalan ihmisen täydelliseksi, vaan että se on hyödyllinen tekemään Jumalan ihmisen täydelliseksi. Tässä on iso ero. Otanpa esimerkin: voin sanoa, että Pizze-kirja on hyödyllinen, jotta voisin tulla täydelliseksi pizzan tekijäksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirjan tarjoama tieto vielä sinällään tekisi minusta täydellisen pizzaiolon tai että se sisältäisi edes kaiken välttämättömän tiedon, jota loistavan pizzan tekeminen edellyttää.
Jo 1500-luvulla roomalaiskatolilaiset tarttuivat sanaan ”hyödyllinen” (ὠφέλιμος) ja huomauttivat, ettei hyödyllisyys tarkoita riittävyyttä. Sekä Chemnitz Examenissaan että Johann Gerhard (1582–1637) Locissaan pyrkivät vastaamaan tähän väitteeseen. Heidän argumenttinsa ovat hyvin samankaltaisia ja kärsivät samasta perusongelmasta. Koska Gerhardin käsittely on vahvemman skolastinen, keskityn Examenin argumentaatioon. Chemnitz myöntää heti aluksi, että jos Paavali sanoisi Raamattua ainoastaan hyödylliseksi opetukseen (yms.), silloin kohta ei todistaisi varmasti Raamatun riittävyyttä opinlähteenä. Mutta koska Paavali sanoo, että Raamattu on hyödyllinen tekemään Jumalan ihminen, evankeliumin julistaja (vrt. 1 Tim. 6:11), täydelliseksi, tämä todistaa Raamatun riittävyyden. Hänelle ratkaisevan tärkeä yksityiskohta on siis sana täydellisyys. Mutta minusta Chemnitz oikeastaan vain ohittaa haasteen: Paavalin mukaan Jumalan henkäyttämä kirjoitus on hyödyllinen, jotta Jumalan ihminen olisi täydellinen. Paavali ei sano, että Raamattu sisältää kaiken olennaisen, niin että se on riittävä tekemään Jumalan ihmisestä täydellisen.
Kun 2 Tim. 3:15–17:sta lukee huolellisesti, minusta on selkeää, ettei se opeta Sola scripturaa. Näin ollen protestanteille tulee ongelma eteen: yksin Raamattu -periaatteella itsellään ei ole selkeää raamatunkohtaa takanaan. Näin ollen sellainen perinteinen luterilainen ajatus, että jokainen kristillinen oppi vaatii raamatullisen opin sijaintipaikan, sortuu. Tämä ei kuitenkaan vielä välttämättä tarkoita sitä, että Sola scripturasta olisi välttämätöntä luopua; esimerkiksi nykyään jotkut korostavat kanonisten kirjoitusten erityislaatuisuutta ja väittävät, että kaikki, mitä niissä ei ole ”selkeästi sanottu”, ei voi olla opillisesti velvoittavaa. Tässäkin näkemyksessä on omat ongelmansa, mutta niistä joskus toisten.
Palasia 