oikeudenmukaisuus

Temppelin vanhurskauttaminen

Kristus nousi kuolleista!

Olen useassa kirjoituksessani väittänyt, että heprealaisen oikeuskäsityksen keskiössä on oikean järjestyksen palauttaminen. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että tällä on merkitystä vanhurskauttamisen luonteen ymmärtämiselle, koska Vanha testamentti käyttää sanoja vanhurskaus (צֶדֶק, tsedeq) ja oikeus (מִשְׁפָּט, mishpat) synonyymisesti. Ymmärrän toki, että mahdollisia luterilaisia lukijoita nämä yhteydet eivät välttämättä hetkauta, koska luterilaisessa perinteessä painotetaan sitä, että pitäydytään siihen, mitä ”Raamattu sanoo suoraan”. No, huomioidakseni tämän painotuksen jaan kanssanne tällä viikolla yhden Raamatun jakeen, joka osoittaa, ettei vanhurskauttaminen ole vain oikeussaliin kuuluva termi.

Danielin kirjan kahdeksannessa luvussa kuvataan näky, jossa yhdestä vuohipukin neljästä sarvesta puhkeaa pieni sarvi, joka kukistaa Jerusalemin pyhäkön ja lakkauttaa päivittäisen uhrin. (j. 5–12) Tuhotyön seurauksena enkeli kysyy toiselta enkeliltä, kuinka kauan päivittäinen uhri olisi poissa, jumalattomuus vallitsisi ja pyhäkkö sekä sen palvelus olisi tallattu maahan. (j. 13) Tämä vastaa:

Kahtatuhatta kolmeasataa iltaa ja aamua; sitten pyhäkkö asetetaan jälleen oikeuteensa.
j. 14

Suomalaiset raamatunkäännökset kääntävät jakeen melko vapaasti. Kirjaimellisesti kääntäen jakeessa sanotaan, että pyhäkkö vanhurskautetaan (נִצְדַּ֖ק קֹֽדֶשׁ, nitsedaq qodesh). Muoto נִצְדַּ֖ק tulee verbistä צָדַק (tsadaq), joka tarkoittaa ”vanhurskauttaa”. Kyseisestä verbiä käytetään Vanhassa testamentissa aina vanhurskauttamisesta. Se esiintyy esimerkiksi Jes. 53:n Herran kärsivän palvelijan kuvauksessa, kun hänestä sanotaan, että ”hän, minun vanhurskas palvelijani, vanhurskauttaa (יַצְדִּ֥יק, jatsediq) monet, sälyttäen päällensä heidän pahat tekonsa” (j. 11)

Dan. 8:14:n valossa on mahdotonta kieltää, ettei vanhurskauttaminen voisi tarkoittaa oikean järjestyksen palauttamista. Siitähän päivittäisen uhrin palauttamisessa, temppelin uudelleen rakentamisessa ja jumalattomuuden poistamisessa on kyse. Danielin kirjan kohta entisestään alleviivaa oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden synonyymistä merkitystä. Jakeen myötä käy ilmeiseksi myös se, että suurena sovintopäivänä tapahtunut temppelin puhdistaminen (ks. tämä) oli sen vanhurskauttaminen; koska synti on vuoden aikana saastuttanut temppeliä, se palautetaan takaisin alkuperäiseen puhtauteensa – vanhurskauteen tai oikeudenmukaiseen järjestykseen! – uhrien verellä. Vain silloin, kun temppeli on vanhurskas, Jumala voi asua siinä ja täten olla erityisellä tavalla läsnä kansansa keskellä. Tällä ajatuksella on tietysti ihan ilmeisiä yhtymäkohtia Uuden testamentin opetukseen, jonka mukaan kristityt vanhurskautetaan ja sitten he puhdistettuina (Ef. 5:26) ja Pyhälle Hengelle omistettuna temppelinä (1 Kor. 3:16) saavat Jumalan Hengen asumaan sisimpäänsä. (Gal. 4:6) Näistä ja muista vastaavista yhteyksistä lisää tulevissa kirjoituksissa!

Kristuksen vanhurskautuminen ja meidän vanhurskauttamisemme

Kristus nousi kuolleista!

Erityisesti siinä luterilaisuudessa, jossa minun taustani on, korostetaan paljon sitä, että Kristuksen ylösnousemus oli koko maailman vanhurskauttaminen; kun Kristus herätettiin kuolleista, koko maailmalle julistettiin, että Kristuksen sovitustyö oli hyväksytty ja koko maailman synnit annettu anteeksi. Tämä oppi yleisestä vanhurskauttamisesta olettaa taustalleen joukon juridisia oletuksia, joihin en enää ortodoksina usko. Ajattelen silti yhä, että Kristuksen ylösnousemuksessa hänet vanhurskautettiin. Tähän viittaa apostoli Paavali kirjoittaessaan:

Ja tunnustetusti suuri on jumalisuuden salaisuus: Hän, joka on ilmestynyt lihassa, vanhurskautunut Hengessä, näyttäytynyt enkeleille, saarnattu pakanain keskuudessa, uskottu maailmassa, otettu ylös kirkkauteen.
1 Tim. 3:16

Mitä ”Hengessä vanhurskautuminen” tarkkaan ottaen merkitsee? Uskon, että käsitteen ymmärtämiseksi on hyödyllistä palauttaa mieleen heprealainen oikeuskäsitys: oikeus on sitä, että asiat ovat oikeassa järjestyksessä. Vanhurskas on taas se, joka on oikeudenmukaisuuden tilassa. Kun siis Kristus oli tuomittu oikeuden vastaisesti syyttömänä kuolemaan, hänen vanhurskauttamisensa on sitä, että hänet asetetaan siihen asemaan, joka hänelle pyhänä Elämän ruhtinaana kuului. Ylösnousemus on Kristuksen vanhurskauttaminen, koska siinä hän vapautui luonnottomasta tilasta, jonka hän oli meidän tähtemme ottanut päällensä ja nousi kirkastettuna haudasta.

Kristuksen vanhurskauttamisessa ei ole kyse vain juridisesta tuomiopäätöksestä; häntä ei vain muodollisesti julistettu syyttömäksi. Tästä kertoo se, että vanhurskautuminen tapahtui Hengessä. Usein tuota yksityiskohtaa ”Hengessä” ei huomioida luterilaisessa raamatuntulkinnassa, mutta sillä on tärkeä merkitys Kristuksen vanhurskauttamisen ymmärtämiselle. Ylösnousemuksen yhteydessä Hengen tehtävä oli näet elävöittää ihmisenä kuollut Kristus. Tämä käy ilmi apostoli Paavalin sanoista:

Jos nyt hänen Henkensä, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä, niin hän, joka herätti kuolleista Kristuksen Jeesuksen, on eläväksitekevä myös teidän kuolevaiset ruumiinne Henkensä kautta, joka teissä asuu.
Room. 8:11

Vielä lisävaloa Pyhän Hengen merkitykseen ylösnousemuksessa tuovat Roomalaiskirjeen alun sanat, että Kristus ”on lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä ja pyhyyden hengen puolesta kuolleistanousemisen kautta asetettu Jumalan Pojaksi voimassa.” (1:3–4) Tästä voidaan huomata, että Pyhän Hengen tehtävänä oli ylösnousemuksen kautta asettaa Kristus Jumalan Pojaksi voimassa. Jos siis tutkitaan Raamatun todistusta Kristuksen Hengessä vanhurskautumisesta, päädytään siihen, että se on sekä eläväksi tekemistä että kunniaan asettamista.

Kristuksen vanhurskautumisen luonteen hahmottaminen vaikuttaa tietysti myös siihen, miten kristittyjen vanhurskauttaminen hahmotetaan. Jos nimittäin Kristuksen vanhurskauttaminen on eläväksi tekemistä ja kunniaan asettamista, silloin meidänkin vanhurskauttamisessamme on ainakin jossain mielessä kyse samasta. Me emme tietenkään ole samassa mielessä Jumalan poikia kuin Kristus, joten meidän ”oikeudenmukainen suhteemme” Jumalaan on välttämättä erilainen kuin Isän ja Pojan välinen. Ehkä meidän vanhurskauttamisemme ymmärtämiseksi on hyödyllistä viedä katse Eedeniin. Siellä näemme, millainen on harmoninen, oikeudenmukainen, Jumalan ja ihmisen välinen suhde. Kun meidät siis vanhurskautetaan, Jumala ainakin jollain tasolla palauttaa meidät tuohon oikeudenmukaisuuden tilaan, johon meidät luotiin.

Uskon, että Kristuksen ylösnousemuksen ja vanhurskauttamisen välinen suhde selittää sitä, miksi kirkkoisät alusta alkaen olettavat, että vanhurskauttamisessa on kyse uudistumisesta. Vaikka vanhurskauttamisen voi periaatteessa ymmärtää vain juridisluontoiseksi julistamiseksi, kirkon isät käsittivät sen myös eläväksi tekemisenä Kristuksen ylösnousemuksen tähden. Koska Jumalan Poika vanhurskautui Hengessä, mekin voimme tulla vanhurskaiksi samassa Hengessä.

Oikeuden ja vanhurskauden raamatullinen luonne

Luterilainen pelastusoppi rakentuu aivan tietynlaiselle oikeuskäsitykselle, joka keskittyy lakien pitämiseen ja rikkomiseen. Vanhurskauttamisoppia ajatellen keskeistä luterilaisuudelle on se, että koska ihminen on rikkonut Jumalan lain, hän on ansainnut lain määräämän rangaistuksen: iankaikkisen kadotuksen. Rangaistus hahmotetaan kostona, jonka täytyy seurata lain rikkomisesta. Tunnustuskirjat tosissaan ottavat luterilaiset olettavat, että tällainen rangaistuskäsitys on raamatullinen. Siksi kun he lukevat esimerkiksi apostoli Paavalin opetusta vanhurskauttamisesta, heidän Raamatun luentaansa värittää aivan tietynlainen oikeus- ja rangaistuskäsitys. Olen kuitenkin jo aiemmin antanut ymmärtää, että Vanhan testamentin oikeuskäsitys ei painotu luterilaisittain (ja tällä on tietysti myös vaikutuksia vanhurskauttamisoppiin). Tahdon tässä kirjoituksessani lyhyesti hahmotella raamatullista oikeuskäsitystä.

Sanon aluksi, ettei periaatteellinen suhde rankaisemiseen ole Vanhalle testamentille täysin vieras. Mooseksen laissa esimerkiksi sanotaan, että lähimmäiselle vamman tuottanutta pitää rangaista tuotetun vamman mukaisesti (ks. esim. 2 Moos. 24:19–20). Näissä tapauksissa rangaistus hahmottuu kostona, koska se, jota vastaan on rikottu, ei suoranaisesti hyödy siitä, että rikollista rangaistaan tekemänsä rikkeen mukaisesti. Mutta Vanhan testamentin oikeuskäsitys ei kuitenkaan painotu kostoa korostavaan näkökulmaan. Vanhalle testamentille ominaisin oikeuskäsitys piirtyy esille profeettojen kirjoituksissa (esim. Jes. 1:7; Jer. 22:3; Aam. 5:24) ja myös Mooseksen laissa, josta valtaosa yhteisöä koskevasta lainsäädännöstä keskittyy siihen, kuinka toiselle pitää korvata tuotettu vahinko (ks. esim. 2 Moos. 22:1–15; 3 Moos. 6:2–5; 4 Moos. 5:6–7). Korvaamiseen keskittyvän oikeuskäsityksen keskiössä ei ole periaatteellinen kostaminen vaan rikoksen kohteelle hänen omansa palauttaminen. Oikeuden kautta palautetaan ”vinoon mennyt tilanne” takaisin kohdilleen. Lisäksi Mooseksen lainsäädäntö huomio yhteiskunnan rakenteisiin liittyvän oikeudenmukaisuuden; esimerkiksi riemuvuosi ehkäisi periytyvää köyhyyttä (ks. 3 Moos. 25:8–13).

Kaikki nämä oikeuden merkitykset sisältyvät jo aiemmissa kirjoituksissani mainitsemaani sanaan מִשְׁפָּט (mishpat), jota käytetään synonyymisesti sanan vanhurskaus (צֶדֶק, tsedeq) kanssa (ks. esim. 1 Kun. 10:9; 1 Aik. 18:14; Ps. 89:14; 97:2; Aam. 5:24; Jes. 16:5; 32:1). Raamatussa oikeus on siis kokonaisvaltaista asioiden järjestyksessä olemista. Jos oikeutta vastaan on rikottu, silloin oikeuden tekeminen tarkoittaa sitä, että epäoikeudenmukainen tilanne palautetaan Jumalan tahdon mukaiseen tilaan kostolla, korvaamalla vahinko tai sortavia rakenteita purkamalla. Näin kokonaisvaltaisella oikeuskäsityksellä on luonnollisesti vaikutuksia vanhurskauttamisoppiin. Pohdin näitä vaikutuksia myöhemmissä kirjoituksissani, jos Jumala suo.

Vanhurskauttava vedenpaisumus

On vierähtänyt jo kuukausi siitä, kun viimeksi kirjoitin vanhurskauttamisopin vanhatestamentillisesta tausta. Niinpä on jo aikakin jatkaa tätä projektia.

Sarjan edellisessä kirjoituksessa mainitsin, että hepreassa oikeudenmukaisuus (מִשְׁפָּט, mishpat) tarkoittaa sitä, että asiat ovat oikeassa järjestyksessä. Vanhurskaus (צֶדֶק, tsedeq) on jokseenkin synonyyminen käsite oikeudenmukaisuuden kanssa. Vielä aiemmin mainitsin blogillani, että 1500-luvun protestanttisen raamatuntulkinnan yksi keskeinen puute on yksipuolinen keskittyminen käsiteanalyysiin. Tämä johtaa siihen, että esimerkiksi tekstien väliset temaattiset ja rakenteelliset yhteydet jäävät huomaamatta. Nämä kaksi näköalaa huomioiden tahdon argumentoida, että vedenpaisumuksessa on kyse vanhurskauttamisesta.

Vedenpaisumuksen keskeiseksi motiiviksi kerrotaan se, että ihmiskunta oli tullut tavoiltaan turmeltuneeksi, niin että kaikki ihmisten ajatukset ja teot olivat kauttaaltaan pahoja. Erityisen raskauttavana seikkana mainitaan se, että Jumalan pojat olivat yhtyneet ihmisten tyttäriin ja niin oli syntynyt jättiläisiä. (1 Moos. 6:1–7) Vedenpaisumus oli Jumalan tapa päästä ongelmasta eroon: hän poisti pahuuden maan päältä tuhoamalla senaikaisen ihmis- ja eläinkunnan lukuun ottamatta Nooaa ja tämän perhettä sekä arkkiin menneitä eläimiä.

Vedenpaisumuksen teologisen merkityksen kannalta on olennaista kiinnittää huomio siihen, mitä luomiskertomus sanoo vedestä: Raamatun ensimmäisessä jakeessa meille kerrotaan, että Jumala loi taivaan ja maan. Heti sen jälkeen kuvataan tilannetta tyhjästä luomisen jälkeen: maa oli autio ja tyhjä, veden vallassa ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä (1 Moos. 1:2). Tästä tilanteesta alkaa vähittäinen luomakunnan järjestäminen. Veteen liittyen voidaan mainita, että Jumala erotti alhaalla olevat vedet ylhäällä olevista toisena päivänä (1 Moos. 1:6–7) ja kolmantena päivänä hän kokosi alhaalla olevat vedet yhteen niin, että maankamara tuli esiin (1 Moos. 1:9–10). Tämä tausta huomioiden käy selväksi, että vedenpaisumuskertomuksessa Jumalan veteen luomisessa liittämät järjestykset kumoutuvat: sekä ylhäällä että alhaalla olevat vedet yhtyvät jälleen toisiinsa, kun syvyyden lähteet puhkesivat ja taivaan ikkunat aukenivat ja vesi peittää koko maankamaran alleen (1 Moos. 7:11, 24). Maa peittyi veteen, ja niin on ikään kuin palattu luomiskertomuksen alkuun: maa on veden vallassa eikä pahuutta enää ole maan päällä.

Vedenpaisumuskertomuksessa on joitain muitakin yksityiskohtia, jotka luovat yhteyksiä luomiskertomukseen. 1 Moos. 8:2 kertoo meille, että Jumala ei unohtanut Nooaa ja arkissa olevia eläimiä vaan lopetti veden nousun panemalla tuulen puhaltamaan maan yli. Hepreaksi tuuli ja Henki ovat sama sana רוּחַ (ruah). Niinpä jakeessa on selkeä viittaus 1 Moos. 1:2:een, jossa Jumalan Henki liikkui vetten päällä. Kristillisestä näkökulmasta on helppoa nähdä myös yhteys Nooan lähettämän kyyhkysen ja Pyhän Hengen välillä: niin kuin Pyhä Henki liikkui alussa vetten päällä, niin Nooan lähettämä Pyhän Hengen symboli (Matt. 3:16; Mark. 1:10; Luuk. 3:22; Joh. 1:32) liikkui vetten päällä, kunnes maa tuli jälleen näkyviin eikä se enää palannut arkkiin (1 Moos. 8:8–12).

Yhteydet luomiskertomukseen käyvät vielä ilmeisemmiksi vedenpaisumuksen jälkeen. Kun Nooa Jumalan käskystä päästää eläimet vapaiksi arkista, Jumala sanoo: ”Niitä vilisköön maassa, ja ne olkoot hedelmälliset ja lisääntykööt maan päällä.” (1 Moos. 8:17). Tämä tuo mieleen 1 Moos. 1:20–21:n, jossa taivaalla ja vedessä eläviä eläimiä käsketään vilisemään. Ero on toki siinä, että 1 Moos. 8:n käsky koskee maaeläimiä. Mutta vieläkin selkeämpi yhtymäkohta liittyy ihmiseen. Tunnetusti Jumala käskee ihmistä olemaan hedelmällisiä, lisääntymään ja täyttämään maan sekä hallitsemaan luomakuntaa (1 Moos. 1:26, 28). Siksi on aivan ilmeistä, että 1 Moos. 9:1–2 tuo mieleen luomiskertomuksen:

Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa. Ja peljätkööt ja vaviskoot teitä kaikki eläimet maan päällä ja kaikki taivaan linnut ja kaikki, jotka maassa matelevat, ja kaikki meren kalat; ne olkoot teidän valtaanne annetut.

Näissä jakeissa Jumala asettaa ihmisen jälleen siihen tehtävään, jota varten tämä luotiin. Uuden maailman säännöt eivät tosin ole täysin identtisiä ensimmäisen maailman kanssa: ihmiselle annetaan esimerkiksi lupa syödä lihaa (1 Moos. 9:3). Temaattiset yhteydet vedenpaisumuskertomuksen ja luomiskertomuksen välillä ovat pienistä eroista huolimatta ihan ilmeisiä. On siksi selvää, että Ensimmäisen Mooseksen kirjan kirjoittaja tahtoo kuvata vedenpaisumuksen uutena luomisena, vaikka vesien väistyttyä tilanne ei lähdekään aivan ”nollasta” liikkeelle.

Kun muistetaan se, että hepreassa oikeus ja vanhurskaus liittyvät siihen, että asiat ovat järjestyksessä, silloin vedenpaisumuskertomus hahmottuu ”maailman vanhurskauttamisena”. Peittämällä luomakunnan vedellä, Jumala näet uudisti sen ja asetti sen jälleen järjestykseen (vrt. 1 Piet. 3:21). Koska maailmaa hallinnut pahuus poistui veden myötä, uudessa luomakunnassa vallitsi aluksi oikeudenmukaisuus ja vanhurskaus.

Heti vedenpaisumuksen väistyttyä tosin kertoja antaa ymmärtää, ettei pahuus ole poistunut lopullisesti maan päältä (1 Moos. 8:21) ja Jumala lupaa, ettei hän enää tulevaisuudessa antaisi vedenpaisumuksen kohdata luomakuntaa (1 Moos. 9:11). Itse asiassa loppu Raamattu kuvaakin sitä, kuinka Jumala pyrkii ensin hillitsemään pahuuden leviämistä muun muassa vuotuisen suuren sovintopäivän avulla (ks. tämä) ja kuinka lopulta Kristus tuo omalla uhrillaan iankaikkisen vanhurskauden ja oikeudenmukaisuuden (ks. tämä). Vedenpaisumuskertomus on kuitenkin havainnollistava esimerkki siitä, mitä oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden toteuttaminen tarkoittaa käytännössä: siinä ei ole niinkään kyse juridisten sääntöjen täyttämisestä kuin asioiden pistämisestä konkreettisesti järjestykseen.

Kohti raamatullista vanhurskautta

Lupasin jo melkein pari kuukautta sitten, että käyn alkuvuodesta läpi vanhurskauttamiseen liittyviä teemoja. Olen nyt julkaissut kuusi kirjoitusta, joissa en ole tainnut sanoa suoranaisesti sanaakaan vanhurskauttamisesta. Ymmärrän, jos joku ihmettelee: missä vanhurskauttamisen käsittely viipyy? Taidan olla selityksen velkaa.

En ole vielä omistanut kirjoitusta vanhurskauttamiselle, koska ajattelen vanhurskauttamisen oikean ymmärtämisen vaativan taustoitusta. Käymällä syntiinlankeemuksen seurauksia läpi olen pyrkinyt kuvaamaan vanhurskauttamisopin kontekstia. Vanhurskauttamisopin kannalta syntiinlankeemuksen rangaistukset ovat merkityksellistä siksi, että niistä puuttuu täysin äärettömän juridisluontoisen syntivelan ajatus. Ihminen kyllä joutuu eroon Jumalan yhteydestä, karkotetuksi paratiisista ja monenlaisten vitsausten alaiseksi. Missään kertomus ei kuitenkaan anna ymmärtää, että meillä olisi niskassamme ääretön jumalallinen viha, jonka rinnalla kaikki muut ongelmat ovat täysin toissijaisia. Tästä minusta jo aukeaa todella tärkeä perspektiivi vanhurskauttamiseen: jos ja kun vanhurskauttaminen on vastaus synnin tuomiin ongelmiin, se ei liity suoranaisesti siihen, miten ihminen voi välttää iankaikkisen kadotustuomion.

Kun syntiinlankeemuskertomuksesta puuttuu luterilaisen teologian kannalta kaikkein keskeisin synnin rangaistus, voidaan kysyä, mistä ajatus Jumalan äärettömästä vihasta syntiinlankeemuksen seurauksena nousee. Nähdäkseni vastaus löytyy siitä, miten hahmotetaan oikeudenmukaisuuden luonne. Luterilaisuudessa se hahmotetaan Jumalan ominaisuutena. Sen mukaisesti Jumala tuomitsee lakinsa rikkojat kadotukseen, mutta säätää sen täyttäville iankaikkisen elämän. Mutta määritelmässä on perustava ongelma. Se heijastelee enemmän keskiajan läntistä perinnettä kuin raamatullista ajattelua. Vanhassa testamentissa nimittäin oikeudenmukaisuus (מִשְׁפָּט, mishpat), jota käsitellään lähes synonyymisesti vanhurskauden (צֶדֶק, tsedeq) kanssa (ks. esim. Ps. 33:5; Jes. 33:5; Jer. 22:13), ei liity juridiseen täydellisyyteen vaan siihen, että asiat ovat oikeassa järjestyksessä. Synti pistää maailman epäjärjestykseen, ja niinpä oikeuden toimittaminen tarkoittaa sitä, että asiat laitetaan järjestykseen uudelleen. Oikeudenmukaisuus Jumalan ominaisuutena merkitsee sitä, että hän saattaa sen, mikä on mennyt vinoon, takaisin kohdilleen; Jumala on vanhurskas, koska hän toimii oikeudenmukaisesti (1 Moos. 18:25; 5 Moos. 32:4; Ps. 9:4; Jer. 12:1; Sef. 3:5).

Toivon, että nämä pikkuhuomiot tekevät mielekkääksi sen, miksi olen nähnyt hyväksi käsitellä syntiinlankeemuskertomuksen yksityiskohtia kohtuullisen pitkästi. Aion tulevissa kirjoituksissa vieläkin taustoittaa vanhurskauttamisen käsittelyä ja kenties tarkentaa vielä sitä, mitä sanon tässä vanhurskaudesta. Uskon, että vain nostamalla esille keskeisten pelastusopillisten käsitteiden raamatullisia merkityksiä ja huomioimalla Vanhan testamentin taustan, voidaan välttää se, että apostoli Paavalin teksteihin luetaan sisään jotain niihin kuulumatonta. Ei ole sattumaa, että nykypäivän Paavali-tutkimuksessa luterilainen Paavali-tulkinta on jäänyt heikkoon asemaan. Kun pureudutaan Vanhaan testamenttiin, voidaan ymmärtää, etteivät nykyisten Paavali-tutkijoiden näkemykset voi selittyä vain sillä, etteivät he osaa erottaa lakia ja evankeliumia oikein.