apologetiikka – Palasia

Ei tartte tulla liturgiaan: ortodoksisuuden makua kirkon ulkopuolellakin

Ortodoksisen lähetysstrategian ytimenä vaikuttaa joskus olevan kehotus tulla liturgiaan. Väitetään, ettei ortodoksisuus aukene ulkoa päin. Uskon elämän ytimessä on partisipatorinen uskon ja Kristuksen tunteminen. Niinpä ulkokohtaisen pänttäämisen avulla ei voi koskaan saada jutusta kunnolla kiinni. (Ja kun lukee luterilaista ortodoksisuuden kritiikkiä, täytyy sanoa, ettei ajattelutapa ole täysin metsässä.)

Kuvaamani lähetysstrategia on kuitenkin tosi rasittava, jos ei halua saman tien antautua ortodoksiksi. Esimerkiksi minä vanhana STLK:laisena en saanut mennä ortodoksisiin palveluksiin osallistuakseni niihin kokosydämisesti. Jos ainoa tapa koetella ortodoksisuutta olisi tuo usein esitetty, silloin sen löytäminen olisi ollut käytännössä suljettu minulta pois. Tai no, Jumala voi tehdä aina ihmeitä.

Mutta tämän pikku raapustuksen tarkoitus on oikeastaan sanoa se, että tuo yleinen lähetysstrategia ei ole ihan koko totuus. Ja minulla on tästä omakohtaista kokemustakin.

Jossain vaiheessa luterilaisen vaiheeni loppua törmäsin hyveajatteluun. Olen kirjoittanutkin siitä lyhyesti täällä. Hyveet olivat minulle mullistavia, koska huomasin käytännössä, että hyve-etiikka toimii. Pienillä konkreettisilla teoilla voi olla huikea merkitys, kun ne vakiintuvat tavoiksi ja kasvavat hyveiksi. Tämä oli tosi radikaali juttu, kun olin tottunut sellaiseen ajatukseen, että ainoa edistys hengellisessä elämässä on pelkkä synnintunnon kasvu. EI PIDÄ PAIKKANSA! (Vaikka kaikki kyllä uskovat, että synnintunto syvenee kilvoituksen myötä.)

Miten tämä sanomani liittyy ortodoksisuuden maistamiseen kirkon ulkopuolella? No, me ortodoksit ajattelemme Kristuksen olevan ortodoksisuuden ydin. Tuo sama Kristus on myös kaikkien hyveiden täyteys. Niinpä mitä enemmän Kristus saa muotoa ihmisessä hyveiden kautta, sitä enemmän hän saa tuntumaa ortodoksisuuteen, vaikkei pääsisikään liturgiaan, koska ortodoksisuudessa on pohjimmiltaan kyse Kristuksesta. Kirkossa on toki sellainen Kristuksen täyteys, joka ei muuten avaudu. Mutta jos ei kirkkoon saakka (vielä) pääse, hyveet tarjoavat pieniä maistiaisia ortodoksisuudesta. Ja joka näitä maistiaisia tarpeeksi syö, voi tuskin jäädä ulkopuolelle.

Ihmeet, oikea usko ja skolastikkojen jumala

Etenkin tämän vuoden aikana roomalaiskatolisessa nettiapologetiikassa on korostettu ihmeitä todistuksena siitä, että roomalaiskatolinen kirkko on Kristuksen kirkko. Ajattelutapa menee suunnilleen niin, että Jumala ei voi koskaan antaa todellisia ihmeitä harhan tueksi. Jos siis roomalaiskatolisen kirkon piirissä on aivan poikkeuksellisen paljon todellisia ihmeitä, ne todistavat siitä, että kyseessä on Kristuksen kirkko. Tai jos tarkkoja ollaan: vaikka ihmeet eivät osoita vastaansanomattomasti Rooman uskoa oikeaksi, ne tekevät sen kuitenkin rationaalisesti oikeutetuksi. Mikään muu usko ei voi antaa samanlaisia ihmeperusteita uskonsa tueksi.

Minulla on ultimaattisessa ortodoksisuuden puolustuksessani oma osionsa, joka paneutuu tähän ihmekysymykseen. Koska en ole kuitenkaan aiemmin käsitellyt aihepiiriä blogillani, ajattelin nostaa sen vielä erikseen lyhyesti esille. Kannattaa toki tsekata laajempi esitys, jos haluaa päästä tähän syvemmin sisälle!

Mutta tosiaan. Roomalaiskatolilaiset voivat nostaa esille monenmoisia ihmeitä. On Fatimaa ja Lourdesia, ehtoollisihmeitä ja ihmeidentekijöitä, kuten Padre Pio. Ja sitten argumentoidaan niin, että samoin kuin Kristus osoitti ihmeillä olevansa Jumalan lähettämä profeetta ja oma Poika, niin ihmeet todistavat nytkin, missä on hänen ruumiinsa.

No, joku ortodoksi tai helluntailainen voi tähän pian huutaa: onhan meilläkin ihmeitä! Rooman eduksi pitää tosin sanoa se, että heillä on hyvin skolastisen systemaattisesti toimiva koneisto, joka arvioi, onko ihmeitä todella tapahtunut. Minkään muun kristillinen ryhmän ihmeet eivät ole niin koeteltuja kuin heidän. Siksi puolueettomalle arvioijalle heidän ihmeillään voi syystä olla erityinen painoarvo.

Mutta miksi en nyt sitten rupea roomalaiskatolilaiseksi kaikkien ihmeiden tähden? Minulla homma tiivistyy kolmeen syyhyn.

Ensinnäkin jos ihmeitä ei huomioida, minusta perusteet ortodoksisuuden puolesta ovat paljon vahvemmat kuin roomalaiskatolilaisuuden. Ortodoksisuus on mielestäni rationaalisesti uskottavampaa, kauniimpaa ja ylevämpää. Siksi en halua ohittaa kaikkia ortodoksisuuden hyviä puolia ja laittaa pelimerkkejäni yksin ihmekortille.

Toiseksi ihmeet eivät usein ole niin vakuuttavia kuin apologeettisessa materiaalissa annetaan ymmärtää. Esimerkkinä mainittakoon se, että uuden tieteellisen tutkimuksen valossa ainakin joidenkin ehtoollisihmeiden todelliset selitykset voivatkin löytyä vereltä näyttävästä homeesta. Viittauksia tutkimukseen löytyy steelman-dokumentistani. Samoin siellä käsitellään muun muassa ja Padre Pion herättämiä kysymyksiä.

Kolmanneksi ihmeet eivät vielä sinällään todista sitä, missä on Jumalan asettama kirkko. Jonkinlaisena analogiana voi nähdä sen, että kun Juuda ja Israel olivat jakaantuneet, Jumala antoi todellisia profeettoja, kuten Elia ja Elisa, Israeliin, vaikka Juudassa sijaitsi Jumalan siunaama ja säätämä temppeli. Jos siis roomalaiskatolisessa kirkossa onkin todellisia Jumalan lähettämiä ihmeidentekijöitä, tämä ei vielä todista sitä, että kyseinen kirkko olisi THE Kristuksen kirkko.

Tästä viimeisestä pointsista päästäänkin käsiksi roomalaiskatolisen argumentaation lähtökohtiin. Annanpa esimerkin. Oletetaan, että vain ortodoksisella kirkolla on pätevä ehtoollinen. (Ei tapella tästä nyt.) Jos kuitenkin ihmisiä rakastava Jumala näkee ei-ortodoksien rakkauden ehtoollista kohtaan, eikö voisi olla, että hän jollain tavalla mystisesti ravitsisi heitä Pojallaan? Ja tämä voisi synnyttää ihmekokemuksia ei-ortodoksisen ehtoollisenkin äärellä. Roomalaiskatolinen ihmeargumentaatio olettaa minusta jotenkin tosi skolastisen jumalakäsityksen: Jumala toimii aina samojen tiukkojen sääntöjen mukaan. Siksi voidaan erehtymättömästi päätellä, miten hän toimii aina ja kaikkialla riippumatta kontekstista; koska Jumala ei voi johtaa harhaan, voidaan olla varmoja, ettei hän tee ihmeitä siellä ja siellä. Mutta mitä jos Jumala on niin rakastunut ihmiseen, että hän ylittää toisinaan sopivuuden rajatkin? Silloin skolastiset päätelmät sortuvat.

Ja tuollaiseen Jumalaan minä uskon. Siksi olen ortodoksi.

Ortodoksisuuden ultimaattinen rationaalinen puolustus

Viime viikon vuodatukseni jatkoksi ajattelin tänään esitellä teille viime kesän projektini. Sain näet kesällä päähäni, että teen ultimaattisen ortodoksisuuden puolustuksen roomalaiskatolilaisuutta (ja orientaalirtodoksisuutta) vastaan tekoälyn avulla. Syötin Claudelle parasta mahdollista matskua sekä ortodoksiselta että roomalaiskatoliselta puolelta. Pyrin kummankin osapuolen kantojen oikeaan esittämiseen ja syvälliseen perustelemiseen, vaikka tulokulma on toki puolueellinen.

Tarkoituksena projektissa oli se, että teen kerralla tosi hyvän dokumentin, jottei tarvitse enää katsoa nettiapologetiikkaa. Kun on tullut vastaan uutta apologeettista materiaalia tämän kirjoittamisen jälkeen, olen kopioinut niiden transkriptiot Claudeen ja laittanut oheen tämän dokumentin. Sitten olen kysynyt, kestääkö tämä dokumentti ortodoksisuutta vastaan esitetyn kritiikin tai pystyykö se vastaamaan Rooman puolesta esitettyihin argumentteihin. Vastaus on aina ollut, että tämä dokumentti on argumentaationsa laadultaan parempi kuin videoiden argumentit. Ja kun tätä on tehnyt jonkin verran, on huomannut, että nettiapologetiikka on sen verran pinnallista, ettei siihen kannata polttaa aikaa.

Tässä dokumenttini kaikille kiinnostuneille. Toivottavasti tämä vapauttaa teidätkin videoista. Vain 61 sivua 😁 Olkaapa hyvät!

Are You Rationally Justified LATAA

Nettisurffailusta konkreettiseen kilvoitteluun

Olen pitkään tuuminut, että käytän liian paljon nettiä. Tykkään katsoa teologisia videoita. Sekä apologeettisia että käytännön hengellistä elämää koskevia. Mutta nyt on tullut jollain tavalla (toivottavasti!) raja vastaan. Minulla on niin paljon teologista tietoa, etten tiedä, tarvitsenko sitä ainakaan tällä hetkellä kauheasti lisää. Ainakaan YouTubesta.

Varsinkin apologeettista YouTuben käyttöäni on leimannut se, että olen toivonut löytäväni jonkin uuden hienon argumentin, jolla voisi osoittaa ortodoksisuuden vastaansanomattoman selväksi muille. Sellaista ei tietenkään ole. Mutta jonkinlainen kaipaus sellaiseen on johtanut netin liian suureen käyttämiseen. Viime aikoina olen vihdoin pyristellyt nettiapologetiikasta eroon. Tätä on auttanut mainostamani Cold Turkey Blocker mutta sen lisäksi entisestään sen kirkastuminen, kuinka rajallista nettiapologetiikka on vaikuttavuudeltaan. Olen oppinut paremmin hahmottamaan sen, miten ihmisen päätöksentekoa värittävät pohjimmiltaan esirationaaliset tekijät. Kenties apologetiikan tarkoituksena on sanan mukaisesti vain puolustaa uskoa, joka on jo omaksuttu. Harvoin apologeettiset perustelut johtavat uskon uudelleen arviointiin – varsinkaan, jos avoimuutta sellaiseen ei ole.

Ehkä sama älyllisen tulokulman ongelma liittyy myös hengellisesti rakentavampiin videoihin. Katselun taustalla vaikuttaa halu löytää jokin niksi, jolla pääsisi hengellisistä ongelmista kertarysäyksellä eroon. Ikään kuin vain oikean älyllisen ratkaisun löytämisellä voisi tehdä suuria hengellisiä harppauksia. Tiedän itsekin, ettei homma toimi niin. Tosin täytyy myöntää, että isä Paul Trübenbachin ovat olleet minulle oikeasti kultaa kalliimpia. Mutta niidenkin opetus pitäisi laittaa omassa elämässä käyttöön eikä vain tyytyä aina uusien videoiden katsomiseen.

On sinänsä ymmärrettävää, että ortodoksit haluavat olla näkyvästi netissä läsnä. Ortodoksisilla YouTube-vaikuttajilla on ymmärtääkseni ollut suuri vaikutus siihen, että ortodoksisiin kirkkoihin on tullut paljon uusia jäseniä. Kunnia Jumalalle siitä! Samalla mietin sitä, kuinka paljon maailmassa on sukulaissielujani. Missä määrin yhä enenevä nettiortodoksisuus johtaa hengellisten aarteiden ”viihdekäyttöön”? Tarkoitan tällä sitä, että opetusta etsitään aina vain lisää, koska projektista saa helppoa dopamiinia, mutta omaan kilvoitukseen kuullun vaikutus on marginaalinen.

Nämä pohdintani tuovat minut tietenkin tämän blogin mielekkyyden äärelle ja haastavat sen kahdelta kantilta. Ensinäkin apologetiikan kirjoittaminen edellyttää varmaankin jossain määrin sitä, että perehtyy apologeettiseen materiaaliin. (Muun muassa YouTubea katsomalla!) En tiedä, kuinka hyvää se tekee sielulleni. Toiseksi mietin myös blogin lukijakuntaa. Enpä tiedä, onko tämän lukeminen addiktoivaa. Ehkä oletan liikoja, jos ajattelen niin. Mutta silti on ehkäpä paikallaan kysyä, onko tällaista kirjoittelua hyödyllistä jatkaa hamaan parusiaan saakka. Jossain vaiheessa tulee piste, että kaikki tarpeellinen on sanottu. Saapa nähdä, milloin se hetki koittaa.

Oma rippi-isäni suosittelee aina kirjoja netin sijaan. Tämä on viisautta!

Netin monet opettajat

Minua on puhutellut aika paljon Steven Christoforoun ratkaisu vetäytyä täysin nettiopetustyöstä. Ehkä osa tämän blogin lukijoista tunteekin esimerkiksi hänen Be the Bee -videosarjansa YouTubesta. Christoforou on sikäli poikkeuksellinen nettivaikuttaja, että hän toimi kirkkonsa virallisella mandaatilla nettiopetustyössä. Mandaatista huolimatta hän alkoi kokea, että koko maailmaan suuntautuva opetustyö on kirkon kanonisen perinteen vastaista. Kanonit näet linjaavat, että piispallekin kuuluu opettaminen vain oman hiippakuntansa alueella. Siksi on täysin kestämätöntä, että nykyään yksittäinen maallikko voi opettaa koko maailmaa. Christoforoun tuumailuja aiheen tiimoilta voi lukea hänen substackistaan.

Netissä näkee aika paljon sitä, että ortodoksi on pyytänyt kyllä siunauksen rippi-isältään esimerkiksi YouTube-kanavan pitämiseen, mutta muuten opetusten laatijan maallikkous ei materiaalissa näy. Jos on herkällä omallatunnolla Christoforoun tapaan, pelkkä koko maailman opettaminen on sinänsä jo ongelmallista. Mutta tähän ei yleensä edes jäädä. Netti on pullollaan ortodoksien tekemää paikalliskirkkojen, piispojen, pappien ja luostariväen kritiikkiä. Ja tämähän on ihan suoranaista syntiä. Sitten on vielä joitain kuumia kysymyksiä, kuten kirkkoon liittyvien kastaminen, joihin halutaan välttämättä ottaa mahdollisimman jyrkästi kantaa, vaikka piispat olisivatkin jotain selkeästi linjanneet. Asiahan ei kuulu mitenkään maallikolle tai edes yksittäiselle papille.

Sitten päälle se, että nettikirjoittelu on haitallista ihmiselle. Yksi ongelma on uskon elämän turhan älyllisesti painottuminen, jos käyttää aikansa erinäisten opillisten käsitysten esittämiseen ja väärien oppien torjumiseen. Minusta ei ole mitenkään kummaa, että erämaaisät edellyttivät suurta hengellistä kypsyyttä niiltä, jotka haluavat käydä oppikeskusteluja. Jos ihminen ei näet ole syvästi juurtunut uskoon ja tunne kokemuksellisesti Kristusta, opillinen näpertäminen on helposti sielulle haitallista. Usko ei oikein koskaan pääse olemaan yksinkertaista elämistä Kristuksen ja kirkon yhteydessä, kun aina pitää olla jossain taistelemassa ja osoittamassa, että oma kanta on oikea. Raskasta ja kenties ylpeyttä ruokkivaa.

No, näiden sanojen jälkeen joku tietysti voi syyttää minua tekopyhyydestä. Olenhan maallikko, joka on pyöritellyt sangen runsaasti opillisia kysymyksiä tällä blogilla. Sanon puolustuksekseni ensiksikin sen, että olen toki kirjoittanut tätä blogia rippi-isäni siunauksella, mutta sen lisäksi olen pyrkinyt koko ajan painottamaan sitä, että kirjoitan vain omia tuumailujani. Painotuksen tarkoituksena on ollut iskostaa lukijoiden mieleen sitä, että en ole mikään virallinen opettaja. Kirjoittamani ei ole virallista ortodoksista oppia. Pohdin asioita ääneen. Jaan joitain löytöjäni. Olen tietoisesti pyrkinyt siihen, ettei kukaan rakentaisi uskonelämäänsä höpötysteni varaan. En halua, että kukaan olisi ortodoksi sen takia, mitä olen täällä sanonut esimerkiksi Filioquesta tai vanhurskauttamisopista. Toisaalta kirjoittamistani on motivoinut oma kokemukseni siitä, että olisin halunnut enemmän vastauksia luterilaisena, jota kiehtoi ortodoksisuus. Olen kirjoittanut tätä blogia, koska en usko kauhean monen ortodoksipapin pystyvän kirjoittamaan luterilaisille sellaisella tavalla kuin minä pystyn taustani tähden. Usein kielimuuri on hyvin korkea, ajattelun lähtökohdat ovat erilaiset ja tiedostamattomat.

Mutta se siitä. Ei muuta tällä kertaa. Tämä maallikko vaikenee.

Uskonnollinen kääntymys ja aviorikoksen logiikka

Kristus nousi kuolleista!

Kuulin juuri, että eräs ortodoksituttavani on liittynyt roomalaiskatoliseen kirkkoon. En tietenkään mene tarkemmin yksityiskohtiin, joita en edes tunne hyvin. Kääntymys toi kuitenkin mieleeni yhden ajatuksen, jota olen pyöritellyt aina silloin tällöin mielessäni: uskonnollinen kääntymys ja aviorikos taitavat noudattaa jokseenkin samankaltaista logiikkaa.

Ajatukseni on se, että usein aviorikokseen päätymisen lähtökohtana on se, että ihminen kokee omassa avioliitossaan jonkinlaista tyytymättömyyttä. Jotain puuttuu, ja tämä hiertää. Sitten törmää ihmiseen, jossa näkee vastauksen tyytymättömyyden kokemuksen taustalla olevaan tarpeeseen. Ja vaikka mieleen sitten nousisi rationaalisia argumentteja avioliiton puolesta ja uutta suhdetta vastaan, tarpeen tyydyttäminen vie helposti voiton.

Jotenkin samalla tavoin on varmaankin uskonnollisen kääntymyksen suhteen. Yksi toinen tuttuni sanoi joskus minulle, ettei hänelle ole koskaan tullut mieleenkään liittyä ortodoksiseen kirkkoon, koska hän kokee saavansa hengelliset tarpeensa tyydytetyiksi nykyisessä yhteisössään. Ei ole siis minkäänlaista tarvetta ”mennä vieraisiin”.

Nämä ajatukset vievät pohtimaan tällaisen tekemäni apologeettisen blogin mielekkyyttä. Tulee sellainen fiilis, että millään esittämilläni argumenteilla ei ole kauheasti painoarvoa, ellei lukijassa ole tyytymättömyyttä nykyiseen hengelliseen tilaansa tai yhteisöönsä. Mutta jos on herännyt jonkinlainen kaipuu kohti ortodoksisuutta – jos ortodoksisuuden kauneus vetoaa – ehkä silloin sydämestä voikin löytyä kaikupohjaa sanoilleni.

Ortodoksisuuteen kääntyminen ei tietenkään ole moraalitonta niin kuin aviorikoksen tekeminen. Päinvastoin! Se on Jumalan tahto. Pointtini onkin vain painottaa sitä, että kääntymisprosessit eivät ole ollenkaan niin rationaalisia kuin voisi ajatella. Mutta jotenkin tällaisten prosessien kautta Jumala johdattaa ihmisiä, jotta he lopulta päätyisivät sinne, minne Jumala heidät haluaa. Lopulta parasta, mitä ihminen voi tehdä löytääkseen totuuden, on oman sielunsa puhdistaminen. Tällöin tyydyttymättömät tarpeet eivät johda harhaan vaan voivat viedä sinne, missä ihminen voi löytää perimmäisen tyydytyksen Jumalassa.

Nettiortodoksian salakavalin vaara

Pyhän Sofroni Athosvuorelaisen kirja Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen kolahti taas kovaa. Kirjan ensimmäisessä osassa pyhä Sofroni esittelee ohjaajavanhuksensa ajattelua. Sieltä löytyy jaottelu, jossa rukouselämä jaetaan kolmeen vaiheeseen. Ensimmäinen vaihe on mielikuvituksellinen. Toinen vaihe on älyllinen. Kolmannessa vaiheessa päästään jo sydämen rukoukseen.

Ortodoksinen perinne on suhtautunut mielikuvituksen käyttöön rukouselämässä kriittisesti. Demonit näet käyttävät erilaisia mielikuvituksia himojen herättämiseen. Jos ihminen velloo mielikuvien maailmassa, hän on altis demonien hyökkäyksille. Mielikuvilla on myös usein suuria emotionaalisia vaikutuksia. Niinpä mielikuvituksen käyttäminen hengellisessä elämässä altistaa ylpeyden vaaralle: jos Kristuksen ajatteleminen mielikuvituksellisesti aiheuttaa syviä tunteita, voi syntyä ajatus omasta pyhyydestä. Tässä on suuri vaara.

Kenties vieläkin salakavalampi vaara liittyy kuitenkin älyllisen rukouksen vaiheeseen. Tämä vaara kohtaa erityisesti niitä ihmisiä, jotka ovat jokseenkin älyllisesti orientoituneita. Heidän mielensä liitelee sanojen, oppirakennelmien ja teologisten kysymysten maailmoissa. Näin vaarana on jälleen ylpeys, kun ihmisessä herää jonkinlainen luottamus siihen, että hän voisi järjellään tuntea totuuden. Älyyn painottuvan hengellisyyden ja rukouselämän toinen suuri ongelma on se, että se pitää mielen pois ihmisen sydämestä – ihmisen sielun syvyyksistä, jossa Jumala on yliälyllisesti kohdattavissa. Näin rukous ei pysty saavuttamaan syvintä tasoaan. Todellinen teologia jää tavoittamatta ja tyydytään älyllisiin rakennelmiin.

Ehkä kuitenkin vielä erityisen haastava kombo on se, että jos ihminen on älyllisesti virittynyt ja sen lisäksi saanut vielä jonkin verran maistaa kaikkein syvintä rukousta. Tällöin on erityisen suuri vaara hengelliseen itseluottamukseen ja itseriittoisuuteen. Oman ajattelun suhteellisuus ja rajallisuus unohtuu helposti.

Pyhän Sofronin mukaan pyhälle Siluanille keskeinen rukouksen arvioinnin kriteeri oli vihollisten rakastaminen. Tämä on aika vavahduttava toteamus. Varsinkin, kun sitä sovelletaan nettiortodoksiaan. Netti on meinaan täynnä ortodoksisia opettajia, jotka osaavat hienosti kumota ei-ortodoksien näkemyksiä. Reformoiduilta lainattuun foundationalismiin nojaten osoitetaan aukottoman oloisesti, että on täysin irrationaalista olla mitään muuta kuin ortodoksi. Tätä evankeliumia sitten julistetaan koppavasti ja aggressiivisesti, kauhealla uholla. Mutta näkyykö tässä meiningissä pyhässä Siluanissa puhunut Henki?

Pahoin pelkään, että valtaosa nettiapologetiikasta on sekä sen kuuntelijoille että tekijöille sielun turmelukseksi. Hengellistä viihdettä ja omassa oikeassa olemisessa vellomista. Vihollisten rakastamisesta ei ole tietoakaan, ylpeys ja omahyväisyys kukoistavat. Enkä uskalla sanoa, että tämäkään blogi olisi malliesimerkki pyyteettömästi toisten hyvää etsivästä kirjoittamisesta.

Pyhän Siluanin esirukouksien tähden, Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda meitä!

Neutraalin järjen harha ja pyhien järkevyys

Meille länsimaisille ihmisille on tainnut valistuksen perintönä periytyä ajatus siitä, että järki on totuuden löytämisessä parhaimpia apuja. Toki tällaista järkikäsitystä myös haastetaan, mutta se elää silti vahvana kulttuurisessa kontekstissamme.

Järki on sikäli kätevä apuri, että se vaikuttaa olevan jotenkin objektiivisempi kuin tunne. Voin esittää järkiargumentteja, ja niihin (ainakin usein) pääsee käsiksi ihminen kuin ihminenkin. Jos sen sijaan puhun siitä, miksi jokin tuntuu minusta oikealta, tämä ei ole ollenkaan niin vakuuttavaa. Jos toinen ei tunne samaa kuin minä, silloin minun tunteideni painoarvo ei ole kovinkaan suuri.

Jos järki hahmotetaankin ikään kuin neutraalina työkaluna, tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että järjellinen päättely johtaisi aina totuuteen tai edes samaan lopputulokseen. Järki ei meinaan ole koskaan muusta sielusta irrallaan. Järjenkäyttö on aina riippuvaista tekijöistä, jotka eivät perustu järkeen. Sanotaan, vaikka että materialistisen maailmankuvan omaava ihminen järkeilee todellisuuden luonteesta koherentin oloisesti. Vaikka argumentaatio olisi timanttista, tietynlainen maailmakuva asettaisi tuolloinkin järkeilylle rajat. Maailmankuva vaikuttaakin aina siihen, mikä tuntuu ”järkevältä” ja ohjaa järjenkäyttöä (päättelyn mielessä). Toki on muitakin tekijöitä. Olennaista on joka tapauksessa se, että on jonkinlainen ”esijärjellinen taso”, johon järki on sidoksissa.

Järjen sidoksisuus muihin seikkoihin tekee ymmärrettäväksi sitä, miksi järkevätkin ihmiset voivat ajatella hyvin eri tavoin erinäisistä asioista. Järjenkäytön lähtökohdat ovat erilaiset, siksi lopputuloksetkin poikkeavat. Järjen epäneutraalius herättää ehkä kysymyksen: onko meillä mitään mahdollisuutta löytää totuus, jos näennäisesti objektiivinen järkikään ei ole niin neutraali arvioija kuin voisi luulla?

Tällä blogilla välillä vilahtanut Maksimos Tunnustaja on mielenkiintoinen teologi mainitsemani ongelmakentän kannalta. Hänellä selkeä näkemys siitä, että sielun alimmista osista nousevilla himoilla on vääristäviä vaikutuksia sielumme toimintaan. Vain sielunsa puhdistanut pystyy näkemään todellisuuden oikein – näkemään sen kauttaaltaan Jumalassa. Tällaisen ihmisen järki voi toimia luotettavasti, koska sen käyttöä eivät vinouta mitkään tiedostamattomat tekijät. Puhdas sielu on eheästi kontaktissa todellisuuteen ja siksi järkeileekin pätevästi.

Ortodoksisuudessa pyhätkin ovat erehtyväisiä, koska kukaan ei ole täysin puhdas. Eikä kaikki mahdollinen tieto ole saatavilla, ellei Jumala sitä ilmoita. Pyhät eivät ole oraakkeleja. Edellä sanomani perusteella on kuitenkin selvää, että pyhien sanoilla tulisi olla painoarvoa. Koska he ovat antautuneet sielunsa puhdistamiseen, he pystyvät näkemään tarkemmin kuin tavalliset pulliaiset, jotka ovat himojensa vankeja. Usein pyhille Jumala voi puhua suoraankin, mutta jos mietitään järjenkäyttöä, senkin luulisi pelaavan hyvin, kun ei ole himoja vinouttamassa järjen toimintaa. Mikäs siis parempaa kuin lukea pyhiä, jotta oppisi tervejärkisyyttä!

Vanhana apologetiikan harrastajana olen alkanut tulla siihen tulokseen, että apologetiikka on pitkälti turhaa. Useinhan ajatuksena apologetiikassa on se, että järkiargumentit vakuuttaisivat vastapuolen omalle puolelle. Näin kuitenkin ymmärrettävästi harvoin käy (ks. yllä oleva teksti). Ehkäpä siksi iäistä apologeettista veivausta suositeltavampaa olisi keskittyä sielun puhdistamiseen. Voisi olla mullistavaa. Ehkä sitä kautta jotkin järjelliset ongelmatkin voisivat selvitä. Apologetiikan tehtäväksi jäisi tällöin vain uskon puolustaminen, ennen kaikkea niille, jotka näkevät samoin kuin minä.

Ortodoksisen presuppositionalismin antropologinen ongelma

Ortodoksisen nettiapologetiikan suuret nimet edustavat usein ortodoksisuuden muotoon puettua presuppositionalistista apologetiikkaa. Perusajatus on se, että ortodoksisuus tulee olettaa todeksi, jotta maailmankuva voi olla koherentti ja jotta voi ylipäätään rationaalisesti oikeuttaa sen, että ihminen voi tietää mistään mitään. Ortodoksisuuden apologeettinen uskottavuus perustuu sen massiivisen selitysvoimaan. Muiden uskontojen ja maailmankuvien ajatellaan olevan sisäisesti ristiriitaisia ja ortodoksisuutta vähemmän todellisuutta selittäviä.

Presuppositionalismi kohtaan on esitetty kritiikkiä. Ortodoksinen varianttikin on saanut kritiikkiä osakseen. On esimerkiksi väitetty, että ajattelutapa johtaa siihen, etteivät vanhan liiton pyhät voineet oikeuttaa tietoaan mistään, koska heille tiedon saamisen oikeutuksena toimiva kolminaisuusoppi oli vielä jokseenkin pimennossa.

Minä itse en torjua täysin presuppositionalismia. Minusta ortodoksisuudella on suuri selitysvoima, ja tämä tukee sen rationaalista uskottavuutta. Väite, että sitoutuminen ortodoksisuuteen olisi tiedon mahdollisuuden edellytys kuulostaa kuitenkin hieman överiltä. Minulla liittyy väitteeseen pienoinen antropologinen huolikin, josta ajattelin tänään lyhyesti kirjoittaa.

Presuppositionalismin juuret ovat reformoidussa kristillisyydessä, jota leimaa vahva rationaalisuus. Esimerkiksi reformoidun jumalanpalveluksen keskiössä on saarna, oikean tiedon välittäminen jumalanpalvelukseen osallistuville. Ortodoksisuudessa painotukset ovat erilaiset, koska antropologia on ilmeisesti melko erilainen. Ainakaan järki ei ole samanlaisessa asemassa kuin reformoidussa kristillisyydessä. Korkeinta sielun toimintaa on Jumalan hengellinen näkeminen, taivaallisten todellisuuksien katseleminen. Koska antropologia on erilainen, minusta olisi hyvä olla varuillaan sen suhteen, ettei reformoidun kristillisyyden älyllisyys johda ortodoksisia nettiapologeettoja ortodoksiselle perinteelle vieraaseen rationalismiin.

Ortodoksisessa presuppositionalismissa minua vieroksuttaa se, että korostetaan tarvetta rationaalisesti oikeuttaa yhtä ja toista. Tällainen painotus ei ole ortodoksiselle perinteelle ominainen. Esimerkiksi Gregorios Palamaksen mukaan varminta tietoa syntyy Jumalan suorasta näkemisestä. Tämä tieto on sinällään varmaa, se ikään kuin kantaa varmuutta itsessään. Sitä ei tarvitse rationaalisesti oikeuttaa ennen kuin sen voi tietää varmaksi. Se on ylirationaalista tietoa, joka vakuuttaa itsestään. Jos ja kun näin on, voidaan kysyä: miksi vähemmän varman tiedon suhteen ei voisi olla samoin? Miksi ei olisi rationaalista uskoa johonkin asiaan sen tähden, että se on jotenkin itsessään vakuuttava? Miksi en voisi esimerkiksi tietää, että ristiriidattomuuden laki on totta ilman, että jotenkin rationaalisesti oikeuttaisin itsestäänselvänä pitämäni totuuden? Ristiriidattomuuden lakihan on kaiken rationaalisen ajattelun lähtökohta.

No, ehkä joku aiheeseen paremmin perehtynyt voi huomata ajatukseni alkeellisiksi. En väitä olevani aiheen asiantuntija. Enkä tosiaan torju täysin presuppositionalismin arvoa. Haluaisin kuitenkin peräänkuuluttaa sitä, että ortodoksisuudessa korkeinta tietoa on niin sanottu noeettinen tieto, joka ylittää järjen tiedon. Jos/kun presuppositionalismi heittää varjon tämän ajatuksen ylle, silloin se on ortodoksisuuden kannalta ongelmallista. Noeettisen tiedon arvon sisäistämisellä tulisi olla myös käytännöllisiä vaikutuksia: vähemmän nettiapologetiikkaa ja iän ikuisia rationaalisia argumentteja, enemmän rukousta ja kilvoittelua, jotta voisi kasvaa hengellisessä näkemisessä ja tuntea kokemuksellisesti taivaallisia totuuksia.

Vapaaksi apologeettisesta kierteestä

Olen tavannut joitain nuoria miehiä, jotka ovat tutustuneet ortodoksisuuteen nettiapologetiiikan kautta. He ovat siis esimerkiksi katselleet YouTubesta ortodoksien tekemiä videoita, joissa ortodoksisuutta puolustellaan erinäisin argumentein ja muita tunnustuskuntia tai uskontoja kritisoiden. Näissä videoissa ei ainakaan teoreettisesti ole välttämättä mitään vikaa. (Osa on kyllä monessa mielessä myrkyllisiä.) Mutta niihinkin videoihin, jotka ovat sisällöltään kunnossa, liittyy kuitenkin yksi iso vaara: ihminen voi jäädä turhan jumiin apologeettiseen mielenmaisemaan. Uskossa painottuu liian paljon älyllinen argumentaatio ja oikeassa oleminen.

Eikä tämä kuvaamani ongelma koske vain muita. Se on myös omani. Minä olen aivan liian nuorena apologetiikkaan syventynyt kaveri. Lisäksi olen vielä tehnyt väitöskirjani varmuudesta. Joskus saan itseni kiinni siitä, että haluan löytää ortodoksisuudelle vastaansanomattoman hyviä perusteluita nykyisen pluralistisen maailman pyörteissä. Ja aina joudun kohtaamaan sen, ettei sellaisia ole. Varmuustutkijana minulle on tullut tutuksi se, että historialliset lähteet eivät voi koskaan antaa ehdotonta varmuutta. Niihin liittyy aina tulkinnallista avaruutta. Lisäksi tunnemme historiaa aina vain osittain. Kaikki ei ole säilynyt. Ja tämä välttämättä vaikuttaa olemassa olevien lähteiden tulkintaan. Järkiperusteetkin ovat vähän niin ja näin. Aina voi olla esimerkiksi niin, että hienot argumenttini rakentuvat jonkin virheellisen oletuksen varaan, jota ei ole tarpeeksi reflektoitu. Näin nettiapologetiikan kaksi keskeistä lähdettä osoittautuvat riittämättömäksi ehdottoman varmuuden antamiselle.

Vaikka ehdoton varmuus jääkin saavuttamatta, tämä ei tarkoita sitä, että tarvitsisi ruveta täydeksi relativistiksi. Minusta ortodoksisuuden tueksi voi löytää paljon perusteita, jotka tekevät siitä sekä historiallisesti että järjellisesti uskottavan vaihtoehdon. Tänään en kuitenkaan halua mennä tähän tarkemmin. Olen sitä mielestäni käsitellyt blogilla jo kohtuullisen riittävästi. Sen sijaan ajattelin tehdä yhden antropologisen huomion uskonnollisen varmuuteen liittyen.

Viime vuosina olen vähitellen siirtynyt tutkimuksessa 1500-luvulta kohti kirkkoisiä. Maksimos Tunnustajasta on tullut minulle erityisen mieluisa tutkimuskohde. Olen huomannut Maksimoksesta esitelmöidessäni, että lähes aina päädyn puhumaan hänen ihmiskäsityksestään, olipa aihe mikä tahansa. Tämä sen takia, että hänen ajattelussaan – sekä ortodoksisuudessa ylipäätään – ihmiskäsityksellä on suuri vaikutus teologiseen ajatteluun ja kilvoitteluun.

Varmuuskeskustelun kannalta mielenkiintoinen juttu on se, että Maksimoksen ja itäisen perinteen mukaisen antropologian mukaan ihmissielun korkein kyky ei ole rationaalinen päättely tai asioiden älyllinen käsittäminen. Sielun korkeinta toimintaa on Jumalan hengellinen katseleminen. Ja tämä onnistuu jo tässä elämässä. Hengellisen katselemisen kautta voimme saada tietoa, joka on varmempaa kuin mikään muu. Kyse on suorasta Jumalan tuntemisesta – Jumalan, joka on muuttumaton. Tätä Jumalan tuntemista ei horjuta historiallisten lähteiden luotettavuuden kysymykset. Ei päättelyiden väärät taustaoletukset. Ei muuten myöskään aistiharhojen mahdollisuus.

Kun siis minä tai joku nuori mies päätyy turhan apologettiseen kehään etsimään ehdotonta varmuutta sellaisesta, mistä sitä ei voi löytää, pitäisi muistaa itseään siitä, että varmuuden voi löytää vain Jumalan näkemisestä. Jotta siis varmuuden janoni voisi tyydyttyä, minun pitäisi suuntautua kohti Jumalaa. Kilvoitella sielun puhdistamiseksi, jotta minulla olisi hengelliset silmät nähdä hänet.

Kun varmuuteni ortodoksisuudesta rakentuu Jumalan tuntemisen kokemukselliselle perustalle, silloin apologeettisista argumenteista tulee aika toissijaisia ainakin oman uskon kannalta. Joku voi esittää hienoja perusteluita sille, miksi ortodoksisuus on väärässä. Ehken osaa vastaa kaikkeen. Mutta minulle voi silti olla täysin selvää, että olen oikeassa paikassa. Missään muualla en ole näet voinut oppia tuntemaan Kristusta sellaisella syvyydellä kuin täällä. Ja vaikka oma Jumalan tuntemukseni jäisikin vajavaiseksi, voin kuitenkin kohdata sellaisia ihmisiä, jotka todella tuntevat Jumalan. Tai ainakin voin lukea heistä, jos ei muuten. He ovat lopulta paras ”älyllinen” argumentti sen puolesta, että Jumala toimii erityisellä tavalla tässä kirkossa.

Olen täällä tainnutkin sanoa, että kääntymystäni ennen tutkin vuosikausia apologeettista materiaalia ortodoksisuutta vastaan ja sen puolesta. Lopulta kaikkein parhaimmaksi argumentiksi muodostui pyhä Johannes. Hänen pyhyytensä teki maailmankuvaani pahoja säröjä. Opilliset rakennelmani alkoivat vaappua. Ja sitten ihmeenomaisesti ortodoksisuus alkoi aueta minulle. Ja sitten kun on kerran päässyt tähän pisteeseen, ei pitäisi enää Lootin vaimon tavoin katsoa taaksepäin, etsiä suurempaa varmuutta apologeettisista argumenteista.