Etenkin tämän vuoden aikana roomalaiskatolisessa nettiapologetiikassa on korostettu ihmeitä todistuksena siitä, että roomalaiskatolinen kirkko on Kristuksen kirkko. Ajattelutapa menee suunnilleen niin, että Jumala ei voi koskaan antaa todellisia ihmeitä harhan tueksi. Jos siis roomalaiskatolisen kirkon piirissä on aivan poikkeuksellisen paljon todellisia ihmeitä, ne todistavat siitä, että kyseessä on Kristuksen kirkko. Tai jos tarkkoja ollaan: vaikka ihmeet eivät osoita vastaansanomattomasti Rooman uskoa oikeaksi, ne tekevät sen kuitenkin rationaalisesti oikeutetuksi. Mikään muu usko ei voi antaa samanlaisia ihmeperusteita uskonsa tueksi.
Minulla on ultimaattisessa ortodoksisuuden puolustuksessani oma osionsa, joka paneutuu tähän ihmekysymykseen. Koska en ole kuitenkaan aiemmin käsitellyt aihepiiriä blogillani, ajattelin nostaa sen vielä erikseen lyhyesti esille. Kannattaa toki tsekata laajempi esitys, jos haluaa päästä tähän syvemmin sisälle!
Mutta tosiaan. Roomalaiskatolilaiset voivat nostaa esille monenmoisia ihmeitä. On Fatimaa ja Lourdesia, ehtoollisihmeitä ja ihmeidentekijöitä, kuten Padre Pio. Ja sitten argumentoidaan niin, että samoin kuin Kristus osoitti ihmeillä olevansa Jumalan lähettämä profeetta ja oma Poika, niin ihmeet todistavat nytkin, missä on hänen ruumiinsa.
No, joku ortodoksi tai helluntailainen voi tähän pian huutaa: onhan meilläkin ihmeitä! Rooman eduksi pitää tosin sanoa se, että heillä on hyvin skolastisen systemaattisesti toimiva koneisto, joka arvioi, onko ihmeitä todella tapahtunut. Minkään muun kristillinen ryhmän ihmeet eivät ole niin koeteltuja kuin heidän. Siksi puolueettomalle arvioijalle heidän ihmeillään voi syystä olla erityinen painoarvo.
Mutta miksi en nyt sitten rupea roomalaiskatolilaiseksi kaikkien ihmeiden tähden? Minulla homma tiivistyy kolmeen syyhyn.
Ensinnäkin jos ihmeitä ei huomioida, minusta perusteet ortodoksisuuden puolesta ovat paljon vahvemmat kuin roomalaiskatolilaisuuden. Ortodoksisuus on mielestäni rationaalisesti uskottavampaa, kauniimpaa ja ylevämpää. Siksi en halua ohittaa kaikkia ortodoksisuuden hyviä puolia ja laittaa pelimerkkejäni yksin ihmekortille.
Toiseksi ihmeet eivät usein ole niin vakuuttavia kuin apologeettisessa materiaalissa annetaan ymmärtää. Esimerkkinä mainittakoon se, että uuden tieteellisen tutkimuksen valossa ainakin joidenkin ehtoollisihmeiden todelliset selitykset voivatkin löytyä vereltä näyttävästä homeesta. Viittauksia tutkimukseen löytyy steelman-dokumentistani. Samoin siellä käsitellään muun muassa ja Padre Pion herättämiä kysymyksiä.
Kolmanneksi ihmeet eivät vielä sinällään todista sitä, missä on Jumalan asettama kirkko. Jonkinlaisena analogiana voi nähdä sen, että kun Juuda ja Israel olivat jakaantuneet, Jumala antoi todellisia profeettoja, kuten Elia ja Elisa, Israeliin, vaikka Juudassa sijaitsi Jumalan siunaama ja säätämä temppeli. Jos siis roomalaiskatolisessa kirkossa onkin todellisia Jumalan lähettämiä ihmeidentekijöitä, tämä ei vielä todista sitä, että kyseinen kirkko olisi THE Kristuksen kirkko.
Tästä viimeisestä pointsista päästäänkin käsiksi roomalaiskatolisen argumentaation lähtökohtiin. Annanpa esimerkin. Oletetaan, että vain ortodoksisella kirkolla on pätevä ehtoollinen. (Ei tapella tästä nyt.) Jos kuitenkin ihmisiä rakastava Jumala näkee ei-ortodoksien rakkauden ehtoollista kohtaan, eikö voisi olla, että hän jollain tavalla mystisesti ravitsisi heitä Pojallaan? Ja tämä voisi synnyttää ihmekokemuksia ei-ortodoksisen ehtoollisenkin äärellä. Roomalaiskatolinen ihmeargumentaatio olettaa minusta jotenkin tosi skolastisen jumalakäsityksen: Jumala toimii aina samojen tiukkojen sääntöjen mukaan. Siksi voidaan erehtymättömästi päätellä, miten hän toimii aina ja kaikkialla riippumatta kontekstista; koska Jumala ei voi johtaa harhaan, voidaan olla varmoja, ettei hän tee ihmeitä siellä ja siellä. Mutta mitä jos Jumala on niin rakastunut ihmiseen, että hän ylittää toisinaan sopivuuden rajatkin? Silloin skolastiset päätelmät sortuvat.
Ja tuollaiseen Jumalaan minä uskon. Siksi olen ortodoksi.
