skolastiikka – Palasia

Skolastiikka – teologisen liberalismin äiti

Aika posketon otsikko. Mutta olen vakavissani.

Skolastiikka muutti merkittävästi läntistä kristillisyyttä. Pyrkimyksenä oli yhdistää etenkin aristoteelista filosofiaa ja kristillistä uskoa. Luoda todellisuutta laajasti selitettävä synteesi. Tavoitteena oli pitää kiinni siitä, että uskolla olisi ensisijainen asema ja järjellä vain uskoa palveleva. Järki pystyy selittämään uskoa, mutta uskoa ei tule alistaa järjelle. Mutta näin ortodoksisesta vinkkelistä joissain jutuissa järjelliset päättelyt kävelivät uskon yli.

Överiksi menevä järkeily näkyy minusta kirkkaasti etenkin joissain sakramenttioppia koskevissa muutoksissa. Kasteen apostolisesta muodosta (kolminkertaisesta upottamisesta) pikkuhiljaa luovuttiin, koska pääteltiin, että Kolminaisuuden nimi ja vesi riittävät tekemään kasteesta pätevän. Malja evättiin maallikoilta läikkymisen pelossa ja vedoten siihen, että ehtoollisleivässä saa Kristuksen veren, koska kyseessä on ylösnousseen Kristuksen ruumis. Ehtoollinen evättiin imeväisiltä ja pieniltä lapsilta. Näin rikottiin varhaiskirkosta saakka vallinnut vakaumus, että initiaation sakramentit (kaste, mirhallavoitelu ja ehtoollinen) kuuluvat yhteen. Tradition murtamista perusteltiin sillä, että pienokaiset eivät olleet tulleet vielä järjenkäytön ikään ja siksi he eivät tarvinneet ehtoollista syntien anteeksiantamukseksi. He eivät myöskään pystyneet koettelemaan itseään järkeä käyttäen.

Kaikkia kolmea esimerkkiä luonnehtii asetelma, jossa on vakiintunut kokonaiskirkollinen perinne, joka pistetään uusiksi teologisiin perusteluihin ja järkiargumentteihin vedoten. Ja tämä on tosi radikaali juttu, koska kirkossa oli tapana ajatella, että kirkolliset käytännöt voivat olla yhtä velvoittavia kuin opilliset käsitykset (ks. Basileios Suuri: De Spiritu Sancto, 27, 66). Ja niinpä siinä missä perinteinen ortodoksinen argumentaatio on lähinnä isiin vetoamista, lännessä syntyi sellainen meininki, että traditiota voi sorvata uusiksi ainakin kirkollisten käytäntöjen osalta, mikäli sille nähdään hyviä teologisia perusteita. Mentaliteettina ei ole siis välittää eheästi isiltä saatua vaan luoda uutta teologiaa, jos sille nähdään teologisten argumenttien valossa hyvät perusteet.

Skolastiikka loi uudenlaisen suhteen teologiseen perinteeseen. Ja minun on vaikea nähdä esimerkiksi reformaation puhkeamista ilman skolastiikan taustaa. Reformaattorit toki korostivat sitä, että he halusivat palata keskiajan skolastiikasta varhaisempaan traditioon. Mutta skolastikkoihin heitä kuitenkin yhdistää se, että peritty traditio alistetaan teologiselle järkeilylle ja sitä analysoidaan kriittisesti. Tässä keskeinen jatkumo. Ja kun sitten jatketaan aatehistorian kulkemista kohti nykypäivää, sama mentaliteetti leimaa läntistä ajattelua vieläkin. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa se, kuinka Suomen ortodoksisessa kirkossa on vahva feministinen virtaus, joka kritisoi kirkon traditiota feministisillä lähtökohdilla ja haluaa muuttaa kirkollisia käytäntöjä. Tässä ei kauheasti isiin vetoaminen auta, kun ajattelua määrittää se, että historiassa on ollut kyse naisten sortamisesta eivätkä isät näytä enää kauhean pyhiltä isiltä.

Itse ajattelen niin, että ortodoksisuudelta vaaditaan varmaankin lännessä sitä, että uskoa ja sen käytäntöä puolustellaan rationaalisin argumentein. Pitkän aatehistoriallisen kehityksen seurauksena meillä ei ole sellaista traditioon kohdistuvaa nöyryyttä, joka on leimannut perinteisesti ortodoksisuutta. On kuitenkin olennaista pitää mielessä se, että järjellä ja teologisilla argumenteilla on vain traditiota selittävä rooli. Niiden ei tulisi muuttaa traditiota, koska kirkon tehtävänä on välittää uskollisesti perittyä uskoa ja sitä ilmentäviä käytäntöjä eteenpäin. (vrt. Matt. 28:20; Juud. 3)

Oppi välttämättömänä pahana

Minun taustani on hyvin opillisesti virittyneessä luterilaisuudessa. Siellä on tosi tärkeää, että opilliset nyanssit ovat kunnossa. Olennaista on se, että tunnustautuu älyllisesti erinäisiin opillisiin juttuihin. Jos kuitenkin miettii historiallisesti tunnustuksellisen luterilaisuuden painotuksia, ne ovat kohtuullisen uusia. Vaikuttaa siltä, että opillista painotusta selittävät paljon teologiset kiistat. Syntyihän luterilaisuus opillisten kiistojen myötä, ja siksi tärkeäksi tuli määritellä se, mikä on opillisesti oikein, mikä väärin. Ehkäpä jonkin sortin opillisuuden huipentuma saavutettiin 1600-luvun puhdasoppisuudessa, mutta kyllä vielä 1800-luvulla jotkin nippelikysymykset tarkentuivat, kun Amerikan luterilaisuudessa kiisteltiin kirkko- ja virkaopista.

Mutta ei luterilaisuuden pikkutarkoissa määrittelyissä ole kyse vain kiistojen tuotoksista. Nimittäin sille ominainen älyllinen painotus leimaa aika vahvasti koko läntistä kristinuskoa. Olen tainnut blogilla jo aiemmin tuumailla, että painotus selittyisi aristoteelisella vaikutuksella läntiseen kristinuskoon keskiajalla. Ja olen edelleen tuolla kannalla. Myönnän kyllä sen, että esimerkiksi pyhän Maksimos Tunnustajan opetus Kristuksen kahdesta tahdosta on aika skolastista pikkutarkkoina jaotteluineen. Kenties siis protoskolastiikka löytyykin idästä. Mutta minusta aika tärkeä pointti ainakin Maksimokseen liittyen on se, että Maksimos ei määritellyt määrittelemisen vuoksi. Hän ei alkanut kirjoittaa kristinuskon yleisesityksiä. Määritelmiä tarvittiin vain hyvin rajatuissa kysymyksissä. Keskiajan skolastiikkaa ei nähdäkseni leimannut ainakaan samassa määrin kirkkoa repivät oppikärhämät (vaikka joitain oppituomioita toki annettiin). Käsityserot eivät olleet kirkkoa jakavia. Debattia käytiin yliopistoissa. Älyllistä pyörittelyä ei motivoinut niinkään harhaoppien vaarat vaan pyrkimys uskon totuuksien mahdollisimman pikkutarkkaan älylliseen ymmärtämiseen.

Kun nykyään puhutaan uskonnosta, helposti uskontoa lähestytään tämän läntisen älyllisen pyörittelyn perinteen lähtökohdista. Uskonnossa on kyse siitä, että sitoutuu joihinkin uskonnollisiin totuusväittämiin. Ja sitten eri tunnustuskuntien eroja lähestytään siitä vinkkelistä, missä ne eroavat opillisesti toisistaan. Kun huomioidaan nykyisen uskontokäsityksen älylliset lähtökohdat, on minusta jotenkin ravistelevaa miettiä sitä, että vasta nyt juhlitaan Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotissynttäreitä. Kun kristinusko syntyi ensimmäisellä vuosisadalla, kirkolla meni siis noin kolme sataa vuotta siihen, että kolminaisuusoppi muotoiltiin. Kaiken kukkuraksi Nikean vuoden 325 tunnustuksessa ei sanottu vielä Pyhästä Hengestä mitään vaan ainoastaan tunnustettiin, että uskotaan Pyhään Henkeen. Eivätkö nämä seikat kerro omiaan siitä, että varhaiskristillisyyden painotukset olivat ihan toisenlaisia kuin nykyiset?(!)

Minä ajattelin niin, että alussa oli liturginen yhteisö, tietyt perityt tavat ja sanoma julistettavana. Uskossa oli kyse elämäntavasta, yhteisöön kuulumisesta, ylösnousseen Herran läsnäolosta. Näiden peruspalikoiden varassa elettiin iloisesti ennen kuin tuli harhoja ja harhaoppisia, jotka sanoivat jotain, mikä oli niin perustavasti vinossa jonkin sortin intuitiivisen uskontajun kanssa, että oli tarve alkaa tarkemmin määritellä sitä, mihin me oikein uskomme. Mutta opillisen määrittelyn tarve nousi siis ulkoapäin tulleen vaaran tähden. Oppi oli ikään kuin välttämätön paha. Käytännössä minusta tämä huomio voisi motivoida miettimään, mikä uskossa oikeasti on keskeistä. Ehkä varhaisilla kristityillä oli syvällisempi ymmärrys kristinuskon luonteesta kuin meillä 2000-luvun länkkäreillä.

Skolastinen Palamas, Jumalan vapaus ja energiat

Ensi sunnuntai on toinen paastonajan sunnuntai, joka ortodokseille on pyhän Gregorios Palamaksen (1296–1359) sunnuntai. Palamas oli Thessalonikan arkkipiispaksi noussut athoslainen munkki, joka tunnetaan erityisesti opetuksestaan Jumalan olemukseen ja energioihin liittyen. 1900-luvun uuspatristisessa ortodoksisuudessa (ks. tämä ja tämä) Palamas nousi suureen suosioon. Hänen teologiansa asetettiin vastakkain läntisen teologian kanssa. Palamaksen teologian väitettiin olevan mystistä ja kokemuksellista, läntisen teologian rationalistista ja skolastista.

Olen vasta lukenut aivan uunituoreen väitöskirjan (Tikhon Alexander Pino: Being and Naming God: Essence and Energies in St. Gregory Palamas), joka käsittelee olemusta ja energioita Palamaksen ajattelussa. Teos tulee osoittaneeksi vakuuttavasti, että uuspatristinen vastakkainasettelu on ihan höpöhöpöä; Palamas tekee hyvin pikkutarkkoja – ehkä skolastisiakin– huomioita opettaessaan olemus–energia -jaotteluun liittyvistä kysymyksistä. Ajattelin tulevan sunnuntain kunniaksi käsitellä paria erittelyä, jotka hän tekee taatakseen Jumalan vapauden.

Julkaisin vajaat neljä vuotta sitten alkuperäiset palaseni. Viimeisessä niistä kirjoitin Palamaksen olemus–energia -jaottelusta seuraavasti:

Tulee mieleen vielä se, että vierastin pitkään Gregorios Palamaksen erottelua Jumalan olemuksen ja armovoimien välillä. Palamashan sanoo jotenkin niin, että Jumala on olemuksessaan, ”itsessään”, salattu. Hän pysyy aina mysteerinä. Tämä on tosi tärkeä asia. Ihmistä muistutetaan siitä, että Luojan ja luodun maailman välillä on luovuttamaton ja ylittämätön ero. Järjellä on rajansa. Voisi ehkä luulla, että Jumala jäisi etäiseksi. Jumala on poissa. Staattinen olento. Ei mitään kontaktia. Mutta ei niin. Jumala on samanaikaisesti tuntematon ja ilmoitettu. Hän on ilmoitettu, koska hän läpäisee koko todellisuuden armovoimissaan. Aina, kun olemme osallisia jostain hyvästä, olemme osallisia Jumalasta hänen armovoimissaan. Tästä aukeaa se, miten luodun kauneutta katsoessamme näemme Jumalan kauneuden, jne. Jumala on samaan aikaan poissa ja läsnä. Tuntematon ja tunnettu. Partisipoimaton ja partisipoitava. Olemus ja armovoimat -jaottelu suojelee panteismilta, mutta saa ymmärtämään, kuinka äärimmäisen syvällisesti hän on luomakunnassaan. Jaottelu myös ratkaisee tomistisen jumalakäsityksen ongelman ja ”vapauttaa Jumalan” kestävällä tavalla. Nominalismiin ei tarvitse mennä: Jumala on vapaa armovoimissaan, mutta ei mielivaltainen. Tämä on nyt sitä todellista, vanhanaikaista realismia 1300-luvun tyyliin sanoitettuna.

Luettuani väitöskirjan Palamaksesta en enää puhuisi energioista armovoimina, koska energia on paljon laajempi käsite. Lyhyesti ja hieman yksinkertaistaen voisi sanoa, että energiat ovat Jumalan ominaisuuksia. Niistä puhutaan energioina, koska ne ovat hänessä täysin aktuaalisia. Havainnollistan esimerkillä: Huippupianistilla on kyky soittaa loistavasti pianoa. Vaikka hän ei parhaillaan soittaisikaan instrumenttiaan, hänellä on koko ajan aktuaalinen kyky tehdä niin. Kun hän sitten soittaa, hän tuo ilmi tai manifestoi kykyään. Kun hän käyttää kykyään, muut voivat siitä ymmärtää, että hänellä on tuollainen suuri lahja. No, rinnastus Jumalaan ei ole täydellinen, koska huippupianistiksi tuleminen vaatii paljon harjoittelua, mutta Jumalalla on kaikki ominaisuutensa iankaikkisesti aktuaalisina. Eivätkä Jumalan ”kyvyt” myöskään taannu tai heikkene, jos hän ei käytä niitä suhteessa luomakuntaansa.

Jos Jumalan kyvyt eivät olisi täysin aktuaalisia, jonkin ulkopuolisen pitäisi aktivoida hänessä jotain, että hän voisi olla täysin aktiivinen energioissaan. Tällöin Jumalan täydellisyys olisi riippuvaista jostakin hänen itsensä ulkopuolisesta, ja näin ollen hän ei enää olisi kaiken hyvän lähde. Koska Jumalalla on kuitenkin ominaisuutensa täysin aktuaalisina, hän ei tarvitse luomakuntaansa saavuttaakseen mitään, mitä häneltä puuttuisi. Jumalan energioiden aktuaalisuus näin ollen omalta osaltaan takaa sen, että maailmamme voi olla vapaasti luotu.

Jumalan ominaisuuksien aktuaalisuuden tunnustaminen, ei ole sinällään mitään mullistavaa; esimerkiksi yllä olevassa lainauksessa mainitsemani tomistit ajattelevat Jumalan ominaisuuksien olevan myös täysin aktuaalisina. Erona heidän ja Palamaksen välillä on se, että tomistit samaistavat Jumalan olemuksen ja ominaisuudet. Heidän mukaansa Jumalassa ei ole eroa hänen eri ominaisuuksien välillä, vaan ero on meidän silmissämme. Tästä seuraa keskeinen teologinen ongelma, jota käsittelinkin jo viidennessä palasessani nominalismista.

Nominalismia käsittelevässä palasessani väitän, että tomismissa Jumala joutuu oman olemuksensa vangiksi, koska tomistit samaistavat Jumalan olemuksen, tahdon ja toiminnan. Tästä kombosta seuraa muun muassa se, että maailman luominen oli välttämätöntä; koska Jumalan olemus on välttämättä sellainen kuin se on, hänen tahtonsa on välttämättä sellainen kuin se on ja niinpä hänen tahtomansa maailman luominen on välttämätön. Näin kristityt eivät ole kuitenkaan koskaan uskoneet. Eivätkä tomistitkaan ole olleet johdonmukaisia, koska hekään eivät halua pitää luotua välttämättömänä jumalakäsityksestään huolimatta.

Palamaksen ratkaisu ”toimistiseen ongelmaan” on se, ettei hän samaista Jumalan olemusta, tahtoa ja toimintaa. Jumalan olemus liittyy energioita, jotka ovat siitä peräisin, mutta eivät samaistu siihen. Ja Jumalan tahto on yksi hänen energioistaan. Koska olemus ja energioiden välillä on ero, olemus ei sanele, miten Jumalan täytyy toimia. Niinpä jää tilaa vapaudelle. Sovellettuna luomiseen tämä tarkoittaa sitä, että Jumalalla oli aktuaalisena kyky luoda jo ennen maailman luomista, mutta tuon kyvyn käyttäminen ei ollut hänen olemuksensa sanelemaa. Hänellä oli aito vapaus olla myös käyttämättä kykyään, mutta rakkaudessaan hän päätti käyttää tai manifestoida ominaisuuttaan.

Palamaksen tekemistä pikkutarkoista erotteluista voisi sanoa paljon lisää. Koska olin aiemmin viitannut siihen, että olemuksen ja energioiden erotteleminen suojelee Jumalan vapautta, päätin tänään syventyä tähän aiheeseen. Ehkä ensi vuonna kirjoitan jostain toisesta yksittäisestä kysymyksestä tai omista kokemuksistani Palamakseen liittyen. Tällä erää haluan kuitenkin vain toivottaa voimia paastokilvoitukseen ja hyvää Gregorios Palamaksen sunnuntaita!

Oikean uskon valo, kirkon tuki ja opettaja, | erakkojen kaunistus, teologien voittamaton puolustaja, | ihmeitätekevä Gregorios, Tessalonikan kunnia, armon saarnaaja, || alati rukoile pelastusta sieluillemme.
Gregorioksen Palamaksen tropari