kirkko- ja virkaoppi

Kansan ääni, Jumalan ääni?

Viime vuosina Suomen ortodoksisessa kirkossa on ollut aikamoinen myllytys päällä. Tietyt piirit haluavat naiset/tytöt kirkossa sellaisiin liturgisiin tehtäviin, joissa he eivät ole koskaan olleet. Ja kirkon eri viestintäkanavilla asiaa on pidetty esillä kenties enemmän kuin mitään muuta.

Minä olen ollut tosi murheellinen tästä ilmiöstä. Rippi-isäni on siunannut sen, että saan akateemisesti tehdä, mitä lystää. Niinpä päätin viime joulukuussa pitää esitelmän, jossa esitän aika painavia argumentteja sen puolesta, että nykykäytännöstä olisi syytä pitää kiinni. Esitelmä on nyt julkaistu. Se löytyy täältä.

Myllytys ei ole minnekään kadonnut. Ensi kuussa on jälleen isosti mainostettu seminaari, jonka pointsina on asian edistäminen. Ilokseni minut hyväksyttiin sinnekin pitämään esitelmä, jossa aion keskittyä kirkon erehtymättömyyteen. On rohkaisevaa, että akateeminen vapaus ja inklusiivisuus toimii vielä niin, että kaltaiseni taantumuksellinen änkyrä päästetään ääneen 😁

Millä vallalla? Suksessio, ihmeet ja reformaation mandaatittomuus

Julkaisin viime viikolla piiiiiiitkän dokumentin, jossa esitän ortodoksisen haasteeni roomalaiskatolilaisille ja orientaaleille. Kaikenlaisia argumentteja laidasta laitaan. Koska tämä on kuitenkin ennen kaikkea blogi, joka käy keskustelua luterilaisuuden suuntaan, joku kenties hämmästeli, minne he ja muut protestantit olivat unohtuneet.

Jos olen ihan rehellinen – ja tämä varmaan kuulostaa pahalta – minusta protestantit eivät oikein kuulu samaan kategoriaan noiden kahden kanssa. Siis minun mielessäni. Eivät ole ollenkaan niin uskottavia vaihtoehtoja. Jos sallitaan kökkö analogia: on yksin appelsiini -puolue, joka väittää maailmassa olevan vain appelsiineja. Ja ettei mitään niitä parempaa ole. Jos minä nyt olen kuitenkin maistanut myös käsittämättömän hyviä omenoita, mutta tuo toinen ei millään suostu uskomaan asiaa, minun intoni ei kauheasti riitä vänkäämiseen.

Kaiken tämän sanottuani minulle tuli mieleen nyt vielä yksi tärkeä argumentti, johon en ole täällä koskaan suuresti syventynyt. Ja tämä selittyy oikeastaan sillä, ettei minun omassa kääntymyksessäni ja ortodoksisessa elämässäni institutionaaliset näkemykset ole kauheasti painottuneet. Mutta joillekin kirkko-oppi on kuitenkin tosi relevantti kääntymyksen selittäjä ja siksi esitän nyt yhden keskeisen raamatullis-ekklesiologisen argumentin luterilaisuutta ja protestanttisuutta vastaan.

Argumentti on esitetty varmaankin parhaiten kahdessa vanhassa klassikkokirjassa: anglokatolisen Felix Cirlotin Apostolic Succession: Is It True? -teoksessa (1949) sekä roomalaiskatolisen pyhän François de Salesin Les Controverses -teoksessa (englanniksi tunnetaan nimellä The Catholic Controversy), jonka tämä kirjoitti 1590-luvulla Chablais’n kalvinisteille. Argumentti itsessään ei ole roomalainen tai anglokatolinen vaan yksinkertaisesti patristinen ja raamatullinen. Ja sen ytimessä on apostolinen suksessio.

Olen käsitellyt aiemmin sitä, kuinka Mooseksen auktoriteetti periytyi eteenpäin Vanhassa liitossa ja miten apostolit perivät oman valtansa vastaavalla tavalla. Olen kirjoittanut myös siitä, ettei ilman piispaa seurakuntakuviot ole kohdillaan. Tänään haluan tiivistää tämän ajattelun yhteen kysymykseen Cirlotin ja de Salesin hengessä: millä vallalla kukaan ylipäätään opettaa ja johtaa Jumalan kansaa? Ja millaisia johtopäätöksiä tulisi vetää, kun tämä kysymys esitetään reformaatiolle?

Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa ylipapin virasta jotain, mikä on sovellettavissa laajemminkin: kukaan ei ota itselleen pappeuden kunniaa, vaan Jumala kutsuu siihen niin kuin kutsui Aaroninkin (Hepr. 5:4). Pappeutta – olipa kyse Vanhan liiton pappeudesta tai Uuden liiton piispanvirasta – ei saada omalla tai seurakunnan demonkraattisella päätöksellä, henkilökohtaisella lahjakkuudella tai vakaumuksella siitä, että Jumala on kutsunut sisäisesti. Kutsun täytyy tulla ulkoapäin, näkyvästi ja todistettavasti. Muuten kuka tahansa voisi julistaa itsensä lähetetyksi. Ja näin onkin tainnut jossain Amerikassa usein käydäkin.

Ja nyt olennaista on se, että Raamatusta ja kirkon historiasta löytyy oikeastaan vain kaksi tapaa saada jumalallinen mandaatti papillisiin tai julistuksellisiin hommiin. Ensimmäinen on välillisesti annettu eli tavanomainen kutsu: se annetaan niiden kautta, joilla jo on Jumalalta valta lähettää. Näin Mooses asetti Aaronin ja tämän pojat (2. Moos. 28:1), näin apostolit asettivat vanhimpia ja piispoja kättenpäällepanemisella (Ap.t. 6:6; 1. Tim. 4:14; 2. Tim. 1:6), näin Timoteus ja Titus puolestaan asettivat lisää vanhimpia joka kaupunkiin (Tiit. 1:5). Tämä on se ketju, josta olen aiemmin kirjoittanut: se kulkee sukupolvelta toiselle aina apostoleihin ja heidän kauttaan Kristukseen itseensä saakka.

Toinen tapa on välitön eli erityinen kutsu: Jumala itse puhuu ja lähettää ilman inhimillisiä välikäsiä. Näin kävi Moosekselle palavan pensaan luona, näin kävi profeetoille, näin kävi apostoleille, jotka saivat lähetyskäskynsä suoraan ylösnousseen Herran suusta (Matt. 28:18–20). Ja nyt ratkaisevan tärkeää on se, että välitöntä kutsua ei koskaan hyväksytty ilman erityisiä todisteita. Se piti todistaa ihmein. Kun Mooses epäröi mennä faraon luo, hän ei pyytänyt vain sanaa Jumalalta – hän sai kolme merkkiä, kolme ”valtakirjaa”, joilla hän saattoi osoittaa olevan Jumalan valtuuttama. (2. Moos. 4:1–9) Kun apostolit lähtivät saarnaamaan, ”Herra vahvisti sanan niillä merkeillä, jotka sitä seurasivat” (Mark. 16:20), ja Heprealaiskirje toteaa saman: Jumala vahvisti apostolien todistuksen ”tunnusteoilla ja ihmeillä ja monenlaisilla voimateoilla” (Hepr. 2:3–4).

Jeesus itse, Isän oma Poika, ei ohittanut tätä vaatimusta: hän vetosi ihmetekoihinsa todisteena siitä, että oli Jumalan lähettämä (”uskokaa itse tekojen tähden”, Joh. 14:11). Evankeliumien lukuisten ihmekertomusten tarkoituksena ei ole vain antaa ymmärtää, että Jeesus oli ihmeidentekijä, joka hämmästytti teoillaan kansaa. Ne ovat todisteita siitä, että hänellä oli suora kutsu Isältä. Jos siis edes Kristus ei jättänyt ihmeitä tekemättä mandaattinsa merkiksi, kuinka joku tavallinen jamppa voisi vaatia uskomaan, että hän on Jumalan lähettämä ilman tarvittavia todisteita?

Jos ei ole suksessiota eikä ihmettä, silloin kyseeseen tulevat Jeremian sanat: ”Minä en lähettänyt profeettoja, ja silti he juoksivat; minä en puhunut heille, ja silti he ennustivat” (Jer. 23:21). Sisäinen kutsu ei riitä. Oikea oppikaan ei riitä. Jumala on aina antanut näkyviä merkkejä todisteeksi julistajiensa lähettämisestä – oli kyse sitten kätten päällepanosta tai ihmeistä.

Sovelletaan tätä nyt reformaattoreihin. Heistä esimerkiksi Luther ja Zwingli olivat kyllä saaneet pappisvihkimyksen, joten jonkinlainen suksessio oli – varsinkin, jos oletetaan, ettei piispan ja papin viran ero ole jumalallinen järjestys. Mutta silti tässä on ongelma. Ensinnäkin he alkoivat kritisoida ja muutenkin vastustaa sitä kirkkoa, joka oli vihkinyt heidät. Kuitenkin se mandaatti, jonka he olivat saaneet, oli juuri tuon kirkon mandaatti. Lähettäjän valtakirja ei anna oikeutta ylittää sen rajoja: lähetti, joka kääntyy lähettäjäänsä vastaan, ei enää toimi lähettäjän nimissä vaan omissaan. Toiseksi pohjoismaita ja Englantia lukuun ottamatta piispat eivät lähteneet reformaatioon mukaan. Sekä idässä että lännessä on aina pidetty selvänä, ettei pappi voi asettaa toista pappia; asettaminen kuuluu piispoille. Kun esimerkiksi Saksassa piispat eivät kääntyneet reformaation puolelle, jouduttiin luoda ihan uudenlaista virkateologiaa ja kirkko-oppia, jotta kirkollista elämää voitiin järjestää ilman piispallista suksessiota. Näin irtauduttiin raamatullisesta ja historiallisesta suksessiomallista käytännön pakosta.

Teoriassa reformaattoreilla olisi ollut toki toinenkin tie: välitön, ihmeillä vahvistettu kutsu työhön. Mutta tähän mahdollisuuteen ei tartuttu. Korvia hivelevä hiljaisuus! Tämäkin tosin oli ihan välttämättömyyden pakosta, koska heidän työnsä tueksi ei tiedetä yhtään laajasti hyväksyttyä ihmettä.

Jos ollaan muuten tarkkoja: Calvin ei tyytynyt olemaan ihan hiljaa asiasta. Hän vastaa ihmevaatimukseen Institutionsa alussa löytyvässä kirjeessä Ranskan kuninkaalle. Hänen peliliikkeensä on väittää, että koska hänen oppinsa on apostoleilta peräisin, se vahvistettiin jo apostolisena aikana. Mutta hänellä menee sekaisin kysymys opin totuudellisuudesta ja jumalallisesta mandaatista. Ilman ihmeitä Calvin ei pystynyt todistamaan olevansa välittömän kutsun saanut Jumalan lähettämä paimen.

Päälle pitää vielä sanoa se, että reformaattorit eivät edes vain vaatimattomasti toistaneet apostolista oppia: he erottivat piispoja viroistaan, järjestivät uudelleen kirkollisia rakenteita, muuttivat sakramenttioppia ja -käytäntöjä, hylkäsivät laajalti perinteisen virkakäsityksen, ja niin edelleen. Nämä olivat ennenkuulumattomia tekoja. Ihmeet olisivat olleet paikallaan.

Ennakoidakseni mahdollisia vastaväitteitä nostanpa esille kaksi, jotka itselleni tulivat mieleen. Ensimmäinen: piispan ja papin ero on ius humanum, ei ius divinum – pelkkä myöhempi kirkollinen käytäntö, ei Kristuksen itsensä asettama järjestely – ja siksi tavallinen pappi saattoi hätätilanteessa hyvinkin vihkiä toisia pappeja. Toinen: mandaatti tulee viime kädessä Jumalalta, kirkko on vain sen välittäjä, ja jos kirkon hierarkia on asettunut oikeaa evankeliumia vastaan, uskollisuus Jumalalle vaatii tottelemattomuutta ihmisiä kohtaan. (vrt. Ap.t. 5:29) Reformaattorit eivät siis tehneet mitään väärää asettuessaan hierarkiaa vastaan.

Kumpikaan vasta-argumentti ei kestä lähempää tarkastelua.

Ensimmäisestä: piispan ja papin eron kieltäminen tuomittiin harhaopiksi jo 300-luvulla. Pyhä Hieronymus tosin kirjoittaa Evagriokselle tavalla, johon protestantit usein vetoavat pappeuden ja piispuuden samaistamiseksi – mutta de Sales huomauttaa, että sama kirje osoittaa Hieronymuksen itsensä pitävän papin ja piispan eroa todellisena. Myös Augustinus ja Epifanios pitivät Aeriosta harhaoppisena sen takia, että tämä kielsi piispan ja papin eron. Cirlotin laaja, satojen sivujen patristinen tutkimus päätyy samaan toista kautta: viimeistään 300-luvulle tultaessa koko kirkossa, idässä ja lännessä, pidettiin kiistattomana, että ainoastaan piispat voivat vihkiä pappeja. Eikä varhaisempikaan aineisto tue ”presbyteeri=piispa” -teoriaa niin vahvasti kuin joskus väitetään.

Mutta oletetaan silti hetkeksi, että piispan ja papin ero olisikin puhtaasti inhimillinen järjestys. Tämä ei pelasta reformaattoreita, koska inhimillinen järjestys ei tarkoita kenen tahansa yksipuolisesti muutettavissa olevaa järjestystä. Se tarkoittaa kirkon itsensä, yhteisönä, säätämää järjestystä, jota vain kirkko itse voi muuttaa, esimerkiksi kirkolliskokouksen kautta. Ius humanumiin vetoaminen ei siis anna Lutherille tai Calvinille mitään erityistä ja ennenkuulumatonta valtaa. Se vain siirtää kysymyksen takaisin lähtöruutuun: kenellä on valta muuttaa kirkon järjestystä, ja antoiko tuo vallan omaaja luvan tähän muutokseen?

Toiseen väitteeseen – ”meidän piti totella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä” – de Sales antaa suoran vastauksen luvussa, jossa hän käsittelee välitöntä mandaattia. Hän huomauttaa, että silloinkin kun Jumala todella on lähettänyt jonkun erityisellä, välittömällä kutsulla, tuo kutsu ei ole koskaan kumonnut tavanomaista virkaa. ”Yksikään profeetta ei koskaan pystyttänyt kilpailevaa alttaria eikä kumonnut Aaronin pappeutta” – vaikka pappeus olisi ollut kuinka rappeutunut tahansa. Sama periaate näkyy Jerobeamin tapauksessa: häntä ei tuomita siitä, että hän erosi Daavidin kuningashuoneesta. Sehän sallittiin, jopa profetoitiin. Tuomio tuli siitä, että hän asetti pappeja, ”jotka eivät olleet Leevin poikia” (1. Kun. 12:31). Kun esimerkiksi Saksassa papit nostettiin asemaan, joka piispoilla oli historiallisesti ollut, syyllistyttiin Jerobeamin syntiin.

Näiden esimerkkien perusteella on selvää, että kuuliaisuus Jumalalle ei ole koskaan Raamatussa tarkoita oikeutta perustaa rinnakkaista, itsevaltuutettua virkaa olemassa olevan tilalle. Se tarkoittaa joko alistumista tavanomaiselle viralle sitä ehkäpä samalla arvostellenkin – näin profeetat tekivät – tai, jos joku todella väittää saaneensa erityisen tehtävän, tunnustekoja tämän todisteeksi. ”Meidän täytyy totella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä” ei siis toimi perusteena mandaatin johtamiselle velvollisuudesta.

Kirjoitin hiljattain siitä, kuinka netti on täynnä maallikoita, jotka opettavat ilman kirkon valtuutusta. Reformaatio on saman ilmiön radikaali historiallinen edeltäjä. Luther, Calvin ja Zwingli hylkäsivät ainoan tavan, jolla heillä olisi ollut jumalallinen mandaatti – piispallisen suksession. Näin he jäivät tahtomattaan samaan joukkoon kuin ne profeetat, joista Jeremia sanoo: he juoksivat, vaikkei heitä lähetetty; he puhuivat, vaikkei Herra ollut puhunut heille. Tämä ei tarkoita sitä, ettei heidän julistuksessaan olisi voinut olla paljon oikeaa, hyvää ja arvokastakin. Mutta totuuden toistaminen ei ole sama asia kuin Jumalan valtuuttama julistaminen.

Tämä suksessioon ja ihmeisiin perustuva argumentti on varmaankin yksi helpoimmista raamatullisista tavoista osoittaa, ettei reformaatio ollut kestävällä pohjalla. Myönnettäköön tosin, että jos otetaan luterilainen hermeneuttinen malli, jossa pitää olla selkeä opinsijaintipaikka, jotta jotain pidetään velvoittavana, niin ehkä tämä argumentti ei ole riittävä. (Tuon Raamatun tulkintamallin ongelmallisuudesta ks. täältä) Missään Raamatussa ei näet eksplisiittisesti sanota, että kirkossa pitää olla joko välillinen tai välitön valtuutus julistustyöhön. Mutta luulisi kuitenkin, että koko Raamatun läpäisevällä toimintamallilla olisi silti painoarvoa. Raamattu ei sitä paitsi sano suorin sanoin virkaan kutsumisesta uuden liiton aikana juuri mitään. Luterilaiset virkaoppiin liittyvät opinjohtamiset avainten vallasta sun muusta ovat paljon kauempana Raamatun eksplisiittisestä opetuksesta kuin tässä esitetty malli. Siksi sanoisin, että yksi sana heidät kaataa: mandaatittomuus.

Kirkon ykseys

Palaan vielä lyhyesti kirkon tuntomerkkeihin. Tai oikeastaan yhteen niistä: kirkon ykseyteen. Mainitsin viimeksi tuttavastani, jolla oli ennakkokäsitys siitä, millaista kirkon ykseyden tulisi olla. Hänelle ajatus paaviudesta kirkon päänä ja ykseyden takeena tuntui intuitiiviselta.

Aiemmassa kirjoituksessani korostin sitä, että kirkon tuntomerkkeihin tulisi ottaa konkretialähtöinen tulokulma. Jos zoomataan tämä mielessä nimenomaan kirkolliseen ykseyteen, on mielenkiintoista, että ensimmäisen vuosituhannen kirkko ei ollut vailla sisäisiä kärhämiä ja skismoja. Yksittäisistä esimerkeistä mainittakoot niin sanottu meletiolaiskiista, jolloin Antiokian patriarkan paikasta kilpailivat sekä Meletios että Paulinus, Rooman ja Konstantinopolin ehtoollisyhteyden katkaissut akakioslainen skisma ja viimeisenä vaikkapa fotioslainen skisma, jolloin tapeltiin siitä, kuka on oikea Konstantinopolin patriarkka.

Kuten sanottu, ensimmäisen vuosituhannen kirkolliset kiistat johtivat toisinaan esimerkiksi kahden patriarkaatin ehtoollisyhteyden katkeamiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut kirkon ykseyden täyttä murtumista, koska jos esimerkiksi Rooma ja Konstantinopoli panivat välit poikki, he olivat yhteydessä toisiinsa välillisesti muiden patriarkaattien kautta.

Usein varhaiskirkosta on melko romanttinen mielikuva. Kristinuskon varhaisvaiheisiin projisoidaan haaveita siitä, millainen kirkko oli. Historiallinen todellisuus on kuitenkin melkoisen rosoinen. Kirkollinen ykseys ei ollut mitään kiiltokuvamaista harmoniaa paikalliskirkkojen kesken.

Jos jotenkin koitan esittää, mitä kirkon ykseys tarkoittaa ensimmäisen vuosituhannen valossa, sanoisin niin, että se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että on yksi konkreettinen yhteisö, jonka juuret palautuvat Jerusalemin jumalanpalvelusyhteisöön. Tästä yhteisöstä sitten aikojen kuluessa erkaantui porukkaa. Ja tämän yhteisön ykseyttä määrittää se, että sillä on ”yksi Herra, yksi usko, yksi kaste” (Ef. 4:5) Nämä ykseyden merkit luonnehtivat kirkkoa, mutta ne eivät takaa sitä, että mikä tahansa pulju, jonka voisi nähdä täyttävän nuo tuntomerkit, olisi kirkko. Tarvitaan näet se, että ollaan konkreettisessa jatkumossa alkuperäiseen porukkaan.

On lisäksi huomionarvoista, että juuri ennen kuin Paavali luettelee kirkon ykseyden merkkejä, hän sanoo:

Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä: yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte (j. 1–4)

Kirkollisen ykseyden toteutuminen vaikuttaa edellyttävän sitä, että kristityt vaalivat Hengen luomaa ykseyttä rauhan yhdyssitein. Ja näin on tänäkin päivänä: jotta esimerkiksi Konstantinopoli ja Moskova voisivat vielä joskus löytää toisensa, tämä edellyttää keskinäistä rakkautta ja rauhan vaalimista. Ei ole mitään helposti toimivaa pakotusmekanismia, jolla nämä kaksi voisi painostaa sopuun toistensa kautta. Tarvitaan ennen kaikkea ykseyttä vaalivaa Henkeä ja sitä, että hänen annetaan toimia.

Ajattelen, että kirkollisen ykseyden vaalimiseen liittyy tarkoituksella synergistinen ulottuvuus. Varmasti Jumala olisi voinut tehdä kirkosta absoluuttisen monarkian, jossa yksi kaveri huipulla toimisi kirkon ykseyden takeena. (Tosin onhan siellä Kristus.) Mutta Jumala on ilmeisesti halunnut, että paikalliskirkot kilvoittelisivat keskinäisessä ymmärryksessä ja rakkaudessa vaaliakseen kirkon ykseyttä.

Ihmisen osallistuttaminen ei ole Jumalalle muutenkaan vierasta. Hyvänä esimerkkinä tästä on vaikkapa se, ettei Jumalan olisi tarvinnut luoda ihmistä kaitselmuksensa välikappaleeksi, mutta hän halusi jakaa hyvyyttään ihmisen kautta. Ja sama on totta myös muun muassa siinä, miten hän toimii kirkossa pyhien kautta. Jumala on itsensä antava rakkaus. Niinpä hänen toimintaansa leimaa se, että hän jakaa omaansa ja haluaa luomakuntansa ilmentävän sitä, millainen hän itse on.

Kirkossakin Jumala antaa vapauden hölmöillä ja saada aikaan kärhämää. Samalla hän on kuitenkin antanut myös Henkensä, joka kaiken kiistelyn keskellä luo ja ylläpitää ykseyttä yhteistyössä ihmisten kanssa.

Kirkon tuntomerkit

Minulla on pyörinyt viime aikoina mielessä kirkon ykseys. Tämä johtuu siitä, että olen kuullut muutamasta kääntymisestä roomalaiskatolilaisuuteen. Ja aika usein tämmöisissä kääntymiskertomuksissa yksi kääntymyksen motiiveista on löytää kirkollinen ykseys, joka nykyisestä yhteisöstä tuntuu puuttuvan. Kun kyseessä ovat kääntymykset Roomaan, silloin tietysti ykseys liittyy olennaisesti paaviuteen, jonka ajatellaan takaavan kirkon ykseyden.

Kun juttelin kerran erään kaverin kanssa roomalaiskatolilaisuudesta ja ortodoksisuudesta, hän argumentoi siihen tapaan, että paavivetoinen kirkko on tosi uskottava malli. Kirkolla on näet selkeä johtaja, selkeä ääni. Se on selkeästi yksi. Tällaisen kirkon Jumala varmasti perustaisi, jos on kerran kirkon perustanut. Aika hajanaiselta vaikuttava ortodoksisuus ei tainnut vaikuttaa hänestä ollenkaan uskottavalta kandidaatilta ollakseen yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko. Eli on ennakkonäkemys siitä, millainen kirkon tulisi olla, ja tämän perusteella arvioidaan sitten eri vaihtoehtoja.

Vähän samanlainen asetelma liittyy myös protestanttiseen kirkko-oppiin. Esimerkiksi luterilaisuudessa on ajatus kirkon seitsemästä tuntomerkistä (Jumalan sana, kaste, ehtoollinen, rippi, pappisvirka, jumalanpalvelus ja risti). Protestantilla on tapana hahmottaa kirkkoutta niin, että on erinäisiä tuntomerkkejä ja sikäli kuin nämä toteutuvat jossain yhteisössä, kyseessä on kirkko. Tämä on ihan ymmärrettävä tulokulma kirkko-oppiin, kun reformaatiossa haluttiin irrottautua paavin alta ja silti kuulua Kristuksen kirkkoon.

Mutta nyt näitä kahta kuvaamaani mallia vasten haluaisin esittää sen, miten minä hahmotan ortodoksisen kirkon suhteen kirkon tuntomerkkeihin: Lähtökohtana eivät ole mitkään abstraktiot vaan konkreettinen historiallinen yhteisö. Kirkon tuntomerkit ovat sitten tämän yhteisön ominaispiirteitä, mutta niiden reflektointi ja soveltaminen tulee ikään kuin jälkijunassa. Oikeaa kirkkoa ei löydetä päätelmillä siitä, millainen kirkon tulisi omasta mielestä olla. Sitä ei myöskään paikanneta abstraktien tuntomerkkien avulla, ilman konkreettisen historian huomioimista. Päinvastoin! Jos halutaan ymmärtää, mitä esimerkiksi Nikean uskontunnustus (381) tarkoittaa yhdellä, pyhällä, katolisella ja apostolisella kirkolla, pitää sukeltaa 300-luvun lähteisiin ja ymmärtää nuo käsitteet omassa kontekstissaan.

Varhaisille isille kirkko-opissa ei ollut ensisijaisesti kyse abstrakteista määreistä vaan konkreettisesta historiallisesta yhteisöstä. Kun esimerkiksi Kyrillos Jerusalemilainen kehottaa menemään katolisen kirkon jumalanpalveluksiin, ne löytyivät hänen mielestään eräästä tietystä osoitteesta Jerusalemissa. Kirkon paikantaminen ei toiminut niin, että yksilö kehitteli päätelmiä, millainen olisi uskottava Jumalan perustama kirkko tai että hän arvioi erinäisten tuntomerkkien avulla, missä kirkkous toteutuu parhaiten. Kirkon löysi menemälle siihen konkreettiseen yhteisöön, joka oli jatkumossa aina apostoleihin saakka.

Kiistat ja skismat ovat toki tehneet kirkon paikantamisesta vaikeampaa kuin varhaisina vuosisatoina. Mutta uskon, että konkretialähtöinen tulokulma on vieläkin hyödyllinen ja tarpeellinen. Lähdetään siitä liikkeelle, että alussa oli yksi konkreettinen porukka, josta on irtautunut skismoja. Seuraavaksi tutkitaan, miten skismat ovat syntyneet ja kuka erosi tuosta alkuperäisen porukan jatkumosta. Tässä voin antaa vinkkinä sen, että 500-luvulla monofysiitit perustivat rinnakkaishierarkiat ortodoksisille alueille ja toisen tuhannen alkupuolella roomalaiskatolilaiset tekivät samoin. Näin heidän toimintansa oli skismaattista sanan vanhakirkollisessa merkityksessä. Siksi uskon, että tällainen historiaa painottava ja konkretiavetoinen tulokulma vie siihen, että käteen jää ortodoksinen kirkko, jota luonnehtivat Nikean tuntomerkit niiden historiallisessa merkityksessä.

Podcast-mainos: piispojen auktoriteetin raamatulliset juuret

Kuuntelin pitkästä aikaa Lord of Spirits -podcastia pari jaksoa. Ekassa jaksossa paneudutaan siihen, kuinka Jumala antoi Moosekselle auktoriteetin sitoa Vanhan liiton Jumalan kansaa erinäisin säädöksin ja kuinka tämä valta periytyi sukupolville hänen jälkeensä yltäen aina fariseuksiin saakka. Lopulta tämä suksessio kuitenkin katkesi. Toinen jakso puolestaan pureutuu siihen, miten apostolit ja heidän seuraajansa perivät valtansa Mooseksen tapaan näkemällä Jumalan (= Kristuksen) ja kuinka tuo valta periytyy apostolisen suksession kautta heidän seuraajilleen, piispoille. Tämä ketju on katkeamaton. Sen tuoman auktoriteetin perusteella piispat vieläkin säätävät, kuinka heidän hiippakunnassaan pitää erinäisissä kysymyksissä menetellä. Ja vaikka itse olisikin eri mieltä kuin piispa jostakin linjauksesta, piispoilla on Kristuksen antama kirkollinen tuomiovalta. Siksi heille tulee olla kuuliaisia. Lopulta Kristus itse viimeisellä tuomiolla, tai synodi jo tässä ajassa Kristuksen suuna, tuomitsee heidän viranhoitonsa.

Eli siis tosi hyvää settiä, suosittelen!

Oppi välttämättömänä pahana

Minun taustani on hyvin opillisesti virittyneessä luterilaisuudessa. Siellä on tosi tärkeää, että opilliset nyanssit ovat kunnossa. Olennaista on se, että tunnustautuu älyllisesti erinäisiin opillisiin juttuihin. Jos kuitenkin miettii historiallisesti tunnustuksellisen luterilaisuuden painotuksia, ne ovat kohtuullisen uusia. Vaikuttaa siltä, että opillista painotusta selittävät paljon teologiset kiistat. Syntyihän luterilaisuus opillisten kiistojen myötä, ja siksi tärkeäksi tuli määritellä se, mikä on opillisesti oikein, mikä väärin. Ehkäpä jonkin sortin opillisuuden huipentuma saavutettiin 1600-luvun puhdasoppisuudessa, mutta kyllä vielä 1800-luvulla jotkin nippelikysymykset tarkentuivat, kun Amerikan luterilaisuudessa kiisteltiin kirkko- ja virkaopista.

Mutta ei luterilaisuuden pikkutarkoissa määrittelyissä ole kyse vain kiistojen tuotoksista. Nimittäin sille ominainen älyllinen painotus leimaa aika vahvasti koko läntistä kristinuskoa. Olen tainnut blogilla jo aiemmin tuumailla, että painotus selittyisi aristoteelisella vaikutuksella läntiseen kristinuskoon keskiajalla. Ja olen edelleen tuolla kannalla. Myönnän kyllä sen, että esimerkiksi pyhän Maksimos Tunnustajan opetus Kristuksen kahdesta tahdosta on aika skolastista pikkutarkkoina jaotteluineen. Kenties siis protoskolastiikka löytyykin idästä. Mutta minusta aika tärkeä pointti ainakin Maksimokseen liittyen on se, että Maksimos ei määritellyt määrittelemisen vuoksi. Hän ei alkanut kirjoittaa kristinuskon yleisesityksiä. Määritelmiä tarvittiin vain hyvin rajatuissa kysymyksissä. Keskiajan skolastiikkaa ei nähdäkseni leimannut ainakaan samassa määrin kirkkoa repivät oppikärhämät (vaikka joitain oppituomioita toki annettiin). Käsityserot eivät olleet kirkkoa jakavia. Debattia käytiin yliopistoissa. Älyllistä pyörittelyä ei motivoinut niinkään harhaoppien vaarat vaan pyrkimys uskon totuuksien mahdollisimman pikkutarkkaan älylliseen ymmärtämiseen.

Kun nykyään puhutaan uskonnosta, helposti uskontoa lähestytään tämän läntisen älyllisen pyörittelyn perinteen lähtökohdista. Uskonnossa on kyse siitä, että sitoutuu joihinkin uskonnollisiin totuusväittämiin. Ja sitten eri tunnustuskuntien eroja lähestytään siitä vinkkelistä, missä ne eroavat opillisesti toisistaan. Kun huomioidaan nykyisen uskontokäsityksen älylliset lähtökohdat, on minusta jotenkin ravistelevaa miettiä sitä, että vasta nyt juhlitaan Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotissynttäreitä. Kun kristinusko syntyi ensimmäisellä vuosisadalla, kirkolla meni siis noin kolme sataa vuotta siihen, että kolminaisuusoppi muotoiltiin. Kaiken kukkuraksi Nikean vuoden 325 tunnustuksessa ei sanottu vielä Pyhästä Hengestä mitään vaan ainoastaan tunnustettiin, että uskotaan Pyhään Henkeen. Eivätkö nämä seikat kerro omiaan siitä, että varhaiskristillisyyden painotukset olivat ihan toisenlaisia kuin nykyiset?(!)

Minä ajattelin niin, että alussa oli liturginen yhteisö, tietyt perityt tavat ja sanoma julistettavana. Uskossa oli kyse elämäntavasta, yhteisöön kuulumisesta, ylösnousseen Herran läsnäolosta. Näiden peruspalikoiden varassa elettiin iloisesti ennen kuin tuli harhoja ja harhaoppisia, jotka sanoivat jotain, mikä oli niin perustavasti vinossa jonkin sortin intuitiivisen uskontajun kanssa, että oli tarve alkaa tarkemmin määritellä sitä, mihin me oikein uskomme. Mutta opillisen määrittelyn tarve nousi siis ulkoapäin tulleen vaaran tähden. Oppi oli ikään kuin välttämätön paha. Käytännössä minusta tämä huomio voisi motivoida miettimään, mikä uskossa oikeasti on keskeistä. Ehkä varhaisilla kristityillä oli syvällisempi ymmärrys kristinuskon luonteesta kuin meillä 2000-luvun länkkäreillä.

Viran jumalallinen asetus (Matt. 28:18–20)

Amerikan luterilaisuudessa käytiin noin sata vuotta sitten virkaopillisia kiistoja. Missouri-synodin ja Wisconsinin synodin välejä hiersi se, että he vaikuttivat päätyneen virkaopissa eri linjoille. Missouri-synodissa opetettiin perinteiseen luterilaiseen tapaan, että Jumala on asettanut kirkkoon yhden viran, jolle kuuluu sekä sanan julistaminen että sakramenttien toimittaminen. Wisconsinilaiset olivat kuitenkin omaksuneet uudenlaisen käsityksen. Heidän mukaansa Jumala on asettanut vain sanan julistamisen ja sakramenttien jakamisen toimen, jonka eri tehtävät voidaan jakaa seurakunnan tai kirkon katsomalla tavalla. Edellisen kannan mukaan Jumalan asettamalla viralla on valmiiksi määritelty toimenkuva, vaikka seurakunnassa voidaan sopia erilaisista tehtäväjaoista. Jälkimmäisen kannan mukaan toimenkuva oli vapaammin määriteltävissä – ei ainoastaan inhimillisen järjestyksen mukaan, niin kuin missourilaisessa ajattelussa, vaan jumalallisenkin järjestyksen mukaan.

Missourilaisten ja wisconsinilaisten virkaopillista kärhämöintiä on mielenkiintoista lukea. Voi nähdä toistuvan kuvion: missourilaiset syyttävät wisconsinilaisia väärästä opista, mutta kun osapuolet kokoontuivat yhteen, opillisia eroja ei oikein osattu paikantaa. Kiinnostava yksityiskohta on se, että kun wisconsinilaiset pyysivät missourilaisia osoittamaan selkeän viran asetustekstin omalle näkemykselleen, he eivät onnistuneet sitä tekemään. Tämä on sinänsä aika hämmästyttävä juttu, koska 1800-luvulla Missouri-synodin ensimmäinen presidentti oli pääteoksessaan Kirkko ja virka esittänyt Matt. 28:18–20:n viran asetustekstiksi. Tätä tekstiä ei ilmeisesti uskallettu enää myöhemmin käyttää viran asetustekstinä, koska 1800-luvun jälkipuolella eräät Amerikan luterilaiset teologit, joilla oli missourilaisia paljon korkeampi virkakäsitys, käyttivät kyseistä tekstiä virkaoppinsa tueksi.

Minusta Matt. 28:18–20 ei ole yhtään hullumpi viran asetusteksti. Siinä Kristus käskee apostolejaan menemään kaikkeen maailmaan julistamaan evankeliumia ja kastamaan kaikkia kansoja. Hän lupaa heille, että hän olisi heidän kanssaan joka päivä aina maailman loppuun asti. Apostolit saavat tässä aivan tietyn toimenkuvan ja Kristuksen läsnäolon lupauksen. Mutta koska apostolit ovat kuitenkin jo kauan sitten kuolleet, vaikuttaa siltä, ettei kohta rajoitu vain heihin. Nähdäkseni kohta on luontevaa soveltaa myös heidän seuraajiinsa. Näin päädytään apostolisen suksession ajatukseen. Kristuksen Matt. 28:18–20:ssa lausumat sanat edellyttävät sitä, että maailman loppuun asti on apostolien seuraajia, jotka julistavat ja kastavat, ja joiden kanssa Herra lupaa olla. Tulkinta saa lisätukea, kun katsotaan Uutta testamenttia laajemmin. Siellä ei ainoastaan näy, että Juudas Iskariotin kuoltua alkuperäistä kahdentoista apostolin joukkoa täydennettiin Kristuksen ylösnousemuksen silminnäkijällä (Ap.t. 1:15–26), vaan voidaan myös huomata, että viran piti jatkua vielä apostolisen ajan jälkeen. Paavalin kirjeistä käy näet ilmi, että virkaan tuli vihkiä sopivia miehiä, jotta apostolisen usko välittyisi sukupolville apostolien jälkeenkin (1 Tim. 3; 5:22; 2 Tim. 2:2; Tiit. 1:5).

Matt. 28:18–20 avaa muutenkin mielenkiintoisia näkökulmia virkaoppiin Uuden testamentin äärellä. Jos ja kun apostolista julistusta ja toimintaa väritti kaiken Kristuksen opettaman mukaan toimiminen, silloin Uusi testamentti tarjoaa paljon ainesta sen pohtimiseen, mikä on Kristuksen tahto kirkon ja sen käytäntöjen suhteen. Luterilaisuudessa usein ajatellaan, että kirkkoa sitoo vain se, mikä on Raamatussa suoraan käskettyä. Jos kuitenkin ajatellaan, että apostolien toimintaa kauttaaltaan leimasi Kristuksen opetuksen mukaan toimiminen, heidän esikuvaansakin voidaan pitää ainakin jossain määrin kirkkoa velvoittavana. Ensi kerralla selitän tarkemmin, miten tämän tulkinta-avaimen valossa Tiit. 1:5 antaa tukea piispuudelle Jumalan asettamana virkana.

Järjettömän järkevää?

Olen jäänyt miettimään loogisten ristiriitojen ja tunnustuksellisen luterilaisuuden suhdetta. Mielessäni on pyörinyt se, miten ristiriitainen suhde tunnariluterilaisuudella on järkeen. Toisaalta korostetaan lankeemuksen seurauksia järkeen ja ollaan valmiita sallimaan loogiset ristiriidat. Toisaalta kuitenkin luotetaan vahvasti järkeen, kun tehdään opillisia päätelmiä tai sovelluksia Raamatusta kirkkojen tai yksittäisen kristityn elämään. Ehkäpä luterilaisuuden ja loogisten ristiriitojen suhdetta ei tarvitse tässä kirjoituksessa avata, koska tein niin viime kirjoituksessani. Väitteeni tunnustuksellisten luterilaisten luottamuksesta järkeen vaatii ehkä perusteluja.

Historiallisesti on huomionarvoista se, että luterilaiset torjuivat kolminaisuuden kieltäneiden sociniolaisten ajatuksen, että opillisesti sitovaa olisi vain se, mikä on eksplisiittisesti sanottu Raamatussa. Robert Preus nostaa esille esimerkkinä kolme raamattuperustetta, joihin 1600-luvun luterilaiset vetosivat opin johtamisen tueksi: 1) Jeesus johti uskon ylösnousemukseen raamatunkohdasta, joka ei suoranaisesti käsittele ylösnousemusta (Mark. 12:26). 2) Jeesus johti perusteet omalle messiaanisuudelleen Vanhasta testamentista (Joh. 5:39; Apt. 10:43). 3) Abraham Calovius huomautti, että jo se, että ihminen uskoo Jumalan yleisen armolupauksen perusteella itsensä armahdetuksi, on opillinen johtopäätös. (The Theology of Post Reformation Lutheranism. Volume I: A Study of Theological Prolegomena, s. 336, St. Louis, MO: CPH 1970)

Minusta paraatiesimerkkeinä siitä, millaista opin johtamista on harjoitettu luterilaisuudessa äärimmillään, toimivat kirkko- ja virkaoppi. Raamatullinen aineisto näistä opeista on melko suppea. Niistä sanotaan vähän. Kuitenkin etenkin Amerikan luterilaisuudessa on nähty tarpeelliseksi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä näihin oppeihin liittyen. Esimerkiksi siitä, että Kristus sanoo apostoleilleen antavansa seurakunnalle/kirkolle vallan sitoa tai päästä synneistä, johdetaan missourilaisessa luterilaisuudessa se, että yksittäisellä paikallisseurakunnalla on jumalallinen oikeus kutsua ja vihkiä virkaan pastoreita. Kohdasta johdetaan myös se, että seurakunnalle kuuluu kaikki kirkollinen valta ja siksi sen tulee myös päättää, miten ehdonvallan asiat järjestetään sen keskuudessa. Aikamoisia päätelmäketjuja! Eikä ole ihme, että kirkko- ja virkaopissa luterilaisuuden sisällä onkin ollut melko paljon kiistoja. Näin ulkopuolelta on helppo nähdä, että todella pitkälle menevät johtopäätökset ovat loppujen lopuksi aika hataralla raamatullisella pohjalla. Tunnariluterilaisten päättelyketjut tietysti olettavat syvän luottamuksen ihmisjärjen kykyyn tehdä luotettavia johtopäätöksiä.

Paljon luterilaista oppia on järjen päätelmien varassa. Myös kunkin kristityn henkilökohtainen pelastusvarmuus perustuu järjen päätelmälle yleisestä armolupauksesta, kuten Calovius antaa selkeästi ymmärtää. Mutta jos nyt ajatellaan, että loogiset ristiriidat voivat olla mahdollisia, tämä täysin riistää luotettavuuden järjen päättelmiltä. Ristiriidattomuuden laki on näet järjen käyttömme lähtökohta. Ilman sitä emme voi harjoittaa minkäänlaista rationaalista ajattelua koherentilla tavalla. Samalla – ja tämä ehkäpä kiinnostaa opillisesti orientoituneita luterilaisia! – meiltä viedään kaikki välineet torjua väärä oppi. Jos näet loogiset ristiriidat ovat periaatteessa mahdollisia, ei ole mitään tapaa onnistuneesti torjua vaikkapa naispappeutta. Naispappi voi vain väittää, ettei tarvitse olla tässä kysymyksessä johdonmukainen, vaikka Raamattu kieltäisikin naispappeuden. Hänen ei tarvitse edes yrittää kontekstualisoida Raamatun opetusta ensimmäisen vuosisadan kontekstiin liittyväksi. Riittää vain sanoa, ettei tarvitse olla johdonmukainen. Sama soveltuu ihan mihin tahansa oppiin.

Tarkoituksenani on oikeastaan vain sanoa, että tunnustuksellinen luterilaisuus on ristiriitainen paketti. Se vaatii opillisesti syvää rationaalista johdonmukaisuutta, mutta samalla hylkää rationaalisen johdonmukaisuuden oikean opin nimissä. Kait selittävänä tekijänä on se, että pelastusvarmuus menee rationaalisen johdonmukaisuuden edelle. Niinpä palaan samaan kuin viime kirjoituksessani. Vaikuttaa siltä, että tunnustuksellinen luterilainen on valmis menemään pelastusvarmuutensa kanssa suoranaiseen irrationalismiin, kunhan hän voi vain olla varma henkilökohtaisesti pelastuksestaan. Mutta mitä jos todellinen kristinusko mahdollistaisi samanaikaisesti sekä rakastavan Jumalan löytämisen että järjen säilyttämisen? Mitäs jos kaikki viisauden ja tiedon aarteet olisivat todella Kristuksessa, johon suurinkin syntinen voi laittaa toivonsa pelastuksesta?