Avainsana: kirkon tuntomerkit

Kirkon ykseys

Palaan vielä lyhyesti kirkon tuntomerkkeihin. Tai oikeastaan yhteen niistä: kirkon ykseyteen. Mainitsin viimeksi tuttavastani, jolla oli ennakkokäsitys siitä, millaista kirkon ykseyden tulisi olla. Hänelle ajatus paaviudesta kirkon päänä ja ykseyden takeena tuntui intuitiiviselta.

Aiemmassa kirjoituksessani korostin sitä, että kirkon tuntomerkkeihin tulisi ottaa konkretialähtöinen tulokulma. Jos zoomataan tämä mielessä nimenomaan kirkolliseen ykseyteen, on mielenkiintoista, että ensimmäisen vuosituhannen kirkko ei ollut vailla sisäisiä kärhämiä ja skismoja. Yksittäisistä esimerkeistä mainittakoot niin sanottu meletiolaiskiista, jolloin Antiokian patriarkan paikasta kilpailivat sekä Meletios että Paulinus, Rooman ja Konstantinopolin ehtoollisyhteyden katkaissut akakioslainen skisma ja viimeisenä vaikkapa fotioslainen skisma, jolloin tapeltiin siitä, kuka on oikea Konstantinopolin patriarkka.

Kuten sanottu, ensimmäisen vuosituhannen kirkolliset kiistat johtivat toisinaan esimerkiksi kahden patriarkaatin ehtoollisyhteyden katkeamiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut kirkon ykseyden täyttä murtumista, koska jos esimerkiksi Rooma ja Konstantinopoli panivat välit poikki, he olivat yhteydessä toisiinsa välillisesti muiden patriarkaattien kautta.

Usein varhaiskirkosta on melko romanttinen mielikuva. Kristinuskon varhaisvaiheisiin projisoidaan haaveita siitä, millainen kirkko oli. Historiallinen todellisuus on kuitenkin melkoisen rosoinen. Kirkollinen ykseys ei ollut mitään kiiltokuvamaista harmoniaa paikalliskirkkojen kesken.

Jos jotenkin koitan esittää, mitä kirkon ykseys tarkoittaa ensimmäisen vuosituhannen valossa, sanoisin niin, että se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että on yksi konkreettinen yhteisö, jonka juuret palautuvat Jerusalemin jumalanpalvelusyhteisöön. Tästä yhteisöstä sitten aikojen kuluessa erkaantui porukkaa. Ja tämän yhteisön ykseyttä määrittää se, että sillä on ”yksi Herra, yksi usko, yksi kaste” (Ef. 4:5) Nämä ykseyden merkit luonnehtivat kirkkoa, mutta ne eivät takaa sitä, että mikä tahansa pulju, jonka voisi nähdä täyttävän nuo tuntomerkit, olisi kirkko. Tarvitaan näet se, että ollaan konkreettisessa jatkumossa alkuperäiseen porukkaan.

On lisäksi huomionarvoista, että juuri ennen kuin Paavali luettelee kirkon ykseyden merkkejä, hän sanoo:

Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä: yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte (j. 1–4)

Kirkollisen ykseyden toteutuminen vaikuttaa edellyttävän sitä, että kristityt vaalivat Hengen luomaa ykseyttä rauhan yhdyssitein. Ja näin on tänäkin päivänä: jotta esimerkiksi Konstantinopoli ja Moskova voisivat vielä joskus löytää toisensa, tämä edellyttää keskinäistä rakkautta ja rauhan vaalimista. Ei ole mitään helposti toimivaa pakotusmekanismia, jolla nämä kaksi voisi painostaa sopuun toistensa kautta. Tarvitaan ennen kaikkea ykseyttä vaalivaa Henkeä ja sitä, että hänen annetaan toimia.

Ajattelen, että kirkollisen ykseyden vaalimiseen liittyy tarkoituksella synergistinen ulottuvuus. Varmasti Jumala olisi voinut tehdä kirkosta absoluuttisen monarkian, jossa yksi kaveri huipulla toimisi kirkon ykseyden takeena. (Tosin onhan siellä Kristus.) Mutta Jumala on ilmeisesti halunnut, että paikalliskirkot kilvoittelisivat keskinäisessä ymmärryksessä ja rakkaudessa vaaliakseen kirkon ykseyttä.

Ihmisen osallistuttaminen ei ole Jumalalle muutenkaan vierasta. Hyvänä esimerkkinä tästä on vaikkapa se, ettei Jumalan olisi tarvinnut luoda ihmistä kaitselmuksensa välikappaleeksi, mutta hän halusi jakaa hyvyyttään ihmisen kautta. Ja sama on totta myös muun muassa siinä, miten hän toimii kirkossa pyhien kautta. Jumala on itsensä antava rakkaus. Niinpä hänen toimintaansa leimaa se, että hän jakaa omaansa ja haluaa luomakuntansa ilmentävän sitä, millainen hän itse on.

Kirkossakin Jumala antaa vapauden hölmöillä ja saada aikaan kärhämää. Samalla hän on kuitenkin antanut myös Henkensä, joka kaiken kiistelyn keskellä luo ja ylläpitää ykseyttä yhteistyössä ihmisten kanssa.

Kirkon tuntomerkit

Minulla on pyörinyt viime aikoina mielessä kirkon ykseys. Tämä johtuu siitä, että olen kuullut muutamasta kääntymisestä roomalaiskatolilaisuuteen. Ja aika usein tämmöisissä kääntymiskertomuksissa yksi kääntymyksen motiiveista on löytää kirkollinen ykseys, joka nykyisestä yhteisöstä tuntuu puuttuvan. Kun kyseessä ovat kääntymykset Roomaan, silloin tietysti ykseys liittyy olennaisesti paaviuteen, jonka ajatellaan takaavan kirkon ykseyden.

Kun juttelin kerran erään kaverin kanssa roomalaiskatolilaisuudesta ja ortodoksisuudesta, hän argumentoi siihen tapaan, että paavivetoinen kirkko on tosi uskottava malli. Kirkolla on näet selkeä johtaja, selkeä ääni. Se on selkeästi yksi. Tällaisen kirkon Jumala varmasti perustaisi, jos on kerran kirkon perustanut. Aika hajanaiselta vaikuttava ortodoksisuus ei tainnut vaikuttaa hänestä ollenkaan uskottavalta kandidaatilta ollakseen yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko. Eli on ennakkonäkemys siitä, millainen kirkon tulisi olla, ja tämän perusteella arvioidaan sitten eri vaihtoehtoja.

Vähän samanlainen asetelma liittyy myös protestanttiseen kirkko-oppiin. Esimerkiksi luterilaisuudessa on ajatus kirkon seitsemästä tuntomerkistä (Jumalan sana, kaste, ehtoollinen, rippi, pappisvirka, jumalanpalvelus ja risti). Protestantilla on tapana hahmottaa kirkkoutta niin, että on erinäisiä tuntomerkkejä ja sikäli kuin nämä toteutuvat jossain yhteisössä, kyseessä on kirkko. Tämä on ihan ymmärrettävä tulokulma kirkko-oppiin, kun reformaatiossa haluttiin irrottautua paavin alta ja silti kuulua Kristuksen kirkkoon.

Mutta nyt näitä kahta kuvaamaani mallia vasten haluaisin esittää sen, miten minä hahmotan ortodoksisen kirkon suhteen kirkon tuntomerkkeihin: Lähtökohtana eivät ole mitkään abstraktiot vaan konkreettinen historiallinen yhteisö. Kirkon tuntomerkit ovat sitten tämän yhteisön ominaispiirteitä, mutta niiden reflektointi ja soveltaminen tulee ikään kuin jälkijunassa. Oikeaa kirkkoa ei löydetä päätelmillä siitä, millainen kirkon tulisi omasta mielestä olla. Sitä ei myöskään paikanneta abstraktien tuntomerkkien avulla, ilman konkreettisen historian huomioimista. Päinvastoin! Jos halutaan ymmärtää, mitä esimerkiksi Nikean uskontunnustus (381) tarkoittaa yhdellä, pyhällä, katolisella ja apostolisella kirkolla, pitää sukeltaa 300-luvun lähteisiin ja ymmärtää nuo käsitteet omassa kontekstissaan.

Varhaisille isille kirkko-opissa ei ollut ensisijaisesti kyse abstrakteista määreistä vaan konkreettisesta historiallisesta yhteisöstä. Kun esimerkiksi Kyrillos Jerusalemilainen kehottaa menemään katolisen kirkon jumalanpalveluksiin, ne löytyivät hänen mielestään eräästä tietystä osoitteesta Jerusalemissa. Kirkon paikantaminen ei toiminut niin, että yksilö kehitteli päätelmiä, millainen olisi uskottava Jumalan perustama kirkko tai että hän arvioi erinäisten tuntomerkkien avulla, missä kirkkous toteutuu parhaiten. Kirkon löysi menemälle siihen konkreettiseen yhteisöön, joka oli jatkumossa aina apostoleihin saakka.

Kiistat ja skismat ovat toki tehneet kirkon paikantamisesta vaikeampaa kuin varhaisina vuosisatoina. Mutta uskon, että konkretialähtöinen tulokulma on vieläkin hyödyllinen ja tarpeellinen. Lähdetään siitä liikkeelle, että alussa oli yksi konkreettinen porukka, josta on irtautunut skismoja. Seuraavaksi tutkitaan, miten skismat ovat syntyneet ja kuka erosi tuosta alkuperäisen porukan jatkumosta. Tässä voin antaa vinkkinä sen, että 500-luvulla monofysiitit perustivat rinnakkaishierarkiat ortodoksisille alueille ja toisen tuhannen alkupuolella roomalaiskatolilaiset tekivät samoin. Näin heidän toimintansa oli skismaattista sanan vanhakirkollisessa merkityksessä. Siksi uskon, että tällainen historiaa painottava ja konkretiavetoinen tulokulma vie siihen, että käteen jää ortodoksinen kirkko, jota luonnehtivat Nikean tuntomerkit niiden historiallisessa merkityksessä.