Kirkko – Palasia

Juurtumista yhteisöön

Aivan ortodoksisen tieni alussa kuulin yhden viisauden, joka on varjellut minua. Eräs silloinen munkkidiakoni sanoi minulle, ettei minun vasta kirkkoon liityttyäni pitäisi heti lähteä reissaamaan ympäri maailmaa pyhien paikkojen perässä. Sen sijaan minun olisi hyvä juurtua ensin siihen yhteisöön, joka on lähelläni, ja vasta sitten tutustua ortodoksisuuteen muualla.

Paikallisyhteisöön juurtuminen on avain ortodoksisuuden ymmärtämiselle. Ortodoksisuus ei näet ole minkään sortin oppirakennelma tai abstraktien uskontotuuksien kokoelma vaan elävää elämää. Eikä elämä koskaan pelkisty totuusväittämiin. Oikeastaan päinvastoin: jotta ortodoksisia totuusväittämiä (= uskonnollisia käsityksiä yms.) voi ymmärtää oikein, pitää olla osallinen kirkon elämästä. Tämä jo ihan sen takia, että ortodoksisuuteen kuuluu se, että opilliset muotoilut ja kanoniset säädökset sun muut ovat välineellisessä arvossa. Suhde teksteihin on näin ollen erilainen kuin velvollisuuskeskeisestä ja älyllispainotteisesta protestanttisesta kulttuurista ortodoksisuutta ulkoa päin arvioiva voisi kuvitella. Ja kun kirkkoon liittyväkin tulee Suomessa kirkkoon tuollaisesta kontekstista, on pitkä prosessi, että ihminen kasvaa ortodoksiseen mielenmaisemaan. Ja tuo prosessi ei tapahdu juurikaan kirjoja pänttäämällä vaan elämällä aktiivisena osana kirkkoyhteisöä. Kun juurtuu kirkkoon, tekstejä voi kuulla oikein, koska ne kuullaan osana yhteisöä, jossa ne ovat syntyneet.

Erityisenä haasteena meillä länkkäreillä on se, että koko läntinen kulttuuri olettaa tiettyjä ortodoksiselle perinteelle vieraita juttuja. Keskeinen selittäjä tälle on monesti mainitsemani myöhäiskeskiajan tahtokeskeinen jumalakäsitys. Siitä johtuen näet syntyi ajattelutapa, että on maailma, joka ei kerro Jumalasta paljon mitään, ja Jumalan antama erityinen ilmoitus, joka kertoo, mitä kristityt ovat velvollisia pitämään totena. Tämä sama asetelma heijastuu sekularisoidussa muodossa sitten esimerkiksi länsimaiseen lainsäädäntöön tai ihmisoikeusajatteluun. Lähtökohtana on se, että on jonkin sortin yleisluontoisia, abstrakteja periaatteita, joille tulee olla ehdottoman kuuliainen. Ja nämä periaatteet ovat muka ilmeisiä. Niinpä uupuu ajatus, että yhteisössä elämisellä olisi luovuttamaton merkitys sille, että ihminen voisi saada joistain jutuista kiinni. Ja että tekstit voidaan ymmärtää vain osana ympäröivää todellisuutta. Tästä seurauksena on taas luonnollisesti protestanttinen meininki, jossa kirjasta luetun perusteella pyritään radikaalisti sorvaamaan (kirkollista) elämää uusiksi. Äärimmilleen vietynä tämä projekti näkyy tämän ja edellisen vuosisadan utopistisissa kokeiluissa, joissa todellisuus saa kyytiä ideologian viedessä voiton.

Mainitsemani munkkidiakonin viisaus tuli äskettäin jälleen mieleeni, kun kuulin erään hyvän tuttuni eronneen ortodoksisesta kirkosta. Pidän hänestä tyyppinä paljon enkä sinänsä halua sanoa mitään pahaa. Minulla oli kuitenkin jo kauan ennen eroa hänen kanssaan sellainen kokemus, ettei hän juurtunut siihen paikallisyhteisöön, johon hän kuului. Vaikka hän ei ollut ollut pitkään kirkon jäsenenä, hän oli korjaamassa yhtä jos toistakin paikallisyhteisön oletettua virhettä tai puutetta sen perusteella, minkä hän oli omaksunut kirjoista ja netistä todeksi. Yritin puhua hänelle useampaan otteeseen siitä, miten kirkkoon liittyneen pitäisi ottaa aluksi rauhallisesti, ”tyytyä” kirkossa rukoilijan rooliin ja juurtua osaksi yhteisöä. Ja kenties sitten jonain päivänä, jos vieläkin näkee korjattavia ongelmia, voisi olla niihin puuttumisen aika (muita kuunnellen). Mutta ei. Juurtumista ei tapahtunut, ja niin tie vei pois kirkosta.

Älyllisessä maailmassa eläminen on helppoa. Helppoa on elää myös jossain romanttisissa ortodoksisuuden kuvitelmissa, joissa ei tule vastaan hankalia seurakuntalaisia tai monimutkaisia käytännön tilanteita. Mutta todellinen hengellinen kasvu taitaa tapahtua siellä, missä on lihaa ja verta olevia ihmisiä, joiden sielut ovat monin tavoin haavoittuneita. Ja sitten keskeiseksi osaksi kilvoitusta hahmottuu sen uskominen, että tuo monin tavoin rosoinen ja rikkinäinen paikallisyhteisöni on todella Kristuksen kirkko.

Ortodoksisten uudelleenkastajien surkeat argumentit

Julkaisin viime syksynä Ortodoksiassa kritiikin teokseen On the Reception of the Heterodox into the Orthodox Church. Nyt tuohon teokseen kytkeytyvä Orthodox Ethos on julkaissut vastineen kritiikkiini sekä piispainkokouksemme kastepaimenkirjeeseen otsikolla A Response to the Orthodox Church of Finland on the Reception of the Heterodox. Yhdellä sanalla kuvattuna tuo vastine on kökkö.

En yleensä käy nettikeskusteluja, mutta kun kuulin, että tuo OE:n vastine kiertää Suomenkin uudestikastajapiireissä, päätin kirjoittaa vastinekirjoituksen kommenttiosioon useamman kommentin, joissa osoitan uudestikastajien argumentaation köykäisyyden. Jos siis asia kiinnostaa tai vaivaa, nuo kommentit voi olla ehkä hyödyllistä lukea. Ennen kaikkea kannattaa kuitenkin luottaa kirkkoon ja olla kuuliainen omalle piispalle.

Oikean kirkon tunnistamista

Analyyttinen filosofi Joshua Sijuwade kääntyi puolisen vuotta sitten roomalaiskatolilaisesta ortodoksiksi. Vielä aiemmin hän oli protestantti. Sijuwade on äskettäin julkaissut laajan artikkelin siitä, kuinka oikea kirkko voidaan tunnistaa eri vaihtoehtojen joukosta.

Arviossa on roomalaiskatolilaisuuden ja ortodoksisuuden lisäksi myös protestanttisuus ja ei-khalkedonilaiset kirkot. Keskeisinä arviointikriteereinä ovat opillinen ja organisatorinen jatkumo. Sijuwaden mukaan ainoastaan ortodoksinen kirkko täyttää historiallisessa mielessä Nikean uskontunnustuksen kirkon tuntomerkit. Siksi hän päätyi liittymään siihen.

Kannattaa tutustua, jos kirkkojen arviointi kiinnostaa!

Rooman ketteryys ja yhteinen tulevaisuus

Ajattelinpa julkaista ylimääräisen kirjoituksen tänään, koska uutta paavia ollaan parhaillaan valitsemassa. Uuden paavin valinta tuo mieleeni ortodoksisuuden ja roomalaiskatolilaisuuden erilaisen ymmärryksen kirkon rakenteesta.

Kun olen lukenut perusteluita roomalaiskatolilaisuuteen kääntymiselle, kenties kaikkein keskeisin argumentti näyttää olevan se, että kirkolla on yksi selkeä pää. Tämän seurauksena kirkko voi muun muassa selkeästi linjata, miten johonkin opilliseen tai eettiseen kysymykseen tulee suhtautua. Ei tarvitse (ainakaan teoriassa) arvailla sitä, mitä kirkko uskoo.

Roomaan verrattuna ortodoksisuus on hallinnollisesti selkeästi hajanaisempaa, kun ei ole yhtä paavin kaltaista päätä vaan useampi paikalliskirkko. Jotta johonkin kysymykseen saadaan yhteinen selkeä kanta, se voi ottaa aikansa, koska kaikkien paikalliskirkkojen pitää asettua samaan linjaan. Tarvitaan ehkä jopa kriisejä yhteisymmärrykseen löytymiseksi. Paikalliskirkkojen itsenäisyyttä painottaessaan ortodoksinen systeemi ei siis ole ollenkaan niin ketterä ja notkea kuin roomalaiskatolinen. Selkeys voi vaatia vuosisatoja.

Mutta minä en pidä ortodoksisuuden jähmeämpää systeemiä mitenkään huonona juttuna. Yksittäinen seurakuntalainen voi ihan iloisesti kilvoitella jonkin sortin epäselvyyden keskelläkin, ja nimenomaan ortodoksisuuden paikalliskirkkojen yksimielisyyden linja takaa sen, että ei tehdä nopeita ja typeriä päätöksiä. Todellinen yksimielisyys ehkä saavutetaan hitaasti, mutta se on ainakin huolellisen märehdinnän tulos. Systeemi tuo ortodoksisuuteen konservatiivisen eetoksen. Ja toki uskon, että kirkon elämää varjelee Pyhä Henki, eikä opillisen ja eettisen ajattelun koherenssi selity vain sillä, että systeemi ei mahdollista innovaatioita.

Tätä kirjoittaessani uutta paavia ei ole ehditty vielä valita, mutta rohkenisinpa ruveta profeetaksi ja väittää, että jos Franciscuksen seuraaja on yhtä progressiivinen kuin hän (mitä tosin pidän epätodennäköisenä), edessä on varmasti merkittävä skisma. Niin paljon Rooma on muuttunut viimeisen 12 vuoden aikana, eivätkä kaikki ole olleet kovin innoissaan. Paavin keskitetty valta on mahdollistanut sen, että roomalaiskatolisessa kirkossa on tapahtunut huomattavia opillisluontoisia muutoksia paavi Franciscuksen aikana. Näistä mainittakoon, vaikka uudelleenavioituneille ehtoollisen antamisen salliminen, kuolemantuomio-opetuksen muuttaminen sekä homoparien siunaaminen. (Traditionaaliset katolilaiset pyrkivät toki harmonisoimaan näitä muutoksia historiallisten näkemysten kanssa, mutta aika epätoivoista.) Tällaiset muutokset syövät uskoa siihen, että roomalaiskatolinen kirkko olisi opiltaan muuttumaton. Miten voi luottaa Rooman erehtymättömyyteen, jos kirkko olisikin opettanut Franciscukseen saakka esimerkiksi kuolemantuomion moraalisesta luonteesta väärin? Opinkehityksestä ei ole selittämään kelkan täydellistä kääntämistä. Kyse ei ole kehityksestä vaan muutoksesta.

(Tällä Franciscuksen ongelmallisen progressiivisuuden mainitsemisella en halua missään mielessä mitätöidä hänen ajattelunsa kauniita piirteitä ja elämänsä monenlaista esikuvallisuutta. Niistä voi lukea esimerkiksi tästä.)

Minä olen ehkä vähän hullunkurisestikin toiveikas siitä, mihin progressiiviset paavit lopulta johtavat. Uskon, että ”Pietari” nousee vielä lankeemuksestaan. Ja olen alkanut ajatella, että ehkäpä se tapahtuu juuri niin, että paavin alla roomalaiskatolinen kirkko menettää täysin uskottavuutensa erehtymättömänä opinvarjelijana. Tämän takia paavi alkaakin pikkuhiljaa hahmottua vain yhtenä erehtyvänä patriarkkana. Tässäpä loistava lähtökohta sille, että viides patriarkka voisi löytää takaisin neljän muun joukkoon! Jumala suokoon.

Haaveilemaani kehitystä on mielestäni hienosti alustettu jo tämän vuosituhannen alun ekumeniassa. Roomalaiskatoliset oppineet ovat ottaneet selvää etäisyyttä Vatikaani I:n paaviuskäsitykseen väittäessään, ettei ensimmäisen vuosituhannen aikana idässä ymmärretty paavilla olevan oikeutta puuttua suoraan muiden patriarkaattien asioihin. Jos nämä ekumeeniset kehityskulut kiinnostavat, kannattaa lukea Ravennan (2007), Chietin (2016) ja Aleksandrian (2023) dokumentit.

Jumala antakoon viisautta kardinaalikollegiolle, jotta voitaisiin saada kirkon ykseyttä edistävä paavi!

Miten määritellä ekumeeninen kirkolliskokous?

Yksi klassinen roomalaiskatolinen argumentti ortodoksisuutta vastaan on se, ettemme kykene määrittelemään, mikä tekee kirkolliskokouksesta ekumeenisen. Sitten luetellaan joitain kirkolliskokouksia, kuten vuoden 449 Efeson ryövärisynodi, joiden oli tarkoitus olla ekumeenisia kirkolliskokouksia, mutta jotka eivät sitä kuitenkaan olleet. Joskus ortodoksit vastaavat haasteeseen väittämällä, että ekumeenisen kirkolliskokouksen määrittää yksinkertaisesti se, että tietty kokous on saanut kirkon ymmärryksessä ekumeenisen kirkolliskokouksen aseman vuosisatojen varrella. Tämä väite ei kuitenkaan kestä päivänvaloa, se on vasta 1800-luvulla syntynyt. Kannattaa tsekata tämä kirjoitus, jos aihe kiinnostaa.

Ekumeeninen kirkolliskokous on oikeastaan helposti määriteltävissä. Nikean II kirkolliskokous näet linjasi, että synodista tekee ekumeenisen se, että se on kaiken viiden patriarkaatin ja niiden synodien ratifioima ja että kokouksen päätökset ovat levitetty koko maailmaan (vrt. Apt. 15:22–30). Koska viiden patriarkaatin systeemi ei ole apostolista perua, voidaan tietysti kysyä, kuinka mielekäs määritelmä on. Tällä ei ole kauheasti väliä periaatteellisesti, jos ekumeenisia kirkolliskokouksia pidetään erehtymättöminä. Niinpä myös tuota määritelmää. Mutta minusta määritelmä on toimiva, kun huomioidaan, mistä se nousee. Ajatus on nähdäkseni se, että koko kirkko on edustettuna viiden patriarkaatin kautta. Koko kirkkoa näet pidettiin erehtymättömänä, vaikka ajateltiinkin, että yksittäiset paikalliskirkot voivat mennä harhaan. Nikean II:n ekumeenisen kokouksen määritelmä tarkoittaa käytännössä sitä, että kun koko kirkko allekirjoittaa jonkin kokouksen opetuksen, silloin tuo kokous on ekumeeninen. Hallintosysteemi voisi olla periaatteessa muunkinlainen, olennaista on se, että koko kirkko on edustettuna. Jos esim. ortodoksinen kirkko tänä päivänä pitäisi ekumeenisen kirkolliskokouksen, viisi patriarkaattia (tai neljä) eivät riittäisi, koska nykyään on enemmän itsenäisiä paikalliskirkkoja kuin vuonna 787. Niidenkin tulisi ratifioida kokouksen opetus, jotta se olisi ekumeenisesti arvovaltaista.

Joskus on muuten sellainen harhaluulo, ettei ortodoksinen kirkko kykenisi enää järjestämään koko kirkkoa sitovia kokouksia. Tämä on kuitenkin virheellinen uskomus. Ortodoksisessa kirkossa on lukuisia kokouksia, jotka ovat yleisortodoksisesti hyväksyttyjä ja siten koko kirkkoa velvoittavia. Näistä mainittakoon esimerkiksi 1300-luvun puolivälin kokoukset, jotka vahvistivat pyhän Gregorios Palamaksen opetuksen Jumalan olemuksesta ja energioista sekä vuoden 1672 Jerusalemin synodi, joka kokoontui protestanttisuuden torjumiseksi. On sinänsä hyvä kysymys, miksi näitä kokouksia ei sanota ekumeenisiksi, jos koko kirkko on ne hyväksynyt. Ehkäpä syynä on se, että Rooma ei ole ollut mukana päätösten hyväksymisessä, joten Nikea II:n määritelmä ei kirjaimellisesti toteudu, vaikka Rooman ei katsota enää kuuluvan kirkkoon. Toisaalta syy voi olla sekin, ainakin myöhäisempien kokousten kohdalla, ettei keisari ole kutsunut niitä. Siinä mielessä ne eroavat myös ensimmäisen vuosituhannen kokouksista. (En tosin tiedä, kutsuiko keisari 1300-luvun kokoukset.)

Jos kiinnostaa lukea enemmän ekumeenisen kirkolliskokouksen määrittelemisestä, kannattaa lukea nämä kaksi kirjoitusta (tämä ja tämä), joista käy ilmi, että kirkon konsensus on ollut ratkaiseva ekumeenisuuden kriteeri. Ortodoksit ovat pitäytyneet johdonmukaisesti tähän varhaiskristilliseen ymmärrykseen.

Kirkon perinne ja juutalainen suullinen traditio

Rabbiinisessa juutalaisuudessa elää vahvasti ajatus, että Siinailla Mooses sai kirjoitetun lain lisäksi suullisen lain, joka on välittynyt sukupolvelta toiselle katkeamattomassa ketjussa. Suullinen laki pitää sisällään paljon säädöksiä, joita ei löydy pyhistä kirjoituksista. Suullisen perinteen ajatus näkyy evankeliumeissakin esimerkiksi silloin, kun fariseukset ihmettelevät sitä, ettei Jeesus noudattanut isien perinnäissääntöä käsien pesemisestä ennen ateriaa. (Matt. 15:2; Mark. 7:3)

Juutalainen ajatus suullisesta laista on ollut mielessäni siksi, että joskus protestantit rinnastavat ortodoksien ja roomalaiskatolilaisten ajatuksen suullisesta traditiosta ja juutalaisen suullisen lain toisiinsa. Rinnastusta on hyödynnetty myös kaanonkysymyksen yhteydessä. On väitetty, että voidaan ihan hyvin hyväksyä kirkon todistus kaanonista ja olla hyväksymättä kaikkea kirkon perimätietoa. Näinhän Jeesus ja apostolitkin tekivät: he pitivät Vanhan testamentin kirjoja kanonisina mutta sanoutuivat samalla irti Raamatun yli menevistä perinnäissäännöistä. No, viimeksi toin jo ilmi, ettei Jumala ollut kaitselmuksessaan tehnyt yksiselitteisen selväksi kaanonin rajoja Kristuksen aikaan tultaessa. Mutta ei jäädä siihen kiinni. Tahdon tänään jakaa muutaman ajatuksen ortodoksiseen traditioon ja juutalaiseen suullisen lakiin liittyen.

Aivan ensiksi vähän haastaisin sitä, ettei juutalaista suullista lakia olisi pitänyt hyväksyä. Vaikka Kristus kyllä kritisoi juutalaisia siitä, että nämä tekivät turhaksi Jumalan lain perinnäissäännöillään ja olivat fiksaantuneet lain ulkoisiin rituaaleihin, evankeliumeista löytyy pari kohtaa, joissa Kristus antaa ymmärtää, että fariseusten säädöksiä pitäisi noudattaa. Hän sanoo esimerkiksi: ”Mooseksen istuimella istuvat kirjanoppineet ja fariseukset. Sentähden, kaikki, mitä he sanovat teille, se tehkää ja pitäkää; mutta heidän tekojensa mukaan älkää tehkö, sillä he sanovat, mutta eivät tee.” (Matt. 23:2–3) Kohta vaikuttaa sitovan opetuslapset fariseusten perinnäissääntöjen noudattamiseen. Totta kyllä, että Kristus ja opetuslapset rikkoivat ainakin joskus joitain perinnäissääntöjä vastaan, mutta Kristuksen sanojen perusteella on kait pääteltävä, että kyseessä oli poikkeuksellinen toiminta. Yleensä ottaen perinnäissäännöille piti olla kuuliainen. Ehkäpä tulkintaani vastaan voisi tosin sanoa, että ”Mooseksen istuimella istuminen” viittaa tooran opettamiseen. Kun siis fariseukset opettivat tooran mukaisesti, heitä piti kuunnella, muuten ei. Vasta-argumenttia vastaan sanoisin, että Kristus käskee yleisluontoisesti noudattamaan heidän opetustaan. Eikä hän asettele vastakkain Mooseksen lakia ja suullista perinnettä vaan fariseusten opetuksen ja jumalattoman elämän.

Lisävahvistusta esittämäni tulkinta suullisen tradition noudattamisen käskystä saa myöhemmin samassa luvussa (ks. myös Luuk. 11:42). Kristus sanoo:

Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden! Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää.

Luuk. 23:23

Kristus kritisoi fariseuksia siitä, että he laiminlöivät aivan lain ytimessä olevat käskyt ja keskittyivät sen sijaan näpertämään pikkujuttujen parissa, antamaan kymmenyksiä mausteista. Kritiikin kärki on selvä. On kuitenkin pantava merkille, ettei Jeesus käske jättämään ”maustekymmenyksiä” sikseen. Hänhän sanoo: ” Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää”. Ja nyt on olennaista huomata se, ettei Mooseksen laki käske antamaan kymmenyksiä ”mintuista, tilleistä ja kuminoista”. Kyseessä oli perinnäissääntö, Mooseksen lain yli menevä käsky. Eli Jeesus käski opetuslapsiaan noudattamaan fariseusten perinnäissääntöä.

Kristityt on tietysti vapautettu fariseusten perinnäissäännöistä niin kuin kaikista Mooseksen laille ominaisista muistakin säädöksistä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. (ks. Ap.t. 15) Mutta vaikka hyväksyttäisiinkin protestanttisen kritiikin lähtökohta, ettei juutalainen suullinen laki sido kristittyjä, tästä ei minusta voisi päätellä, ettei kirkon perinne olisi kristittyjä velvoittava. Juutalaisen lain ja kirkon perimätiedon välillä on näet pari massiivista eroa.

Olen jo aiemmin blogillani tuonut esille sen, että kristittyjä on käsketty olemaan kuuliaisia johtajilleen. (Hepr. 13:7) Näin ollen kristityillä on selkeä käsky noudattaa sitä, mitä kirkon johtajat sanovat. Meille ei ole annettu minkään sortin mandaattia valikoida, milloin olemme kuuliaisia ja milloin emme. Ei ole myöskään sanottu, että vain silloin pitää olla kuuliainen, kun on Raamatun selkeä käsky. Lähtökohta on kuuliaisuus. Poikkeuksia tietysti on. Jos joku käskee ilmiselvään Jumalan tahdon rikkomiseen, silloin ei pidä tietenkään totella. (vrt. Ap.t. 4:19) Protestantit toki ajattelevat, että ortodoksisessa perinteessä on yhtä ja toista, mikä on Jumalan tahtoa vastaan. Yleensä tosin protestantit eivät vedä rajaa Jumalan sanan vastaisuuteen vaan siihen, ettei mitään kirkollisia perinteitä voi pitää sinällään omiatuntoja velvoittavina. Näen tämän jälkimmäisen ajatuksen olevan epäraamatullinen, koska se on vastoin käskyä olla kuuliainen johtajille.

Ajatus kirkon perinteen epäraamatullisuudesta liittyy toiseen isoon eroon juutalaisen lain ja kirkon perinteen välillä. Toisin kuin fariseuksille ja juutalaisille oppineille, kirkolle on lahjoitettu Pyhä Henki, joka johdattaa sen kaikkeen totuuteen. (Joh. 16:13) Mitään vastaavaa lupausta ei ollut annettu fariseuksille, ei Vanhan liiton Jumalan kansalle. Kun Kristus on vuodattanut Henkensä kirkon ylle ja antanut tuon lupauksen, on ihan eri lähtökohdat ajatella, että kirkossa vakiintuneet käytännöt ja uskomukset ovat Pyhästä Hengestä. Jos siis pitäisi paikantaa juutalaisen suullisen lain ja kirkon perimätiedon perustava ero, se olisi varmaankin juuri tässä: kirkolla on Pyhä Henki.

Apostolien teoissa näemme konkreettisesti, miten Kristuksen lupaus Pyhän Hengen johdatuksesta toteutuu kirkon elämässä. Jerusalemin synodissa Pyhä Henki ja paikalle kokoontunut seurakunta näkivät hyväksi vapauttaa pakanat Mooseksen lain säädöksistä, jotka koskivat vain juutalaista kansaa. Tämä synodaalinen toimintatapa on leimannut kirkon elämää Jerusalemista lähtien. Vuosisatojen varrella Pyhä Henki ja kirkon isät ovat nähneet hyväksi antaa säädöksiä kirkon parhaaksi. Näissä kyse ei ole ihmisten perinnäissäännöistä vaan Kristuksen lupauksen toteutumisesta, Pyhän Hengen kaitselmuksellisen läsnäolon vaikutuksista kirkossa.

Paastosäännöt – kuuliaisuutta Jumalalle vai orjuutta ihmisille?

Vielä luterilaisena ollessani tavallaan sympatisoin ortodoksien paastokäytäntöjä, mutta toisaalta pidin niitä kyseenalaisina. Sympatiat nousivat siitä, että konkretiatasolle menevässä yhteisöllisessä uskonnonharjoittamisessa oli jotain kiehtovaa. Olin kokenut myös omassa elämässäni arjen ja juhlan vuorottelun hedelmällisenä. Sitähän paastosäännöt iskostavat niitä noudattaviin. Lisäksi tutustuin joidenkin luterilaisten piirien pieneen liikehdintään vanhakirkollisten tapojen elvyttämiseksi. Näissä merkeissä törmäsin paastoamista painottaviin kirjoituksiin, joissa huomautetaan, että Jeesus oletti opetuslastensa paastoavan (Matt. 6:16) ja apostolit paastosivatkin (Ap.t. 13:2–4; 14:23).

Paastosääntöjen kyseenalaisuus nousi taas siitä, että etenkin siinä luterilaisuuden haarassa, jossa minä vaikutin, painotettiin paljon sitä, ettei ihmisen omaatuntoa saa sitoa mihinkään, mitä ei ole ilmoitettu Raamatussa. Edelliselle kirkolleni tärkeän Missouri-synodin ensimmäinen presidentti C.F.W. Walther korosti sitä, että kristityt ovat velvollisia noudattamaan pastorin käskyjä vain silloin, kun tämä opettaa jotain, mikä on suoraan sanottu Raamatussa. Näin ollen viralla ei ole mitään omaa valtaa, vaan kaikki sen valta perustuu Raamatun velvoittavuuteen. Kun siis ortodoksinen kirkko vaatii paastosääntöjen noudattamista, tämä vaikuttaa lakihenkiseltä ihmisten perinnäissääntöjen noudattamiselta.

En ole itse asiassa varma, kuinka historiallisesti kestävä Missouri-synodin kanta on. Antaahan Augsburgin tunnustus (XXVIII) ymmärtää, että piispoilla olisi jonkinlaista valtaa säätää kirkollisia seremonioita ja tapoja, kunhan he eivät tee pelastusta niiden noudattamisesta riippuvaiseksi. Missourilainen linja on myös jännitteessä monien kristinoppien (mm. STLK:n Kristinopin) kanssa, joiden mukaan neljäs käsky velvoittaa kunnioittamaan myös pastoreita. Neljännen käskyn edellyttämään kunnioittamiseen liittyy vanhempien kohdalla kuuliaisuus heille. Vanhemmilla on valta käskeä ja säätää yhtä ja toista perheessä. Siksi on melko mystistä, että jos neljäs käsky koskee yhtä lailla vanhempia ja pastoreita, miksi pastoreilla ei olisi oikeutta antaa Raamatun ulkopuolisia säädöksiä hengellisten lastensa hyväksi.

Luterilaisia tunnustuksia tai katekismusselityksiä tärkeämpi on tietysti Raamatun oma opetus aiheesta. Kenties olennaisin kohta löytyy Heprealaiskirjeestä:

Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen; sillä se ei ole teille hyödyllistä
13:17

Jakeessa ei anneta ymmärtää, että hengellisille johtajille tulisi olla kuuliainen vain silloin, kun he opettavat ainoastaan sitä, mitä Raamatussa sanotaan. Heprealaiskirje painottaa kuuliaisuutta hengellisille isille hyvin kategoriseen tapaan, oikeastaan aika samanlaisesti kuin Roomalaiskirje maalliselle esivallalle. (Room. 13:1–9) Toki Raamatussa sanotaan toisaalla, että tulee totella ennemmin Jumalaa kuin ihmistä silloin, kun Jumalan asettamat hallitsijat vaativat rikkomaan suoraan sitä vastaan, mitä Jumala on säätänyt. (Ap.t. 5:29) Joku voisi siis ehkä haastaa Hepr. 13:17:sta soveltamisen paastoon väittämällä, että paastosäännöt ovat Raamatun vastaisia eikä niitä siksi tule noudattaa. Paastosääntöjä vastaan esitetään usein seuraava raamatunkohta:

Jos te olette Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkeisvoimista, miksi te, ikäänkuin eläisitte maailmassa, sallitte määrätä itsellenne säädöksiä: ”Älä tartu, älä maista, älä koske!” – sehän on kaikki tarkoitettu katoamaan käyttämisen kautta – ihmisten käskyjen ja oppien mukaan? Tällä kaikella tosin on viisauden maine itsevalitun jumalanpalveluksen ja nöyryyden vuoksi ja sentähden, ettei se ruumista säästä; mutta se on ilman mitään arvoa, ja se tapahtuu lihan tyydyttämiseksi.
Kol. 2:20–23

Tämän Kolossalaiskirjeen kohdan oikein tulkitsemiseksi tulee huomioida kirjoituskonteksti. Jakeista 16 ja 17 käy ilmi, että Paavali kirjoittaa ainakin juutalaiskristittyjä vastaan, jotka vaativat Mooseksen lain rituaalilain säädösten noudattamista kristityiltä. Näin ollen kristityt eivät olisi heidän mukaansa saaneet syödä esimerkiksi sikaa tai mereneläviä. En kuitenkaan ajattele, että jakeet 20–23 torjuisivat ainoastaan Mooseksen lain ruokasäädösten velvoittavuuden. Yleisemmällä tasolla sen voi nähdä kritisoivan kaikenlaista ajattelua, jossa tiettyjen ruokien itseisarvoisesta välttämisestä tehdään sääntö. Puhutaanhan lainaamissani jakeissa yleisluontoisesti siitä, että Jumala on antanut kaiken ruoan ihmisten käytettäväksi. Viimeinen jae vielä viittaa siihen, että Paavalin vastapuolella rituaalilakiin liittyvän näkökohdan lisäksi liittyy jonkinlaista askeettista ajattelua. Paavalin kritisoimat henkilöt laativat itsekeksittyjä sääntöjä kurittaakseen omaa ruumistaan. Tätä he pitivät suurena viisautena, koska ruumiin riutumisen ajateltiin olevan hengellistymisen merkki ja edellytys. Sinänsä juutalaiskristilliset ja askeettiset näkökulmat voivat hyvin kietoutua yhteen. Ilmeisesti varhaisina vuosina oli juutalaiskristillisiä ryhmiä, jotka harjoittivat kasvissyöntiä.

Paavalin opetuksen mukaisesti jo varhaiskirkossa tuomittiin itseisarvoinen ruoka-aineiden halveksunta. Tästä todistaa esimerkiksi Gangran synodin toinen kanoni, jossa anatematisoidaan se, joka tuomitsee lihaa syövän. Ankyran synodin 14. kanoni puolestaan kehottaa pappeja ja diakoneja syömään edes vähän lihaa, jos sitä on tarjolla. Se erottaa virastaan ne, jotka eivät suostu syömään lihan kanssa tarjoiltuja vihanneksia. Nähdäkseni nämä synodit toimivat Paavalin hengessä. Kanonit kertovat siitä, että ortodoksisessa kirkossa on kiinnitetty jo varhain huomiota siihen, ettei paaston tule tapahtua minkään luodun halveksimisen tähden. Esimerkiksi lihan syömättä jättäminen ei ole itseisarvoinen asia. Kanoneilla ja opetuksella on pyritty painottamaan, ettei paastosäännöissä ole kyse siitä, että tietyt ruoka-aineet ovat pahoja. Paastosäännöt on hahmotettu hengellisesti hyödyllisiksi kilvoittelun apuneuvoiksi ja siksi kirkon hengelliset isät ovat jo ensimmäiseltä vuosisadalta lähtien (ks. Didakheen 8. luku) antaneet paastosääntöjä kristittyjen noudatettavaksi. Paavalin paastokritiikin soveltaminen kirkon paastosääntöihin menee sitenkin ohi maalin, ettei kyse ole itsevalitusta hurskaudesta vaan kuuliaisuudesta hengellisille isille.

Johtopäätöksenä todettakoon, että koska paastosäännöt eivät ole Jumalan käskyjen vastaisia, meidän tulee olla kuuliaisia hengellisille isille ja heidän säädöksilleen. Kyseessä ei ole antautuminen ”ihmiskäskyjen” orjuuteen, koska Jumala on antanut meille tehtäväksi olla kuuliainen piispoille ja papeille. Samoin kuin kuuliaisuus esivallalle tai vanhemmille on kuuliaisuutta Jumalalle, kuuliaisuus kirkon säädöksille on kuuliaisuutta kirkon päälle.

Limbo, hyvän ja pahan periytyminen sekä lähetystyön tärkeys

Reilu viikko sitten blogissani oli huima kävijäpiikki. Kirjoitukseni, jossa mainitsin limbon, oli linkattu Facebookiin ja sen seurauksena tänne oli tullut kävijäryntäys. En ole enää Facebookissa, joten minulla ei ole pienintäkään käryä siitä, mitä siellä on kirjoituksestani sanottu. Minua itseäni jäi kuitenkin kirjoitukseni suhteen harmittamaan se, etten tullut sanoneeksi juuri mitään siitä, mikä limbo oikeastaan on. Koska limbolla on varmaankin aika paha kaiku, kirjoituksestani jäi ehkäpä turhan karu kuva siitä, mikä on kastamattomien lasten kohtalo. Haluan tänään vähän oikoa mahdollisia väärinymmärryksiä ja jatkaa pohdintojani aiheen äärellä. Painottaisin sitä, että nämä ovat vain minun henkilökohtaisia höpinöitäni. Pidettäköön niitä siis sellaisina ja selvennyksenä sanottakoon, ettei käsitettä ”limbo” tietääkseni ortodoksisilta isiltä löydy, mutta käytän sitä yksinkertaisuuden takia.

Aluksi pitää varmaankin sanoa, ettei ortodoksisessa perinteessä ymmärtääkseni ole selkeä näkemystä siitä, mikä on limbon tarkka suhde taivasten valtakuntaan ja kadotukseen. Me emme tarkkaan ottaen tiedä, millaista elämä limbossa on. Jostain lähteistä löytyvä limbon asemoiminen taivaan ja helvetin välille kertonee siitä, että siellä ei ole sellaista autuuden täyteyttä kuin Jumalan katselemisessa, muttei toisaalta myöskään sellaista kärsimystä kuin helvetissä (sanan varsinaisessa mielessä). Lännessä limbosta on kirjoitettu enemmän ja esimerkiksi Tuomas Akvinolainen käsittääkseni ajatteli, että siellä olevat eivät nauti Jumalan katselemisesta, mutta he ovat luonnollisen onnellisuuden tilassa. Ei siis kait mitenkään kummempi paikka, vaikka muodollisesti helvetin ylin kerros. Idässä kuitenkin ajatus luonnollisesta onnesta voi olla vähän ongelmallinen, koska meillä luonto ja armo taitavat kietoutua vahvemmin yhteen. Ajatus siitä, että ihminen voisi olla edes luonnollisesti tyytyväinen erossa Jumalan katselemisesta, on käsittääkseni hieman vieras. Mutta ehkäpä ajatus luonnollisesta onnesta olisi sovellettavissa täälläkin päin. Tämä on vain tuumailua, ei mitään sen kummempaa.

Viime viikolla ja mainitsin sen, että minulle limbo on vähän vaikea pala nieltäväksi. Vaikeus nousee siitä, että lapset ovat rangaistuksen alla eivätkä pääse taivasten valtakuntaan, koska heidän esi-isänsä teki syntiä. Vaikka limbo ei olisikaan kauhea kärsimyksen paikka, se vaikuttaa silti vähän epäoikeudenmukaiselta rangaistukselta; miksi lapset joutuvat kärsimään rangaistuksena sen, etteivät he pääse taivaaseen, jos he eivät ole itse tehneet syntiä? No, toisaalta me näemme maailmassa koko ajan sitä, että lapset joutuvat kärsimään vanhempiensa töppäyksistä. Limboon liittyvät ongelmat eivät koske siis ainoastaan sitä vaan ylipäätään elämää. Toki voisi toivoa, että tulevassa elämässä tämän elämän epäoikeudenmukaisuudet korjaantuisivat. Näin minä uskon ja siksi olen toiveikas sen suhteen, että kirkon rukousten kautta kastamattomat voivat vapautua limbosta.

Pahan periytyminen ylipäätään taitaa liittyä tiettyyn luomakuntaa leimaavaan dynamiikkaan, jonka tarkoitus on olla siunauksellinen. Pahan periytyminen on kääntöpuoli sille, että siunaukset voivat periytyä. Jumalan luomistyön tarkoituksena oli se, että vanhemmat voisivat jakaa siunauksiaan lapsille. Siksi meidän elämäämme liittyy periytyvyys. Lankeemus osittain turmeli periytymisen hyvän tarkoituksen; vanhemmilta saamamme hyvän lisäksi tulemme osallisiksi Aadamia kohdanneeseen rangaistukseen, eli synnymme erossa Jumalasta. Mutta luomisajatus on kaunis ja uskon, että lopulta sen kauneus pääsee kirkkaasti esille. Onhan Kristus uusi pää luomakunnalle ja siunauksien ylitsevuotavainen lähde. Voisiko olla, etteivät kastamattomat lapset pääse hänestä tavalla tai toisella osallisiksi?

Mutta mikä voisi olla limbon ajatuksen hyvä puoli? Minulle ainakin limbo korostaa lähetystyön tärkeyttä. Joskus tulee meinaan vähän sellainen olo, että nykyään monet ”vanhojen kirkkojen” jäsenet ajattelevat, että kaikki ”hyvän tahdon ihmiset” ovat osallisia Kristuksesta – jopa tietämättäänkin. Ajatus on se, että koska Kristus on kaiken hyvän lähde, kaikki suuntautuminen kohti hyvää on suuntautumista kohti Kristusta. Ja näin tietysti onkin. Ehkäpä ongelma on kuitenkin, jos tästä päätellään, ettei lähetystyötä tulisi innokkaasti tehdä, koska kaikki ”hyvän tahdon ihmiset” ovat jo menossa paratiisiin hyvän tahtonsa tähden. Jos viattomat lapset eivät kuitenkaan voi pelastua ilman kastetta, varttuneimmilla on suorastaan huutava tarve pelastua! Niinpä Dositheoksen uskontunnustuksen opetus muistuttaa omalta osaltaan siitä, että sakramenttien välittämä armo on välttämätön pelastuksen edellytys. Me emme ole pelagiolaisia, jotka uskovat, että ihminen voi pelastua luonnollisin voimin. Siksi tarvitaan kirkkoa.

Ajattelen, että jos ottaisimme limbon ja kirkon pelastavan merkityksen vakavissamme, olisimme paljon innokkaampia elämään todeksi uskoa omassa elämässämme, tukemaan kirkon työtä yli maailman ja rukoilemaan, että Jumala voisi suunnattomassa ihmisrakkaudessaan pelastaa nekin, jotka eivät pääse osallisiksi kirkon sakramentaalisesta elämästä. Anna Herra! Ja Herra armahda!

Hiljaiset hierarkit ja protestanttinen mielenlaatu

Kenties ensi viikolla palaan kirjoittamaan jälleen vanhurskauttamisesta, mutta vielä tekee mieli kirjoittaa hieman Ukrainan sotaan liittyen. Se on nyt niin paljon mielessä.

Viime viikkoina minulle yksi kovin vaikea asia on ollut joidenkin ortodoksikirkkojen johtajien syvä hiljaisuus Ukrainan sodan edessä. Kirkkojen vaikenemisen vaikuttaa selittävän se, että ne ovat tavalla tai toisella riippuvaisia Venäjän kirkosta. Koska Venäjän kirkko on suunnattoman vaikutusvaltainen ortodoksisessa maailmassa, tuntuu siltä kuin ortodoksisuus olisi sen johdon panttivankina. Ja tulee vähän toivoton olo: miten ortodoksisuus pääsisi siihen, että Kristuksen rakkaus voisi ylittää hengettömiin motiiveihin perustuvat klikit? Joku varmaan sanoisi, että paavius olisi vastaus, mutta minuun vastaus ei uppoa. Paaviuden hedelmät ovat karmeat.

On varjelevaa tuntea kirkkohistoriaa. Kun vertaan nykyistä tilannetta esimerkiksi areiolaiskiistojen tai ikonoklasmin aikakausiin, nykytilanne ei näytä ihan niin toivottamalta; kirkon historiassa on lukuisia aikakausia, jolloin on näyttänyt mahdottomalta, että kirkko mitenkään selviäisi. Mutta silti aina on osoittanut todeksi Jumalan lupaus, etteivät tuonelan portit voita kirkkoa (Matt. 16:18). Lopulta minua vaivaavissa synkissä ajatuksissa on kyse luottamuksen puutteesta Jumalan varjelukseen. Eikä se nyt ole niin kauhean yllättävää, että vanhan STLK:laisen on vaikea uskoa kirkon säilymiseen. Meillähän oli koko ajan sellainen meininki, että oikein opettava kirkko on kuoleman kielissä eikä sen jatkuvuus ole mitenkään taattua, vaikka samalla ajateltiin, että maailmanloppuun asti olisi sydämessään oikein uskovia.

Jumala lupaa vaikuttavansa kaiken niiden parhaaksi, jotka häntä rakastavat (Room. 8:28). Niinpä yritän muistuttaa itseäni siitä, että nykyisen sodan kauheudetkin Jumala voi jotenkin kääntää sielujen parhaaksi. Tässä vaiheessa on tietysti vaikea nähdä tai sanoa, mitä Jumala saa aikaiseksi. Toivon rajallisessa ymmärryksessäni kuitenkin, että Ukrainan ortodoksit voisivat yhdistyä ja että Venäjän ortodoksinen kirkko laitettaisiin kuriin muun muassa tuomitsemalla Russkij mir -ideologia yleisortodoksisesti harhaopiksi. Tällä tavoin kirkon katolinen luonne pääsisi paremmin esille, ja kirkko voisi todistaa paremmin Kristuksen koko maailmaa syleilevästä ja etniset rajat ylittävästä rakkaudesta.