Avainsana: ongelma

Juurtumista yhteisöön

Aivan ortodoksisen tieni alussa kuulin yhden viisauden, joka on varjellut minua. Eräs silloinen munkkidiakoni sanoi minulle, ettei minun vasta kirkkoon liityttyäni pitäisi heti lähteä reissaamaan ympäri maailmaa pyhien paikkojen perässä. Sen sijaan minun olisi hyvä juurtua ensin siihen yhteisöön, joka on lähelläni, ja vasta sitten tutustua ortodoksisuuteen muualla.

Paikallisyhteisöön juurtuminen on avain ortodoksisuuden ymmärtämiselle. Ortodoksisuus ei näet ole minkään sortin oppirakennelma tai abstraktien uskontotuuksien kokoelma vaan elävää elämää. Eikä elämä koskaan pelkisty totuusväittämiin. Oikeastaan päinvastoin: jotta ortodoksisia totuusväittämiä (= uskonnollisia käsityksiä yms.) voi ymmärtää oikein, pitää olla osallinen kirkon elämästä. Tämä jo ihan sen takia, että ortodoksisuuteen kuuluu se, että opilliset muotoilut ja kanoniset säädökset sun muut ovat välineellisessä arvossa. Suhde teksteihin on näin ollen erilainen kuin velvollisuuskeskeisestä ja älyllispainotteisesta protestanttisesta kulttuurista ortodoksisuutta ulkoa päin arvioiva voisi kuvitella. Ja kun kirkkoon liittyväkin tulee Suomessa kirkkoon tuollaisesta kontekstista, on pitkä prosessi, että ihminen kasvaa ortodoksiseen mielenmaisemaan. Ja tuo prosessi ei tapahdu juurikaan kirjoja pänttäämällä vaan elämällä aktiivisena osana kirkkoyhteisöä. Kun juurtuu kirkkoon, tekstejä voi kuulla oikein, koska ne kuullaan osana yhteisöä, jossa ne ovat syntyneet.

Erityisenä haasteena meillä länkkäreillä on se, että koko läntinen kulttuuri olettaa tiettyjä ortodoksiselle perinteelle vieraita juttuja. Keskeinen selittäjä tälle on monesti mainitsemani myöhäiskeskiajan tahtokeskeinen jumalakäsitys. Siitä johtuen näet syntyi ajattelutapa, että on maailma, joka ei kerro Jumalasta paljon mitään, ja Jumalan antama erityinen ilmoitus, joka kertoo, mitä kristityt ovat velvollisia pitämään totena. Tämä sama asetelma heijastuu sekularisoidussa muodossa sitten esimerkiksi länsimaiseen lainsäädäntöön tai ihmisoikeusajatteluun. Lähtökohtana on se, että on jonkin sortin yleisluontoisia, abstrakteja periaatteita, joille tulee olla ehdottoman kuuliainen. Ja nämä periaatteet ovat muka ilmeisiä. Niinpä uupuu ajatus, että yhteisössä elämisellä olisi luovuttamaton merkitys sille, että ihminen voisi saada joistain jutuista kiinni. Ja että tekstit voidaan ymmärtää vain osana ympäröivää todellisuutta. Tästä seurauksena on taas luonnollisesti protestanttinen meininki, jossa kirjasta luetun perusteella pyritään radikaalisti sorvaamaan (kirkollista) elämää uusiksi. Äärimmilleen vietynä tämä projekti näkyy tämän ja edellisen vuosisadan utopistisissa kokeiluissa, joissa todellisuus saa kyytiä ideologian viedessä voiton.

Mainitsemani munkkidiakonin viisaus tuli äskettäin jälleen mieleeni, kun kuulin erään hyvän tuttuni eronneen ortodoksisesta kirkosta. Pidän hänestä tyyppinä paljon enkä sinänsä halua sanoa mitään pahaa. Minulla oli kuitenkin jo kauan ennen eroa hänen kanssaan sellainen kokemus, ettei hän juurtunut siihen paikallisyhteisöön, johon hän kuului. Vaikka hän ei ollut ollut pitkään kirkon jäsenenä, hän oli korjaamassa yhtä jos toistakin paikallisyhteisön oletettua virhettä tai puutetta sen perusteella, minkä hän oli omaksunut kirjoista ja netistä todeksi. Yritin puhua hänelle useampaan otteeseen siitä, miten kirkkoon liittyneen pitäisi ottaa aluksi rauhallisesti, ”tyytyä” kirkossa rukoilijan rooliin ja juurtua osaksi yhteisöä. Ja kenties sitten jonain päivänä, jos vieläkin näkee korjattavia ongelmia, voisi olla niihin puuttumisen aika (muita kuunnellen). Mutta ei. Juurtumista ei tapahtunut, ja niin tie vei pois kirkosta.

Älyllisessä maailmassa eläminen on helppoa. Helppoa on elää myös jossain romanttisissa ortodoksisuuden kuvitelmissa, joissa ei tule vastaan hankalia seurakuntalaisia tai monimutkaisia käytännön tilanteita. Mutta todellinen hengellinen kasvu taitaa tapahtua siellä, missä on lihaa ja verta olevia ihmisiä, joiden sielut ovat monin tavoin haavoittuneita. Ja sitten keskeiseksi osaksi kilvoitusta hahmottuu sen uskominen, että tuo monin tavoin rosoinen ja rikkinäinen paikallisyhteisöni on todella Kristuksen kirkko.

Synti on ongelma, ei Jumala

Ollessani luterilainen näin netissä tämän videon, joka ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Videolla ortodoksipappi tekee karkean vastakkainasettelun protestanttisen ja ortodoksisen pelastuskäsityksen välillä. Hän havainnollistaa tuoleilla sitä, että protestanttisen opin mukaan Jumala suostuu kääntymään jälleen langenneen ihmisen puoleen vain silloin, kun Kristus täyttää juridiset vaatimukset, jotka ovat jumalayhteyden ehto. Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala ei taas koskaan käänny ihmisestä pois vaan pyrkii itsepintaisesti saamaan ihmisen takaisin yhteyteensä. Ortodoksisuuden mukaan ihmisen ongelma ei ole näin ollen se, että Jumalan rakkaus olisi lakannut synnin tähden, vaan se, että ihminen hylkää rakastavan Jumalan. Niinpä pelastuksessa ei ole perimmiltään kyse siitä, että vihainen Jumala lepytetään rakastavaksi, vaan siitä, että ihminen löytää jälleen Jumalan rakkauden.

Vuosia sitten video tuntui minusta turhan kärjistävältä, koska luterilaisen opin mukaan Jumala samanaikaisesti vihaa ja rakastaa ihmiskuntaa: hän vihaa syntisiä, koska lain täyttäminen on rakastavan jumalasuhteen edellytys eikä yksikään langennut pysty elämään täydellisesti Jumalan tahdon mukaan. Samaan aikaan Jumala on kuitenkin rakkaudessaan lähettänyt Poikansa kuolemaan syntisen ihmiskunnan edestä, jotta voisimme pelastua. Tätä toista näkökulmaa tuo nettivideo ei huomio ollenkaan ja siksi se vaikutti olkinuken mätkimiseltä. No, olen nyt jälkeenpäin tullut siihen tulokseen, että vaikka video onkin yksinkertaistava, siinä on kyllä oma pointtinsa: ortodoksisuudessa Jumalan rakkaus ei ole samanlaisten juridisten lukkojen takana kuin protestanttisuudessa.

Raamattu kyllä sisältää paljon juridista kieltä ja korostaa sitä, että sovitus on jumalasuhteen palauttamisen edellytys. Jotkut ortodoksit menevät minusta liian pitkälle, kun he torjuvat juridisen kielen käyttämisen ja sovituksen tarpeen kokonaan. Aion käsitellä joskus myöhemmin tarkemmin sellaisia raamatunkohtia, joita protestantit nostavat oman sovitusoppinsa tueksi. Tässä kohden tahdon vain todeta, että minusta vaikuttaa siltä, että ortodoksisen ja luterilaisen ajattelutapojen erilaisuus palautuu siihen, miten teologista kieltä tulkitaan: ortodokseilla on esimerkiksi tapana ymmärtää Jumalan vihan viittaavan kokemukseen, joka ihmisellä syntyy, kun hän elää synnissä; kyse ei ole siitä, että synti vaikuttaisi Jumalassa sisäisen muutoksen, vaan siitä, miten me koemme Jumalan eläessämme tietyllä tavalla. Protestanttien keskuudessa on ymmärtääkseni hajontaa siitä, mitä Jumalan vihan ymmärretään loppujen lopuksi tarkoittavan. Pitääkseen kiinni siitä, ettei Jumala voi muuttua, ainakin joidenkin luterilaisten teologien mukaan viha on Jumalan iankaikkinen ominaisuus.

Jos sekä ortodoksit että luterilaiset pitävät sovitusta välttämättömänä, voisi ehkä ajatella, että näkemyserot ovat melko kosmeettisia. Mutta ainakin minulle ortodoksisella pelastusopin omaksumisella on ollut suunnattoman suuri vaikutus hengelliseen elämääni. Ortodoksina nimittäin näen Jumalan vielä vahvemmin ehdottoman rakkauden kautta. Jumala ei ole koskaan ongelmani, vaan ongelma on synti, joka etäännyttää minua Jumalasta. Tekemällä syntiä käännyn pois Luojani rakkaudesta ja vaivun luonnonvastaiseen tilaan. Jumala ei kuitenkaan koskaan käänny minusta pois eikä hylkää minua. Pahimmillaan hän jättää minut siihen tilaan, jossa olen, koska en halua tuntea häntä. Tällainen rakkauden täyteinen jumalakäsitys antaa ihan erilaisen lähtökohdan kilvoittelulle kuin sellainen, jossa Jumala edellyttää täydellistä kelpaavuutta pelastavan rakkautensa ehtona ja hylkää syntisen, jos tämä lankeaa johonkin julkisyntiin, eli huomattavaan moraaliseen rikkomukseen.

Minulle erot tiivistyvät siihen, että ortodokseille Jumala ei koskaan ole ongelma. Synti on ainoa ongelmamme. Siksi koko kristillinen kilvoittelu keskittyy synnin ja himojen voittamiseen. Mitä enemmän pääsemme vapaiksi kaikesta meitä kietovasta pahasta, sitä avoimempia olemme Jumalalle, joka on aina valmis rakkaudessaan asettumaan sydämiimme.