Avainsana: Jumalan rakkaus

Ei vain Raamattu

Jätin viime maanantaina väitöskirjani esitarkastukseen. Se keskittyy analysoimaan pelastusvarmuutta 1500-luvulla eläneen luterilaisen pastorin, Martin Chemnitzin, ajattelussa. Väitöskirjani tarkastukseen jättäminen toi mieleeni erään tärkeän seikan, jota en ole varmaankaan tarpeeksi painottanut blogillani. Eräs luterilainen pastori muotoili sen ytimekkäästi jotakuinkin näin: ihmiset eivät ole dogmaattisia koneita. Väitöskirjani tuo selkeästi ilmi sen, että 1500-luvun luterilaista teologiaa ajoi sielunhoidollinen huoli, pelastusvarmuuden löytäminen. Vaikka luterilaiset vetosivat paljon Raamattuun, raamattuargumentit eivät olleet suinkaan ainoita perusteita, joita he tarjosivat oppinsa tueksi. Eräs keskeinen perustelu oli juuri pelastusvarmuus, jota ilman syntisen ajateltiin joutuvan epätoivoon.

Olen käyttänyt blogillani aika paljon ruutia osoittaakseni, miten lukuisia raamatunkohtia voidaan lukea luterilaisesta perinteestä poikkeavalla tavalla. Väitöskirjani herättämät mietteet saavat kuitenkin kysymään, olenko nähnyt turhaan vaivaa. Uskon näet, että niin kauan kuin luterilaisella on vahva vakaumus, ettei ihminen voi olla joutumatta epätoivoon ilman luterilaista vanhurskauttamisoppia, hän tuskin on kovin avoin kuulemaan vaihtoehtoisia raamatunkohtien tulkintoja. Jotta luterilainen olisi valmis haastamaan näkemyksiään Raamatun tulkinnasta, hänen sielunhoidolliset huolensa tulisi kohdata. Keskeinen huoli on kaiketi se, miten syntinsä suuruuteen herännyt voisi olla joutumatta epätoivoon, jos pelastus ei ole yksin kiinni siitä, mitä Kristus on tehnyt syntisen ihmiskunnan edestä.

Ortodoksisessa perinteessä luterilainen huoli ei ole juuri esillä. Siksi ortodoksiseen opetukseen perehtyvä luterilainen voi tulla siihen tulokseen, että meiltä evankeliumi on täysin pimennossa. Ja jos evankeliumi määritellään luterilaisittain (= meille luetaan uskon kautta hyväksi Kristuksen sijaiskärsimys ja hänen laintäyttämyksensä, joita Jumalan laki vaatii meiltä), silloin evankeliumi on meiltä totisesti piilossa. Me emme näet allekirjoita luterilaista lakiteologiaa, jonka varaan luterilainen vanhurskauttamisoppi rakentuu ja josta nousevat luterilaisia vaivaavat sielunhoidolliset huolet. Perimiltään kyse on siitä, että meidän jumalakäsityksemme on erilainen. Meidän Jumalamme ei vaadi juridisten ehtojen täydellistä täyttämistä pelastavan rakkautensa edellytyksensä. Sen sijaan hän kunnioittaa meidän vapauttamme ja odottaa vain, että käännymme uskossa hänen puoleensa. Ja heti kun teemme niin, hän tuhlaajapojan isän tavoin on jo rientämässä meitä vastaan.

Uskon, että ortodoksinen jumalakäsitys on niin pohjattoman rakkaudellinen, että se riittää kohtaamaan luterilaisten sielunhoidolliset huolet. Se estää niiden syntymisen. Ja vielä enemmän: se tuo Jumalan kauneuden esille sellaisella syvyydellä, joka minulta oli luterilaisena hukassa.

Jumalan rakkauden tuntemisessa tämän blogin lukeminen tuskin kauheasti auttaa. Pahoin pelkään, että tässäkin kirjoituksessa tekemäni vastakkainasettelut voivat helposti vain tulla väärinymmärretyiksi; en yhtään ihmettele, jos luterilaiset kokevat, etten edusta luterilaisuutta oikein. Minun toiveeni on lopulta se, että niille luterilaisille, joihin ortodoksisuus vetoaa jollain tavalla jo valmiiksi, voisin antaa ajattelun aihetta ja poistaa turhia väärinkäsityksiä ortodoksisuuden suhteen. Uskon ortodoksisuuden valloittavan kenet tahansa, kunhan se saa vain mahdollisuuden.

Juridinen kehikko ja kielimuuri

Jäin viikko sitten suusta kiinni erään vanhan luterilaisen tuttavani kanssa. En ollut nähnyt häntä aikoihin, ja ajauduimme puhumaan ortodoksisuudesta ja luterilaisuudesta. Hän oli siinä käsityksessä, että olin jättänyt luterilaisuuden myöhäiskeskiaikaan liittyvän älyllisen löydön takia. Minä korjasin häntä ja sanoin, että syyt lähdölleni eivät suinkaan kavennu vain älylliseen löytöön. Taustalla on paljon muutakin. Nostin esille kaikkein keskeisimmän syyn: ortodoksinen ymmärrys ja kokemus Jumalasta on paljon armollisempi. Tätä väitettä tuttavani oli vaikea ymmärtää. Ja vaikka yritinkin selittää asiaa, emme oikein löytäneet toisiamme.

Yritin avata jumalakäsityksen eroa puhumalla muun muassa ”forenssisesta kehikosta”, joka rajaa luterilaisuudessa Jumalan pelastavaa rakkautta. Selitin käyttämääni ilmaisua kertomalla, että luterilaisuudessa Jumalan armo toimii aina lain täyttämisen ehdoilla: Jumala lahjoittaa pelastavan rakkautensa meille vain silloin, kun hän näkee meidän täyttäneen lain. Siksi tarvitaan Kristus, joka on täyttänyt lain puolestamme. Tuttuni ei ollenkaan ymmärtänyt, mikä tässä oli ongelmana Jumalan rakkaudellisuuden näkökulmasta. Yritin asettaa luterilaista käsitystä vastaan ortodoksisen näkemyksen. Puhuin siitä, ettei meillä ole tuollaista juridista asetelmaa. Sen sijaan ortodoksisuudessa opetetaan, että Kristus on itsessään yhdistänyt ihmisyyden ja jumaluuden, jotta me voisimme päästä hänen kauttaan uudelleen osallisiksi jumalallisesta elämästä. Tähän tutullani ei ollut mitään kielteistä sanottavaa. Niinpä koin, että lopulta jäi vähän ilmaan, missä eromme oikein ovat, vaikka minusta on ihan hirveän suuri merkitys sille, onko Jumalan rakkaus ensisijainen joihinkin juridisiin vaatimuksiin nähden.

Keskustelusta jäi ristiriitainen tunne ehkäpä varsinkin sen takia, että olin muutama viikko aiemmin puhunut sekä ortodoksisen että roomalaiskatolisen papin kanssa ihan samasta asiasta. Heille puhe ”forenssisesta kehikosta” oli täysin ymmärrettävää, ja hekin ajattelivat, että ortodoksisuudessa/roomalaiskatolilaisuudessa Jumalan rakkaus on paljon vahvemmin uskon lähtökohta kuin luterilaisuudessa. Ja tämä on tietysti luterilaisille ihan pöyristyttävä ajatus, eivätkä he voi omista lähtökohdistaan käsin ymmärtää sitä.

Kotimatkalla luterilaisen tuttuni tapaamisen jälkeen aloin pohtia, mitä olisi kannattanut sanoa; miten olisin voinut tuoda ymmärrettävästi keskeisiä eroja esille? Olisikohan ollut hyvä idea sanoa, etteivät ortodoksit usko Kristuksen forenssisen vanhurskauden hyväksi lukemiseen? Ortodoksit eivät nimittäin ajattele, että Jumala voi ottaa armonsa yhteyteen vain silloin, kun ensin täytämme lain täydellisesti (vieraan vanhurskauden varassa). Siksi meillä ei samanlaista tarvetta pelastusvarmuudelle kuin luterilaisilla – tähän itse asiassa viittasin tapaamisessamme. Ortodokseille Jumalan rakkaus on ehdottomampaa: heti kuin syntinen kääntyy Jumalan puoleen katuen, Jumala on valmiina rientämään vastaan, antamaan anteeksi ja kietomaan armoonsa. En osannut sanoa tätä selkeästi tapaamisessamme, ja siksi kielimuuri jäi erottamaan meitä. Jäi myös harmittamaan, etten tullut painottaneeksi, ettei ortodokseilla teot hahmotu ansioina, joilla yritettäisiin kelvata Jumalalle. Hänen jostain sanoistaan paistoi vähän läpi tällainen oletus. Meille teoissa on kyse ennemminkin siitä, että katumuksen kautta pyritään suuntautumaan kohti Jumalaa. Ja heti, kun hän näkee meidän edes kompuroiden pyrkivän häntä kohti, hän kiiruhtaa armahtamaan meitä.

Tapaaminen oli minulle tärkeä muistutus siitä, miten vaikeaa hengellisistä asioista on puhua. Kun olen viime kuukaudet yrittänyt selittää täällä Raamattua ilman, että olen saanut oikein minkäänlaista palautetta, minulta on päässyt ehkä unohtumaan se, kuinka erot lähtökohdissa vaikuttavat siihen, miten sanat kuullaan. Toivottavasti en ole ollut vain kylvämässä lisää väärinymmärryksiä.

Herra, minun elämäni valtias – – estä minusta turhanpuhumisen henki!

Syntiinlankeemuksen seuraukset

Viime viikolla lupasin omistavani tämän vuoden aluksi useamman kirjoituksen vanhurskauttamisopin käsittelylle. Ennen kuin syvennyn siihen, mitä vanhurskauttaminen oikeastaan on tai miten vanhurskauttaminen tapahtuu, haluan taustoittaa vanhurskauttamisopin tutkiskeluani Vanhan testamentin teologiaa valottamalla; pyrin osoittamaan, että Uuden testamentin pelastusoppi hahmottuu oikein vain silloin, kun sitä tulkitaan Vanhan testamentin taustaa vasten. Aloitan taustoituksen paneutumalla syntiinlankeemuskertomukseen.

Luterilaisena olin tottunut ajattelemaan, että langenneen ihmisen keskeiset ongelmat ovat ääretön syyllisyys ja kadotustuomio: luterilaisen uskon mukaan Jumalan laki tuomitsee rikkojansa iankaikkiseen kadotukseen, koska Jumalaa vastaan rikkominen tuo äärettömän juridisluontoisen syntivelan, jota yksikään kuolevainen ei voi maksaa. Ihmisen ongelmaan ratkaisuksi hahmottuu se, että Kristus on kärsinyt lain määräämän iankaikkisen kärsimyksen rangaistuksen ja täyttänyt Jumalan lain syntisten puolesta; tämä mahdollistaa sen, että Jumala voi antaa Kristuksen tähden synnit anteeksi uskoville, jotka eivät ole lakia täyttäneet. Näin kadotuksenalaisesta tilasta päästään vapaaksi.

Minulle oli pitkään itsestäänselvää, että Raamatun opetus syntiinlankeemuksen seurauksista oli luterilaisen uskon mukainen. Muistelen kuitenkin jo joskus ei-ortodoksina ajatelleeni, ettei Vanha testamentti taida puhua helvetistä juuri mitään. Vanhassa testamentissa kuolleet menevät kyllä tuonelaan (שְׁאוֹל‎, sheol; LXX: ᾍδης, hades), mutta missään se ei opeta, että olisi ikuisen kärsimyksen paikka, helvetti (γέεννα, geenna), jonne kaikki Jumalan lain rikkojat joutuvat (ilman pelastavaa uskoa). Jesajan ja Danielin kirja tosin viittaavat siihen, että jotkut joutuvat kärsimään iankaikkisesti kuoleman jälkeen (Jes. 66:24; Dan. 12:2), mutta nekään eivät opeta, että kaikki olisivat lähtökohtaisesti menossa helvettiin äärettömän syntivelan takia. Koska helvetin rangaistus on hyvin marginaalinen teema Vanhassa testamentissa, tämä heittää jo varjon sen ylle, voiko syntiinlankeemuskertomuksen keskeisenä sanomana olla, että lankeemuksen tähden ihminen on ansainnut iankaikkisen kärsimyksen erossa Jumalasta.

Syntiinlankeemuskertomuksen suoranaisesti mainitsemat lankeemuksesta koituneet rangaistukset (ks. 1 Moos. 3:14, 16–19) voidaan jakaa kolmeen kategoriaan sen mukaisesti, keille rangaistukset suunnattiin: Käärmeelle määrättiin rangaistukseksi se, että se joutuisi matelemaan maassa ja syömään maan tomua. Naiselle määrättiin rasitteeksi raskauden vaivat ja se, että hän joutuisi miehen vallittavaksi. Miehelle säädettiin taakaksi vaivalloinen puurtaminen elannon eteen. Lisäksi miehen rangaistuksen yhteydessä todetaan, että ihminen kuolisi; maasta hänet oli otettu, maahan hän palaisi. Jumala oli itse asiassa jo aiemmin kertonut Aadamille, että mikäli tämä rikkoisi käskyn olla syömättä hyvän- ja pahantiedon puusta, siitä seuraisi kuolema:

Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman

1 Moos. 2:17

Kaikista näistä syntiinlankeemuksen seurauksena säädetyistä rangaistuksista olisi paljon sanottavaa. Tällä viikolla tyydyn kuitenkin vain lyhyesti toteamaan, että ne kaikki koskevat ihmisen ajallista elämää. Rangaistukset selittävät sitä, miksi elämä maailmassa on raskasta ja minkä tähden tämä ajallinen elämä päättyy lopulta kuolemaan. Huomionarvoista on se, että missään kohdassa ei todeta, että ihminen kantaisi nyt ääretöntä syntivelkaa ja olisi Jumalan vihan alla. Ensimmäisen Mooseksen kirjan kuvaus lankeemuksen vaikutuksesta ihmisen ja Jumalan suhteeseen on tulokulmaltaan juuri päinvastainen: kun ihminen oli langennut syntiin, hän pakeni Jumalaa, mutta Jumala ei hylännyt ihmistä vaan etsi häntä (1 Moos. 3:8–10). Jumala osoitti vieläpä langenneelle ihmiselle huolenpitoa tekemällä tälle nahkavaatteet alastomuuden peitteeksi (1 Moos. 3:21). On kyllä totta, että lopulta Jumala karkotti ihmisen pois paratiisista ja pisti kerubit vartioimaan Eedeniä, jotta ihminen ei pääsisi sinne takaisin. Mutta tämäkään päätös ei johtunut Jumalan vihasta. Syyksi sanotaan:

Katso, ihminen on tullut sellaiseksi kuin joku meistä, niin että hän tietää hyvän ja pahan. Kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi myös elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti!

1 Moos. 3:22

Jumalan käsky kertoo jälleen hänen huolenpidostaan: Ihminen oli päässyt osalliseksi sellaisesta tiedosta, mikä hänelle ei kuulunut. Siksi Jumala halusi estää sen, että ihminen voisi elää iankaikkisesti sellaisessa tilassa, johon häntä ei oltu luomisessa tarkoitettu. Tästä näkökulmasta paratiisista karkottaminen näyttäytyy Jumalan rakkauden osoituksena: koska ihminen ei päässyt käsiksi iankaikkista elämää antavan puun hedelmiin, hän joutuu kuolemaan. Ja kuolema asettaa selvän rajan ihmisen epäluonnolliselle olemisen tavalle. Myöhemmin Jumala ”keksi keinon”, miten kuolema voitaisiin voittaa ja ihmisyys uudistaa. Jos ihminen olisi kuitenkin langettuaan syönyt elämän puusta, hän olisi joutunut elämään ikuisesti langenneessa tilassaan. Tätä Jumala ei rakkaudessaan halunnut ja juuri sen tähden hän karkotti luotunsa Eedenin autuudesta.

Ensi viikolla, jos Jumala suo, käsittelen vielä tarkemmin kuolemaan liittyviä teemoja. Tänään olen luonut vain pienen katsauksen siihen, mitä kaikkea syntiinlankeemuksesta seurasi. Keskeinen huomio on se, etteivät Raamatun alkuluvut anna ymmärtää, että ihminen olisi lankeemuksen tähden Jumalan äärettömän vihan alla ja matkalla helvettiin. Päinvastoin! Maallisten rangaistuksen korostamisen rinnalle syntiinlankeemuskertomuksesta piirtyy vahvasti esiin Jumalan rakkaus ja huolenpito langennuttakin ihmistä kohtaan.

Vanhus Joosef Vatopedilainen

Reilu viikko sitten nostettiin haudasta vanhus Joosef Vatopedilaisen (1921–2009) maalliset jäännökset. Hän oli Athoksen erämaassa asuneen pyhän Joosef Hesykastin (1898–1959) hengellinen lapsi. Vanhus Joosef eli 12 vuoden ajan äärimmäisessä askeesissa ja kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen. Pyhän Joosefin kuoltua vanhus Joosefin ympärille syntyi vähitellen oma veljestö. Vuonna 1987 osa veljestöstä asettui vanhus Joosefin johdolla Vatopedin luostariin, ja vuonna 1989 loputkin tulivat perässä. Vuonna 1990 Vatopedista tuli jälleen yhteiselämäluostari, ja vanhus Joosef toimi sen hengellisenä isänä aina kuolemaansa saakka.

Vanhus Joosef on tehnyt minuun suuren vaikutuksen nettivideoiden kautta. On koskettavaa nähdä ja kuulla, miten läheinen suhde hänellä oli (on) Jumalaan vuosien kilvoittelun myötä. Ajattelin jo aiemmin laittaa tänne muutaman linkin videoihin, joissa hän on äänessä. Se jäi kuitenkin aiemmin tekemättä. Nyt hänen jäännöstensä ylösottaminen muistutti asiasta, joten tässä muutama video, joihin saa englanninkieliset tekstitykset. (Sori muutamien videoiden tunnelmamusiikista…)

Synti on ongelma, ei Jumala

Ollessani luterilainen näin netissä tämän videon, joka ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Videolla ortodoksipappi tekee karkean vastakkainasettelun protestanttisen ja ortodoksisen pelastuskäsityksen välillä. Hän havainnollistaa tuoleilla sitä, että protestanttisen opin mukaan Jumala suostuu kääntymään jälleen langenneen ihmisen puoleen vain silloin, kun Kristus täyttää juridiset vaatimukset, jotka ovat jumalayhteyden ehto. Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala ei taas koskaan käänny ihmisestä pois vaan pyrkii itsepintaisesti saamaan ihmisen takaisin yhteyteensä. Ortodoksisuuden mukaan ihmisen ongelma ei ole näin ollen se, että Jumalan rakkaus olisi lakannut synnin tähden, vaan se, että ihminen hylkää rakastavan Jumalan. Niinpä pelastuksessa ei ole perimmiltään kyse siitä, että vihainen Jumala lepytetään rakastavaksi, vaan siitä, että ihminen löytää jälleen Jumalan rakkauden.

Vuosia sitten video tuntui minusta turhan kärjistävältä, koska luterilaisen opin mukaan Jumala samanaikaisesti vihaa ja rakastaa ihmiskuntaa: hän vihaa syntisiä, koska lain täyttäminen on rakastavan jumalasuhteen edellytys eikä yksikään langennut pysty elämään täydellisesti Jumalan tahdon mukaan. Samaan aikaan Jumala on kuitenkin rakkaudessaan lähettänyt Poikansa kuolemaan syntisen ihmiskunnan edestä, jotta voisimme pelastua. Tätä toista näkökulmaa tuo nettivideo ei huomio ollenkaan ja siksi se vaikutti olkinuken mätkimiseltä. No, olen nyt jälkeenpäin tullut siihen tulokseen, että vaikka video onkin yksinkertaistava, siinä on kyllä oma pointtinsa: ortodoksisuudessa Jumalan rakkaus ei ole samanlaisten juridisten lukkojen takana kuin protestanttisuudessa.

Raamattu kyllä sisältää paljon juridista kieltä ja korostaa sitä, että sovitus on jumalasuhteen palauttamisen edellytys. Jotkut ortodoksit menevät minusta liian pitkälle, kun he torjuvat juridisen kielen käyttämisen ja sovituksen tarpeen kokonaan. Aion käsitellä joskus myöhemmin tarkemmin sellaisia raamatunkohtia, joita protestantit nostavat oman sovitusoppinsa tueksi. Tässä kohden tahdon vain todeta, että minusta vaikuttaa siltä, että ortodoksisen ja luterilaisen ajattelutapojen erilaisuus palautuu siihen, miten teologista kieltä tulkitaan: ortodokseilla on esimerkiksi tapana ymmärtää Jumalan vihan viittaavan kokemukseen, joka ihmisellä syntyy, kun hän elää synnissä; kyse ei ole siitä, että synti vaikuttaisi Jumalassa sisäisen muutoksen, vaan siitä, miten me koemme Jumalan eläessämme tietyllä tavalla. Protestanttien keskuudessa on ymmärtääkseni hajontaa siitä, mitä Jumalan vihan ymmärretään loppujen lopuksi tarkoittavan. Pitääkseen kiinni siitä, ettei Jumala voi muuttua, ainakin joidenkin luterilaisten teologien mukaan viha on Jumalan iankaikkinen ominaisuus.

Jos sekä ortodoksit että luterilaiset pitävät sovitusta välttämättömänä, voisi ehkä ajatella, että näkemyserot ovat melko kosmeettisia. Mutta ainakin minulle ortodoksisella pelastusopin omaksumisella on ollut suunnattoman suuri vaikutus hengelliseen elämääni. Ortodoksina nimittäin näen Jumalan vielä vahvemmin ehdottoman rakkauden kautta. Jumala ei ole koskaan ongelmani, vaan ongelma on synti, joka etäännyttää minua Jumalasta. Tekemällä syntiä käännyn pois Luojani rakkaudesta ja vaivun luonnonvastaiseen tilaan. Jumala ei kuitenkaan koskaan käänny minusta pois eikä hylkää minua. Pahimmillaan hän jättää minut siihen tilaan, jossa olen, koska en halua tuntea häntä. Tällainen rakkauden täyteinen jumalakäsitys antaa ihan erilaisen lähtökohdan kilvoittelulle kuin sellainen, jossa Jumala edellyttää täydellistä kelpaavuutta pelastavan rakkautensa ehtona ja hylkää syntisen, jos tämä lankeaa johonkin julkisyntiin, eli huomattavaan moraaliseen rikkomukseen.

Minulle erot tiivistyvät siihen, että ortodokseille Jumala ei koskaan ole ongelma. Synti on ainoa ongelmamme. Siksi koko kristillinen kilvoittelu keskittyy synnin ja himojen voittamiseen. Mitä enemmän pääsemme vapaiksi kaikesta meitä kietovasta pahasta, sitä avoimempia olemme Jumalalle, joka on aina valmis rakkaudessaan asettumaan sydämiimme.

Kolme vuotta ortodoksina

Minut liitettiin ortodoksiseen kirkkoon päivälleen kolme vuotta sitten. Tavallaan tuntuu siltä, että aika on suorastaan hurahtanut, toisaalta siltä, että olen tehnyt muutamassa vuodessa melko pitkän sisäisen matkan. Olen ortodoksina tietoisesti pyrkinyt pysymään poissa kirkkopolitiikasta ja kirkon ongelmien vatvomisesta, joten en käsittele niitä nytkään. Minusta ortodoksina elämisessä on keskeistä pyrkiä keskittymään omaan kilvoitukseen, joten siksi huomio on tässäkin kirjoituksessa siinä. Haluan jakaa hieman kokemuksiani kuluneiden vuosien ajalta ja joitain hengellisesti hyödyllisiä löytöjäni.

Reilu kolme vuotta sitten elämänsuunnitelmani menivät päreiksi. Minulla oli vankka visio siitä, että toimisin luterilaisena pastorina elämäni loppuun saakka, mutta yhtäkkiä minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä elämälläni tekisin. Minua alkoi vaivata myös tunne, että minulta oli mennyt 10 vuotta elämästäni hukkaan tunnustuksellisen luterilaisuuden parissa. Tilanne vei minut sisäisesti aika synkkiin vesiin. Ortodoksinen perinne tarjosi kuitenkin lohtua, joka auttoi eteenpäin.

Yksi ihan keskeinen apu oli itsesyytös. Voi tietysti kuulostaa hullunkuriselta, jos melkoisen masentunut alkaa syyttää itseään tilanteestaan, mutta siitä on oikein ymmärrettynä paljon apua. Itsensä syyttämisen tarkoituksena ei ole piehtaroida itsesäälissä ja velloa pahassa olossa, vaan selittää, että vaikeudet ovat kohdanneet minua, koska sieluni on sairas ja Jumala haluaa ahdistuksen kautta parantaa sen. Vaikea tilanne tulkitaan siis Jumalan rakkauden merkiksi – mitä se onkin! – ja näin se saa positiivisen merkityksen, jolle alakuloinen mieli olisi muuten sokea. Minulle itseni syyttäminen tarkoitti muun muassa sitä, että tulkitsin sisäisen synkkyyteni tarkoitukseksi sen, että Jumala oli antanut minun joutua ahdinkoon, jotta ymmärtäisin, kuinka paljon olin rakentanut elämäni mielekkyyden omien haaveideni varaan. Ahdingon tarkoituksena oli se, että oppisin luottamaan vahvemmin Jumalan kaitselmukseen ja näkisin hänen läsnäolonsa synkkyyteni keskelläkin.

Tällainen rakkaudelliseen kaitselmukseen luottaminen ei ole tietenkään luterilaisilta pois suljettua. Luterilaisenakin toistelin usein Room. 8:28:a ja pyrin lohduttamaan sillä niitä, joilla oli vaikeaa. Mutta itselleni Jumalan kaitselmukseen luottaminen on vielä korostunut ortodoksina. Uskon, että tällä on jotain tekemistä yksin Raamattu -periaatteen hylkäämisen kanssa. Tunnustuksellisessa luterilaisuudessa on nimittäin vahva painotus, että kaikki varma, mitä Jumalasta voidaan tietää, löytyy Raamatusta. Jos siis haluan tuntea Jumalan ja hänen tahtonsa, se käy Raamatun välityksellä. Ortodoksina suhteeni Jumalaan on välittömämpi ja siksi myös hänen huolenpitonsa konkreettinen näkeminen on jotenkin luonnollisempaa.

En muuten vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Olen päättänyt kirjoittaa väitöskirjani loppuun, mutten usko, että minusta koskaan tulee niin kovan tason tutkijaa, että pystyisin elättämään itseni teologialla. Ja tähän liittyy toinen ortodoksisuuden tarjoama apu elämän mielekkyyteen: elämäni tarkoituksena ei ole tehdä pastorin uraa tai tulla huippututkijaksi, jolle sataa kaatamalla rahaa, vaan pelastua. Niinpä sillä ei ole loppujen lopuksi niin hirveästi väliä, mitä teen, kunhan työntekoni palvelee sieluni pelastusta. Tämä on ollut minulle tavattoman motivoiva näkökulma erityisesti väitöskirjatyöhön: jos haluan koskaan saada tutkimukseni valmiiksi, se vaatii hyveissä kasvamista; esimerkiksi ilman kärsivällisyyttä työstä ei tule yhtään mitään. Ortodoksisen askeettisen teologian mukaan juuri hyveiden harjoittaminen on olennainen osa kristillistä kilvoitusta. Silloin kun minulla on työn kanssa vaikeuksia, pyrin muistuttamaan itseäni siitä, mikä on työni perimmäinen tarkoitus: ei saada väitöskirjaa valmiiksi, vaan kasvaa hyveissä. Kaikkein olennaisinta on se, miten työprosessi muovaa minua sisäisesti, ei itse valmis työ – vaikka senkin olisi kyllä joskus tarpeen valmistua…

Edellä kirjoittamastani voi saada vaikutelman, että olen omaksunut löytöni täydellisesti eikä minua enää koskaan vaivaa alakuloisuus ja väitöskirjakin valmistuu kuin itsestään keskittyessäni pitkäjänteisesti hyveissä kasvamiseen. Tämä ei ole tietenkään totta. Kasvu kohti sitä, että löytöni tulisivat lihaksi elämässäni, on todella kesken. Minua kuitenkin innostaa se, että kirkon askeettinen perinne on täynnä käytännöllistä viisautta siitä, miten hengellisessä elämässä voidaan edistyä, eikä kirkko tarjoa vain kirjoja luettavaksi vaan myös rippi-isän, joka auttaa panemaan käytäntöön sen, mitä kirjoista luetaan, unohtamatta sakramentteja ja palveluksia, jotka ovat koko hengellisen elämän lähde. Kirkon aarteiden äärellä en voi olla tunnustamatta, että keskeneräisyyteni kilvoituksessani ei johdu siitä, ettei kirkko tarjoaisi minulle kaikkea, mitä tarvitsen voittaakseni heikkouteni. Ongelma on siinä, etten usein tahdo kasvaa syvempään Jumalan kaltaisuuteen. Tästä päästäänkiin pieneen syntioppiin liittyvään huomioon.

Minulle luterilaisesta perisyntiopista luopuminen on ollut hengellisesti melko mullistavaa. En usko, että suinkaan kaikilla luterilaisilla perisyntioppi vaikuttaa yhtä kielteisesti mieleen kuin minulla, mutta minulle perisyntisyys oli ainainen itseni vähättelyn ja hyveissä kasvamisen torppaamisen lähde. Mielessäni ihmisen syntiturmelus korostui niin vahvasti, että mahdollisuuteni vaikuttaa positiivisesti hengelliseen elämääni hahmottui melko mitättömäksi. Tämä taas passivoi pyrkimystä elää Jumalan tahdon mukaan. Sanottakoon tosin selvennyksenä, että usein ortodoksit ehkä turhaankin kärjistävät luterilaisten ja ortodoksien eroja perisyntiopissa toteamalla: ”ei meillä ole mitään perisyntioppia”. Tämä ei ole nähdäkseni ihan totta, koska meilläkin on ajatus siitä, että lankeemuksen jälkeen ihmissielu on epäjärjestyksessä. Mutta kokemukseni mukaan kahden perinteen välillä on silti huomattava ero: voin omasta puolestani sanoa, että Jumala on antanut minulle yllin kyllin armoa pelastuakseni ja hyvän ihmisluonnon, mutta minä en ole tahtonut pelastua vaan olen noudattanut omia mielihalujani ja hylännyt Isäni kodin. Ongelma ei ole luonnossani, vaan siinä, miten olen laiminlyönyt minulle uskotut aarteet.

Vaikka huomaan olevani penseä Jumalan tahtoa kohtaan ja laittavani usein maalliset taivaallisten edelle, en ole kuitenkaan epätoivoinen pelastukseni suhteen. Ja tämä on tavallaan kummallista; kun koko ajan suljen itseni Jumalan rakkaudelta pitämällä syntiä häntä rakkaampana, miten voisin ikimaailmassa pelastua, jos se on mitenkään minusta itsestäni kiinni? En ole oikein luottavainen, että osaan ymmärrettävästi vastata tähän kysymykseen… Tiedän vain, että kirkon elämä on valon täyteistä ja sakramentit todella vaikuttavat. Olen epävarma, onko kysymykseen rationaalisesti selkeää vastausta. Pelastuksen toivo taitaa lopulta kummuta ylösnousemuksen voimasta, josta osallisiksi uskovat tulevat kirkon elämän yhteydessä. Ja toki vähän rationaalisesti ymmärrettävämpänä selityksenä voisi sanoa sen, että ortodoksinen Jumala-käsitys on hyvin armollinen; Jumala ei vaadi täydellistä lain täyttämistä rakkautensa ehdoksi, vaan on valmis ottamaan jokaisen katuvan vastaan, ja kristillinen elämä mielletään jatkuvaksi katumukseksi.

Haluan Jumala-käsitykseen liittyen sanoa tässä yhteydessä kaksi asiaa: Ensimmäiseksi on tavattoman vapauttavaa, että Jumala rakastaa minua tällaisena keskeneräisenä syntisenäkin kuin olen ja tahtoo pelastaa minut. Ajatus luetusta vanhurskaudesta teki minulle Jumalasta etäisen, mikä ei ole mitenkään yllättävää. Ajatushan on se, että jos Jumala näkisi minut sellaisena kuin olen, hän vihaisi minua. Siksi ainoa mahdollisuuteni päästä rakastavaan suhteeseen Jumalan kanssa on silloin, kun hän katsoo minua ikään kuin Jeesuksen läpi. Tästä asetelmasta uupuu henkilökohtaisuus, joka on tosi hoitavaa. Toinen pointtini on se, että jos minulle kirkastuu se, kuinka ehdotonta ja ylenpalttista Jumalan rakkaus on minua kohtaan kaikista synneistä huolimatta, silloin minunkin on helpompi rakastaa ihmisiä kaikkine keskeneräisyyksineen ja kokea solidaarisuutta syntisen ihmiskunnan kanssa. Minuun luterilainen sovitusoppi vaikutti tosi kielteisesti: Jumala on meihin rakastavassa suhteessa vain, jos tietyt ehdot täyttyvät. Onko siis mikään ihme, jos tällaisen jumalakäsityksen omaksunut ihminen kohtelee muita ihmisiä ankarasti ja ehdottomasti?

Luterilaisessa pienkirkossa oman ongelmansa toi vielä se, että oli tärkeää oikeuttaa olemassaolonsa suhteessa muihin. Varsinkin pastorille oli tärkeää pystyä opillisesti perustelemaan, miksi muut ovat väärässä. Tämä toi ajatteluun ylipäätään kriittisyyttä muita kohtaan ja vei katseen omista puutteista muiden ongelmiin. Siksi olen kokenut todella hyvänä ortodoksisuudelle ominaisen tuomitsemattomuuden painotuksen, joka kumpuaa tietysti Kristuksen sanoista (Matt. 7:1), mutta joka ehkäpä painottuu ortodoksisuudessa erityisen paljon siksi, että erämaaisien hengellisyys on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen kirkon uskoon. Kirkossa painotetaan tosi paljon sitä, että huomion pitäisi olla aina omissa synneissä, ei muiden. Uskonelämän keskittyminen omaan katumukseen vie hengellisiä painotuksia pois liiallisesta älyllisyydestä ja tuo hengellisyyteen pehmeyttä, kun jyrkät rajanvedot suhteessa muihin väistyvät. Tässä minulla on kyllä paljon tekemistä. Minulle läheinen pappi sanookin minua yhä melko usein skolastikoksi.

Viimeisenä seikkana, jolla on ollut merkittävät positiivinen hengellinen vaikutus elämääni, on ortodoksisuuden vahva painotus rukouksessa. Minulle on jäänyt murheellisena mieleen eräs luterilainen seurakuntalainen, joka sanoi, että kun hän oli liittynyt entiseen kirkkooni, hänen rukouselämänsä oli tyrehtynyt. Kirkon opetus, ettei rukous sinällään välitä armoa, oli vienyt rukoukselta mielekkyyden. No, vaikka monet ortodoksit voivatkin kamppailla sen kanssa, että mieli ei ole läsnä rukouksessa ja sanat tuntuvat tyhjiltä, ortodoksinen rukouksen teologia painottaa vahvasti rukouksen luovuttamatonta merkitystä hengelliselle elämälle; rukous on Jumalan kohtaamisen paikka, kilvoituksen voiman lähde, tapa palata katuen Isän kotiin. Ortodokseille keskeinen rukous on: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä!”. Tämä pyyntö ei nouse epäluottamuksesta Jumalan armollisuuteen, vaan sen tajuamisesta, kuinka kiintynyt sydän on Jumalan sijasta tähän maailmaan. Rukouksen kautta me hiljennymme Jumalan läsnäolon edessä, jotta hän voisi löytää sijan sydämessämme. Minulle rukous on usein melko hankalaa ja työlästä, mutta koen, että ortodoksinen perinne tukee vahvasti rukouselämän vaalimista.

Olisi paljon muutakin, mitä voisin sanoa, mutta olen halunnut nostaa nämä löytöni ja tuumailuni esille avatakseni ortodoksista mielenmaisemaa ja konkretisoidakseni sitä, miten arjessa kiinniolevaa, kokonaisvaltaista ja lempeää ortodoksinen hengellisyys on. On tosin vaikea onnistuneesti sanoittaa sitä, miten ortodoksinen perinne poikkeaa muista tuntemistani kristillisistä suuntauksista. Monet luterilaiset varmasti kokevat tehneensä samanlaisia löytöjä luterilaisuuden sisällä kuin olen tehnyt ortodoksisuudessa. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että ortodoksisessa hengellisyydessä monet luterilaisuudestakin löytyvät aarteet ovat sellaisessa tasapainossa, jota ei muualta löydy. Siksi toivon, että mahdollisimman moni voisi löytää kanssani tämän kallisarvoisen helmen, josta ortodoksit eivät usein pidä kauhean kovaa meteliä ja josta on hirveän vaikea puhua.