Olen pitkään tuuminut, että käytän liian paljon nettiä. Tykkään katsoa teologisia videoita. Sekä apologeettisia että käytännön hengellistä elämää koskevia. Mutta nyt on tullut jollain tavalla (toivottavasti!) raja vastaan. Minulla on niin paljon teologista tietoa, etten tiedä, tarvitsenko sitä ainakaan tällä hetkellä kauheasti lisää. Ainakaan YouTubesta.
Varsinkin apologeettista YouTuben käyttöäni on leimannut se, että olen toivonut löytäväni jonkin uuden hienon argumentin, jolla voisi osoittaa ortodoksisuuden vastaansanomattoman selväksi muille. Sellaista ei tietenkään ole. Mutta jonkinlainen kaipaus sellaiseen on johtanut netin liian suureen käyttämiseen. Viime aikoina olen vihdoin pyristellyt nettiapologetiikasta eroon. Tätä on auttanut mainostamani Cold Turkey Blocker mutta sen lisäksi entisestään sen kirkastuminen, kuinka rajallista nettiapologetiikka on vaikuttavuudeltaan. Olen oppinut paremmin hahmottamaan sen, miten ihmisen päätöksentekoa värittävät pohjimmiltaan esirationaaliset tekijät. Kenties apologetiikan tarkoituksena on sanan mukaisesti vain puolustaa uskoa, joka on jo omaksuttu. Harvoin apologeettiset perustelut johtavat uskon uudelleen arviointiin – varsinkaan, jos avoimuutta sellaiseen ei ole.
Ehkä sama älyllisen tulokulman ongelma liittyy myös hengellisesti rakentavampiin videoihin. Katselun taustalla vaikuttaa halu löytää jokin niksi, jolla pääsisi hengellisistä ongelmista kertarysäyksellä eroon. Ikään kuin vain oikean älyllisen ratkaisun löytämisellä voisi tehdä suuria hengellisiä harppauksia. Tiedän itsekin, ettei homma toimi niin. Tosin täytyy myöntää, että isä Paul Trübenbachin ovat olleet minulle oikeasti kultaa kalliimpia. Mutta niidenkin opetus pitäisi laittaa omassa elämässä käyttöön eikä vain tyytyä aina uusien videoiden katsomiseen.
On sinänsä ymmärrettävää, että ortodoksit haluavat olla näkyvästi netissä läsnä. Ortodoksisilla YouTube-vaikuttajilla on ymmärtääkseni ollut suuri vaikutus siihen, että ortodoksisiin kirkkoihin on tullut paljon uusia jäseniä. Kunnia Jumalalle siitä! Samalla mietin sitä, kuinka paljon maailmassa on sukulaissielujani. Missä määrin yhä enenevä nettiortodoksisuus johtaa hengellisten aarteiden ”viihdekäyttöön”? Tarkoitan tällä sitä, että opetusta etsitään aina vain lisää, koska projektista saa helppoa dopamiinia, mutta omaan kilvoitukseen kuullun vaikutus on marginaalinen.
Nämä pohdintani tuovat minut tietenkin tämän blogin mielekkyyden äärelle ja haastavat sen kahdelta kantilta. Ensinäkin apologetiikan kirjoittaminen edellyttää varmaankin jossain määrin sitä, että perehtyy apologeettiseen materiaaliin. (Muun muassa YouTubea katsomalla!) En tiedä, kuinka hyvää se tekee sielulleni. Toiseksi mietin myös blogin lukijakuntaa. Enpä tiedä, onko tämän lukeminen addiktoivaa. Ehkä oletan liikoja, jos ajattelen niin. Mutta silti on ehkäpä paikallaan kysyä, onko tällaista kirjoittelua hyödyllistä jatkaa hamaan parusiaan saakka. Jossain vaiheessa tulee piste, että kaikki tarpeellinen on sanottu. Saapa nähdä, milloin se hetki koittaa.
Oma rippi-isäni suosittelee aina kirjoja netin sijaan. Tämä on viisautta!
