Nettisurffailusta konkreettiseen kilvoitteluun

Olen pitkään tuuminut, että käytän liian paljon nettiä. Tykkään katsoa teologisia videoita. Sekä apologeettisia että käytännön hengellistä elämää koskevia. Mutta nyt on tullut jollain tavalla (toivottavasti!) raja vastaan. Minulla on niin paljon teologista tietoa, etten tiedä, tarvitsenko sitä ainakaan tällä hetkellä kauheasti lisää. Ainakaan YouTubesta.

Varsinkin apologeettista YouTuben käyttöäni on leimannut se, että olen toivonut löytäväni jonkin uuden hienon argumentin, jolla voisi osoittaa ortodoksisuuden vastaansanomattoman selväksi muille. Sellaista ei tietenkään ole. Mutta jonkinlainen kaipaus sellaiseen on johtanut netin liian suureen käyttämiseen. Viime aikoina olen vihdoin pyristellyt nettiapologetiikasta eroon. Tätä on auttanut mainostamani Cold Turkey Blocker mutta sen lisäksi entisestään sen kirkastuminen, kuinka rajallista nettiapologetiikka on vaikuttavuudeltaan. Olen oppinut paremmin hahmottamaan sen, miten ihmisen päätöksentekoa värittävät pohjimmiltaan esirationaaliset tekijät. Kenties apologetiikan tarkoituksena on sanan mukaisesti vain puolustaa uskoa, joka on jo omaksuttu. Harvoin apologeettiset perustelut johtavat uskon uudelleen arviointiin – varsinkaan, jos avoimuutta sellaiseen ei ole.

Ehkä sama älyllisen tulokulman ongelma liittyy myös hengellisesti rakentavampiin videoihin. Katselun taustalla vaikuttaa halu löytää jokin niksi, jolla pääsisi hengellisistä ongelmista kertarysäyksellä eroon. Ikään kuin vain oikean älyllisen ratkaisun löytämisellä voisi tehdä suuria hengellisiä harppauksia. Tiedän itsekin, ettei homma toimi niin. Tosin täytyy myöntää, että isä Paul Trübenbachin ovat olleet minulle oikeasti kultaa kalliimpia. Mutta niidenkin opetus pitäisi laittaa omassa elämässä käyttöön eikä vain tyytyä aina uusien videoiden katsomiseen.

On sinänsä ymmärrettävää, että ortodoksit haluavat olla näkyvästi netissä läsnä. Ortodoksisilla YouTube-vaikuttajilla on ymmärtääkseni ollut suuri vaikutus siihen, että ortodoksisiin kirkkoihin on tullut paljon uusia jäseniä. Kunnia Jumalalle siitä! Samalla mietin sitä, kuinka paljon maailmassa on sukulaissielujani. Missä määrin yhä enenevä nettiortodoksisuus johtaa hengellisten aarteiden ”viihdekäyttöön”? Tarkoitan tällä sitä, että opetusta etsitään aina vain lisää, koska projektista saa helppoa dopamiinia, mutta omaan kilvoitukseen kuullun vaikutus on marginaalinen.

Nämä pohdintani tuovat minut tietenkin tämän blogin mielekkyyden äärelle ja haastavat sen kahdelta kantilta. Ensinäkin apologetiikan kirjoittaminen edellyttää varmaankin jossain määrin sitä, että perehtyy apologeettiseen materiaaliin. (Muun muassa YouTubea katsomalla!) En tiedä, kuinka hyvää se tekee sielulleni. Toiseksi mietin myös blogin lukijakuntaa. Enpä tiedä, onko tämän lukeminen addiktoivaa. Ehkä oletan liikoja, jos ajattelen niin. Mutta silti on ehkäpä paikallaan kysyä, onko tällaista kirjoittelua hyödyllistä jatkaa hamaan parusiaan saakka. Jossain vaiheessa tulee piste, että kaikki tarpeellinen on sanottu. Saapa nähdä, milloin se hetki koittaa.

Oma rippi-isäni suosittelee aina kirjoja netin sijaan. Tämä on viisautta!

Kahdeksan vuotta ortodoksina

Kirjoitin viisi vuotta sitten tunnelmistani ja kokemuksistani kolmen ensimmäisen ortodoksivuoteni ajalta. Kun nyt katson tuota aiempaa kirjoitustani, siinä on minusta ihan hienoja hengellisiä löytöjä, joita pidän edelleen relevantteina.

Aiemmasta kirjoituksestani jäi mainitsematta tietyt hengellisyyden piirteet, jotka värittivät silloin ortodoksisuuttani. Esimerkiksi taitaa olla aika yleistä, että uudet (ja kohtuullisen uudet) käännynnäiset pohtivat paljon uskoon liittyviä ulkoisia käytäntöjä. Minulla pitkään pyöri mielessä se, kuinka radikaalia askeesia ortodoksisesta kirjallisuudesta löytyy ja miten minun pitäisi laittaa sitä omassa elämässäni käytäntöön. Olin jotenkin hämmentynyt siitä, miksi ortodoksit eivät elä käytännössä askeettisemmin. Nyt kun vuodet ovat kuluneet, näiden pohdintojen suhteen on tullut aika paljon tasaisempi vaihe. Ehkä olen kokemuksen kautta huomannut muun muassa sen, millaista on järkevä askeesi elämäntilanteessani. Turha elää jossain haavemaailmoissa asian suhteen. Oma kummini taisikin jo varhain sanoa, että seitsemässä vuodessa minua pohdittaneet paastokysymykset sun muut jutut eivät enää mietityttäisi.

Turhien haihattelujen sijaan minulle on kirkastunut kaksi kilvoitteluhaastetta. Ensimmäinen on netti ja sen käyttö. Minulla on palanut toistuvasti aikaa hukkaan, kun olen katsonut teologisia videoita ja muuta turhaa (esim. uutisia) viihdemielessä. Siksi yritän muistaa kysellä itseltäni: elänkö oikeasti niin, että Jumala on antanut minulle yhden, ainutkertaisen elämän, josta minun tulee viimeisenä päivänä tehdä tiliä? (Kaikille netin kanssa kamppaileville suosittelen Cold Turkey Blockeria. Sen ajastintoiminto on ollut minulle suureksi avuksi.)

Toinen haaste on Jumalan rakkauden ja pitkämielisyyden ilmentäminen uhmaikäiselle lapselle. Usein olen ihan liian ankara. Ja sitten mieleeni tulee: miten eri tavalla Jumala kohteleekaan minua! Saan itseni usein kiinni siitä, että heikosti heijastan Jumalan pohjatonta rakkautta ja kärsivällisyyttä. Ja isänä minunhan tulisi olla Isän ikoni perheelleni.

Näitä sanoja kirjoitellessani huomaan, että tulokulmani kilvoitteluun on yksinkertaistunut ja alkanut keskittyä enemmän olennaisempaan. Mutta kauaksi jään siitä, että usko tulisi kirkkaasti lihaksi elämässäni. Tämä ei johdu kuitenkaan siitä, ettei ortodoksisuus ”toimisi”. Kilvoituksen heikkous johtuu ihan omasta syystäni. Ortodoksisuus tarjoaa ihan huikeita aarteita, joiden avulla ihminen voi kasvaa Kristuksen kaltaisuuteen – kunhan vain laittaa ne omassa elämässään käytäntöön.