Minua on puhutellut aika paljon Steven Christoforoun ratkaisu vetäytyä täysin nettiopetustyöstä. Ehkä osa tämän blogin lukijoista tunteekin esimerkiksi hänen Be the Bee -videosarjansa YouTubesta. Christoforou on sikäli poikkeuksellinen nettivaikuttaja, että hän toimi kirkkonsa virallisella mandaatilla nettiopetustyössä. Mandaatista huolimatta hän alkoi kokea, että koko maailmaan suuntautuva opetustyö on kirkon kanonisen perinteen vastaista. Kanonit näet linjaavat, että piispallekin kuuluu opettaminen vain oman hiippakuntansa alueella. Siksi on täysin kestämätöntä, että nykyään yksittäinen maallikko voi opettaa koko maailmaa. Christoforoun tuumailuja aiheen tiimoilta voi lukea hänen substackistaan.
Netissä näkee aika paljon sitä, että ortodoksi on pyytänyt kyllä siunauksen rippi-isältään esimerkiksi YouTube-kanavan pitämiseen, mutta muuten opetusten laatijan maallikkous ei materiaalissa näy. Jos on herkällä omallatunnolla Christoforoun tapaan, pelkkä koko maailman opettaminen on sinänsä jo ongelmallista. Mutta tähän ei yleensä edes jäädä. Netti on pullollaan ortodoksien tekemää paikalliskirkkojen, piispojen, pappien ja luostariväen kritiikkiä. Ja tämähän on ihan suoranaista syntiä. Sitten on vielä joitain kuumia kysymyksiä, kuten kirkkoon liittyvien kastaminen, joihin halutaan välttämättä ottaa mahdollisimman jyrkästi kantaa, vaikka piispat olisivatkin jotain selkeästi linjanneet. Asiahan ei kuulu mitenkään maallikolle tai edes yksittäiselle papille.
Sitten päälle se, että nettikirjoittelu on haitallista ihmiselle. Yksi ongelma on uskon elämän turhan älyllisesti painottuminen, jos käyttää aikansa erinäisten opillisten käsitysten esittämiseen ja väärien oppien torjumiseen. Minusta ei ole mitenkään kummaa, että erämaaisät edellyttivät suurta hengellistä kypsyyttä niiltä, jotka haluavat käydä oppikeskusteluja. Jos ihminen ei näet ole syvästi juurtunut uskoon ja tunne kokemuksellisesti Kristusta, opillinen näpertäminen on helposti sielulle haitallista. Usko ei oikein koskaan pääse olemaan yksinkertaista elämistä Kristuksen ja kirkon yhteydessä, kun aina pitää olla jossain taistelemassa ja osoittamassa, että oma kanta on oikea. Raskasta ja kenties ylpeyttä ruokkivaa.
No, näiden sanojen jälkeen joku tietysti voi syyttää minua tekopyhyydestä. Olenhan maallikko, joka on pyöritellyt sangen runsaasti opillisia kysymyksiä tällä blogilla. Sanon puolustuksekseni ensiksikin sen, että olen toki kirjoittanut tätä blogia rippi-isäni siunauksella, mutta sen lisäksi olen pyrkinyt koko ajan painottamaan sitä, että kirjoitan vain omia tuumailujani. Painotuksen tarkoituksena on ollut iskostaa lukijoiden mieleen sitä, että en ole mikään virallinen opettaja. Kirjoittamani ei ole virallista ortodoksista oppia. Pohdin asioita ääneen. Jaan joitain löytöjäni. Olen tietoisesti pyrkinyt siihen, ettei kukaan rakentaisi uskonelämäänsä höpötysteni varaan. En halua, että kukaan olisi ortodoksi sen takia, mitä olen täällä sanonut esimerkiksi Filioquesta tai vanhurskauttamisopista. Toisaalta kirjoittamistani on motivoinut oma kokemukseni siitä, että olisin halunnut enemmän vastauksia luterilaisena, jota kiehtoi ortodoksisuus. Olen kirjoittanut tätä blogia, koska en usko kauhean monen ortodoksipapin pystyvän kirjoittamaan luterilaisille sellaisella tavalla kuin minä pystyn taustani tähden. Usein kielimuuri on hyvin korkea, ajattelun lähtökohdat ovat erilaiset ja tiedostamattomat.
Mutta se siitä. Ei muuta tällä kertaa. Tämä maallikko vaikenee.
Palasia 