Miksi usko vanhurskauttaa?

Palaan nyt kesätauolta. Jatkossa en lupaa julkaista uutta kirjoitusta joka torstai, koska olen kiireinen. Pyrin kuitenkin julkaisemaan uusia kirjoituksia kohtuullisen usein. Tahtoisin myös kirjoittaa jatkossa muustakin kuin vanhurskauttamisesta, koska itseäni alkaa aihe jo hieman puuduttaa. Tällä viikolla käsittelen kuitenkin yhtä vanhurskauttamiseen liittyvää kysymystä, joka ei ole saanut toistaiseksi tarvittavaa huomiota.

Protestanttisen vanhurskauttamisopin mukaan usko vanhurskauttaa siksi, että Jumala lukee sen kautta uskovan hyväksi Kristuksen laintäyttämyksen ja sijaiskärsimyksen. Näin ollen usko vanhurskauttaa vain välineenä, joka mahdollistaa vieraan vanhurskauden hyväksi lukemisen meille. Ajattelutapaa perustellaan usein sillä, että pyhä Paavali rajaa vanhurskauttamisesta pois kaikki teot, ja niinpä uskokaan ei voi vanhurskauttaa tekona tai hyveenä. Joskus viitataan myös kreikassa käytettyihin sanamuotoihin: Paavali ei sano, että meidät vanhurskautetaan uskon tähden (διὰ πίστιν) vaan uskon kautta (διὰ πίστεως). Jälkimmäisen ilmaisun väitetään osoittavan, että vanhurskauttamisessa uskolla on vain välineellinen rooli ja vanhurskauttamisen todellinen perusta on Kristuksen sovitustyö. Jos kuitenkin tutkitaan tarkasti, mitä Paavali sanoo aivan suorin sanoin uskon merkityksestä vanhurskauttamisessa, protestanttinen ajatus käy epäuskottavaksi. Osoittaakseni väitteeni paikkansa pitäväksi käyn seuraavaksi läpi Roomalaiskirjeen neljättä lukua, joka on kenties kaikkein keskeisin jakso uskosta vanhurskautumisen ymmärtämiseksi.

Olen jo aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että pyhä Paavali väittää Roomalaiskirjeen neljännessä luvussa, että Aabrahamille luettiin tämän usko vanhurskaudeksi. Apostoli kirjoittaa:

Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. (j. 3)

Protestantit ovat niin tottuneita ymmärtämään uskon vanhurskaudeksi lukemisella Kristuksen sovitustyön hyväksilukemista meille uskon kautta, etteivät he nähdäkseni kiinnitä tarvittavaa huomiota siihen, mitä pyhä Paavali tässä sanoo. Apostoli ei nimittäin sano, että usko omistaa vanhurskauden, joka luetaan meille, vaan että itse usko luetaan vanhurskaudeksi. Paavalin puhe lukemisesta tässä yhteydessä viittaa kaupankäyntiin tai työsuhteeseen. Heti jakeen jälkeen hän toteaa:

Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi – – (j. 4–5)

On oikeastaan outoa, että kohdassa puhutaan lukemisesta. Eihän palkkaa lueta vaan se lasketaan. Niinpä Paavalin tarkoituksena on sanoa yksinkertaisesti, että toisin kuin töitä tekevälle, meille ei lasketa palkkaa tekojen mukaan. Niiden sijaan meille lasketaan Jumalan armosta palkaksi usko. Paavali ei siis hylkää työntekemiseen liittyvä vertauskuvallista kieltä puhuessaan vanhurskauttamisestamme vaan soveltaa sitä uskoon: meille kyllä lasketaan jotain omaamme palkaksi Jumalan armon tähden, mutta ei tekojamme vaan uskomme. Pian tämän huomion jälkeen (jakeissa 9–16) Paavali antaa ymmärtää, että ”teoilla” hän viittaa nimenomaan Mooseksen lain tekoihin, koska hän argumentoi, että Aabraham vanhurskautettiin jo ennen ympärileikkausta. Uskosta vanhurskauttamisen näkökulmasta erityisen mielenkiintoisia ovat jakeet 18–22:

Ja Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut, ja uskoi tulevansa monen kansan isäksi, tämän sanan mukaan: ”Niin on sinun jälkeläistesi luku oleva”, eikä hän heikontunut uskossansa, vaikka näki, että hänen ruumiinsa oli kuolettunut – sillä hän oli jo noin satavuotias – ja että Saaran kohtu oli kuolettunut; mutta Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa, antaen kunnian Jumalalle, ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää. Sentähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi.

Muistan minua vaivanneen luterilaisena sen, että tässä Paavali kiinnittää huomion Aabrahamin uskon vahvuuteen: usko laskettiin hänelle vanhurskaudeksi, koska hän oli täysin varma siitä, mitä Jumala oli luvannut. Uskon vahvuuden huomioiminen ei oikein sovi protestanttiseen vanhurskauttamisoppiin, jossa uskon vahvuudella ei ole väliä, koska uskolla nähdään vain välineellinen merkitys. Toki protestantit ajattelevat, että uskovilla tulisi olla pelastusvarmuus, mutta ei Jumala silti lue uskoa vanhurskaudeksi sen varmuuden tähden. Paavalin mukaan kuitenkin on aivan selvää, että se, mitä hän sanoo uskon merkityksestä Aabrahamin vanhurskauttamisessa, pätee myös kristittyihin:

Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähde

Roomalaiskirjeen neljännestä luvusta käy ilmi, että usko lasketaan vanhurskaudeksi. Luku antaa ymmärtää, että Aabrahamin usko laskettiin vanhurskaudeksi, koska se ei horjunut älyttömältä kuulostaneen lupauksen edessä. Mutta muuten luku ei nähdäkseni ota suoranaisesti kantaa siihen, miksi usko lasketaan vanhurskaudeksi. Heprealaiskirjeestä löytyy kuitenkin aihetta valottava jae, jossa käytetään samaa palkitsemisen kieltä kuin Room. 4:4–5:ssä:

Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.

Tässä uskoon liitetään yleinen usko Jumalan olemassaoloon sekä usko siihen, että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät. Usko tekee meistä otollisia Jumalalle, koska sen kautta me suuntaudumme häntä kohti, tulemme hänen luoksensa. Ja tähän uskoon, jonka kautta suuntaudumme kohti Luojaamme, liittyy välttämättä kuuliaisuus; jos emme kilvoittele häntä etsien, osoitamme, ettemme odota hänen palkitsevan meitä. Tästä todistaa koko Heprealaiskirjeen 11. luku, jossa pyhien elämää kuvataan siitä näkökulmasta, miten he osoittivat uskon kuuliaisuutta Jumalalle, kuinka he etsivät Jumalaa mitä moninaisempien elämänvaiheiden läpi.

Mutta mikä on tuo palkka, josta Heprealaiskirje puhuu? Taivaallinen luvattu maa, jota ketkään menneet pyhät eivät saavuttaneet, (ks. j. 39) vaikka uskon kautta kilvoittelivatkin sitä kohti. Niinpä me lähestymme Jumalaa uskoen, että hän on ja että hän palkitsee häntä etsivät Aabrahamille luvatulla taivaallisella perinnöllä. Usko kuvataan tässä perustaksi, jonka varassa kilvoittelemme kohti luvattua maata. Siksi Roomalaiskirjeen ja Heprealaiskirjeen opetusten valossa on mielestäni selkeää, ettei Paavalin mukaan usko vanhurskauta välineenä, joka omistaa Kristuksen vieraan vanhurskauden. Usko vanhurskauttaa, koska se on vankkaa luottamusta Jumalan lupauksiin sekä kilvoituksemme perusta. Uskon kautta tulemme Jumalan luo ja etsimme häntä odottaen luottavaisina, että hän lopulta palkitsee meidän kilvoituksemme savuttaessamme uuden taivaan ja uuden maan.