Avainsana: partisipaatio-ontologia

Ei tartte tulla liturgiaan: ortodoksisuuden makua kirkon ulkopuolellakin

Ortodoksisen lähetysstrategian ytimenä vaikuttaa joskus olevan kehotus tulla liturgiaan. Väitetään, ettei ortodoksisuus aukene ulkoa päin. Uskon elämän ytimessä on partisipatorinen uskon ja Kristuksen tunteminen. Niinpä ulkokohtaisen pänttäämisen avulla ei voi koskaan saada jutusta kunnolla kiinni. (Ja kun lukee luterilaista ortodoksisuuden kritiikkiä, täytyy sanoa, ettei ajattelutapa ole täysin metsässä.)

Kuvaamani lähetysstrategia on kuitenkin tosi rasittava, jos ei halua saman tien antautua ortodoksiksi. Esimerkiksi minä vanhana STLK:laisena en saanut mennä ortodoksisiin palveluksiin osallistuakseni niihin kokosydämisesti. Jos ainoa tapa koetella ortodoksisuutta olisi tuo usein esitetty, silloin sen löytäminen olisi ollut käytännössä suljettu minulta pois. Tai no, Jumala voi tehdä aina ihmeitä.

Mutta tämän pikku raapustuksen tarkoitus on oikeastaan sanoa se, että tuo yleinen lähetysstrategia ei ole ihan koko totuus. Ja minulla on tästä omakohtaista kokemustakin.

Jossain vaiheessa luterilaisen vaiheeni loppua törmäsin hyveajatteluun. Olen kirjoittanutkin siitä lyhyesti täällä. Hyveet olivat minulle mullistavia, koska huomasin käytännössä, että hyve-etiikka toimii. Pienillä konkreettisilla teoilla voi olla huikea merkitys, kun ne vakiintuvat tavoiksi ja kasvavat hyveiksi. Tämä oli tosi radikaali juttu, kun olin tottunut sellaiseen ajatukseen, että ainoa edistys hengellisessä elämässä on pelkkä synnintunnon kasvu. EI PIDÄ PAIKKANSA! (Vaikka kaikki kyllä uskovat, että synnintunto syvenee kilvoituksen myötä.)

Miten tämä sanomani liittyy ortodoksisuuden maistamiseen kirkon ulkopuolella? No, me ortodoksit ajattelemme Kristuksen olevan ortodoksisuuden ydin. Tuo sama Kristus on myös kaikkien hyveiden täyteys. Niinpä mitä enemmän Kristus saa muotoa ihmisessä hyveiden kautta, sitä enemmän hän saa tuntumaa ortodoksisuuteen, vaikkei pääsisikään liturgiaan, koska ortodoksisuudessa on pohjimmiltaan kyse Kristuksesta. Kirkossa on toki sellainen Kristuksen täyteys, joka ei muuten avaudu. Mutta jos ei kirkkoon saakka (vielä) pääse, hyveet tarjoavat pieniä maistiaisia ortodoksisuudesta. Ja joka näitä maistiaisia tarpeeksi syö, voi tuskin jäädä ulkopuolelle.

Oma hurskaus ja ontologia

Olen kirjoittanut tänne jo niin runsaasti kirjoituksia, etten pysy enää perässä siinä, kuinka paljon olen puhunut niin sanotusta partisipaatio-ontologiasta. Olen kyllä siihen ainakin joskus viitannut. Ajatus on siis se, että kaikki oleva on jatkuvassa partisipaatio- ja riippuvuussuhteessa Jumalaan. Luodun hyvyys on osallisuutta Jumalan hyvyyteen, luodun kauneus on osallisuutta Jumalan kauneuteen, luodun viisaus on osallisuutta Jumalan viisauteen, ja niin edelleen.

Tällainen ontologia tuli mieleeni, kun hyräilin tuossa yksi päivä luterilaista ehtoollisvirttä ”Jeesus luona armopöydän”, jonka yhdessä säkeistössä lauletaan: ”Tässä näyttää tahraiselta, saastaiselta kaikki oma hurskaus. Isän sydän paljastuupi, kirkastuupi palavaks sen rakkaus” (virsi 241, VK 1943). Virsi ilmentää hyvin luterilaista pelastusoppia. Luterilaisuudessa on näet tapana asettaa vastakkain yhtäältä meidän tekomme ja hurskautemme, toisaalta syntien anteeksiantamus ja Jumalan armo.

Tuo ”oma hurskaus” on partisipaatio-ontologian valossa aika kummallinen ajatus. Jos otetaan se lähtökohdaksi, meillähän ei ole mitään puhtaasti omaa hurskautta. Jumala yksin on hurskas, ja meidän hurskautemme voi olla vain osallisuutta hänen hurskauteensa. Niinpä meidän hurskautemme ei koskaan ole tiukasti ottaen vain meidän omaamme. Ajattelenkin, että luterilainen pelastusoppi perustuu erilaiselle ontologialle. Siinä yksittäinen ihminen hahmotetaan luomisen näkökulmasta vahvemmin Jumalasta itsenäisenä olentona kuin ortodoksisessa käsityksessä. Siksi on tilaa myös ”omalle hurskaudelle”. Ja varmaan arvaatte, että tämän ontologista eroa selittää nominalismi, joka mursi partisipaatio-ontologisen vision olevaisesta…

Partisipaatio-ontologian valossa ”oma hurskaus” ei sinänsä ole ongelma. Jos jossain on vika, se on siinä, että ihminen ei ole kokonaisvaltaisesti osallinen Jumalan hurskaudesta. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihminen on osallinen Jumalan hurskaudesta vain ruumiillisesti – hän noudattaa Jumalan käskyjä vain ulkonaisesti. Hengellisenä ja henkisenä olentona ihminen on kuitenkin kutsuttu korkeampaan. Meidät on kutsuttu siihen, että sekä ruumiimme että sielumme kaikkineen ovat Jumalan hurskaudesta osallisia. Tällöin Jumalan luomistahto toteutuu meissä ilmentäessämme kokonaisvaltaisesti Jumalan kuvina häntä, joka on kaiken hyvän lähde.