Luther – Palasia

Lutherin epäluterilainen vanhurskauttamisoppi

Luin äskettäin Erik Herrmannin mielenkiintoisen artikkelin Conflicts on Righteousness and Imputation in Early Lutheranism: The Case of Georg Karg (1512-1576). Artikkelissa väitetään, että Lutherin ja Melanchthonin oppilaiden välillä oli selkeä ero vanhurskauttamisopissa. Herrmannin mukaan Luther ei uskonut siihen, että Kristuksen laintäyttämys luetaan uskon kautta kristittyjen hyväksi. (Niinpä hän oli siis pätiäläläinen! 😊) Melanchthonin oppilaiden kanta kuitenkin päätyi Yksimielisyyden ohjeeseen ja sai siten virallisen aseman luterilaisen vanhurskauttamisopin olennaisena osana.

Väitöskirjassa tutkimani Martin Chemnitz on selkeä ”melanchthonilaisen linjan” edustaja. Hänen sovitusoppinsa rakentuu sen varaan, että laki vaatii rikkojiltansa sekä iankaikkisen rangaistuksen kärsimystä että sen täydellistä täyttämistä. Jos me syntiset haluamme periä iankaikkisen elämän, meidän pitää täyttää kumpikin lain asettama ehto. Meistä ei tietenkään ole täyttämään lakia, joten ratkaisuksi tulee Kristus, joka teki kaiken tarvittavan puolestamme. Näin ollen Chemnitzin ajattelusta piirtyy selkeästi esiin ”juridinen kehikko”, jota olen aiemmin kritisoinut; Jumalan armo toimii lain asettamissa rajoissa. Olen kokenut Chemnitzin edustaman kannan sielunhoidollisesti haitallisena, koska siinä jää heikoille sellainen lohdullinen ajatus, että Jumala rakastaisi kaltaistani rikkinäistä ja heikkoa syntistä aivan ehdoitta. Siksi minusta on kiinnostavaa ja toivottavaakin, että Luther olisi eri linjoilla! Uskon myös, että ”lutherilainen” vanhurskauttamisoppi olisi ekumeenisesti lupaavampi kuin Yksimielisyyden ohjeen edustama malli sen takia, ettei se ole niin fiksaantunut lain täydelliseen täyttämiseen.

En ole Luther-asiantuntija, mutta muistan jo vuosia sitten kiinnittäneeni huomiota siihen, miten radikaalisti Luther asettaa toisiaan vastaan uskon ja lain Galatalaiskirjeen kommentaarissaan (1535). Esimerkkinä toimii hyvin tämä, mitä hän kirjoittaa Gal. 3:12:sta:

vaan: ”Joka tekee mitä laki vaatii, saa siitä elämän.” (3:12)
Tämän lauseen ymmärrän ironiaksi. Voisihan sen tulkita moraalisestikin: ne, jotka täyttävät lakia moraalioppaana, siis ilman uskoa, saavat siitä elämää siinä mielessä, että he eivät saa rangaistuksia vaan aineellisia palkintoja. Mutta minä ymmärrän lauseen yleiseksi väitteeksi niin kuin myös Kristuksen sanan: ”Tee näin, niin saat elää” (Luuk. 10:28). Sellaisena se on jonkinlaista ironiaa eli ivaa: tee toki, mies hyvä! Paavali kuitenkin tahtoo osoittaa, mitä tarkkaan ottaen on lain vanhurskaus ja mitä evankeliumin vanhurskaus. Lain vanhurskaus on lain vaatimien tekojen tekemistä tämän sanan mukaan: ”Joka tekee, mitä laki vaatii …” Uskon vanhurskaus on uskomista tämän sanan mukaan: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Laki vaatii, että suoritamme Jumalalle tekoja. Usko taas ei vaadi meiltä tekoja; päinvastoin: kun luotamme Jumalan lupaukseen, me otamme häneltä vastaan, mitä hän antaa. Viime kädessä lain tehtävä on tuottaa tekoja, uskon tehtävä on luottaa lupauksiin. Laki saa aikaan tekemistä, usko vastaanottamista. Usko on luottamista lupaukseen, teko on lain vaatimusten täyttämistä. Paavali pohdiskelee sanaa tehdä. Osoittaakseen selvästi, mikä on lain, mikä uskon vanhurskautta, hän asettaa vastakkain lupauksen ja lain, uskon ja teot. Hän toteaa, ettei laista seuraa muuta kuin tekemistä, mutta usko, joka riippuu kiinni lupauksesta, on kaiken tekemisen vastakohta.
Martti Luther: Galatalaiskirjeen selitys. Suom. Jukka Thurén. SLEY-Kirjat 2003, 425–426.

Ymmärrän kyllä, että tunnustuksellinen luterilainen voi puhua samaan tapaan kuin Luther yllä. Ehkä keskeistä onkin se, mitä Luther jättää sanomatta: hän ei käsittääkseni missään tarkenna, että vaikka usko ja laki ovatkin tietyssä mielessä täysin toistensa vastakohtia, ne sopivat toisaalta yhteen siten, että usko ottaa vastaan Kristuksen laintäyttämyksen meidän edestämme. Chemnitz vuorostaan tekee dogmatiikassaan juuri tuon tarkennuksen:

Vaikka on täsmällistä, kuten on sanottu, erottaa laki evankeliumista, laki ei kuitenkaan ole evankeliumin lupausta vastaan (Gal. 3:21). Eikä lakia kumota vaan se täytetään uskon kautta (Room. 3:31). Niinpä kumpikin asia tulee pitää mielessä: sekä lain ja evankeliumin ero, josta olemme puhuneet edellä, että lain ja evankeliumin liittyminen toisiinsa – – Lain ja evankeliumin yhteensopivuus koostuu etenkin siitä, että Kristuksen hyvät teot, joita evankeliumi julistaa, eivät ole mitään muuta kuin syyllisyyden ja rangaistuksen hyvittäminen, jonka olemme velkaa laille, sekä täydellinen kuuliaisuus, jota lain vanhurskaus vaatii. Nämä kaksi, joita laki edellyttää ja vaatii, annetaan ja luetaan uskoville Kristuksessa vanhurskaudeksi.
Loci Theologici, pars II, 212a.

Halusin nostaa tämän mahdollisen eron Lutherin ja hänen seuraajiensa välillä esille oikeastaan siksi, että se on minusta akateemisesti kiinnostava ja ajattelin sen kenties kiinnostavan tämän blogin lukijoita. Henkilökohtaisesti mahdollisella erolla Lutherin ja luterilaisuuden välillä ei ole minulla suunnatonta merkitystä. Olen hyvin tyytyväinen ortodoksi. Lutherin Gal. 3:12:sta selittäminen on kuitenkin samalla sopiva silta ensi viikon kirjoitukseen. Minun on näet jo pitkään pitänyt kirjoittaa siitä, että Paavalin mukaan laki ei pelasta. Mutta Paavalin ymmärrys asiasta ei ole sama kuin Lutherin.

Nuori Melanchthon ja välttämättömyyden pakko

Minun oli alun perin tarkoituksena tällä viikolla jakaa muutama ajatus siitä, onko ortodoksisuus uusplatonismia, mutta päätin siirtää aiheen ensi viikkoon. Syy tähän on se, että viime viikon kirjoitukseeni esitettiin mielenkiintoinen vastine: Lutherin muun tuotannon valossa Sidottu ratkaisuvalta on luonteva tulkita retoriseksi saarnaksi, jonka yhtenä keskeisistä tarkoituksista on osoittaa se, ettei järjen päätelmiin tule luottaa. Mikäli ymmärsin oikein, salattu Jumala olisi näin ollen vain retorinen keino havainnollistamaan sitä, että järjen sijasta on luotettava uskon tuomaan valoon ja ilmoitettuun Jumalaan. Näkemyksen tueksi vedottiin siihen, että Luther kieltää askaroimasta salatun Jumalan kanssa niin muussa tuotannossaan kuin Sidotussa ratkaisuvallassaankin, joten olisi hyvin outoa, jos hän rikkoisi omaa sääntöään vastaan.

Minusta teoksen ”retorisessa tulkinnassa” on monia ongelmia. Viime viikon lainauksista käy esimerkiksi ilmi, että Lutherin mukaan salattua Jumalaa tulee opettaa uskon harjoittamiseksi: usko vaatii sitä, että uskotaan vastoin järjen tuntemaa salattua Jumalaa ilmoitettuun Jumalaan. En myöskään saa kiinni, miten Sidottu ratkaisuvalta toimisi sidotun ratkaisuvallan puolustuksena tai vapaan ratkaisuvallan kumoamisena, jos salattu Jumala olisi vain retorinen keino. Silloinhan Lutherin koko päättely, joka perustuu olennaisesti Jumalan ennaltatietämyksestä seuraavalle välttämättömyyden pakolle, jäisi vaille pohjaa. Lisäksi mieleeni nousi vielä se, että Sidotussa ratkaisuvallassa Luther väittää Jumalan ennaltatietämisestä nousevan välttämättömyyden pakon olevan raamatullinen opetus. Näin ollen Lutherhan ei omasta näkökulmastaan edes askaroi Jumalan salatun tahdon parissa käsitellessään ennaltatietämiseen liittyvää välttämättömyyden pakkoa ja siihen liittyvää Jumalan tahtoa määrätä jotkut kadotukseen. Kaiketi hän kuitenkin liittää nämä ajatukset salattuun Jumalaan, koska ilmoitettu Jumala haluaa kaikkien pelastusta. Niinpä uskon suuri harjoitus on uskoa sekä järjen että osan Raamatun opetuksen vastaisesti Jumalan olevan suunnattoman armollinen.

Jos paneudutaan Lutherin kirjoituksen kontekstiin, nousee esiin vielä yksi retorisen tulkinnan vastainen vahva argumentti, jota en ole tuonut aiemmin esille: nuoren Melanchtonin näkemys tahdon sidoksisuudesta. On melko yleisesti tunnettua, että vuoden 1521 Loci Communes -teoksensa ensimmäisessä painoksessa Melanchthon väittää, että sisäiset mielenliikkeemme (affektit) eivät ole hallinnassamme, joten emme voi muuttaa sitä, olemmeko suuntautuneet myönteisesti Jumalaan vai emme. Mutta ehkä vähemmän tunnettua on se, että Melanchthon käyttää vapaata tahtoa vastaan myös Sidotun ratkaisuvallan tyyppistä argumentaatiota. Esitän seuraavaksi keskeiset lainaukset, joista ensimmäinen taustoittaa hänen sanomisiaan:

Augustinus ja Bernhard ovat kirjoittaneet vapaasta ratkaisuvallasta. Augustinus harkitsi monin tavoin uudelleen kantaansa myöhäisissä kirjoituksissaan pelagiolaisia vastaan. Bernhard on epäjohdonmukainen. Kreikkalaisten kirkkoisien teoksissa on siellä täällä jotakin tästä asiasta.
Koska en itse halua seurata ihmisten mielipiteitä, esitän asian erityisen yksinkertaisesti ja selvästi. Niin vanhat kuin uudemmatkin kirjoittajat ovat lähes täysin hämärtäneet tämän asian, koska he tulkitsivat Raamattua siten, että halusivat tulkinnan samalla tyydyttävän ihmisjärjen tekemiä johtopäätöksiä. Heidän mielestään ei näyttänyt kovin säädylliseltä opettaa ihmisen tekevän syntiä välttämättömyyden pakosta; oli muka julmaa syyttää tahtoa, ellei sen ollut mahdollista kääntyä paheesta hyveeseen. Näistä syistä nuo kirjoittajat ovat suoneet inhimillisille kyvyille enemmän valtaa kuin oli oikein, ja nähdessään Raamatun kaikkialla olevan järjen johtopäätöstä vastaan he ovat kummallisesti horjuneet kannassaan.
Yhdinkohdat, s. 22. Suom. Risto Saarinen. SLEY-kirjat. Helsinki 1986.

Melanchthon toteaa tässä, että monet teologit ovat pitäneet välttämättömyyden pakosta tapahtuvaa synnin tekemistä ongelmallisena ja siksi he ovat antaneet inhimillisille kyvyille liikaa valtaa luottamalla järkensä päättelyihin Jumalan ilmoituksen sijaan. Melanchthonin mukaan on olennaista pitäytyä siihen, mitä Raamattu sanoo. Sen vuoksi hän hieman myöhemmin ilmaisee kantansa runsaiden raamattuviitteiden kera:

Koska kaikki mikä tapahtuu, toteutuu jumalallisen ennaltamääräämisen välttämättömyydellä, ei meidän tahdollamme ole lainkaan vapautta. Paavali sanoo Room. 11:36: ”Koska hänestä ja hänessä” jne. ja Ef. 1:11: ”joka vaikuttaa kaikki oman tahtonsa päättämän mukaan.” Matt. 10:29: ”Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta.” Pyydän, sanokaa kuinka tämän ajatuksen voisikaan noita sanoja selkeämmin ilmaista. Sananl. 16:4: ”Kaiken on Herra tehnyt määrätarkoitukseen, niinpä jumalattomankin onnettomuuden päivän varalle.” Ja edelleen Sananl. 20:24: ”Herralta tulevat miehen askeleet; mitäpä ymmärtäisi ihminen tiestänsä itse?” Samoin Sananl. 16:9: ”Ihmisen sydän aivoittelee hänen tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askeleensa.” Jer. 10:23: ”Minä tiedän, Herra, ettei ihmisen tie ole hänen vallassansa, eikä miehen vallassa omien askeleidensa ohjaaminen.”
Ibid., s. 24–25

Melanchthon johtaa aivan Lutherin tapaan Jumalan ennaltanäkemyksestä välttämättömyyden pakon, joka sulkee pois inhimillisen vapauden. Hän painottaa kenties vielä Lutheria enemmän ajatuksensa raamatullisuutta eikä tee vastakkainasettelua salatun ja ilmoitetun Jumalan välillä, mutta pienistä eroista huolimatta kummatkin pitäytyvät järkähtämättä siihen, että mitään sattuman varaista ei voi olla, koska Jumalan ennaltatietämys tekee kaikesta välttämätöntä. Lainaan vielä toisen keskeisen jakson:

Seuraavaksi arvatenkin kysyt: eikö siis maailman asioiden kulkuun vaikuta sattuma ja onni; eikö ole olemassa, skolastikkojen käsitettä käyttääkseni, kontingenssia eli satunnaisuutta? Raamattu opettaa, että kaikki tapahtuu välttämättömyyden pakosta. Vaikka sinusta inhimillisissä asioissa näyttää olevan satunnaisuutta, niin juuri tämä ihmisjärjen päätelmä on kumottava. Tämän vuoksi Salomokin totesi miettiessään ennaltamääräämistä: ”Ja ymmärsin, että kaikista Jumalan teoista auringon alla ei ihminen voi oivaltaa yhdenkään merkitystä” (Saarn. 8:17).
Saatan vaikuttaa typerältä käsitellessäni heti aluksi kaikkein vaikeinta asiaa, nimittäin ennaltamääräämistä. Mutta sillä ei ole merkitystä, käsitteleekö tämä suppea oppikirja aluksi vai lopuksi asiaa, jonka kohtaamme joka ainoassa tutkielmamme osassa. Ja koska vapaata ratkaisuvaltaa piti käsitellä heti ensimmäisenä asiana, kuinka olisin voinut olla ottamatta huomioon noita ennaltamääräämisestä kertovia Raamatun sanoja, jotka riistävät meiltä tahdonvapauden tuomalla esiin ennaltamääräämisen välttämättömyyden! Eihän luullakseni ole suinkaan merkityksetöntä heti aluksi totuttaa nuoret mielet siihen ajatukseen, että asiat eivät tapahdu ihmisten suunnitelmien ja ponnistelun tuloksena, vaan Jumalan tahdon mukaan. Eikö Salomo nuorisolle kirjoittamissaan sananlaskuissa varoita tästä heti ensimmäiseksi? Ennaltamääräämisoppi tuntuu ihmisistä usein vähän liian ankaralta, mutta tämä johtuu siitä, että saivartelijoiden jumalaton teologia on teroittanut meille niin paljon asioiden satunnaisuutta ja oman tahtomme vapautta, että herkät pikku korvat eivät kärsi kuulla Raamatun totuutta.
Ibid., s. 26–27

Melanchthonin kirjoittelu ei ole niin retorisesti värittynyttä kuin Lutherin. Siksi on olennaista huomata, että hän opettaa vuoden 1521 Locissaan Sidotun ratkaisuvallan tapaan välttämättömyyden pakkoa. Koska Melanchthon varhaisessa vaiheessaan uskoi ennaltamääräämisestä johtuvaan välttämättömyyden pakkoon ihan kirjaimellisesti, olisi hyvin outoa, jos Luther muutamaa vuotta myöhemmin käyttäisi välttämättömyyden pakon ajatusta vain retorisena keinona, varsinkin kun Luther ylisti Melanchthonin teoksen ensimmäistä painosta maasta taivaaseen. Myöhemmin Melanchthon toki muutti näkemyksiään välttämättömyyden pakosta ja luterilainen perinne päätyi Lutherista poikkeavalle linjalle hahmottaa Jumalan ennaltatietämisen ja -määräyksen välinen suhde. Siitä kirjoitan joskus toiste.

Lopuksi haluan mainita yhden jutun, jota en tullut sanoneeksi viime viikolla, mutta joka on ihan olennaista mainita: Lutherin Sidotussa ratkaisuvallassa on outo jännite; samalla kun hän sanoo kaiken tapahtuvan välttämättömyyden pakosta Jumalan ennaltatietämyksen tähden, hän väittää, että ihmisellä on jonkinlaista vapautta ulkoisissa, maallisissa asioissa. Koska Jumala kuitenkin tietää, miten toimimme ulkoisissa asioissa, on vaikea nähdä, miten tällainen yhtälö on mahdollinen. No, on mielenkiintoista, että Melanchthon ajattelee ihan samoin eikä hänkään selitä sitä, miten kaksi täydessä ristiriidassa olevaa väitettä voisivat olla samaan aikaan totta. Koska Melanchthon kuitenkin uskoi ihan kirjaimellisesti kumpaankin, tämä havainnollistaa hyvin sitä, että ihmisen ajattelu voi olla ihan oikeasti epäkoherenttia. Siksi pitäisin kaiken edellä sanottujen huomioiden valossa vahvasti perusteltuna ajatella, että myös Lutherin teokseen kätkeytyy todellisia ristiriitaisuuksia, joita ei voi selittää pois retoriikkaan vetoamalla.

Oliko Luther nominalisti?

Kolme vuotta sitten kirjoittamistani palasista erityisesti viides herätti keskustelua. Palasessani väitän, että luterilaisuuden taustalla vaikuttaa myöhäiskeskiajalla syntynyt tahtokeskeinen jumalakuva, jota ilman luterilaista oppia on mahdotonta ymmärtää. Kirjoitukseni sai jonkin verran kritiikkiä. Vastaväitteistä keskeisin oli ehkäpä se, että Luther nimenomaan vastusti nominalisteille tyypillistä pelastusoppia, jonka mukaan ihmisen tulee luonnollisten voimiensa varassa tehdä parhaansa (facere quod in se est), jotta Jumala lahjoittaisi hänelle armonsa. Tässä päivityksessä otan kritiikistä kopin ja jaan joitain ajatuksia siitä, miten Lutherin pelastusopillisessa ajattelussa näkyy nominalistinen vaikutus.

Ennen projektiin ryhtymistä tahdon esittää kuitenkin hauskan terminologisen huomion: uudemmassa Ockham-tutkimuksessa vaikuttaa olevan taipumuksena kyseenalaistaa se, että mitään ockhamilaisuutta tai nominalismia olisi koskaan ollut olemassakaan; ockhamilaisuus on 1400-luvun keksintö, koska silloin toisistaan melko paljonkin poikkeavia ajattelijoita ympättiin saman kattotermin alle. Vaikuttaa siis tosiaan siltä, ettei Luther ollutkaan nominalisti… No, ehkä olen jäärä, mutta en aio silti luopua termin käytöstä, koska se on ihan kätevä, eikä minua kiinnosta pikkutarkka nominalismin määritteleminen ylipäätäänkään. Selvennyksenä sanottakoon kuitenkin, että pidän nominalismin keskeisinä piirteinä esimerkiksi erityisen ilmoituksen korostamista, koska luonnollisen jumalatuntemuksen mahdollisuuksia pidetään melko olemattomina, syvän kuilun näkemistä maallisen ja hengellisen välillä sekä kärjistetyn voluntaristista – eli tahtokeskeistä – jumalakuvaa.

Mutta mennäänpä nyt Lutherin pelastusoppiin – tai oikeastaan sen taustalle kätkeytyviin kysymyksiin. Kuten jo edellä tuli sanottua, yksi tapa vastata väitteeseen Lutherin teologian nominalistisista vaikutteista on korostaa sitä, että hän nimenomaan vastusti nominalistista pelastusoppia. Ja tämä on ihan totta: Uskonpuhdistuksen käynnistämiselle oli merkittävää se, että Luther kriisiytyi uskonelämässään, kun hän pyrki tekemään parhaansa saadakseen Jumalan armon. Hän koki aina jääneensä vajaaksi siitä, mitä uskoi Jumalan häneltä vaativan, ja löysi levon rauhattomalle sielulleen vasta sitten, kun hän asetti luottamuksensa omista yrityksistään Jumalan ulkonaisen sanan, erityisesti synninpäästön lupauksen, varaan.

Luther oli omaksunut häntä ahdistaneen pelastusopillisen ajattelun luultavasti Gabriel Bielin messukommentaarista, jonka pariin Erfurtin yliopistossa opettanut Johann Nathin (n. 1450–1529) ohjasi hänet. Nathin on muuten arveltu olleen Bielin oppilas tai ainakin kuulleen tämän opetusta omakohtaisesti. Joka tapauksessa Bielin pelastusopillinen vaikutus on nähtävissä Lutherin psalmiluennoissa (1513–1515), joissa Luther väittää esimerkiksi, että kun ihmiset tekevät parhaansa, Jumala aivan varmasti antaa armonsa lupauksensa mukaan. Väite edellyttää nominalistiselle pelastusopille tyypillistä liittoteologista kontekstia: me ihmiset emme voi varsinaisesti ansaita Jumalan armoa, mutta Jumala on kaikkivaltiudessaan päättänyt solmia ihmiskunnan kanssa liiton, että jos teemme parhaamme, Jumala ei kiellä meiltä armoaan. (Ks. Barrett 2017)

On selvää, että Luther irtaantui Bielin pelastuskäsityksestä. Mutta nominalismikeskustelu ei kuitenkaan pääty tähän. Usein on nimittäin niin, että jossakin yksittäisessä kysymyksessä vastakkaisilla kannoilla olevat jakavat kuitenkin oletukset, joiden varassa koko väittely käydään ja joiden valossa se on edes mielekäs. Pidän uskottavana sitä, että koska Lutherin pelastusajattelu kehittyi suhteessa Bielin näkemyksiin ja oli irtiotto niistä, sen taakse kätkeytyy ainakin osittain samoja oletuksia kuin Bielillä. Eikä muuten Lutherin omien näkemysten peilaaminen nominalistiseen pelastusoppiin jäänyt vain reformaation alkuvuosiin, vaan vielä Schmalkaldenin opinkohdissa (1537) hän kuvaa ”paavilaisten väärää parannusta” nominalistisen opin mukaiseksi ja esittää raamatullisena pitämänsä parannuksen määritelmän vastakohtana nominalistiselle mallille. Iso teesini on, että Luther kantaa voluntaristista jumalakäsitystä mukanaan senkin jälkeen, kun hän on tehnyt pesäeron Bielin pelastusoppiin.

Lutherin jumalakäsityksen voluntaristinen painotus on kaiketi helpointa nähdä Sidotussa ratkaisuvallassa (1525), joten pyrin seuraavaksi osoittamaan, että se heijastelee edellä sanomaani. Lähdetään liikkeelle siitä, mitä Luther sanoo suoranaisesti Jumalan tahdosta:

Hän on Jumala, jonka tahdolle ei voida mainita mitään sellaista perustetta, joka voitaisiin asettaa sen ohjeeksi tai mitaksi, koska ei ole olemassa mitään, mikä olisi sen tasolla tai sen yläpuolella: se itse on kaikille ohjeena. Jos näet sillä olisi jokin ohje tai mitta tai syy tai peruste, se ei enää voisi olla Jumalan tahto. Eihän se, mitä hän tahtoo, ole oikeaa sen vuoksi, että hänen pitää tai täytyy niin tahtoa, vaan päinvastoin: sen, mikä tapahtuu, täytyy olla oikein sen vuoksi, että hän itse niin tahtoo. Luodun tahdolle määrätään syy ja peruste, mutta ei Luojan tahdolle, ellet halua asettaa hänen yläpuolelleen toista luojaa.
Sidottu ratkaisuvalta, s. 189. Suom. A. E. Koskenniemi. SLEY. Helsinki 1952.

Tässä kuvailtu käsitys tahdon vapaudesta on niin voluntaristinen kuin olla ja voi: Lutherin mukaan yksin Jumalan tahto määrittää sen, mikä on oikein ja mikä väärin. Sille ei voi laittaa minkäänlaisia rajoja, koska silloin se ei olisi enää Jumalan tahto. Radikaali muotoilu muistuttaa Ockhamin esittämää ja poikkeaa siten esimerkiksi toisen tunnetun voluntaristin Johannes Duns Scotuksen maltillisemmasta näkemyksestä. Scotus oli nimittäin sillä kannalla, ettei Jumalakaan voi käskeä rikkomaan ensimmäisen lain taulun käskyjä. Vielä vahvemmin Ockhamilaisesta poikkesivat tomistit, jotka eivät olleet voluntaristeja vaan ajattelivat, että Jumala välttämättä tahtoo olemuksensa mukaisesti. Käytännössä tosin teologien erot eivät olleet niin suuria kuin aluksi voisi ajatella: vaikka Ockham leikitteli esimerkiksi ajatuksella, että Jumalan vihaaminen voisi olla moraalisesti oikein, jos Jumala niin käskisi, käytännössä Jumala ei ole kuitenkaan päätynyt säätämään mitään noin ilmeisen moraalitonta.

Radikaali Jumalan tahdon korostus luonnehtii ylipäätään Sidotun ratkaisuvallan opetusta: teoksen argumentaation yksi kantavista oletuksista on se, ettei Luther erottele Jumalan ennaltatietämystä, ennaltamääräämistä ja tahtoa: kaiken, minkä Jumala tietää ennalta, hän on tahtonut määrätä tapahtuvaksi. Näin ollen kaikki, minkä Jumala tietää ennalta, tapahtuu välttämättömyyden pakosta. Mielenkiintoisesti Luther pitää Jumalan ennalta tietämyksestä seuraavaa välttämättömyyden pakkoa luonnollisen järjen mukaisena:

Mutta onhan jopa luonnollisen järjenkin pakko tunnustaa, että elävän, tosi Jumalan täytyy olla sellainen, joka vapaudellaan panee meidät välttämättömän pakon alaisiksi. Olisihan toki sellainen Jumala naurettava tai ennemminkin epäjumala, joka ainoastaan epävarmasti edeltänäkisi sen, mikä tuleva on, tai joka pettyisi sen johdosta, mikä tapahtuu, kun jopa pakanat ovat jumaliensa käsiin uskoneet väistämättömän kohtalon.
Ibid., s. 199

Minulle jää aika epäselväksi, miksi ennaltanäkemisen ja välttämättömyyden pakon yhteyden kieltäminen johtaisi siihen, että Jumala näkisi epävarmasti edeltä, mutta tämä menee vähän ohi pääpointin… Keskeistä on se, että Luther maalaa lukijan eteen melkoisen hirmuvaltiaan, joka vaikuttaa kaiken suvereenisti tahtonsa mukaan. Eikä vaadi kauheasti päättelyä, että huomaa Lutherin ajattelun viittaavan kaksinkertaiseen predestinaatioon – siis siihen, että Jumala on edeltämäärännyt sekä iankaikkiseen elämään että iankaikkiseen kadotukseen joutuvat. Luther itse asiassa sanoo ihan suoraan sekä pelastuvien että kadotettujen kohtalon määräytyvän yksin Jumalan tahdon mukaan:

Mutta jos Jumalalta riistetään valitsemisen valta ja viisaus, niin mitä muuta jää jäljelle kuin kummituksenomainen kohtalo, jonka komennuksesta kaikki tapahtuu sattumalta? Ja lopuksi päädytään siihen, että ihmiset pelastuvat ja tuomitaan kadotukseen ohi Jumalan tietämisen, koskapa hän ei varmalla valinnalla ole erottanut niitä, jotka pelastuvat ja niitä, jotka tuomitaan kadotukseen, vaan hän on tarjottuaan kaikille yleisen kärsivällisen ja paaduttavan lempeytensä ja nuhtelevan laupeutensa jättänyt ihmisten itsensä päätettäväksi, tahtovatko he tulla autuaiksi vai joutua kadotukseen – –
Ibid., s. 176–177

Viidennessä palasessani väitin tällaista despoottia saatanaksi. Ja vieläkin on aika vaikea vetää sanojani takaisin. Mutta tässä herää tietysti kysymys: miten Luther vastaa hänen jumalaoppinsa herättämään pahennukseen? Yksi hänen keskeisistä strategioistaan on hyökätä ihmisen järjen päättelyjä kohtaan. Olisi lukuisia kohtia, jotka voisi tässä yhteydessä nostaa esille, mutta tässä kaksi, jotka jäivät erityisesti mieleeni:

Tässä minun käsittääkseni Raamatun totuus ja käyttökelpoisuus ovat sinun mielestäsi punnittavat ja arvosteltavat ihmisten, jopa ainoastaan kaikkein jumalattomimpien ihmisten ymmärryksen mukaan: vasta se on totta, se on jumalallista, se on terveellistä, mikä heitä miellyttää ja mikä heistä on siedettävää; se, mikä on tämän vastaista, on ilman muuta vahingollista, väärää ja turmiollista. Mihin muuhun sinä tällä neuvolla tähtäät, kuin siihen, että Jumalan sanat riippuvat, pysyvät tai kaatuvat ihmisten ratkaisu- ja arvovallan voimasta, vaikka Raamattu päinvastoin sanoo, että kaikki pysyy tai kaatuu Jumalan ratkaisuvallan ja arvovallan ansiosta, vieläpä, että ’hänen edessään vaietkoon kaikki maa’ (Hab. 2:20)?
Ibid., s. 47

Liha ei pidä Jumalaa niin suurta kunniaa ansainneena, että uskoisi hänet oikeudenmukaiseksi ja hyväksi, kun hän sanoo ja toimii yli Justinianuksen lakikirjan tai Aristoteleen Etiikan viidennen kirjan. Jumalallinen Majesteetti, kaikkien luoja, väistyköön yhden ainoan pohjasakkaisen luomuksensa tieltä, Korykoksen luolan on sen sijaan pelättävä katselijoitaan! Olisi siis mieletöntä, että hän tuomitsisi sen, joka ei voi välttää kadotustuomion ansaitsemista; tämän järjettömyyden vuoksi täytyy olla väärin, että Jumala on armollinen, kenelle tahtoo olla armollinen, ja paaduttaa sen, jonka tahtoo. Hänet on palautettava järjestykseen ja hänelle on säädettävä lakeja, niin että hän ei voi tuomita kadotukseen ketään, ellei tämä meidän tuomiomme mukaisesti ole sitä ansainnut.
Ibid., s. 220

Luther tiedostaa, että tällainen tahtokeskeinen jumalakäsitys on kauhistuttava ja siksi hän myöntää itsekin joutuneensa sen kanssa ”epätoivon helvetin syvyyksien partaalle” (s. 200) ja toivoneensa, ettei häntä olisi koskaan luotukaan. Ratkaisuksi ahdistuksensa lievittämiseen hän löysi lopulta ”ilmoitetun Jumalan”; Luther ajattelee, että tuon despootin, salatun Jumalan luota, tulee paeta ilmoitetun Jumalan luo. Jälkimmäinen on monessa mielessä täysin päinvastainen edelliselle. Luther kirjoittaa havainnollistavasti:

”Mutta Tutkielma pettää itsensä tietämättömyydellään, kun ei tee mitään eroa julistetun ja salautuvan Jumalan välillä, toisin sanoen, Jumalan sanan ja itse Jumalan välillä. Jumala tekee paljon sellaista, jota hän ei sanallaan saata meille ilmi. Paljon hän myös tahtoo sellaista, jota hän sanallaan ei ilmaise tahtovansa. Niinpä hän ei tahdo syntisen kuolemaa, nimittäin sanassaan, mutta hän tahtoo sitä tuossa tutkimattomassa tahdossaan. Mutta nyt meidän on katsottava sanaan ja jätettävä sikseen tuo tutkimaton tahto, sillä meitä on ohjattava sanalla eikä tuolla tutkimattomalla tahdolla. Ja ken voisikaan ohjata itsensä täysin tutkimattoman ja tuntemattoman tahdon mukaisesti! Riittää, että me tiedämme Jumalassa olevan tutkimattoman tahdon; sitä vastoin ei ole ensinkään luvallista kysellä, haluta tietää sitä, huolehtia siitä tai kosketella sitä, mitä, minkä tähden ja missä määrin se tahtoo, vaan ainoastaan peljätä ja kumartaen kunnioittaa.”
Ibid., s. 139

Lutherille ”kahden Jumalan malli” on tärkeä: jos ei olisi syvää ristiriitaa salatun ja ilmoitetun Jumalan välillä, uskolla ei olisi mitään sijaa. Nyt sen sijaan kristityn keskeisenä kilvoituksena on uskon harjoittaminen, mikä tarkoittaa käytännössä uskoa siihen, että Jumala on hyvä ja armollinen, vaikka kaikki uskon ja sanan ulkopuolella todistaakin sitä vastaan:

”Hän salaa siis iankaikkisen lempeytensä ja laupeutensa iankaikkisen vihan alle, vanhurskautensa nurjamielisyyden alle. Tässä on uskon ylin aste: uskotaan laupiaaksi hänet, joka tekee niin harvat autuaiksi ja joka niin monet tuomitsee kadotukseen, uskotaan vanhurskaaksi hänet, joka oman tahtonsa mukaisesti meidät ehdottomasti tekee kadotukseen tuomittaviksi, niin että hän, Erasmuksen esityksen mukaan, näyttää nauttivan kurjien tuskista ja ansaitsevan paremminkin vihaa kuin rakkautta. Jos minä siis jotenkin voisin käsittää, millä tavalla se Jumala on laupias ja vanhurskas, joka osoittaa niin suurta vihaa ja nurjamielisyyttä, ei usko olisi tarpeen. Mutta koska tätä ei voida käsittää, syntyy, kun tällaista saarnataan ja ilmoitetaan, mahdollisuus uskon harjoittamiseen, ja juuri siten, että Jumalan kuolettaessa usko elämään harjaantuu kuolemassa.”
Ibid., s. 50–51

On selvää, että Lutherille usko on jotain täysin päinvastaista kuin järki – silloin kun kysymyksessä ovat hengelliset asiat; lainauksen perusteella uskohan suorastaan edellyttää järjen vastaisuutta. Samalla on mielenkiintoista, että Luther mukaan lopulta ristiriita kahden Jumalan välillä katoaa: iankaikkisessa elämässä uskoa ei enää ole ja silloin saamme nähdä, että Jumala on ilmeisen vanhurskas, vaikka hän nyt näyttäytyykin järkemme valossa mielettömältä. Tämä ymmärrys Jumalasta tulee kunnian valosta, jota tässä elämässä meillä ei ole. Siksi uskovat joutuvat tyytymään ”armon valoon”, jossa Jumala uskotaan oikeamieliseksi, vaikka hän tuomitseekin kadotukseen ne, jotka eivät voi vaikuttaa osaansa mitenkään. Lutherin ajattelussa kunnian valo kumoaa armon valon ja armon valo järjen valon. (Ks. esim. ibid., 325–326) Näin ollen eri valojen välillä ei ole jatkuvuutta, kun on kyse Jumalan iankaikkisen valinnan ymmärtämisestä.

Koska Luther ajattelee Jumalan lopulta osoittautuvan oikeamieliseksi, hänen ajattelunsa on monisävyisempää kuin karkean voluntarististen tokaisujen valossa voisi aluksi olettaa. Nyansseista huolimatta kristitty joutuu Lutherin mukaan elämään tässä ajassa kahden Jumalan tahdon jännitteessä. Ja nähdäkseni nämä kaksi tahtoa heijastelevat nominalismin vaikutusta: nominalistit tekivät jaottelun Jumalan absoluuttiseen valtaan (potentia absoluta) ja säädettyyn valtaan (potentia ordinata). Edellinen viittaa Jumalan suvereeniin valtaan säätää, mitä tahtoo, jälkimmäinen siihen, mitä hän on päättänyt säätää; koska Jumala voi absoluuttisessa vallassaan tahtoa melkein mitä tahansa, tarvitaan erityinen ilmoitus, jotta päästään tuntemaan hänen säädöksensä. Ja vaikka Luther itse asiassa kritisoi Sidotussa ratkaisuvallassa nominalistien jaottelua (s. 200), on ilmeistä, että hänen ”kahden Jumalan mallinsa” jäsentyy samankaltaisesti: erityisen ilmoituksen ulkopuolella Jumala on kauhistuttava suvereeni tahto, mutta sanassaan hän ilmoittaa itsensä rakkauden täyteisenä pelastajana. Jumalan salatun, absoluuttisen, tahdon parissa askaroiminen johtaa epätoivoon ja siksi hänet tulee oppia tuntemaan erityisen ilmoituksen kautta.

Lutherin ajattelu ei ole identtistä kenenkään nominalistin kanssa, mutta mielestäni on kuitenkin mahdotonta kieltää nominalistiset vaikutteet, jotka näkyvät erityisen kirkkaasti Jumalan salatussa tahdossa ja sen suhteessa ilmoitettuun tahtoon. Olennaista on huomata, että Lutherin ”evankelinen löytö” tapahtui tämän jännitteen kontekstissa: Luther ei saavuttanut sisäistä lepoa, kun hän yritti teoillaan päästä rauhaan ”salatun Jumalan” kanssa. Hän joutui syvään epätoivoon, joka lopulta ajoi hänet heittäytymään Jumalan erityisen ilmoituksen varaan; hän pakeni sanassa ilmoitetun Jumalan luo, joka oli hyvin toisenlaisen kuin se, jonka hän oli oppinut tuntemaan sen ulkopuolella. Samalla tässä on kyse enemmästä kuin Lutherista: vaikka myöhempi luterilaisuus Melanchthonin johdolla etääntyi Lutherin paikoitellen deterministiseltä kuulostavasta tahdon vapauden kritiikistä, esimerkiksi Augsburgin tunnustuksessa esitetään oikea parannus Lutherin hengellisiä kokemuksia mukailevaksi (ks. kirjoitukseni). Niinpä ei olemassa tunnustuskirjoihin pitäytyvää luterilaisuutta ilman nominalistista mielenmaisemaa.

Minulle itselleni oli ratkaisevan tärkeää nähdä luterilaisuuden sidoksisuus nominalismin voluntaristiseen jumalakäsitykseen: nominalismin värittämä jumalaoppi ei ole ainoastaan erityisen ilmoituksen vastainen (ks. esim. Room. 1:19–20), vaan se on myös ristiriidassa luomakunnan julistuksen kanssa (ks. esim. Ps. 19 + Room. 10:17–18 tai ikkunasta ulos!). Se on psyykkisestikin pikkuisen kuormittava… Siksi hyvä uutinen on nyt se, että tuon nominalistisen despootin voi hyvin heivata mäkeen! Sille voi sanoa vaikka: ”Mene pois minun edestäni, saatana!” Ja näin ei menetä yhtään mitään: pääsee vapaaksi hirveän tyrannin alta ja voi löytää vielä syvemmällä tavalla rakkauden Jumalan, jonka suojiin Lutherkin halusi paeta. Minulle toki löytö tarkoitti luterilaisuuden jättämistä, mikä ei ole tuntunut miltään sen pohjattoman rikkauden rinnalla, jonka olen saanut tilalle. Mutta vaikka ei päätyisikään yhtä radikaaliin ratkaisuun, uskon nominalismin hylkäämisen tekevän suunnattoman hyvää itse kunkin sielulle.

Lutherin kokemusten normatiivisuus

Olen tähän mennessä viitannut melko paljon kokemuksiini kääntymykseni yhteydessä. Olen siinä käsityksessä, että usein ortodoksisuuteen kääntymiseen liittyy samankaltaisia kokemuksia, mutta en halua missään nimessä väittää, että se mitä koin, olisi ainoa pätevä syy tai tie hakeutua ortodoksisen kirkon yhteyteen. Jumalalla on varmasti lukemattomia tapoja kirkastaa itsensä ja kirkkonsa. Omista kokemuksistani olen puhunut oikeastaan siksi, että alkuperäiset palaseni olivat melko älyllisesti painottuneita. Siksi halusin näin blogin aluksi korostaa toisenlaista puolta kolmen vuoden takaisista tapahtumista.

Viime viikolla pyrin tuomaan ilmi sen, että vaikka tunnustukselliset luterilaiset voivat usein suhtautua melko varauksellisesti kokemuksellisuuteen, luterilaisen uskonkin ydintä leimaa kokemus, nimittäin pelastusvarmuus. Tänään haluan jatkaa tästä ja pyrkiä perustelemaan, että Lutherin elämää suuresti leimanneilla kokemuksilla on suorastaan normatiivinen asema luterilaisuudessa. Tuumin, että kaiketi selkein tapa osoittaa tämä on Augsburgin tunnustuksen (1530) vilkaiseminen. Sehän on luterilaisuuden päätunnustus ja vieläpä Melanchthonin kirjoittama. Jälkimmäinen seikka on sikäli tärkeä, että sen voi nähdä kertovan, omaksuivatko muutkin luterilaiset teologit Lutherin mielenmaiseman. Mutta ennen kun menemme Augsburgin tunnustukseen, pitänee kaiketi sanoa muutama sananen Lutherin ”evankelisesta löydöstä” tai ”tornikokemuksesta”, johon viittasinkin jo viime viikolla.

Lutherilta on säilynyt vuodelta 1545 – eli ihan hänen elämänsä lopulta – kuvaus siitä, kuinka evankeliumi kirkastui hänelle vuosikymmeniä aiemmin. Hän kertoo, kuinka hänen omaatuntoansa vaivasivat kovasti hänen syntinsä. Ahdistus oli käynyt niin pahaksi, että hän oli alkanut jopa vihata Jumalaa ja kantaa kaunaa tätä kohtaan. Jumala tuntui vaativan häneltä aivan kohtuuttomia armonsa ehtona. Epätoivon vallassa Luther pyrki kiihkeästi löytämään vastausta häntä vaivanneeseen kysymykseen: mitä on Jumalan vanhurskaus. Ahdinko näet syntyi siitä, että hän käsitti Jumalan vanhurskauden merkitsevän Jumalan ominaisuutta, jonka mukaisesti tämä rankaisee syntisiä. Kun siis Paavali puhuu Jumalan vanhurskauden ilmestymisestä (Room. 1:17), Luther ymmärsi tämän hyvin lohduttomana tuomion sanomana. Mutta sitten Paavalin sanojen tutkimisen seurauksena tapahtui syvä muutos: Luther alkoi ymmärtää käsitteen ”Jumalan vanhurskaus” uudella tavalla. Nyt kyse ei ollutkaan Jumalan ominaisuudesta, jonka mukaisesti hän tuomitsee, vaan lahjasta, jolla hän vanhurskauttaa uskon kautta. Tämä ei ollut Lutherille mikään kuiva akateeminen löytö, vaan hän kuvailee sitä vahvan kokemuksellisesti:

Tällöin minä tunsin itseni suorastaan uudesti syntyneeksi ja astuneeni avoimista porteista suoraan paratiisiin. Silloin näyttäytyivät minulle heti paikalla koko Raamatun toiset kasvot.
Lutherin esipuhe latinankielisten teostensa julkaisuun v. 1545, s. 9–10. Valitut teokset 1,3–11. Suom. Pentti Aalto. WSOY. Porvoo 1958

On kiinnostava kysymys, kuinka historiallisesti paikkansapitävä Lutherin kuvaus omasta kokemuksestaan on. Sain viime viikon kirjoituksesta palautetta, että nykyisessä Luther-tutkimuksessa kyseenalaistetaan pitkälti se, että Luther olisi käynyt läpi yksittäisen dramaattisen kokemuksen, joka olisi mullistanut hänen ajattelunsa. Ja minustakin on ihan selvää, ettei Lutherin ”tornikokemus” – mikäli sellainen siis tapahtui – noussut suinkaan tyhjästä. Taustalla oli varmasti pitkä sisäinen prosessi. Toisaalta en ole edes varma, onko ”tornikokemuksen” historiallisuudella paljoakaan väliä sen kannalta, mitä tahdon sanoa. En näet pidä kovin olennaisena sitä, muuttiko yksittäinen, tai useampikaan, dramaattinen kokemus Lutherin suunnan. Sen sijaan tärkeää on se, millaiseksi Luther esittää kokemuksensa dynamiikan: ensin syvä ahdistus, sitten paratiisi. Tämä mielessä siirrymme Augsburgin tunnustukseen. Meidän kiinnostuksenamme on tunnustuksen artikla XII, joka käsittelee parannusta, ja erityisesti kohta:

Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta.
Augsburgin tunnustus XII, 4–6

Jo tästä Tunnustuskirjojen uusimman suomennoksen katkelmasta voi huomata, että parannus jäsentyy varsinaisesti kahden osan mukaan, jotka mukailevat Lutherin ”tornikokemuksen” kuvausta. Asia käy kuitenkin vielä selvemmäksi, kun katsotaan tunnustuksen latinan- ja saksankielisiä versioita. Latinaksi synnintunnosta johtuvaa pelästymistä kuvataan omaatuntoa iskeviksi kauhuiksi (terrores incussi conscientiae). Saksaksi taas oikeaan katumukseen liitetään tunnonvaiva, murhe ja kauhu (Reue, Leid, Schrecken). Suomennos vaikuttaa siis melko lattealta saksalaiseen ja latinalaiseen tekstiin verrattuna, koska niissä käytetty käsitteistö on vielä vahvemman kokemuksellista. (Tosin täytyy sanoa, että minulla on käsilläni vain Concordia Triglottan nettiversio enkä osaa sanoa, onko se täysin luotettava.) Suurten kauhujen vastapariksi tunnustus kuvaa sitten luottamuksen siihen, että Kristuksen tähden synnit annetaan anteeksi. Tässä on asiallisesti kyse ihan samasta jutusta kuin Lutherin löydössä, että Jumala vanhurskauttaa lahjaksi uskon kautta. Ja tämä luottamus sitten vapauttaa pelosta, eli tuo rauhan ja levon suhteessa Jumalaan.

Kaikilla luterilaisilla ei tietenkään ole Lutherin kuvaamaa yhtäkkistä dramaattista kokemusta evankeliumin kirkastumisesta, eikä sitä kokemukseni mukaan vaaditakaan – ehkä muuten kuin hyvin pietistisissä piireissä. Mutta koska parannuksen tekeminen on luterilaisuuden mukaan kuitenkin pelastuksen ehto, pelastuminen edellyttää sitä, että ihminen kokee Jumalan sanan vaikutuksesta ainakin jossain määrin samaa kuin Luther; eli ensin pitää herätä ilmeisen syvä synnintunto ja sitten ikään kuin vastauksena synnin tuomaan ahdistukseen luottamus siihen, että Kristuksen tähden kaikki on annettu anteeksi. Jos tähän lisää päälle vielä Lutherin ensimmäisen teesin ajatuksen, että koko kristityn elämän tulee olla jatkuvaa parannusta (vrt. myös Schmalk. art. III, 3:40), alkaa ymmärtää sitä, miksi monet luterilaiset kokevat elävänsä ainaisessa kehässä, jossa ensin synti syyttää ja sitten evankeliumi lohduttaa.

Lopuksi vielä sanon alustuksena seuraavalle kirjoitukselle sen, että Lutherin kokemusten värittämällä parannuksen määritelmällä on aika suuria ekumeenisia seurauksia: Ensi viikolla, jos Jumala suo, käsittelen sitä, miten luterilainen parannuksen määritelmä voi synnyttää hyvin jyrkkiä asenteita ”vanhojen kirkkojen” jäseniä kohtaan. Jos hengellisyys ei nimittäin mukaile normatiivista mallia siitä, millaiset kokemukset välttämättä värittävät aitoa uskonelämää, tällöin on aika luontevaa päätyä siihen, että niillä, joiden uskonelämä ei jäsenny luterilaisittain, ei ole todellisesta uskoa ollenkaan. Toisaalta heitän ilmoille kysymyksen, voisiko luterilainen perinne antaa aineksia myös toisenlaiseen suhtautumiseen.