Minun oli alun perin tarkoituksena tällä viikolla jakaa muutama ajatus siitä, onko ortodoksisuus uusplatonismia, mutta päätin siirtää aiheen ensi viikkoon. Syy tähän on se, että viime viikon kirjoitukseeni esitettiin mielenkiintoinen vastine: Lutherin muun tuotannon valossa Sidottu ratkaisuvalta on luonteva tulkita retoriseksi saarnaksi, jonka yhtenä keskeisistä tarkoituksista on osoittaa se, ettei järjen päätelmiin tule luottaa. Mikäli ymmärsin oikein, salattu Jumala olisi näin ollen vain retorinen keino havainnollistamaan sitä, että järjen sijasta on luotettava uskon tuomaan valoon ja ilmoitettuun Jumalaan. Näkemyksen tueksi vedottiin siihen, että Luther kieltää askaroimasta salatun Jumalan kanssa niin muussa tuotannossaan kuin Sidotussa ratkaisuvallassaankin, joten olisi hyvin outoa, jos hän rikkoisi omaa sääntöään vastaan.
Minusta teoksen ”retorisessa tulkinnassa” on monia ongelmia. Viime viikon lainauksista käy esimerkiksi ilmi, että Lutherin mukaan salattua Jumalaa tulee opettaa uskon harjoittamiseksi: usko vaatii sitä, että uskotaan vastoin järjen tuntemaa salattua Jumalaa ilmoitettuun Jumalaan. En myöskään saa kiinni, miten Sidottu ratkaisuvalta toimisi sidotun ratkaisuvallan puolustuksena tai vapaan ratkaisuvallan kumoamisena, jos salattu Jumala olisi vain retorinen keino. Silloinhan Lutherin koko päättely, joka perustuu olennaisesti Jumalan ennaltatietämyksestä seuraavalle välttämättömyyden pakolle, jäisi vaille pohjaa. Lisäksi mieleeni nousi vielä se, että Sidotussa ratkaisuvallassa Luther väittää Jumalan ennaltatietämisestä nousevan välttämättömyyden pakon olevan raamatullinen opetus. Näin ollen Lutherhan ei omasta näkökulmastaan edes askaroi Jumalan salatun tahdon parissa käsitellessään ennaltatietämiseen liittyvää välttämättömyyden pakkoa ja siihen liittyvää Jumalan tahtoa määrätä jotkut kadotukseen. Kaiketi hän kuitenkin liittää nämä ajatukset salattuun Jumalaan, koska ilmoitettu Jumala haluaa kaikkien pelastusta. Niinpä uskon suuri harjoitus on uskoa sekä järjen että osan Raamatun opetuksen vastaisesti Jumalan olevan suunnattoman armollinen.
Jos paneudutaan Lutherin kirjoituksen kontekstiin, nousee esiin vielä yksi retorisen tulkinnan vastainen vahva argumentti, jota en ole tuonut aiemmin esille: nuoren Melanchtonin näkemys tahdon sidoksisuudesta. On melko yleisesti tunnettua, että vuoden 1521 Loci Communes -teoksensa ensimmäisessä painoksessa Melanchthon väittää, että sisäiset mielenliikkeemme (affektit) eivät ole hallinnassamme, joten emme voi muuttaa sitä, olemmeko suuntautuneet myönteisesti Jumalaan vai emme. Mutta ehkä vähemmän tunnettua on se, että Melanchthon käyttää vapaata tahtoa vastaan myös Sidotun ratkaisuvallan tyyppistä argumentaatiota. Esitän seuraavaksi keskeiset lainaukset, joista ensimmäinen taustoittaa hänen sanomisiaan:
Augustinus ja Bernhard ovat kirjoittaneet vapaasta ratkaisuvallasta. Augustinus harkitsi monin tavoin uudelleen kantaansa myöhäisissä kirjoituksissaan pelagiolaisia vastaan. Bernhard on epäjohdonmukainen. Kreikkalaisten kirkkoisien teoksissa on siellä täällä jotakin tästä asiasta.
Koska en itse halua seurata ihmisten mielipiteitä, esitän asian erityisen yksinkertaisesti ja selvästi. Niin vanhat kuin uudemmatkin kirjoittajat ovat lähes täysin hämärtäneet tämän asian, koska he tulkitsivat Raamattua siten, että halusivat tulkinnan samalla tyydyttävän ihmisjärjen tekemiä johtopäätöksiä. Heidän mielestään ei näyttänyt kovin säädylliseltä opettaa ihmisen tekevän syntiä välttämättömyyden pakosta; oli muka julmaa syyttää tahtoa, ellei sen ollut mahdollista kääntyä paheesta hyveeseen. Näistä syistä nuo kirjoittajat ovat suoneet inhimillisille kyvyille enemmän valtaa kuin oli oikein, ja nähdessään Raamatun kaikkialla olevan järjen johtopäätöstä vastaan he ovat kummallisesti horjuneet kannassaan.
Yhdinkohdat, s. 22. Suom. Risto Saarinen. SLEY-kirjat. Helsinki 1986.
Melanchthon toteaa tässä, että monet teologit ovat pitäneet välttämättömyyden pakosta tapahtuvaa synnin tekemistä ongelmallisena ja siksi he ovat antaneet inhimillisille kyvyille liikaa valtaa luottamalla järkensä päättelyihin Jumalan ilmoituksen sijaan. Melanchthonin mukaan on olennaista pitäytyä siihen, mitä Raamattu sanoo. Sen vuoksi hän hieman myöhemmin ilmaisee kantansa runsaiden raamattuviitteiden kera:
Koska kaikki mikä tapahtuu, toteutuu jumalallisen ennaltamääräämisen välttämättömyydellä, ei meidän tahdollamme ole lainkaan vapautta. Paavali sanoo Room. 11:36: ”Koska hänestä ja hänessä” jne. ja Ef. 1:11: ”joka vaikuttaa kaikki oman tahtonsa päättämän mukaan.” Matt. 10:29: ”Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon? Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta.” Pyydän, sanokaa kuinka tämän ajatuksen voisikaan noita sanoja selkeämmin ilmaista. Sananl. 16:4: ”Kaiken on Herra tehnyt määrätarkoitukseen, niinpä jumalattomankin onnettomuuden päivän varalle.” Ja edelleen Sananl. 20:24: ”Herralta tulevat miehen askeleet; mitäpä ymmärtäisi ihminen tiestänsä itse?” Samoin Sananl. 16:9: ”Ihmisen sydän aivoittelee hänen tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askeleensa.” Jer. 10:23: ”Minä tiedän, Herra, ettei ihmisen tie ole hänen vallassansa, eikä miehen vallassa omien askeleidensa ohjaaminen.”
Ibid., s. 24–25
Melanchthon johtaa aivan Lutherin tapaan Jumalan ennaltanäkemyksestä välttämättömyyden pakon, joka sulkee pois inhimillisen vapauden. Hän painottaa kenties vielä Lutheria enemmän ajatuksensa raamatullisuutta eikä tee vastakkainasettelua salatun ja ilmoitetun Jumalan välillä, mutta pienistä eroista huolimatta kummatkin pitäytyvät järkähtämättä siihen, että mitään sattuman varaista ei voi olla, koska Jumalan ennaltatietämys tekee kaikesta välttämätöntä. Lainaan vielä toisen keskeisen jakson:
Seuraavaksi arvatenkin kysyt: eikö siis maailman asioiden kulkuun vaikuta sattuma ja onni; eikö ole olemassa, skolastikkojen käsitettä käyttääkseni, kontingenssia eli satunnaisuutta? Raamattu opettaa, että kaikki tapahtuu välttämättömyyden pakosta. Vaikka sinusta inhimillisissä asioissa näyttää olevan satunnaisuutta, niin juuri tämä ihmisjärjen päätelmä on kumottava. Tämän vuoksi Salomokin totesi miettiessään ennaltamääräämistä: ”Ja ymmärsin, että kaikista Jumalan teoista auringon alla ei ihminen voi oivaltaa yhdenkään merkitystä” (Saarn. 8:17).
Saatan vaikuttaa typerältä käsitellessäni heti aluksi kaikkein vaikeinta asiaa, nimittäin ennaltamääräämistä. Mutta sillä ei ole merkitystä, käsitteleekö tämä suppea oppikirja aluksi vai lopuksi asiaa, jonka kohtaamme joka ainoassa tutkielmamme osassa. Ja koska vapaata ratkaisuvaltaa piti käsitellä heti ensimmäisenä asiana, kuinka olisin voinut olla ottamatta huomioon noita ennaltamääräämisestä kertovia Raamatun sanoja, jotka riistävät meiltä tahdonvapauden tuomalla esiin ennaltamääräämisen välttämättömyyden! Eihän luullakseni ole suinkaan merkityksetöntä heti aluksi totuttaa nuoret mielet siihen ajatukseen, että asiat eivät tapahdu ihmisten suunnitelmien ja ponnistelun tuloksena, vaan Jumalan tahdon mukaan. Eikö Salomo nuorisolle kirjoittamissaan sananlaskuissa varoita tästä heti ensimmäiseksi? Ennaltamääräämisoppi tuntuu ihmisistä usein vähän liian ankaralta, mutta tämä johtuu siitä, että saivartelijoiden jumalaton teologia on teroittanut meille niin paljon asioiden satunnaisuutta ja oman tahtomme vapautta, että herkät pikku korvat eivät kärsi kuulla Raamatun totuutta.
Ibid., s. 26–27
Melanchthonin kirjoittelu ei ole niin retorisesti värittynyttä kuin Lutherin. Siksi on olennaista huomata, että hän opettaa vuoden 1521 Locissaan Sidotun ratkaisuvallan tapaan välttämättömyyden pakkoa. Koska Melanchthon varhaisessa vaiheessaan uskoi ennaltamääräämisestä johtuvaan välttämättömyyden pakkoon ihan kirjaimellisesti, olisi hyvin outoa, jos Luther muutamaa vuotta myöhemmin käyttäisi välttämättömyyden pakon ajatusta vain retorisena keinona, varsinkin kun Luther ylisti Melanchthonin teoksen ensimmäistä painosta maasta taivaaseen. Myöhemmin Melanchthon toki muutti näkemyksiään välttämättömyyden pakosta ja luterilainen perinne päätyi Lutherista poikkeavalle linjalle hahmottaa Jumalan ennaltatietämisen ja -määräyksen välinen suhde. Siitä kirjoitan joskus toiste.
Lopuksi haluan mainita yhden jutun, jota en tullut sanoneeksi viime viikolla, mutta joka on ihan olennaista mainita: Lutherin Sidotussa ratkaisuvallassa on outo jännite; samalla kun hän sanoo kaiken tapahtuvan välttämättömyyden pakosta Jumalan ennaltatietämyksen tähden, hän väittää, että ihmisellä on jonkinlaista vapautta ulkoisissa, maallisissa asioissa. Koska Jumala kuitenkin tietää, miten toimimme ulkoisissa asioissa, on vaikea nähdä, miten tällainen yhtälö on mahdollinen. No, on mielenkiintoista, että Melanchthon ajattelee ihan samoin eikä hänkään selitä sitä, miten kaksi täydessä ristiriidassa olevaa väitettä voisivat olla samaan aikaan totta. Koska Melanchthon kuitenkin uskoi ihan kirjaimellisesti kumpaankin, tämä havainnollistaa hyvin sitä, että ihmisen ajattelu voi olla ihan oikeasti epäkoherenttia. Siksi pitäisin kaiken edellä sanottujen huomioiden valossa vahvasti perusteltuna ajatella, että myös Lutherin teokseen kätkeytyy todellisia ristiriitaisuuksia, joita ei voi selittää pois retoriikkaan vetoamalla.
Palasia 