Kun kolme vuotta sitten väitin, että luterilaisuus on vahvasti sidoksissa myöhäiskeskiajan nominalismiin, eräs tuttuni heitti ilmoille kysymyksen: en kai vain ole vaihtanut nominalismia uusplatonismiin. Hänen mukaansa luterilaisuuden jättäminen ei ollut suinkaan filosofisista taustaoletuksista vapaalle alueelle siirtymistä. Hän piti ortodoksisuutta syvästi uusplatonistisen perinteen värittämänä. En ole aiheen ekspertti, mutta haluan kertoa, miten itse näen asian.
Olen siinä käsityksessä, että karkeasti ottaen ortodoksit jakaantuvat ortodoksisuuden filosofisten taustavaikutusten suhteen kahteen leiriin. Ensimmäinen porukka korostaa sitä, että ortodoksista kielenkäyttöä värittää uusplatonistinen perintö, koska kirkkoisät hyödynsivät aikansa filosofisia kategorioita kirjoittaessaan teologiaa, mutta filosofinen vaikutus rajautui kielenkäyttöön. Toinen ryhmä on taas avoimempi tunnustamaan sen, että ensimmäisellä vuosituhannella muotoiltu teologia sai sisällöllisestikin uusplatonistista väriä.
Haluaisin sijoittaa itseni jonnekin näiden kahden ryhmän väliin ehkä kuitenkin kallistuen toisen porukan linjoille. Ajatus siitä, että kirkkoisät olisivat omaksuneet uusplatonismille ominaisia käsityksiä, ei nimittäin ole minulle sinällään mikään ongelma. Kaiketi tällaista vaikutusta voi pitää ongelmallisena vain silloin, jos oletetaan, ettei kristinuskon ulkopuolella voisi olla minkäänlaista todellista ymmärrystä kristinuskon totuuksista. Minä hahmotan asian niin, että koska koko luomakunta julistaa kristinuskoa ja platonistit tekivät ihan oikean suuntaisia johtopäätöksiä sen perusteella, mitä ympärillään näkivät ja järjellään päättelivät, ei ole mitään ongelmaa siinä, että kirkko omaksui heidän käsityksiään osaksi uskoaan. Samalla pitää kuitenkin sanoa, etten vetäisi yhtäläisyysmerkkejä uusplatonismin ja ortodoksisuuden välille. Kirkkoisät eivät suinkaan omaksuneet uusplatonistisia käsityksiä kritiikittömästi. He suodattivat sen, mitä platonisteilta omaksuivat, tuntemansa totuuden kautta; esimerkiksi opit kolminaisuudesta ja tyhjästä luomisesta ovat perustavanlaatuisesti uusplatonismin vastaisia ja vaikuttavat syvästi teologiseen kokonaisnäkemykseen.
Protestanttina minulla oli taipumuksena päätellä, että jos jokin on platonistista, aristoteelista tai stoalaista, silloin se ei ole raamatullista. Samaa voisi soveltaa myös muihin uskontoihin: jos jokin on hindulaista, taolaista tai bahailaista, se ei muka voisi olla totuuden mukaista. Mutta jos ajatellaan, että Jumala ilmoittaa itsensä varmasti myös Raamatun ulkopuolella, silloin on ihan luontevaa ajatella, että ”pakanafilosofioista” ja muista uskonnoistakin löytyy totuuden siemeniä, jotka voi koettelemisen jälkeen ottaa arvostaen ja hyvillä mielin vastaan. Eikä tämä tarkoita relativismia, koska Kristus on perimmäinen totuuden mitta, jonka valossa kaikki arvioidaan.
Uskon, että lopulta kahden luonnostelemani ortodoksiporukan näkemyserot tiivistyvät siihen, millaisia puhetapoja pidetään hyödyllisinä: Ykkösryhmä painottaa sitä, että kun kaikki totuus on Jumalan totuutta, on turhaa ja harhaanjohtavaa antaa luonnollisen teologian löydöistä kunnia filosofisille koulukunnille. Minun on vaikea ajatella, että joku vakavissaan väittäisi, ettei ortodoksisten ja uusplatonististen käsitysten välillä olisi todellisia yhtäläisyyksiä… Toisella ryhmällä on kenties käytännöllisempi näkökulma: koska tietyt näkemykset ovat ominaisia tietyille filosofisille koulukunnille, on yksinkertaisuuden ja selkeyden vuoksi tarpeen puhua filosofisista vaikutteista. Silti taustalla voi olla koko ajan vakaumus, että sikäli kuin puhutaan filosofisista vaikutteista ortodoksisuuteen, nämä vaikutteet eivät ole kristinuskolle vieraita.
Ehkäpä nyt herää aikaisemman kirjoitteluni valossa kysymys: eikö nominalismissakin voisi olla jotain yhteensopivaa kristinuskon kanssa? Itse asiassa: siinä on. Nominalismille tyypillinen ehdottoman kuuliaisuuden vaatiminen Jumalan tahdolle on osa kristinuskoa. Tämä painotus voidaan ihan hyvin omaksua, mutta pitkälti kaikki muu joudutaankin hylkäämään. Lisäksi täytyy todeta, että sellainen jumalasuhde, jota leimaa kuuliaisuus hänen käskyilleen ainoastaan velvollisuuden pakottamana, kuuluu nähdäkseni uskon alkumetreille. Mitä pidemmälle uskossa päästään, sitä syvemmin ihminen oppii näkemään Jumalan käskyissä hänen viisautensa ja rakkautensa. Tällöin kristillistä vaellusta ei motivoi niinkään ulkokohtainen kuuliaisuus kuin rakkaus.
Vaikka nominalismista voidaan poimia siis jotain ja muista filosofian suuntauksista kenties enemmänkin, mielestäni uusplatonismi sopii poikkeuksellisen hyvin kristinuskon kanssa yhteen. Siksi minua ei henkilökohtaisesti mitenkään haittaa se, vaikka näkisin ortodoksisuudessa ”uusplatonistisia piirteitä”. Protestanttisuudelle ominaista Raamatun ja filosofian vastakkainasettelua vastaan huomauttaisin, että platonistiset vaikutteet ovat läsnä jo Raamatussa. Enpä nimittäin tiedä, kuka voisi olla kovempi platonisti kuin Paavali, kun hän väittää:
Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.
2 Kor. 4:17–18
Palasia 