Olen tähän mennessä viitannut melko paljon kokemuksiini kääntymykseni yhteydessä. Olen siinä käsityksessä, että usein ortodoksisuuteen kääntymiseen liittyy samankaltaisia kokemuksia, mutta en halua missään nimessä väittää, että se mitä koin, olisi ainoa pätevä syy tai tie hakeutua ortodoksisen kirkon yhteyteen. Jumalalla on varmasti lukemattomia tapoja kirkastaa itsensä ja kirkkonsa. Omista kokemuksistani olen puhunut oikeastaan siksi, että alkuperäiset palaseni olivat melko älyllisesti painottuneita. Siksi halusin näin blogin aluksi korostaa toisenlaista puolta kolmen vuoden takaisista tapahtumista.
Viime viikolla pyrin tuomaan ilmi sen, että vaikka tunnustukselliset luterilaiset voivat usein suhtautua melko varauksellisesti kokemuksellisuuteen, luterilaisen uskonkin ydintä leimaa kokemus, nimittäin pelastusvarmuus. Tänään haluan jatkaa tästä ja pyrkiä perustelemaan, että Lutherin elämää suuresti leimanneilla kokemuksilla on suorastaan normatiivinen asema luterilaisuudessa. Tuumin, että kaiketi selkein tapa osoittaa tämä on Augsburgin tunnustuksen (1530) vilkaiseminen. Sehän on luterilaisuuden päätunnustus ja vieläpä Melanchthonin kirjoittama. Jälkimmäinen seikka on sikäli tärkeä, että sen voi nähdä kertovan, omaksuivatko muutkin luterilaiset teologit Lutherin mielenmaiseman. Mutta ennen kun menemme Augsburgin tunnustukseen, pitänee kaiketi sanoa muutama sananen Lutherin ”evankelisesta löydöstä” tai ”tornikokemuksesta”, johon viittasinkin jo viime viikolla.
Lutherilta on säilynyt vuodelta 1545 – eli ihan hänen elämänsä lopulta – kuvaus siitä, kuinka evankeliumi kirkastui hänelle vuosikymmeniä aiemmin. Hän kertoo, kuinka hänen omaatuntoansa vaivasivat kovasti hänen syntinsä. Ahdistus oli käynyt niin pahaksi, että hän oli alkanut jopa vihata Jumalaa ja kantaa kaunaa tätä kohtaan. Jumala tuntui vaativan häneltä aivan kohtuuttomia armonsa ehtona. Epätoivon vallassa Luther pyrki kiihkeästi löytämään vastausta häntä vaivanneeseen kysymykseen: mitä on Jumalan vanhurskaus. Ahdinko näet syntyi siitä, että hän käsitti Jumalan vanhurskauden merkitsevän Jumalan ominaisuutta, jonka mukaisesti tämä rankaisee syntisiä. Kun siis Paavali puhuu Jumalan vanhurskauden ilmestymisestä (Room. 1:17), Luther ymmärsi tämän hyvin lohduttomana tuomion sanomana. Mutta sitten Paavalin sanojen tutkimisen seurauksena tapahtui syvä muutos: Luther alkoi ymmärtää käsitteen ”Jumalan vanhurskaus” uudella tavalla. Nyt kyse ei ollutkaan Jumalan ominaisuudesta, jonka mukaisesti hän tuomitsee, vaan lahjasta, jolla hän vanhurskauttaa uskon kautta. Tämä ei ollut Lutherille mikään kuiva akateeminen löytö, vaan hän kuvailee sitä vahvan kokemuksellisesti:
Tällöin minä tunsin itseni suorastaan uudesti syntyneeksi ja astuneeni avoimista porteista suoraan paratiisiin. Silloin näyttäytyivät minulle heti paikalla koko Raamatun toiset kasvot.
Lutherin esipuhe latinankielisten teostensa julkaisuun v. 1545, s. 9–10. Valitut teokset 1,3–11. Suom. Pentti Aalto. WSOY. Porvoo 1958
On kiinnostava kysymys, kuinka historiallisesti paikkansapitävä Lutherin kuvaus omasta kokemuksestaan on. Sain viime viikon kirjoituksesta palautetta, että nykyisessä Luther-tutkimuksessa kyseenalaistetaan pitkälti se, että Luther olisi käynyt läpi yksittäisen dramaattisen kokemuksen, joka olisi mullistanut hänen ajattelunsa. Ja minustakin on ihan selvää, ettei Lutherin ”tornikokemus” – mikäli sellainen siis tapahtui – noussut suinkaan tyhjästä. Taustalla oli varmasti pitkä sisäinen prosessi. Toisaalta en ole edes varma, onko ”tornikokemuksen” historiallisuudella paljoakaan väliä sen kannalta, mitä tahdon sanoa. En näet pidä kovin olennaisena sitä, muuttiko yksittäinen, tai useampikaan, dramaattinen kokemus Lutherin suunnan. Sen sijaan tärkeää on se, millaiseksi Luther esittää kokemuksensa dynamiikan: ensin syvä ahdistus, sitten paratiisi. Tämä mielessä siirrymme Augsburgin tunnustukseen. Meidän kiinnostuksenamme on tunnustuksen artikla XII, joka käsittelee parannusta, ja erityisesti kohta:
Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta.
Augsburgin tunnustus XII, 4–6
Jo tästä Tunnustuskirjojen uusimman suomennoksen katkelmasta voi huomata, että parannus jäsentyy varsinaisesti kahden osan mukaan, jotka mukailevat Lutherin ”tornikokemuksen” kuvausta. Asia käy kuitenkin vielä selvemmäksi, kun katsotaan tunnustuksen latinan- ja saksankielisiä versioita. Latinaksi synnintunnosta johtuvaa pelästymistä kuvataan omaatuntoa iskeviksi kauhuiksi (terrores incussi conscientiae). Saksaksi taas oikeaan katumukseen liitetään tunnonvaiva, murhe ja kauhu (Reue, Leid, Schrecken). Suomennos vaikuttaa siis melko lattealta saksalaiseen ja latinalaiseen tekstiin verrattuna, koska niissä käytetty käsitteistö on vielä vahvemman kokemuksellista. (Tosin täytyy sanoa, että minulla on käsilläni vain Concordia Triglottan nettiversio enkä osaa sanoa, onko se täysin luotettava.) Suurten kauhujen vastapariksi tunnustus kuvaa sitten luottamuksen siihen, että Kristuksen tähden synnit annetaan anteeksi. Tässä on asiallisesti kyse ihan samasta jutusta kuin Lutherin löydössä, että Jumala vanhurskauttaa lahjaksi uskon kautta. Ja tämä luottamus sitten vapauttaa pelosta, eli tuo rauhan ja levon suhteessa Jumalaan.
Kaikilla luterilaisilla ei tietenkään ole Lutherin kuvaamaa yhtäkkistä dramaattista kokemusta evankeliumin kirkastumisesta, eikä sitä kokemukseni mukaan vaaditakaan – ehkä muuten kuin hyvin pietistisissä piireissä. Mutta koska parannuksen tekeminen on luterilaisuuden mukaan kuitenkin pelastuksen ehto, pelastuminen edellyttää sitä, että ihminen kokee Jumalan sanan vaikutuksesta ainakin jossain määrin samaa kuin Luther; eli ensin pitää herätä ilmeisen syvä synnintunto ja sitten ikään kuin vastauksena synnin tuomaan ahdistukseen luottamus siihen, että Kristuksen tähden kaikki on annettu anteeksi. Jos tähän lisää päälle vielä Lutherin ensimmäisen teesin ajatuksen, että koko kristityn elämän tulee olla jatkuvaa parannusta (vrt. myös Schmalk. art. III, 3:40), alkaa ymmärtää sitä, miksi monet luterilaiset kokevat elävänsä ainaisessa kehässä, jossa ensin synti syyttää ja sitten evankeliumi lohduttaa.
Lopuksi vielä sanon alustuksena seuraavalle kirjoitukselle sen, että Lutherin kokemusten värittämällä parannuksen määritelmällä on aika suuria ekumeenisia seurauksia: Ensi viikolla, jos Jumala suo, käsittelen sitä, miten luterilainen parannuksen määritelmä voi synnyttää hyvin jyrkkiä asenteita ”vanhojen kirkkojen” jäseniä kohtaan. Jos hengellisyys ei nimittäin mukaile normatiivista mallia siitä, millaiset kokemukset välttämättä värittävät aitoa uskonelämää, tällöin on aika luontevaa päätyä siihen, että niillä, joiden uskonelämä ei jäsenny luterilaisittain, ei ole todellisesta uskoa ollenkaan. Toisaalta heitän ilmoille kysymyksen, voisiko luterilainen perinne antaa aineksia myös toisenlaiseen suhtautumiseen.
Palasia 