Pullaveto

Löin kolme vuotta sitten vetoa erään entisen kirkkoni jäsenen kanssa. Veto oli pullista ja koski sitä, voiko tuttuni näkökulmasta lähdölleni olla ainoastaan kaksi selitystä. Esitin mielestäni (luterilaisen uskon kannalta) kaksi pätevää syytä: 1) en ollut omaksunut luterilaista oppia hyvin ja siksi tein vilpittömän virheellisen ratkaisun, 2) minulla ei ollut todellista uskoa ja siksi hylkäsin luterilaisuuden. Tuttuni väitti vahvasti, ettei ollut kummallakaan kannalla. Hänen mukaansa muitakin selityksiä on, vaikka ei tähdentänyt, mitä ne voisivat olla. Muistaakseni sovimme, että palaisimme asiaan kolmen vuoden päästä. Siksi vetomme nousi nyt mieleeni. Haluan jakaa seuraavaksi muutaman ajatuksen vetoon ja esittämiini vaihtoehtoihin liittyen.

Minä olin tosiaan siinä uskossa, että lähtöäni voisi selittää luterilaisen tunnustuksen valossa vain kahdella syyllä. Ensimmäinen selitysmalli perustuu siihen, että Yksimielisyyden kirjan esipuheessa todetaan siinä esitettyihin oppituomioihin liittyen: ”Emme kuitenkaan ole halunneet emmekä aikoneet leimata sellaisia henkilöitä, jotka yksinkertaisuuttaan erehtyvät, vielä vähemmän kokonaisia kirkkoja Pyhässä saksalaisessa keisarikunnassa tai sen ulkopuolella. Ainoana tarkoituksenamme on ollut selvin sanoin torjua väärät ja petolliset opit ja niiden uppiniskaiset, rienaavat opettajat, joita emme aio suvaita alueillamme, kirkoissamme emmekä kouluissamme.” (TK 1990, 36) Toinen selitysmalli taas nousee viime viikolla esittämästäni parannuksen määritelmästä: Oikea parannus on pelastumisen ehto. Sitä määrittää vahvan kokemuksellinen synnintunto ja rauhan antava luottamus yksin Kristukseen. Oikea synnintunto on niin syvää, että siitä voi vapauttaa ainoastaan vieras vanhurskaus, joka on luterilaisen uskon ytimessä. Jos en siis näe tarvetta luterilaisuuden opettamalle vieraalle vanhurskaudelle, tämä kertoo siitä, ettei minulla ole todellista synnintuntoa eikä pelastavaa uskoa.

Minusta kumpikin selitysmalli tuntui muuten tosi epäuskottavalta. Ensimmäinen on nähdäkseni ainakin vahvasti poissuljettu. Minun oli ja on vaikea pitää itseäni yksinkertaisuuttaan erehtyvänä sieluna, joka olisi tarvinnut vain lisäopetusta sisäistääkseen luterilaisen opin. Uskon myös niiden, jotka oikeasti tuntevat minut, torjuvan tuollaisen ajatuksen hyvin nopeasti. Muistan, että STLK:n aikana sain välillä palautetta siitä, että minun puheistani näkyi se, että todella tiesin ja tunsin, mistä puhuin. Eikä tämä ollut kovin ihmeellistä: nimenomaan syvä, ehkäpä joskus neuroottinenkin, synnintunto ja heittäytyminen Kristuksen varaan leimasivat hengellisyyttäni. Syvän syntisyyteni edessä Kristuksen ristintyössä oli ainoa toivoni. Luterilainen pelastusoppi olikin keskeisin syy sille, miksi en voinut olla ortodoksi. En käsittänyt, miten kukaan, joka ymmärtää edes pikkuriikkisen syntisyytensä syvyyttä, voi kuulua mihinkään kirkkoon, joka edes viittaa siihen suuntaan, että pelastus olisi jotenkin riippuvainen meistä. Siksi minulla olikin taipumusta ajatella, että roomalaiskatolilaiset ja ortodoksit ovat ihan pihalla hengellisestä tilastaan, vaikka Yksimielisyyden kirjan esipuheen hengessä en ”yksinkertaisuuttaan erehtyviä” halunnutkaan tuomita.

Toinen selitysmalli on mielenkiintoinen. Luterilaisen tunnustuksen mukaan olisi ihan luontevaa ajatella, että jostain syystä luovuin uskostani; ehkäpä ymmärrykseni syntisyydestäni katosi tai jouduin lain alle ja epätoivoon ja siksi luovuin Kristuksesta. Minulla oli kyllä aika suuria kamppailuja jonkin verran ennen kääntymistäni, mutta pääsin niistä voitolle ja uskoni Jumalan rakkauteen voimistui niiden seurauksena. En siksi näe luopumusta tai edes minkään sortin katkosta uskonelämässäni. Jos kuitenkin oletetaan, että kaikista kokemuksistani huolimatta todella luovuin uskostani, tullaan aika lähelle kalvinistista ongelmaa: Kalvinistithan ajattelevat, että todellisesta uskosta ei voi koskaan luopua. Niinpä jos joku vaikuttaa luopuvan kristillisestä vakaumuksestaan, tällä ei todennäköisesti koskaan ollutkaan oikeaa uskoa. Tämä siitä huolimatta, vaikka luopio vakuuttaisi, että hän on uskonut ja kokenut syvästi ihan samaa kuin kalvinistituttunsa. Kalvinistisilla uskomuksilla kokemus omasta uskosta ei ole täysin luotettava, koska aina voi käydä periaatteessa ilmi, ettei langenneella koskaan ollut todellista suhdetta Jumalaan.

Minulla ei ole kunnon käsitystä siitä, miten STLK:n jäsenet selittävät lähtöäni. Jostain sain vaikutelman, että monet ajattelevat minun uupuneen työssäni ja siksi lähteneen pois. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, vaikka työ olikin raskasta. Ihmiset voivat tietysti arvailla yhtä ja toista, mutta kuvaavaa on, että eräs hyvin luterilaisessa teologiassa perillä oleva herrasmies kuulemma totesi lähtöni jälkeen kirkkokahveilla, että eroni syynä oli se, ettei minulla ollut tarpeeksi syvää synnintuntoa. En olisi kuulemma voinut muuten hylätä luterilaista vanhurskauttamisoppia. Hän valitsi siis vaihtoehdon kaksi. Ihan ymmärrettävä, mutta toisaalta aika uskalias diagnoosi toisen sielusta.

Kaiken tämän sanottuani veikkaan, että joudun lopulta myöntämään tappioni. Jos nimittäin tarkkoja ollaan, me löimme vetoa siitä, miten tuo toinen selittäisi lähtöni. Ja hänhän voi selittää sen ihan miten lystää. Samalla olen sitä mieltä, että ehkäpä luterilaisen tunnustuksen opetusta voi tulkita lempeämmin kuin olen tehnyt, vaikka en pidäkään näitä ehdotuksia ihan vedenpitävinä. Yksi tapa olisi esimerkiksi se, että korostettaisiin Tunnustuskirjojen parannusopetuksen olevan tarkoituksellisen kärjistävää ja kokemuskorostuksessaan liioittelevaa, koska 1500-luvun tilanteessa haluttiin painottaa luterilaisen uskon elävyyttä, kun luterilaisia syytettiin lihallisuudesta ja kristillisen vaelluksen hylkäämisestä. Eli Tunnareiden opetus pitäisi kontekstualisoida vahvemmin kuin minulla on ollut tapana tehdä.

Toisena seikkana voisi mainita luterilaisen ajatuksen lasten uskosta. Käsitys, että jo imeväisillä voi olla pelastava usko, voidaan kaiketi katsoa viittaavan siihen, ettei todelliseen uskoon aina liity syvä synnintunto ja tietoinen luottamus Kristukseen. Tosin STLK:ssa ainakin minusta vaikutti siltä, että lasten usko oli vähän omassa kategoriassaan eikä siitä tehty juuri sovelluksia ”aikuisten uskoon”. Tämä johtui kenties siitä, että Raamatussa käsitellään pääasiassa vähän varttuneempien uskoa.

Kolmantena tapana voisi olla ”autuaaseen epäjohdonmukaisuuteen” vetoaminen: jopa niin jyrkkä teologi kuin Franz Pieper (1852–1931) ajattelee, että ei-luterilaiset teologitkin voivat pelastua, jos he väärästä opista huolimatta sydämessään turvaavat Kristukseen. Ajatus on varmaankin saanut inspiraationsa mainitsemastani Tunnareiden kohdasta, mutta nähdäkseni se edustaa ”laveampaa armoa” kuin 1500–1600-lukujen luterilainen teologia, koska se ei korosta erehtyvien yksinkertaisuutta.

Lopuksi täytyy todeta, että taisin tietää jo kolme vuotta sitten häviäväni vedon: viimeksi kun näimme, tarjosin pullaa ja kahvia. Mutta ei tätä ole vielä taputeltu. Pitääpä ottaa yhteyttä ja kysyä, mitä hän nykyään ajattelee lähtöni syistä!