kontekstualisointi

Baylogia, esioletukset ja ”palamiittinen theosis”

Baylogia-kanava on jo aiemmin provosoinut pari kirjoitusta tälle blogille. Olen vastannut sen videoihin Marian taivaaseen ottamisesta ja ikuisesta neitsyydestä. Molemmissa kirjoituksissa olen todennut saman perusjutun: erot välillämme eivät selity sillä, etteikö kanavan pitäjä olisi lukenut ortodoksisia lähteitä, vaan sillä, että hän tulkitsee niitä luterilaisesta vinkkelistä ja pitää viitekehystään itsestäänselvänä. Sama toistuu kanavan videossa ”palamiittisesta theosiksesta”. Koska tänään on Kristuksen kirkastumisen juhla, mikä olisikaan paremmin paikallaan, kun pureutua tähän teemaan!

Ennen kuin päästään vauhtiin, sanottakoon vielä se, että olen kirjoittanut aiemmin täällä Nathan Jacobsin neljästä keskustelun tasosta. Baylogian uusi video operoi tasoilla 1–2 eli raamatullisten argumenttien ja laajennettujen perustelujen tasolla tavoittamatta kolmatta tasoa – lähtökohtien analyysiä. Juuri sille tasolle yritän nyt tässä kirjoituksessani päästä. Samalla pyrin olemaan kohtuullisen kattava. Jätän kuitenkin sivuun videon synergismikritiikin, koska olen käsitellyt synergismiin liittyvä kysymyksiä blogissani laajasti aiemmin. Lisäksi ei ole tarpeen käsitellä tarkkaan Dionysios Areopagitan näkemyksiä. Niiden oikeaan ymmärtämiseen soveltuu sama, mitä sanon Palamaksen opetukseen sekä uusplatonismin omimiseen liittyen.

Sanottakoon vielä sekin, että ymmärrän, että Baylogia-kanava on varmaankin suunnattu ensisijaisesti luterilaiselle yleisölle, jolloin luterilaisten lähtökohtien eksplisiittinen perustelu ei välttämättä ole tarpeen. Mutta kyllä ortodoksia vähän harmittaa, kun rakkaan isän ajattelu vääntyy ja kääntyy ihan kummalliseksi, kun viitekehys on käsiteltävälle hahmolle vieras.

Mutta sitten itse asiaan! Olen poikkeuksellisesti pistänyt mukaan väliotsikoita, jotta hommassa pysyisi paremmin mukana.

Esioletukset eivät ole neutraaleja

Ensinnäkin sola scriptura epistemologisena kriteerinä. Videossa kysytään toistuvasti: missä Raamattu lupaa tämän, missä Raamattu opettaa tuon? Kuten tässä kirjoituksessani olen tuonut esille, protestanttinen reformaatio omaksui humanistisen kielikäsityksen, jonka mukaan sanojen merkitys ei juonnu näkyvästä maailmasta. Tästä seuraa, että Raamatusta tulee ikään kuin itsenäinen merkitysjärjestelmä, josta on löydyttävä eksplisiittiset lausumat kulloisellekin opille. Juuri siksi videolla kertomus Kristuksen kirkastumisesta tai Toisen Pietarin kirjeen lupaus osallisuudesta jumalalliseen luontoon eivät tunnu riittäviltä, koska ne eivät ole eksplisiittisiä propositiaalisia lupauksia luomattomasta valosta. Mutta ortodoksinen perinne pitää Raamatun ja perinteen suhdetta toisenlaisena: Raamattu on kirkossa syntynyt, kirkon lukema ja kirkon yhteydessä tulkittu kirja, ikään kuin osa yhtä ja samaa todellisuutta. Hesykastinen kokemus ei näin ollen kilpaile Raamatun kanssa vaan kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun Raamatun lupaukset toteutuvat käytännössä.

Toiseksi forenssinen pelastusoppi. Kuten aiemmin mainitussa kirjoituksessani myös totean, protestanttinen pelastusoppi luo tämän näkyvän maailman rinnalle toisen todellisuuden – juridiikan ja taivaallisten oikeuksien maailman, jossa pätevät eri pelisäännöt kuin tässä tuntemassamme todellisuudessa. Niinpä moraalisesti jumalaton voi olla samaan aikaan täysin pyhä. Ortodoksinen pelastusoppi asettuu puolestaan yhteen todellisuuteen: pyhyys ja jumalallistuminen tapahtuvat tässä kosmoksessa, tässä lihassa, tässä maailmassa vaikuttavien jumalallisten energioiden kautta. Näin ollen juridinen kieli hahmottuu metaforiseksi tavaksi puhua tämän maailman ontologisesta todellisuudesta. Se ei viittaa johonkin juridiseen rinnakkaistodellisuuteen, joka pitää kirjaimellisesti huomioida ihmistä pelastettaessa. Tämä selittää sen, miksi videon tekijälle Palamaksen teologia vaikuttaa vajaalta: siitä ei löydy luterilaisessa mielessä ymmärrettyä vanhurskauttamista, koska Palamas ei elä kahdessa todellisuudessa samanaikaisesti.

Kolmanneksi voluntaristinen jumalakäsitys, johon olen puuttunut jo aiemmissa Baylogia-vastauksissani. Kuten kirkkoisä-kirjoituksessani toin esille, vieraan vanhurskauden imputoiminen edellyttää taustakseen voluntaristisen jumalakäsityksen, joka syntyi vasta myöhäiskeskiajalla. Palamaksen teologialla on toisenlainen lähtökohta: jumalallinen elämä on itsessään pyhittävää, energiat ovat Jumalan aitoa itseilmaisua. Tämä ontologinen ero selittää osittain sen, miksi olemus-energia-erottelu näyttäytyy videolla tarpeettomalta: jos Jumalan läsnäolo on tahtoon eikä olemukseen liittyvä asia, ei kenties tarvita ontologista jaottelua sen selittämiseen. Sama painotus piirtyy esiin myös armottomassa erityisen ja yleisen ilmoituksen vastakkainasettelussa. Siinä missä ortodoksille esimerkiksi Jumalan pelastusteot historiassa ja yleinen ilmoitus luomakunnassa kertovat Jumalasta ilman mitään vastakkainasettelun tarvetta, Baylogialla Raamattu vaikuttaa melkeinpä jyräävän kaiken muun alleen.

Neljänneksi mystiikkaskeptisismi. Videon luterilaisessa epistemologiassa teologinen tieto välittyy propositioiden kautta. Hesykastinen kokemus näyttäytyy tässä kehyksessä jonkinlaisena kilpailijana Jumalan tuntemisen välineenä – ja juuri tästä lähtökohdasta hesykastinen rukouselämä voidaan rinnastaa mantrajoogaan tai itämaiseen uskonnollisuuteen, koska kaikki ei-propositiaalinen kokemuksellisuus näyttäytyy epäilyttävänä. Ortodoksinen perinne mieltää suhteen toisin: propositionaalinen opetus kertoo, mitä etsitään; kokemus osoittaa, että etsittävä on löytynyt. Ja pitääpä vielä sanoa perään painavasti, ettei ortodoksisuudessakaan ajatella, että kaikki mystiset kokemukset olisivat kosheria. Meillä on hyvin pitkä hengellisen koettelemisen perinne, joka nousee sekä Raamatusta että kirkon vuosituhantisesta kokemuksesta.

Kaksi metodologista ongelmaa

Ensimmäinen on anakronismi. Luterilaiset kirkkoisät? -kirjoituksessani kuvasin, miten luterilainen patristinen luenta tuo ulkopuolelta teksteihin oletuksia – forenssinen vanhurskauttaminen, sijaissovitus, Raamatun propositionaalinen riittävyys – jotka eivät kuulu niihin teologisiin maailmoihin, joissa nämä tekstit elävät.

Toinen on velvollisuuskeskeinen lukutapa, josta olen kirjoittanut Iisakin hengellisyyttä ja Krysostomoksen meikkisaarnoja käsitellessäni. Protestanttinen lähtökohta on se, että on ihanteita tai käskyjä, joita on velvollisuus noudattaa pikkutarkasti. Ortodoksinen tekstien luenta tunnistaa patrististen kirjoitusten eri lajityypit: esimerkiksi erakkohengellisyys on kirjoitettu erakoille, parannussaarna on tarkoitettu liikuttamaan seurakuntalaisia kohti hyvää – ei linjaamaan velvollisuuskeskeisesti, miten tästä sekunnista eteenpäin pitää käytännössä toimia. Baylogian videon kannalta tämä genrenäkökulma on myös olennainen: Video käsittelee Palamaksen opetusta ikään kuin systemaattisteologisena kokonaisesityksenä jumalallistumisesta. Kuitenkin todellisuudessa Palamas kirjoitti hesykastisessa kiistassa puolustaakseen Athoksen munkkien kokemusta jumalallisen valon näkemisestä. Triadit ja Capita ovat polemisessa tilanteessa syntyneitä teoksia. Niissä oletetaan taustaksi koko ajan Jumalan Pojan pelastusteot, kirkon sakramentaalinen elämä, kilvoitus, ja niin edelleen. Siksi niitä ei tule lukea ikään kuin ne ilmaisivat tyhjentävästi ortodoksisuuden koko pelastusopin.

Velvollisuusnäkökulma näyttäytyy myös siinä, kuinka pelastuskysymystä hahmotetaan. Kun ortodokseilla näkökulma pelastukseen ei ollenkaan niin velvollisuuskeskeinen kuin kanavan tekijällä, ei ole myöskään sellaista sielullista ahdistusta ja hätää kuin luterilaisen pelastusopillisen eetoksen omaksumisen seurauksena olisi. Kun pelastus on vähittäinen parantumisprosessi, jota säännöt palvelevat välineellisesti, pärjää ihan hyvin ilman luterilaista vierasta vanhurskautta ja ahdistustakin. Tästä olen kirjoittanut täällä niin hirveästi, ettei siitä sen enempää tällä kertaa.

”Filosofinen” vs. ”teologinen” theosis

Video esittää sangen pitkälle menevän teesin jumalallistumisen luonteesta. Se asettaa vastakkain klassisen theosiksen (Irenaeus, Athanasius), joka on luonteeltaan teologinen ja pelastusopillinen, ja ”palamiittisen theosiksen”, joka on ensisijaisesti filosofinen. Olen tutkinut sekä Ireneuksen että Athanasioksen pelastusteologiaa post doc -tasolla, ja siksi voin jonkinlaisella asiantuntijuudella sanoa, ettei tämä kahtiajako oikein vaikuta toimivalta. Molemmat noista isistä näet opettavat, että inkarnaation tarkoituksena oli turvata ihmisille kuolemattomuus ja turmeltumattomuus – partisipaatio tiettyihin jumalallisiin ominaisuuksiin (= energioihin palamilaisittain). Pelastus tapahtuu osallisuuden kautta: Jumalan Poika tuli siksi, mitä me olemme, jotta me tulisimme osallisiksi siitä, mitä Hän on. Tässä on jo sekä persoonallinen aspekti – objektiivisesti pelastuksen mahdollistaa Kristuksen pelastustyö ja se on myös subjektiivisella tasolla todellinen suhde ylösnousseeseen Jumalan Poikaan – että osallisuus jumalallisiin ominaisuuksiin – kuolemattomuuteen ja katoamattomuuteen. Klassinen theosis on rakenteeltaan täten videon käyttämin kategorioin sekä ”filosofinen” että ”teologis-pelastusopillinen”. Palamas ei siis hylkää aiempien isien opetusta vaan tarkentaa sitä kiistatilanteessa.

(Selvennyksenä sanottakoon vielä sekin väärinymmärrysten välttämiseksi, että Palamas ei asettele vastakkain persoonia ja energioita. Jälkimmäisissä on kyse edellisten toiminnasta. Luonto/olemus on toiminnan lähde. Esimerkiksi rationaalisen olennon rationaalisuuden lähteenä on rationaalinen luonto. Persoona on toimija, joka toimii luontonsa mukaan. Energia on taas luonnosta lähtevä ja persoonalle toteutettavaksi kuuluva toiminta. Eli mikään näistä kolmesta – olemus, energia ja persoona – ei sulje toistaan pois. Kullakin on oma paikkansa. Siksi on täysin Palamaksen mukaista ajatella, että Jumalan Pojan persoona opitaan tuntemaan nimenomaan jumalallisten energioiden kautta, eli Pojan toiminnan kautta, hänen olemuksensa jäädessä käsittämättömäksi. Nämä esittämäni jaottelut löytyvät Johannes Damaskolaiselta, ja ne tunnettiin hyvin ja laajalti. Jopa Martin Chemnitz lainaa ne Damaskolaiselta De Duabus Naturis in Christo -teoksessaan.)

Videolla väitetään lisäksi, että ”palamiittinen theosis” on luonteeltaan ensisijaisesti kosmista – Losskin mukaan jo Aadamin tehtävä oli jumalallistaa koko luomakunta – eikä henkilökohtaista osallistumista Jumalaan inkarnaation kautta. Tämäkin vastakkainasettelu on harhaanjohtava kahdesta syystä. Ensinnäkin hesykastinen konteksti on nimenomaan yksilöllinen: kiista koski sitä, voivatko rukoilevat munkit kokea luomattoman valon rukouksessaan. Toiseksi kosminen ulottuvuus ei ole Palamaksen keksintö – se on läsnä jo Paavalilla (Room. 8:19–23: koko luomakunta huokaa ja odottaa Jumalan lasten ilmestymistä). Jos kosminen ulottuvuus diskvalifioi Palamaksen, se diskvalifioi myös Paavalin.

Raamatusta tuli mieleen sekin, että koska luterilaisuus keskittyy yksilöön ja tiettyihin sielunhoidollisiin teemoihin, se tulee helposti monille raamatullisille teemoille, jotka eivät suoranaisesti liity noihin. Paraatiesimerkki on ”Jumalan kirkkaus”. Sehän on yksi asia, joka lankeemuksen seurauksena menetettiin ja joka Kristuksen tarkoituksena on palauttaa ihmiskunnalle. (Room. 1:23; 2:7, 10; 3:7, 23; 5:2; 6:4; 8:17–18, 21, 30; 9:4) Ja sitten jos aletaan keriä auki raamatullista tematiikkaa kirkkauteen liittyen, sieltä aukeaa aika paljon kaikenlaista. Esimerkki tämän tematiikan voi nähdä niinkin nippelidetalissa kuin Vanhan liiton temppelikaluston metallien käytössä. Ei näet ole sattumaa, että valoa loistavaa kultaa on nimenomaan temppelin sisällä, Jumalan läsnäolon erityisessä paikassa. Minä väittäisinkin, että Jumalan kirkkaus, tai jumalallinen valo, on koko Raamatun läpäisevä teema, koska se kietoutuu suureen kertomukseen Jumalan läsnäolon palauttamisesta ihmiskunnan keskelle lankeemuksen jälkeen. (Vrt. 2 Kor. 8:9) Niinpä myös ”palamiittisen theosioksen” leimaaminen filosofiseksi opiksi on vähän kyseenalaista. Minusta kyse on nimenomaan vahvasti Raamattuun juurtuneesta opetuksesta, kunhan Raamattua ei lähestytä kapein luterilaisin lasein.

Kaiken lisäksi ”filosofisten vaikutteiden” kritiikki on itsessään filosofisesti latautunutta. Olen kirjoittanut täällä aiemmin ortodoksisuuden suhteesta uusplatonismiin. Olen tuonut esiin sen, että kirkkoisät kyllä omaksuivat monia filosofisia käsityksiä omasta kontekstistaan, mutta he eivät tehneet tätä kritiikittä. Esimerkiksi kolminaisuusoppi ja luominen tyhjästä ovat perustavanlaatuisesti uusplatonismille vieraita käsityksiä. Filosofisesta lainasta syyttäminen olettaa protestanteille ominaisen Raamatun ja filosofian dikotomian, jonka mukaan jos jokin on platonistista, se ei voi olla raamatullista. Ja tässä taustalla on jälleen kerran se kuuluisa nominalismi. Mutta sanoisinpa kaikille nominalistijampoille ihan Raamattuunkin vedoten, että Paavali itse kuulostaa 2. Kor. 4:17–18:ssa hurjalta platonistilta. Sitten päälle lisäisin Paavalin hengessä (Kol. 2:3) ortodoksien uskovan, että Kristus on kaiken totuuden lähde, niin ”teologisen” kuin ”filosofisenkin”. Siksi ei ole mitään ongelmaa siinä, jos eri filosofisista suuntauksista omaksutaan paikkansa pitäviä juttuja ja ne integroidaan osaksi uskon ymmärtämistä ja selittämistä.

On myös mahdotonta erottaa kokemuksellinen rukous, Kristus-keskeisyys ja jumalallisiin ominaisuuksiin osallistuminen toisistaan ortodoksisessa elämässä. Jordan Cooper -kirjoituksessani totesin, että tällainen erotteleminen onnistuu ”vain jossain kirjallisessa maailmassa, jossa ei huomioida, millaista elämää kristilliset kirjoittajat elävät.” Athosvuoren munkit, jotka rukoilevat sanattomasti, kuulevat päivittäin Jumalan pelastusteoista ja osallistuvat usein Herran pyhään ehtoolliseen, joka tekee osalliseksi Jumalan ominaisuuksista. Kokemuksellisuuden, Kristus-keskeisyyden ja osallisuuden erottaminen toisistaan on teoreettinen konstruktio, joka ei vastaa sitä, millaista on todellinen ortodoksinen elämä.

Videon väitteistä tarkemmin

Olemus-energia-erottelu: Videolla kysytään, miksi tarvitaan erottelu, jos energioihin osallistuminen on osallistumista koko Jumalaan. Erottelu on kuitenkin pelastusopillinen välttämättömyys, ei filosofinen ylellisyys. Ilman sitä on kaksi vaihtoehtoa: joko pyhät osallistuvat jumalalliseen olemukseen (panteismi, jossa Luojan ja luodun ero häviää) tai he osallistuvat johonkin luotuun (jolloin theosiksessa ei ole kyse todellisesta jumalallistumisesta). 2. Piet. 1:4 mukaan ihminen voi tulla todella osalliseksi jumalallisesta luonnosta. Jos tämä väite otetaan tosissaan, Palamaksen erottelu seuraa loogisesti – ei uusplatonismista johdettuna filosofisena spekulaationa vaan raamatullisesta lupauksesta suoraan pääteltynä totuutena.

Käsittääkseni videon tekijä haluaisi Palamaksen jaottelun sijaan tyytyä vain sen toteamiseen, että osallisuus Jumalaan on mysteeri. Tällaisen position ottaminen taas vaikuttaa viestivän, että ymmärrys siitä, mitä järki pystyy tekemään teologian saralla, on erilainen. Ilmeisesti kanavan pitäjä pitää sen mahdollisuuksia rajatumpina kuin ortodoksinen perinne. Mutta minä sanoisin kuitenkin, että luterilaiseen perinteeseen itseensä sisältyy aika paljon sellaista järjellistä päättelyä, jota minä olen nyt tässä harjoittanut. Esimerkiksi vanhurskauttamisopissa tehdään loogisia johtopäätöksiä ja sitten päädytään forenssis-imputatiiviseen vanhurskauttamisoppiin ilman yhtään selkeää raamatunkohtaa. Tai kirkko-opissa voidaan tehdä päätelmiä siitä, miten avainten valta ja kirkko suhteutuvat toisiinsa. Tai kolminaisuusopissa päätellään, että jumalallisilla persoonilla on sama olemus, koska muuten he eivät olisi yhtä jumalallisia. Eli on siis vaikka mitä kysymyksiä, joissa tehdään pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Ja siksi ortodoksia mietityttää, miksi Palamaksen päättelyt olisivat jostain syystä epälegitiimejä. Ne vaikuttavat suhteellisen mutkattomilta verrattuina moniin muihin päätelmiin.

(Sivuhuomiona muuten sanottakoon, että Baylogian videossa vedetään vähän kahteen suuntaan. Yhtäältä kanavan pitäjä painottaa tätä jumalallistumisen mysteeriluonnetta – ei pitäisi siis turhan paljon määritellä kysymystä. Toisaalta hän tuo esille sen, että ortodoksien kesken olisi muka paljon hajontaa siinä, miten kysymys ymmärretään, ja ilmeisesti tämä on ongelma. Minä en kuitenkaan allekirjoita tätä hajanaisuusväitettä. Meillä on hyvin koherentti ja laajasti hyväksytty, normatiivisen aseman saavuttanut malli. Jos jostain on erimielisyyttä, se koskee lähinnä sitä, miten Palamaksen jaottelu suhteutuu joihinkin läntisen skolastiikan jaotteluihin. Mutta tämä on hyvin nippelikamaa. Ja jos Baylogia itse korostaa asian mysteeriluonnetta, luulisi, ettei siinä ole suurta ongelmaa, että joistain yksityiskohdista mysteerin äärellä tutkijoiden näkemykset voivat mennä osittain ristiin.)

Kokemus ja Raamattu: Videolla väitetään, että ”palamiittisessa” teologiassa mystinen kokemus nousee Raamatun rinnalle tai yläpuolelle. Palamas kuitenkin puolustaa hesykastista kokemusta nimenomaan Raamatulla. Keskeinen raamatullinen proof text Palamaksen jaottelulle on Kristuksen kirkastuminen (Matt. 17; Mark. 9; Luuk. 9): apostolit näkivät Taborilla valon, joka ei ollut auringon valoa. He näkivät Pojan ikuisen jumalallisen kirkkauden hänen ihmisyytensä kautta näkyväksi tulleena. Eli on olemassa jumalallinen valo, joka on eri asia kuin jumalallinen olemus, jota ei voida nähdä. 2. Piet. 1:16–18 yhdistää kirkastumisen lupaukseen osallisuudesta jumalalliseen luontoon. Ja jo Vanhassa testamentissa Mooseksen kasvojen kerrotaan säteilleen jumalallista kirkkautta, kun hän oli hengannut vuorella Jumalan kanssa. (2. Moos. 34:29–35) Ja sitten on vielä edellä mainitsemani kirkkaustematiikka ja Raamatun suuri kertomus Jumalan kirkkauden palauttamisesta.

Jeesuksen rukous: Videolla rukous rinnastetaan mantrajoogaan toiston perusteella. Olen kirjoittanut ortodoksisesta omimisesta: muodollinen samankaltaisuus ei tee käytäntöjä identtisiksi. Ratkaisevaa on sisältö ja konteksti. Mantrajoogassa tavoitellaan usein yksilöllisyyden sulautumista persoonattomaan absoluuttiin. Jeesuksen rukous on sen sijaan koko ajan osoitettu persoonalle. Se syventää persoonallista suhdetta rukouksen kohteeseen. On toki myös mantran lukemista, joka suunnattu persoonalliselle olennolle, esimerkiksi Krishnalle. Kristus ja Krishna eivät ole kuitenkaan sama persoona, joten tämän luulisi olevan aika tärkeä juttu… Myönnettäköön toki sekin, että varmaan Jeesuksen rukousta voi lukea kuin mantraa, mutta se ei ollenkaan ole sen tarkoitus. Ortodoksisessa kirjallisuudessa painotetaan paljon sitä, että sanoihin tulee keskittyä ja ne pitää lausua Kristukselle ajatuksella mieli sydämeen koottuna. Tämän ohjeen mukainen rukoileminen on kaukana mekaanisesta mantran toistamisesta. Ja toki Jeesuksen rukoukseen liittyy muitakin vaaroja. Usein esimerkiksi varoitellaan sen aikana saatuihin näkyihin sun muuhun uskomisesta. Keskeisenä vastalääkkeenä eksytykseen on henkilökohtainen hengellinen ohjaus kokeneen oppaan kanssa.

Nous ja hesykastinen käytäntö: Videolla Palamaksen käsitys nousista, eli mielestä, leimataan platonistiseksi lainaksi. Pyrkimyksenä on muka mielen nouseminen itsensä yläpuolelle. Hesykasmin erityispiirre on kuitenkin juuri päinvastainen: mielen tarkoituksena on laskeutua sydämeen ja siten päämääränä on koko ihmisen – ruumis mukaan lukien – kokoaminen ja tarjoaminen Jumalalle. Palamas puolusti eksplisiittisesti ruumiin roolia rukouksessa vastustajiaan vastaan. Platonilaiselle ”nousumystiikalle” ruumis on este; Palamakselle ruumis on keskeinen osa jumalallistumisprosessia. Hänhän jopa ajatteli, että meidän fyysiset silmämme osallistuvat jumalallisen valon näkemiseen. Ruumis jumalallistuu. Niinpä tässä onkin oiva esimerkki siitä, kuinka platonistista perinnettä kristillistetään: otetaan sieltä nous, mutta täydennetään mallia kristillisellä ruumiillisuuden hyvyyden korostuksella.

Jumalansynnyttäjä: Video esittää Palamaksen Maria-opetuksen ongelmallisena – Palamas kirjoittaa muun muassa, että kukaan ei voi lähestyä Jumalaa ilman Mariaa. Olen käsitellyt tätä teemaa laajasti Schoopingin ortodoksisuuden kritiikki -kirjoituksessani. Lyhyesti sanottuna: Palamaksen Maria-saarnat on kirjoitettu hesykastiseen kontekstiin, niillä on tietty retorinen tehtävä ja ne on osoitettu tietylle yleisölle. Homileettiselle tekstille on tyypillistä se, että siinä nostetaan kenties kärjistetystikin esille näkökulma, johon halutaan kuulijan kiinnittävän huomionsa. Jumalansynnyttäjä suurena hesykastina ja Jumalan ihmiseksi tulemisen mahdollistajana on tapa korostaa hesykasmin arvoa. Opetuksen tarkoituksena on innostaa hesykasteja omassa kilvoituksessaan, jotta Kristus voisi ”syntyä” tai ”tulla lihaksi” heissäkin. Joten ei taaskaan pikkutarkkaa systemaattista teologiaa. Ei kokonaisvaltainen oppiesitys. Tietyssä kontekstissa tietylle yleisölle pidetty innostamiseen pyrkivä opetus.

Lopuksi

Baylogian Palamas-kritiikki pysyy Jacobsin tasoilla 1–2. Kun esioletukset nostetaan esille – humanistinen kielikäsitys ja sola scriptura, forenssinen pelastusoppi kahden maailman ontologioineen, voluntaristinen jumalakäsitys, mystiikkaskeptisismi – kritiikki voidaan hahmottaa paremmin. Palamas ei kirjoittanut ortodoksisuuden koko pelastusoppia eikä hänen poleemisia teoksiaan tule lukea velvollisuuskeskeisesti. Klassinen ja ”palamiittinen theosis” eivät ole vastakohtia: jälkimmäinen on edellisen systematisoitu muoto, joka laadittiin tietyn ongelman pakottamana. Kosminen ulottuvuus on jo Paavalilla. Kokemus ei ohita Raamattua vaan löytää sieltä oikeutuksensa. Ja kokemuksellisuuden, Kristus-keskeisyyden ja osallisuuden erottaminen toisistaan on mahdollista vain kirjoissa, ei elävässä ortodoksisessa elämässä. Kuten Cooper-kirjoituksessani sanoin: ortodoksisuuteen pääsee kiinni osallistumalla kirkon elämään. Suosittelen.

Lopuksi tahdon toivottaa kaikille lukijoille: hyvää juhlaa!

Kontakki, 7. säv.

Oi Kristus Jumala, Sinä kirkastuit vuorella, ja opetuslapsesi näkivät Sinun kunniasi kykyjensä mukaan, että nähdessään Sinut sitten ristiinnaulittuna ymmärtäisivät Sinun kärsivän vapaasta tahdostasi ja saarnaisivat maailmalle, että Sinä olet totisesti Isän kirkkauden säteily.

Joshua Schoopingin ortodoksisuuden kritiikki (Osa I/II)

Eräs blogin lukija mainosti minulle entisen ortodoksipapin ja nykyisen luterilaisen pastorin Joshua Schoopingin haastatteluja Issues etc. -ohjelmassa ja toivoi, että kirjoittaisin niistä jotain. Haastatteluja on monta ja ne kestävät yhteensä reilut viisi tuntia. En pysty mitenkään kommentoimaan kaikkia Schoopingin väitteitä. Tarjoankin tässä kirjoituksessa vain joitain neljästä ensimmäisestä haastattelusta mieleeni nousseita ajatuksia. Kommentoin seuraavassa blogikirjoituksessa viidettä haastattelua, joka keskittyy Filioque-oppiin.

Aivan ensiksi positiivinen huomio: pidän hyvänä ja perusteltuna sitä, että kun Schooping tuo esille ortodoksisia näkemyksiä, hän pääasiassa nojaa kirkon viralliseen opetukseen, ei yksittäisiin teologeihin tai pyhiin. Kuten tämän blogin lukijat varmaankin tietävät, olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että Jerusalemin vuoden 1672 vahvistama Dositheoksen tunnustus on normatiivista opetusta ortodokseille. Juuri tuohon tunnustukseen Schoopingilla on tapana vedota ja hän painottaa paljon sitä, miten Dositheoksen tunnustus on ristiriidassa monien nykyään kuultavien väitteiden kanssa (”Ortodoksit eivät usko transsubstantiaatioon”, ”Ortodokseilla ei ole perisyntioppia”, ”Ortodokseilla ei ole vanhurskauttamisoppia”, jne.). Ja tämä on ihan totta.

Siinä, että yksittäiset kirkon jäsenet ovat pihalla kirkon virallisesta uskosta ei minusta ole sinänsä mitään kummaa. Harva luterilainen esimerkiksi tietää sitä, että Yksimielisyyden kirjan esipuhe antaa ymmärtää, että luterilaisuuden ulkopuolella vain yksinkertaiset kristityt, jotka eivät tiedä nyansseista, voivat pelastua. Schoopingille ortodoksisuuden eksklusivismi oli muuten yksi ratkaiseva tekijä ortodoksisuudesta luopumiselle. Kenties hän ei hahmota sitä, kuinka eksklusivista historiallinen luterilaisuus on ollut.

Uskon Schoopingin tapaan, että keskeinen selittäjä sille, etteivät ortodoksit nykyään usein usko Dositheoksen tunnustuksen mukaan, on 1900-luvun uuspatristinen synteesi. Kyseiseen teologiseen liikkeeseen kuului keskeisesti ajatus paluusta Bysantin kukistumista edeltävään ortodoksisuuteen ortodoksisen teologian ”läntisestä vankeudesta”. Tämä teologinen projekti on johtanut Konstantinopolin kukistumisen jälkeisen teologian vähättelyyn. Dositheoksen uskontunnustuksen ohittaminen on kuitenkin kyseenalaista, koska se on historiallisesti koko kirkon hyväksymä tunnustusdokumentti, joten se on ortodokseja sitova. Eikä sen normatiivisuus ole minun tai Schoopingin privaattiteologiaa: Kreetan pyhä ja suuri synodi – merkittävin modernin ajan ortodoksinen kirkolliskokous – linjasi vuonna 2016, että Dositheoksen tunnustus on ortodokseja sitova.

En ole Schoopingin kanssa kaikista Dositheoksen uskontunnustuksen yksityiskohtien tulkinnasta samalla linjalla. En myöskään näe Dositheoksen olevan mitenkään ristiriidassa aiemman perinnön kanssa, vaikka siinä näkyykin läntinen vaikutus. Schooping tekee minusta yhden suorastaan kummallisen tulkinnan kyseiseen tunnustukseen liittyen. Hän huomauttaa, että perisyntiä käsittelevä artikla 6 mieltää synnin seuraukset vain ajallisina rangaistuksina, mutta Jerusalemin synodi vahvisti myös Konstantinopolin patriarkka Jeremias II:n luterilaisille esittämät ortodoksiset oppiesitykset, joissa Tübingenin teologien perisyntikäsitykseen suhtaudutaan myönteisesti. Tuohon käsitykseen ei sisälly esimerkiksi henkilökohtaista osallisuutta Aadamin syntiin, vaikka korostetaankin perisynnin hengellisiä vaikutuksia langenneeseen ihmiseen. Siksi minä en näe minkään sortin ongelmaa tai ristiriitaa Schoopingin tapaan. Dositheoksen artikla 6 ei ole kaiken kattava perisynnin kuvaus. Varmaankin siksi konsiili-isät eivät nähneet ristiriitaa patriarkka Dositheoksen ja Jeremiaan näkemysten välillä. Kirjeenvaihdossa esiintyvä perisyntimuotoilu ei ole ortodoksisen uskon kanssa ristiriidassa.

Toinen maininnanarvoinen Schoopingin nosto Dositheoksen uskontunnustuksesta liittyy impanaatioon. Tunnustus väittää Lutherin ja hänen seuraajiensa opettavan impanaatiota – eli sitä, että Kristus ruumis ja veri olisi lokaalisesti läsnä ehtoollisaineissa. Schooping pitää impanaatio-väitettä täysin virheellisenä ja huomauttaa, että Yksimielisyyden ohje nimenomaan torjuu impanaation. No, voidaan toki ajatella, että Dositheoksen tunnustuksessa on virhe tai epätarkkuus. Tai sitten voidaan vain todeta, että vaikka luterilaiset väittäisivät muuta, Lutherin opetus Kristuksen ruumiin ja veren uskosta riippumattomasta läsnäolosta ehtoollisaineissa, ehtoollisaineiden alla ja ehtoollisaineiden kanssa tarkoittaa käytännössä impanaatiota, vaikka muodollisesti siitä sanouduttaisiinkin irti. Vähän sama kuin, jos olisi Jehovan todistaja, joka väittäisi Kristuksen olevan Jumala, mutta samalla pitäytyisi siihen, että hän on luotu. Tuolloin olisi ihan oikein sanoa, että Jehovan todistaja kieltää Kristuksen jumaluuden (vaikka muodollisesti tunnustaisikin sen). No, se siitä.

Schoopingin kunniaksi täytyy todeta, että minusta hän esittää yleensä ottaen sangen tarkasti ortodoksisia näkemyksiä. Hän ei ainakaan pyri vääristelemään ortodoksisia uskonkäsityksiä. Joskus tosin hän mielestäni olettaa, että ortodoksit peittelisivät omia käsityksiään ja antaisivat uskostaan protestanteille mieleisen kuvan. En oikein tiedä, mihin tällainen ajattelutapa perustuu. Ja on myös aika posketonta verrata Jeesuksen rukousta mantrajoogaan. Tulee sellainen olo, ettei Schooping itse koskaan kokemuksellisesti ymmärtänyt, mistä Jeesuksen rukouksessa on kyse. Muuten hän tuskin menisi väittämään mitään noin hölmöä. Schoopingilla on myös tapana kuvata ortodoksit hyvin tuomitsevina, mutta hän ohittaa täysin läntiset ortodoksisuuden tuomiot. No, vaikka Schooping yleensä ottaen tulkitsee ortodoksisia käsityksiä mielestäni melko hyvin, väittäisin kuitenkin hänen omat taustaoletuksensa johtavat häntä paikoitellen harhaan ortodoksisten lähteiden tulkinnassa.

Keskeisin ajatukseni Schoopingin teologisesta matkasta evankelikaalisuudesta ortodoksisuuden kautta tunnustukselliseen luterilaisuuteen on se, että hän pysyi koko tuon matkan ajan lähtökohdiltaan protestanttina. Tämä käy ilmi minusta hänen ensimmäisestä kriisistään ortodoksisuuden kanssa: hän huomasi ortodoksipappina ollessaan, että jotkut kirkkoisät puhuvat sijaissovituksesta, vaikka nykyään ortodoksien on tapana torjua (protestanttinen) sijaissovituskäsitys. Minusta Schoopingin protestanttisuus näkyy tässä kriisissä siinä, ´miten hän tulkitsi isiltä löytyvää sovituskieltä. Hän ymmärsi sen protestanttisten tulkinnallisten lähtökohtien kautta. Kun isät puhuvat siitä, että Kristus oli sijaisemme, täytti lain edestämme, vapautti meidät synnin rangaistuksesta ja syyllisyydestä, Schooping ilmeisesti ymmärsi ortodoksipappinakin ollessaan ilmaisut samoin kuin protestantit. Kun isien lausumat kuitenkin lukee tarkkaan, voi huomata, ettei niissä puhuta esimerkiksi mitään siitä, että Kristus kärsi meidän edestämme lain määräämän iankaikkisen rangaistuksen ja että meille luetaan uskon kautta vieras vanhurskaus.

Sovitusoppiin liittyy luontevasti Schoopingin väite, että kirkkoisät olisivat olleet vanhurskauttamisopiltaan luterilaisia. Hän on löytänyt kourallisen yksittäisiä kirkkoisien lainauksia, jotka hän tulkitsee protestanttisista lähtökohdista. Näinhän historiallisten lähteiden tarkka ymmärtäminen ei toimi. Schooping sortuu proof textauksen ongelmaan. Jos haluaa oikeasti ymmärtää yksittäisen kirkkoisän ajattelua, on perehdyttävä laajasti hänen teologiaansa, jotta hahmottaa isän laajemman pelastusopillisen vision oikein. Pelastus näet yleensä liittyy luomis- ja lankeemuskäsityksiin. Jos ne ovat täysin erilaiset kuin luterilaisilla, kontekstista irrotettu luterilaiselta kuulostava jae tuskin on sisällöltään luterilainen. Ja myönnän, ettei tämä mikään erehtymätön mittari ole, mutta jos yksikään vakavasti otettava kirkkoisien tutkija ei pidä kirkkoisiä pelastusopiltaan luterilaisina, kannattaisi kenties miettiä, värittävätkö omat lähtökohdat isien luentaa…

Itse olen tutkinut post doc -tutkielmassani muun muassa pyhän Athanasios Suuren sovitusoppia. Pyhältä Athanasiokseltakin löytyy yhtä ja toista sovitusopillista katkelmaa, joita protestantit tykkäävät lainata protestanttisen sijaissovitusajatuksen tueksi. Ongelmana nyt on vain se, että jos tutkii Athanasioksen luomis-, lankeemus- ja sovitustulkintaa, on ihan selvää, ettei hänelle sovituksessa ollut kyse siitä, että Kristuksen kärsimä synnin rangaistus olisi ollut helvetin kärsimys. Hänelle synnin rangaistus on yksinkertaisesti kuolema. Athanasios tulee ehkä sikäli lähelle joitain myöhäisempiä läntisiä sovitusopillisia teorioita, että hän väittää Kristuksen täytyneen sovittaa syntimme kuolemalla, koska Jumala oli säätänyt synnin rangaistukseksi kuoleman. Tässä kuolemalla tarkoitetaan kuitenkin ajallista kuolemaa ja kuoleman voittamisen mekaniikka ei ole juridisluontoinen kärsimys vaan se, että kuolema täyttyy elämällä Kristuksen laskeutuessa sinne ristinsä kautta.

Lisäksi olen tutkinut Maksimos Tunnustajaa melko paljon. Tutkimukseni valossa Schoopingin tulkinta Maksimoksen pelastusopista on suorastaan koominen. Maksimoksen keskeinen ajatus on se, että ihminen on ajautunut lankeemuksen seurauksena himon ja nautinnon kierteeseen. Tämä on luonnoton, lankeemuksen alainen tila. Ja tämä tila periytyy ihmisille sukupuoliyhteyden kautta. Kristus tulee ihmiseksi neitsyestä, joten hän on vapaa himojen alaisesta tilasta, mutta hän ottaa päälleen ensimmäisen synnin rangaistuksen eli kuoleman ja kivut, jotka yleensä ovat synnillisten nautintojen seurausta. Kristuksen pelastustyö toimii käytännössä niin, että hän vapauttaa meidät kirouksen alaisesta nautinnon ja himon kierteestä uudistamalla ihmisluonnon itsessään kärsimyksensä kautta. Ja osallisena häneen me voimme kilvoittelun kautta vapautua himoista ja siten lankeemuksen seurauksista. Tältä siis Maksimoksen sovitusoppi näyttää hänen kokonaisteologiansa varassa. Ihan erilaista kuin Schoopingin ajattelu, jossa Maksimoksella esiintyviin käsitteisiin, kuten kirous tai sijaisuus, luetaan sisälle luterilaiset merkitykset.

Schoopingin haastattelut ovat täynnä vanhurskauttamishehkutusta ja ortodoksisen pelastusopin kritiikkiä. Oletuksena on koko ajan se, että luterilainen vanhurskauttamisoppi on oikea. Minulla ei tuohon hehkutukseen ole kauheasti uutta sanottavaa. Schoopingin tulkinnallisten lähtökohtien kannalta on kuitenkin ehkä maininnanarvoista se, mitä hän sanoo yhdestä ortodoksisen pelastuskäsityksen piirteestä. Hän väittää, että ortodoksit uskovat tulliasemiin. Uskomuksen mukaan ilmassa on demoneja, jotka edustavat eri himoja. Näiden demonien ohi tulee päästä, jos haluaa kuoleman jälkeen astua Jumalan valtakuntaan. Jos johonkin asemaan meinaa jäädä jumiin, yksin Jumalansynnyttäjän esirukoukset voivat tulla avuksi. Schooping kyllä puhuu näistä ”tulliasemista” ohimennen metaforina, mutta hän vaikuttaa ottavan demonikuvaukset melko kirjaimellisesti. Ortodoksisten lähteiden turhan kirjaimellinen luenta on minusta hänellä yleinen ongelma. Palaan tähän pian.

Tulliasemiin liittyen täytyy todeta, etten minä rehellisesti sanoen tiedän, kuinka virallista opetusta ne ovat. Tavallaan ne ovat minulle ihan itsestäänselvyys. Jos näet ajatellaan, että demonit vaikuttavat ihmisiin nimenomaan himojen ja erilaisten paheiden kautta, on ihan ymmärrettävää, että kuoleman jälkeen demonit yrittävät meissä olevien pahojen taipumusten avulla pitää meidät poissa Jumalan luota. Ja että pyhät puolestaan – ja ennen kaikkea Jumalansynnyttäjä! – auttavat meitä pääsemään irti demonien juonista ja vaikutuksesta. Sitä en ymmärrä, miksi dramaattiset tulliasemakuvaukset tulisi ottaa täysin kirjaimellisesti. Eihän tuolla ilmassa mitään fyysisiä asemia ole. Muistelen myös, että tulliasemakuvauksia on esiintynyt pyhien unissa. Unia taas ei kannata yleensä tulkita kirjaimellisesti. Ja pelottavien tulliasemakuvausten ensisijainen merkitys toki on aina se, että kristityt puhdistaisivat itseään jo tässä elämässä himoista, jotta kuoleman jälkeen demoneilla olisi mahdollisimman vähän kosketuspintaa meihin.

Schooping käyttää tavattomasti aikaa ortodoksisen Maria-opetuksen kriittiseen puimiseen. Hän lainailee yksittäisiä katkelmia yksittäisiltä isiltä ja niiden perusteella antaa ymmärtää, että Jumalansynnyttäjällä on aivan liian suuri merkitys ortodoksisuudessa. Hän käsittelee etenkin Gregorios Palamaksen saarnoja, koska hän ajattelee 1300-luvun kirkolliskokousten antaneen myös hänen Maria-opetukselleen käytännössä dogmaattisen aseman. Palamas kuvaa Marian suurena hesykastina, joka suorastaan houkutteli tai veti Jumalan Sanan taivaasta inkarnoitumaan kohtuunsa. Jumalansynnyttäjän kuuliaisuuden ja vapaan tahdon käytön kautta hän on jumala Jumalan jälkeen, kaikkien taivaallisten armojen välittäjä.

Minusta nimenomaan Marian käsittelyn yhteydessä Schoopingin protestanttisuus on aivan ilmeistä. Ensinäkin häneltä puuttuu täysin partisipaatio-ontologinen ymmärrys todellisuuden luonteesta: Jumalansynnyttäjän hyvyys on aina osallisuutta Jumalan hyvyyteen. Niinpä hänellä ei ole mitään omaa hurskautta tai pyhyyttä Jumalasta riippumatta. Ei tarvitse nähdä, että Jumalansynnyttäjän ylistäminen veisi mitään pois Kristukselta. Toiseksi Schoopingin ei huomioi tulkitsemiensa tekstien luonnetta ja bysanttilaista retorista kulttuuria. On aivan ilmeistä, että Marian Kristuksen inkarnoitumisen ”houkuttelu” on värikästä kielenkäyttöä, jolla pyritään painottamaan Jumalansynnyttäjän merkitystä inkarnaatiossa. Tällaista kieltä ei tule ottaa kirjaimellisesti. Sitten pitäisi huomioida vielä puheen yleisö. Palamaksen tarkoituksena ei ole kirjoittaa jonkin sortin neutraalia kuvausta Jumalansynnyttäjän merkityksestä. Hän kirjoittaa hesykastikiistojen keskellä innoittaakseen kuulijoitaan rukouselämään. Siksi on aivan luontevaa, että hän tällaiselle kuulijakunnalla korostaa todella räväkästi Jumalansynnyttäjää suurena hesykastina ja tämän merkitystä koko ihmiskunnan pelastukselle. Hän ikään kuin sanoo: ottakaa mallia Jumalansynnyttäjästä maailman pelastukseksi.

Sama tekstien luonteen sivuuttaminen ja kontekstualisoinnin puute koskee pyhältä Theodoros Studionilaiselta löytyvää kuvausta, jossa Kristus on ankara taivaallinen tuomari ja Jumalansynnyttäjä armahtava esirukoilija, joka lopulta taivuttaa Kristuksen armahtamaan. Kun huomioidaan, että Jumala on kaiken armon lähde, on ihan ilmeistä, että kuvauksen tarkoitusta on alleviivata Marian merkitystä esirukoilijana, mutta se ei ole mikään tyhjentävä kuvaus Kristuksesta. Kun pyhä Theodoros esitti kuvauksensa, ortodoksisissa palveluksissa viitattiin jo jatkuvasti Jumalaan hyvänä ja ihmisiä rakastavana. Palveluksissa jätettiin jatkuvasti ”itsemme toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen Jumalan haltuun”. Tämä on se laajempi konteksti, jossa tekstit hahmottuvat oikein. Schoopingin yksittäisten katkelmien irrottaminen laajemmasta kontekstista on protestantismin perusongelma, joka näkyy kaikkien tekstien tulkinnassa aina Raamatusta alkaen.

Nämä sanottuani on tietenkin todettava, että ortodoksinen Maria-käsitys poikkeaa luterilaisesta. Taustalla ovat pelastusopilliset erot. Jos lähtökohtana on ortodoksisesti se, että Jumalan armo saa meissä sijaa kilvoituksemme mukaan, on ilmeistä, että Jumalansynnytäjän täytyy olla hurskain ihminen koskaan, koska Jumala tuli lihaksi hänestä. Jos taas uskotaan luettuun vanhurskauteen, silloinhan neitsyt Maria voi olla kuka tahansa tyttönen, jossa Jumala vain päätti tulla ihmiseksi. Toinen keskeinen ero liittyy Marian välittäjyyteen: minulle tulee olo, että luterilaisilta on hukassa se, että Kristus omaksui ihmisyytensä Jumalansynnyttäjästä. Kun tämä huomioidaan, silloin ei ole yhtään ihmeellistä kuvata Jumalansynnyttäjää välittäjänä. Hänen lihassaan (= Kristuksessa) pelastus toteutettiin. Tämän takia myös esimerkiksi palava pensas voidaan nähdä sekä Kristuksen että Jumalansynnyttäjän esikuvana.

Viimeisenä nostona tässä ensimmäisessä Schoopingin ortodoksisuuden kritiikkiä käsittelevässä kirjoituksessani haluan mainita Schoopingin teologian tavattoman älyllisen painotuksen, joka piirtyy esiin kauttaaltaan hänen ajattelussaan. Schoopingin älyllisyys näkyy hyvin siinä, kun hän kritisoi ortodoksisuutta opetuksen puutteesta. Hänen mielestään on ilmeisesti pyöristyttävää se, että vanhoissa ortodoksimaissa maallikkoja ei kannusteta lukemaan Filokaliaa. Se on kuulemma liian korkeaa heille. Sen sijaan painotetaan kirkossa käymistä, rukousta ja paastoa. Hän myös kauhistelee sitä, että riviortodoksit sitoutuvat kirkon uskoon koettelematta kaikkea, mikä kuuluu kirkon uskoon.

Minä vähän hymähdin näiden ”ongelmien” suhteen. Schoopingin ongelmallisiksi kokemat ortodoksisuuden piirteet ovat minusta näet sen ehdottomia vahvuuksia. Vaikeita tekstejä tai älyllistä pyörittelyä ei minusta tarvitse korostaa, koska uskossa on kyse suhteesta Kristukseen ja luottamuksesta kirkkoon. Niinpä uskonelämän pitäisi pyöriä hengellisen elämän perusharjoitteiden ympärille. Niiden avulla Herraa opitaan tuntemaan yhä syvemmissä määrin. Minusta ei ole mikään ongelma, jos ortodoksit ovat älyllisesti pihalla jostain jutuista. Tärkeintä on se, että heillä on elävä suhde Kristukseen. Toki olen Schoopingin kanssa samaa mieltä siitä, että papiston koulutuksen tulisi olla kohdillaan. Hän on minulle hyvä esimerkki siitä, että ollaan epäonnistuttu. Vaikea ymmärtää, miten hän on koskaan valmistunut seminaarista ja vihitty papiksi, kun hänen ajattelunsa on koko ajan ollut läpeensä protestanttista.

Summana neljästä ensimmäisestä haastattelusta on se, että Joshua Schooping vaikuttaa olleen koko hengellisen matkansa ajan ajattelultaan protestantti. Hän tuntee hyvin ortodoksisia lähteitä, mutta hänen tulkinnallinen viitekehyksensä on ortodoksiselle perinteelle vieras.

Ei ole ketään, joka etsii Jumalaa – vai onko sittenkin? (Room. 3:9–18)

Olen jo aiemmin käsitellyt joukon kohtia, joihin luterilaiset usein viittaavat väittäessään, että Raamattu kieltää ihmiseltä vapaan tahdon hengellisissä asioissa. Tänään otan lyhyeen käsittelyyn apostoli Paavalilta löytyvän pätkän, joka kuuluu seuraavasti:

Miten siis on? Olemmeko me parempia? Emme suinkaan. Mehän olemme edellä osoittaneet, että kaikki, niin hyvin juutalaiset kuin kreikkalaiset, ovat synnin alla, niinkuin kirjoitettu on: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään. Heidän kurkkunsa on avoin hauta, kielellänsä he pettävät, kyykäärmeen myrkkyä on heidän huultensa alla; heidän suunsa on täynnä kirousta ja katkeruutta. Heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta, hävitys ja kurjuus on heidän teillänsä, ja rauhan tietä he eivät tunne. Ei ole Jumalan pelko heidän silmäinsä edessä.”

Room. 3:9–18

Paavali pyrkii katkelmassa osoittamaan Vanhaan testamenttiin vedoten, että koko ihmiskunta on joutunut synnin alle ja siksi kaikki tarvitsevat Kristusta. Lainauksessaan Paavali yhdistelee eri raamatunkohtia, pääasiassa psalmeja. Hän siis ammentaa eri Vanhan testamentin kohdista osoittaakseen ihmiskunnan lohduttoman tilan.

Kun kysymyksessä on ihmisen kääntymys, keskeisin kohta katkelmassa löytyy jakeesta 11, jossa sanotaan, ettei olet ketään, joka etsii Jumalaa. Jae sanoo kategorisesti asian. Siksi voi olla helppoa tehdä johtopäätös, että ihmisen pelastus on täysin Jumalan käsissä, koska Jumalan täytyy etsiä ihmistä ja löytää tämä, jotta ihminen voisi tulla Jumalan omaksi.

Vaikka luterilainen tulkinta voi vaikuttaa äkkiseltään ilmeiseltä, sen voi haastaa ainakin parilla tavalla. Ihan heti tulee mieleen se, että vaikka kukaan ei etsisikään Jumalaa, tämä ei tarkoita sitä, että Jumalan etsiessä ihmistä tämä ei voisi reagoida myönteisesti Jumalan etsintään. Ihan kirjaimellisestikin tulkittuna jae jättää tilaa ajatukselle, että Jumalan täytyy lähestyä ihmistä, jotta ihminen voi löytää hänet, mutta se ei sulje pois sitä, ettei ihminen voisi ottaa Jumalaa vastaan. Toki katkelman tulkitsemisen jonkin sortin absoluuttisena kuvauksena voi haastaa myös helposti. Siinä sanottu ei nimittäin sovellu kaikkiin ihmisiin. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen Kristus, joka totta tosiaan etsi Jumalaa ja teki ”sitä, mikä hyvä on”. Mutta Raamattu mainitsee joukon muitakin henkilöitä, joihin Paavalin sanat eivät oikein sovi. Esimerkiksi Nooan sanotaan olleen hurskas ja nuhteeton Herran edessä. (1 Moos. 6:9) ja Johannes Kastajan vanhempien, Sakariaan ja Elisabetin, sanotaan olleen Jumalan silmissä hurskaita ja vaeltaneen nuhteettomasti kaikkien Herran käskyjen ja säädösten mukaan. (Luuk. 1:6) Näin ollen Paavalin kuvaukseen ihmiskunnasta, joka ei etsi Jumalaa eikä tee mitään hyvää, on pakko sisältyä vähintään poikkeuksia.

Paavalin ihmiskunnan kuvauksen ottaminen absoluuttisen dogmaattisena selontekona on ongelmallista siksikin, että apostoli lainaa psalmeja. Ne ovat runollisia tekstejä, jotka kuvaavat esimerkiksi Israelin vihollisten pahuutta hyvin kärjistävästi. Apostoli oli tästä tuskin tietämätön. Mielenkiintoista on myös se, että Paavali vaikuttaa lainaavan psalmeja sangen valikoivasti; esimerkiksi psalmi 14 kyllä antaa ymmärtää, ettei kukaan etsi Jumalaa, mutta alkuperäiskontekstissaan tämä liittyy vain Israelin vihollisiin (ks. Ps. 14:4–5). Paavali kuitenkin vaikuttaa kokeneen psalmin karun kuvauksen Israelin vihollisista sopivan hyvin koko maailman kuvaamiseen synnin alle ja siksi hän päätyi käyttämään sitä hyväkseen argumentaatiossaan. On myös huomionarvoista, että yllä lainaamani katkelman loppu (j. 13–18) ei suinkaan sovi kaikkiin ihmisiin, muun muassa pieniin lapsiin. Siksi väittäisin, että Paavali tahtoo käyttää dramaattisia kuvia ja kategorisia ilmauksia korostaakseen ihmiskunnan tarvetta Kristukselle.

Ehkäpä toistan jälleen itseäni, mutta taas painottaisin tekstin retorista luonnetta. Paavali tuo esille Room. 3:ssa alkuperäiskontekstistaan irrotettuja psalmin katkelmia saavuttaakseen tekstillä tietyn päämäärän: vakuuttaakseen kuulijat siitä, että he tarvitsevat Kristusta. Psalmien toteamukset eivät ole alkuperäiskontekstissaan koko ihmiskuntaa luonnehtivia dogmaattisia väitteitä. Siksi niiden pitäminen ihmisen täydellisen turmeltuneisuuden tai monergismin raamattuperusteina ei ole kestävää.

Olen nyt laatinut joukon kirjoituksia, jotka haastavat raamatunkohtia, joiden pitäisi ilmiselvästi torjua synergismi. Olen pyrkinyt osoittamaan, että kun tekstit tulkitaan kontekstissaan ja kun huomioidaan niiden retorinen luonne, niiden käyttäminen luterilaisina proof texteinä asettuu ongelmalliseen valoon. Lisää kohtia varmasti olisi yhä. Ehkä tulevaisuudessa paneudun toisiinkin jakeisiin. Tällä erää kuitenkin tuntuu siltä, että olen kirjoittanut aiheesta riittävästi. Uskon, että kirjoitukseni antavat vähintään tulkinnalliset välineet selittää muitakin mahdollisia raamatunkohtia, joita käytetään väitettäessä, että Raamattu opettaa yksin Jumalan vaikuttavan ihmisessä uskon. Kääntymystä koskevien kirjoitusten tekemistä motivoi minulla se, että tahdoin osoittaa, että Raamattu ei velvoita meitä uskomaan loogisiin ristiriitoihin. Jos ja kun monergismi ei ole raamatullinen oppi, ei ole mitään perusteita enää pitää kiinni loogisten ristiriitojen ajatuksesta. Juuri monergismi näet johtaa luterilaisuudessa loogisten ristiriitojen totena pitämiseen. Loogisten ristiriitojen hylkääminen on vain hyvä asia. Teologian tekeminen – ja inhimillinen ajattelu ylipäätäänkin – säilyy mielekkäänä.

Pullaveto

Löin kolme vuotta sitten vetoa erään entisen kirkkoni jäsenen kanssa. Veto oli pullista ja koski sitä, voiko tuttuni näkökulmasta lähdölleni olla ainoastaan kaksi selitystä. Esitin mielestäni (luterilaisen uskon kannalta) kaksi pätevää syytä: 1) en ollut omaksunut luterilaista oppia hyvin ja siksi tein vilpittömän virheellisen ratkaisun, 2) minulla ei ollut todellista uskoa ja siksi hylkäsin luterilaisuuden. Tuttuni väitti vahvasti, ettei ollut kummallakaan kannalla. Hänen mukaansa muitakin selityksiä on, vaikka ei tähdentänyt, mitä ne voisivat olla. Muistaakseni sovimme, että palaisimme asiaan kolmen vuoden päästä. Siksi vetomme nousi nyt mieleeni. Haluan jakaa seuraavaksi muutaman ajatuksen vetoon ja esittämiini vaihtoehtoihin liittyen.

Minä olin tosiaan siinä uskossa, että lähtöäni voisi selittää luterilaisen tunnustuksen valossa vain kahdella syyllä. Ensimmäinen selitysmalli perustuu siihen, että Yksimielisyyden kirjan esipuheessa todetaan siinä esitettyihin oppituomioihin liittyen: ”Emme kuitenkaan ole halunneet emmekä aikoneet leimata sellaisia henkilöitä, jotka yksinkertaisuuttaan erehtyvät, vielä vähemmän kokonaisia kirkkoja Pyhässä saksalaisessa keisarikunnassa tai sen ulkopuolella. Ainoana tarkoituksenamme on ollut selvin sanoin torjua väärät ja petolliset opit ja niiden uppiniskaiset, rienaavat opettajat, joita emme aio suvaita alueillamme, kirkoissamme emmekä kouluissamme.” (TK 1990, 36) Toinen selitysmalli taas nousee viime viikolla esittämästäni parannuksen määritelmästä: Oikea parannus on pelastumisen ehto. Sitä määrittää vahvan kokemuksellinen synnintunto ja rauhan antava luottamus yksin Kristukseen. Oikea synnintunto on niin syvää, että siitä voi vapauttaa ainoastaan vieras vanhurskaus, joka on luterilaisen uskon ytimessä. Jos en siis näe tarvetta luterilaisuuden opettamalle vieraalle vanhurskaudelle, tämä kertoo siitä, ettei minulla ole todellista synnintuntoa eikä pelastavaa uskoa.

Minusta kumpikin selitysmalli tuntui muuten tosi epäuskottavalta. Ensimmäinen on nähdäkseni ainakin vahvasti poissuljettu. Minun oli ja on vaikea pitää itseäni yksinkertaisuuttaan erehtyvänä sieluna, joka olisi tarvinnut vain lisäopetusta sisäistääkseen luterilaisen opin. Uskon myös niiden, jotka oikeasti tuntevat minut, torjuvan tuollaisen ajatuksen hyvin nopeasti. Muistan, että STLK:n aikana sain välillä palautetta siitä, että minun puheistani näkyi se, että todella tiesin ja tunsin, mistä puhuin. Eikä tämä ollut kovin ihmeellistä: nimenomaan syvä, ehkäpä joskus neuroottinenkin, synnintunto ja heittäytyminen Kristuksen varaan leimasivat hengellisyyttäni. Syvän syntisyyteni edessä Kristuksen ristintyössä oli ainoa toivoni. Luterilainen pelastusoppi olikin keskeisin syy sille, miksi en voinut olla ortodoksi. En käsittänyt, miten kukaan, joka ymmärtää edes pikkuriikkisen syntisyytensä syvyyttä, voi kuulua mihinkään kirkkoon, joka edes viittaa siihen suuntaan, että pelastus olisi jotenkin riippuvainen meistä. Siksi minulla olikin taipumusta ajatella, että roomalaiskatolilaiset ja ortodoksit ovat ihan pihalla hengellisestä tilastaan, vaikka Yksimielisyyden kirjan esipuheen hengessä en ”yksinkertaisuuttaan erehtyviä” halunnutkaan tuomita.

Toinen selitysmalli on mielenkiintoinen. Luterilaisen tunnustuksen mukaan olisi ihan luontevaa ajatella, että jostain syystä luovuin uskostani; ehkäpä ymmärrykseni syntisyydestäni katosi tai jouduin lain alle ja epätoivoon ja siksi luovuin Kristuksesta. Minulla oli kyllä aika suuria kamppailuja jonkin verran ennen kääntymistäni, mutta pääsin niistä voitolle ja uskoni Jumalan rakkauteen voimistui niiden seurauksena. En siksi näe luopumusta tai edes minkään sortin katkosta uskonelämässäni. Jos kuitenkin oletetaan, että kaikista kokemuksistani huolimatta todella luovuin uskostani, tullaan aika lähelle kalvinistista ongelmaa: Kalvinistithan ajattelevat, että todellisesta uskosta ei voi koskaan luopua. Niinpä jos joku vaikuttaa luopuvan kristillisestä vakaumuksestaan, tällä ei todennäköisesti koskaan ollutkaan oikeaa uskoa. Tämä siitä huolimatta, vaikka luopio vakuuttaisi, että hän on uskonut ja kokenut syvästi ihan samaa kuin kalvinistituttunsa. Kalvinistisilla uskomuksilla kokemus omasta uskosta ei ole täysin luotettava, koska aina voi käydä periaatteessa ilmi, ettei langenneella koskaan ollut todellista suhdetta Jumalaan.

Minulla ei ole kunnon käsitystä siitä, miten STLK:n jäsenet selittävät lähtöäni. Jostain sain vaikutelman, että monet ajattelevat minun uupuneen työssäni ja siksi lähteneen pois. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, vaikka työ olikin raskasta. Ihmiset voivat tietysti arvailla yhtä ja toista, mutta kuvaavaa on, että eräs hyvin luterilaisessa teologiassa perillä oleva herrasmies kuulemma totesi lähtöni jälkeen kirkkokahveilla, että eroni syynä oli se, ettei minulla ollut tarpeeksi syvää synnintuntoa. En olisi kuulemma voinut muuten hylätä luterilaista vanhurskauttamisoppia. Hän valitsi siis vaihtoehdon kaksi. Ihan ymmärrettävä, mutta toisaalta aika uskalias diagnoosi toisen sielusta.

Kaiken tämän sanottuani veikkaan, että joudun lopulta myöntämään tappioni. Jos nimittäin tarkkoja ollaan, me löimme vetoa siitä, miten tuo toinen selittäisi lähtöni. Ja hänhän voi selittää sen ihan miten lystää. Samalla olen sitä mieltä, että ehkäpä luterilaisen tunnustuksen opetusta voi tulkita lempeämmin kuin olen tehnyt, vaikka en pidäkään näitä ehdotuksia ihan vedenpitävinä. Yksi tapa olisi esimerkiksi se, että korostettaisiin Tunnustuskirjojen parannusopetuksen olevan tarkoituksellisen kärjistävää ja kokemuskorostuksessaan liioittelevaa, koska 1500-luvun tilanteessa haluttiin painottaa luterilaisen uskon elävyyttä, kun luterilaisia syytettiin lihallisuudesta ja kristillisen vaelluksen hylkäämisestä. Eli Tunnareiden opetus pitäisi kontekstualisoida vahvemmin kuin minulla on ollut tapana tehdä.

Toisena seikkana voisi mainita luterilaisen ajatuksen lasten uskosta. Käsitys, että jo imeväisillä voi olla pelastava usko, voidaan kaiketi katsoa viittaavan siihen, ettei todelliseen uskoon aina liity syvä synnintunto ja tietoinen luottamus Kristukseen. Tosin STLK:ssa ainakin minusta vaikutti siltä, että lasten usko oli vähän omassa kategoriassaan eikä siitä tehty juuri sovelluksia ”aikuisten uskoon”. Tämä johtui kenties siitä, että Raamatussa käsitellään pääasiassa vähän varttuneempien uskoa.

Kolmantena tapana voisi olla ”autuaaseen epäjohdonmukaisuuteen” vetoaminen: jopa niin jyrkkä teologi kuin Franz Pieper (1852–1931) ajattelee, että ei-luterilaiset teologitkin voivat pelastua, jos he väärästä opista huolimatta sydämessään turvaavat Kristukseen. Ajatus on varmaankin saanut inspiraationsa mainitsemastani Tunnareiden kohdasta, mutta nähdäkseni se edustaa ”laveampaa armoa” kuin 1500–1600-lukujen luterilainen teologia, koska se ei korosta erehtyvien yksinkertaisuutta.

Lopuksi täytyy todeta, että taisin tietää jo kolme vuotta sitten häviäväni vedon: viimeksi kun näimme, tarjosin pullaa ja kahvia. Mutta ei tätä ole vielä taputeltu. Pitääpä ottaa yhteyttä ja kysyä, mitä hän nykyään ajattelee lähtöni syistä!