Ortodoksisista omimista

Kristus nousi kuolleista!

Ortodoksisuudessa on monia tapoja, jotka voivat vaikuttaa pakanallisilta. Minulla on esimerkiksi kotialttari, jonka päällä palaa lampukka. Olen kuullut, että lampukan polttaminen kotialttarilla kotijumalien edessä oli yleinen käytäntö roomalaisissa kodeissa ennen Rooman valtakunnan kristillistymistä. Kotialttarillani on lisäksi rukousnauhani, jota ortodoksien on tapana käyttää Jeesuksen rukouksen rukoilemiseen. Hare Krishna -liikkeessä olevalla ystävälläni on puolestaan japahelmet, joita hän käyttää Hare Krishna -mantran lukemiseen. Hare Krishna -liike on nuori, mutta voi hyvin olla, että rukousnauhaa on käytetty pakanauskonnoissa jo ennen kuin se löysi paikkansa kristinuskossa. Nyt pääsiäisaikana kotialttarini yllä olevan ikonin päällä on virpomavitsa. En tiedä asiasta juuri mitään, mutta mietin palmusunnuntaina, onkohan virpomisperinteellä pakanalliset juuret, vaikka ortodokseilla on nykyään tapana kritisoida perinteen vastaiseksi sitä, että noidat virpovat. Vastaavia esimerkkejä ”pakanallisista tavoista” voisi luetella lukemattomia. Riittäköön nämä esimerkeiksi.

Netti on täynnä videoita, joissa väitetään, että pakanuus turmeli alkuperäisen kristinuskon. Yleensä turmelus liitetään pyhän Konstantinos Suuren ja valtiokirkollisuuden syntymän aikaan. Videoissa asetelma on se, että aluksi oli puhdas usko, joka oli pakanallisista käytännöistä ja ajattelutavoista vapaa, mutta sitten yhtäkkiä tilanne muuttui keisarillisella päätöksellä tehdä kristinuskosta ensin sallittu uskonto ja lopulta valtion uskonto. Olen jo aiemmin ottanut kantaa antiikin filosofioiden ja kristinuskon suhteeseen. Oikeastaan se, mitä sanoin antiikin filosofioihin liittyen, soveltuu myös pakanallisiin tapoihin: kristinusko ei omaksunut antiikin filosofioita tai pakanauskontojen tapoja kritiikittä vaan niistä otettiin mukaan se, minkä ymmärrettiin olevan yhteensopivaa kristinuskon kanssa. Havainnollistan tätä ”ortodoksista omimista” aiemmin mainitsemillani ortodoksisilla tavoilla.

Sanoin, että kotialttarillani palaa lampukka roomalaiseen tapaan. Suuri ero on kuitenkin siinä, ettei alttarillani ole kotijumalia, joiden edessä öljylampun liekki kohoaisi. Kotijumalat on korvattu ikoneilla, jotka eroavat jumalankuvista suuresti, koska ne eivät pyri kahlitsemaan itsensä sisälle kuvaamiansa kohteita vaan suuntaavat katsojansa kohti niissä kuvattua, ikään kuin kuvan itsensä yli. Rukousnauhaa voidaan kyllä käyttää pakanauskonnoissa, mutta suuri ero ortodoksisuuteen on se, että me emme toista rukousta kuin mantraa vaan pyrimme kokoamaan itsemme Kristuksen eteen pyytämään häneltä apua ja armoa. Rukousnauhan käytöstä tekee kristillisen Jeesuksen avuksi huutaminen ja henkilökohtainen suhde häneen. Ja vaikka Wikipedian mukaan pohjoismaissa on ollut yleisenä tapana se, että lapset ovat piiskanneet vanhempansa vihdoilla, ortodoksisessa kirkossa virpomavitsat pyhitetään kirkossa rukouksin ja niillä siunataan virvottavat. Näin tämäkin tapa on saanut leimallisen kirkollisen ja kristillisen sisällön.

Protestanttisuutta on tietysti monenlaista, mutta yleistäen voisi kuitenkin sanoa, että protestanttisuudessa on ollut usein taipumuksena karsia rajusti pakanallista tapaperintöä ja siten pyrkiä varjelemaan usko puhtaana vierailta vaikutteilta. Ortodoksisuudessa on sen sijaan koettu, että pakanoilla on monenlaisia hyödyllisiä käytäntöjä, jotka ilmentävät oikeaa luonnollista uskonnollisuutta. Nämä tavat voidaan aivan hyvin omaksua karsimalla pois se, mikä niissä on vinossa, ja korvaamalla leimallisen pakanalliset piirteet kristillisellä sisällöllä. Näin toimitaan apostoli Paavalin antamassa hengessä:

Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella.

1 Tim. 4:4–5