parannus – Palasia

Jumalan ilmestyminen ja kaiken vanhurskauden täyttäminen

Toisin kuin lännessä, jossa loppiaista on vietetty varhaiskeskiajalta lähtien kolmen tietäjän juhlana, ortodoksit juhlivat tänään teofaniaa muistellen Herran kastetta. Juhlan nimi tulee siitä, että Kristuksen kasteessa Pyhä Kolminaisuus ilmoitti itsensä maailmalle. Juhlan troparissa veisataan:

Jordanissa kastettaessa sinua, oi Herra, | tapahtui, että ihmiset kumarsivat pyhää Kolminaisuutta, | sillä Isän ääni todisti sinusta | nimittäen sinua rakkaaksi Pojaksensa | ja Henki kyyhkysen muodossa | vahvisti sen sanan totuuden. | Kunnia olkoon sinulle Kristus Jumala, || joka ilmestyit ja valistit maailman.

Ortodoksiseen teofaniaan kuuluu olennaisena osana vedenpyhitys. Tässä taustalla on se, että Kristuksen uskotaan pyhittäneen läsnäolollaan Jordanin – ja siten koko maailman – vedet. Tämä näkemys on tuskin luterilaisillekaan vieras; luterilaisesta perinteestä löytyy ajatus, että Kristus on omalla kasteellaan tehnyt meidän kasteemme vedestä pyhän. Tosin luterilainen perinne ei yleensä liitä Kristuksen kasteeseen kosmologisia näköaloja.

Tänä vuonna Kristuksen kasteeseen liittyen mielessäni on pyörinyt Matteuksen evankeliumin yksityiskohta: Kun Johannes Kastaja oli julistanut, että kansan tuli ottaa vastaan häneltä parannuksen kaste, Herra tuli hänen kastettavakseen. Koska Johanneksen kasteessa oli kysymys nimenomaan parannuksen teosta (3:6–11), hän ei aluksi suostunut kastamaan Herraa vaan sanoi: ”Minun tarvitsee saada sinulta kaste, ja sinä tulet minun tyköni!” (3:14). Kristus vastasi tähän: ”Salli nyt; sillä näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus” (j. 15), ja niin Johannes kastoi hänet. Koska olen viime aikoina pohtinut paljon vanhurskauttamista, mielessäni on vellonut Kristuksen vastaus Johanneksen estelyyn: hänen tuli täyttää kaikki vanhurskaus. Mitä tämä oikein tarkoittaa?

Hain tulkinnallista apua kohdan ymmärtämiseksi pyhältä Johannes Krysostomokselta (n. 347–407) ja häneen vahvasti tukeutuvalta pyhältä Theofylaktos Ohridilaiselta (n. 1055 – n. 1107). Kumpikin esitti melko ”luterilaisen selityksen”: kaiken vanhurskauden täyttäminen tarkoittaa Jumalan lain täyttämistä. Krysostomos vielä painottaa sitä, että koska emme ole noudattaneet lakia, Kristus otti lain täytettäväkseen maksaakseen velkamme; kun monet tämän päivän ortodoksit ovat nopeita väittämään, etteivät ortodoksit usko mihinkään synnin tuomaan velkaan, Krysostomoksen selitys voi vaikuttaa aika kiusalliselta. Krysostomoksen ja Theofylaktoksen tulkinnat osoittavat nähdäkseni sen, että ortodoksisen perinteestä löytyy ihan selkeästi ajatus, että Kristuksen oli täytettävä Jumalan laki, jotta ihmiskunta voisi pelastua. Samaan hengenvetoon toteaisin kuitenkin, ettei ajatus lain täyttämisestä pelastuksen ehtona tarkoita vielä luterilaista vanhurskauttamisoppia. Käsittääkseni kaikki kristityt ajattelevat, että Kristus täytti Jumalan lain syntisen ihmiskunnan tähden. Ero on siinä, miksi lain täyttäminen hahmotetaan pelastuksen edellytykseksi.

Krysostomoksen ja Theofylaktoksen kommentit Matteuksen evankeliumiin eivät vielä sinällään valota kovin syvällisesti sitä, mitä he ajattelivat syntisen vanhurskauttamisesta ja pelastamisesta. En aio tässä lähteä asiaa selvittämään sen tarkemmin. Mutta koska vanhurskauttaminen ja pelastusoppi on tällä hetkellä paljon mielessäni, päätin, että käyn tulevina viikkoina (kuukausina?) läpi vanhurskauttamiseen liittyviä teemoja tällä blogillani. Vauhtia projektiin kannattaa lähteä hakemaan Eedenistä, jossa ihmisen ja Jumalan suhde turmeltui ja kuolemasta tuli ihmisen keskeinen ongelma. Mutta siitä lisää ensi viikolla. Nyt sanon vain: hyvää juhlaa!

Pullaveto

Löin kolme vuotta sitten vetoa erään entisen kirkkoni jäsenen kanssa. Veto oli pullista ja koski sitä, voiko tuttuni näkökulmasta lähdölleni olla ainoastaan kaksi selitystä. Esitin mielestäni (luterilaisen uskon kannalta) kaksi pätevää syytä: 1) en ollut omaksunut luterilaista oppia hyvin ja siksi tein vilpittömän virheellisen ratkaisun, 2) minulla ei ollut todellista uskoa ja siksi hylkäsin luterilaisuuden. Tuttuni väitti vahvasti, ettei ollut kummallakaan kannalla. Hänen mukaansa muitakin selityksiä on, vaikka ei tähdentänyt, mitä ne voisivat olla. Muistaakseni sovimme, että palaisimme asiaan kolmen vuoden päästä. Siksi vetomme nousi nyt mieleeni. Haluan jakaa seuraavaksi muutaman ajatuksen vetoon ja esittämiini vaihtoehtoihin liittyen.

Minä olin tosiaan siinä uskossa, että lähtöäni voisi selittää luterilaisen tunnustuksen valossa vain kahdella syyllä. Ensimmäinen selitysmalli perustuu siihen, että Yksimielisyyden kirjan esipuheessa todetaan siinä esitettyihin oppituomioihin liittyen: ”Emme kuitenkaan ole halunneet emmekä aikoneet leimata sellaisia henkilöitä, jotka yksinkertaisuuttaan erehtyvät, vielä vähemmän kokonaisia kirkkoja Pyhässä saksalaisessa keisarikunnassa tai sen ulkopuolella. Ainoana tarkoituksenamme on ollut selvin sanoin torjua väärät ja petolliset opit ja niiden uppiniskaiset, rienaavat opettajat, joita emme aio suvaita alueillamme, kirkoissamme emmekä kouluissamme.” (TK 1990, 36) Toinen selitysmalli taas nousee viime viikolla esittämästäni parannuksen määritelmästä: Oikea parannus on pelastumisen ehto. Sitä määrittää vahvan kokemuksellinen synnintunto ja rauhan antava luottamus yksin Kristukseen. Oikea synnintunto on niin syvää, että siitä voi vapauttaa ainoastaan vieras vanhurskaus, joka on luterilaisen uskon ytimessä. Jos en siis näe tarvetta luterilaisuuden opettamalle vieraalle vanhurskaudelle, tämä kertoo siitä, ettei minulla ole todellista synnintuntoa eikä pelastavaa uskoa.

Minusta kumpikin selitysmalli tuntui muuten tosi epäuskottavalta. Ensimmäinen on nähdäkseni ainakin vahvasti poissuljettu. Minun oli ja on vaikea pitää itseäni yksinkertaisuuttaan erehtyvänä sieluna, joka olisi tarvinnut vain lisäopetusta sisäistääkseen luterilaisen opin. Uskon myös niiden, jotka oikeasti tuntevat minut, torjuvan tuollaisen ajatuksen hyvin nopeasti. Muistan, että STLK:n aikana sain välillä palautetta siitä, että minun puheistani näkyi se, että todella tiesin ja tunsin, mistä puhuin. Eikä tämä ollut kovin ihmeellistä: nimenomaan syvä, ehkäpä joskus neuroottinenkin, synnintunto ja heittäytyminen Kristuksen varaan leimasivat hengellisyyttäni. Syvän syntisyyteni edessä Kristuksen ristintyössä oli ainoa toivoni. Luterilainen pelastusoppi olikin keskeisin syy sille, miksi en voinut olla ortodoksi. En käsittänyt, miten kukaan, joka ymmärtää edes pikkuriikkisen syntisyytensä syvyyttä, voi kuulua mihinkään kirkkoon, joka edes viittaa siihen suuntaan, että pelastus olisi jotenkin riippuvainen meistä. Siksi minulla olikin taipumusta ajatella, että roomalaiskatolilaiset ja ortodoksit ovat ihan pihalla hengellisestä tilastaan, vaikka Yksimielisyyden kirjan esipuheen hengessä en ”yksinkertaisuuttaan erehtyviä” halunnutkaan tuomita.

Toinen selitysmalli on mielenkiintoinen. Luterilaisen tunnustuksen mukaan olisi ihan luontevaa ajatella, että jostain syystä luovuin uskostani; ehkäpä ymmärrykseni syntisyydestäni katosi tai jouduin lain alle ja epätoivoon ja siksi luovuin Kristuksesta. Minulla oli kyllä aika suuria kamppailuja jonkin verran ennen kääntymistäni, mutta pääsin niistä voitolle ja uskoni Jumalan rakkauteen voimistui niiden seurauksena. En siksi näe luopumusta tai edes minkään sortin katkosta uskonelämässäni. Jos kuitenkin oletetaan, että kaikista kokemuksistani huolimatta todella luovuin uskostani, tullaan aika lähelle kalvinistista ongelmaa: Kalvinistithan ajattelevat, että todellisesta uskosta ei voi koskaan luopua. Niinpä jos joku vaikuttaa luopuvan kristillisestä vakaumuksestaan, tällä ei todennäköisesti koskaan ollutkaan oikeaa uskoa. Tämä siitä huolimatta, vaikka luopio vakuuttaisi, että hän on uskonut ja kokenut syvästi ihan samaa kuin kalvinistituttunsa. Kalvinistisilla uskomuksilla kokemus omasta uskosta ei ole täysin luotettava, koska aina voi käydä periaatteessa ilmi, ettei langenneella koskaan ollut todellista suhdetta Jumalaan.

Minulla ei ole kunnon käsitystä siitä, miten STLK:n jäsenet selittävät lähtöäni. Jostain sain vaikutelman, että monet ajattelevat minun uupuneen työssäni ja siksi lähteneen pois. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, vaikka työ olikin raskasta. Ihmiset voivat tietysti arvailla yhtä ja toista, mutta kuvaavaa on, että eräs hyvin luterilaisessa teologiassa perillä oleva herrasmies kuulemma totesi lähtöni jälkeen kirkkokahveilla, että eroni syynä oli se, ettei minulla ollut tarpeeksi syvää synnintuntoa. En olisi kuulemma voinut muuten hylätä luterilaista vanhurskauttamisoppia. Hän valitsi siis vaihtoehdon kaksi. Ihan ymmärrettävä, mutta toisaalta aika uskalias diagnoosi toisen sielusta.

Kaiken tämän sanottuani veikkaan, että joudun lopulta myöntämään tappioni. Jos nimittäin tarkkoja ollaan, me löimme vetoa siitä, miten tuo toinen selittäisi lähtöni. Ja hänhän voi selittää sen ihan miten lystää. Samalla olen sitä mieltä, että ehkäpä luterilaisen tunnustuksen opetusta voi tulkita lempeämmin kuin olen tehnyt, vaikka en pidäkään näitä ehdotuksia ihan vedenpitävinä. Yksi tapa olisi esimerkiksi se, että korostettaisiin Tunnustuskirjojen parannusopetuksen olevan tarkoituksellisen kärjistävää ja kokemuskorostuksessaan liioittelevaa, koska 1500-luvun tilanteessa haluttiin painottaa luterilaisen uskon elävyyttä, kun luterilaisia syytettiin lihallisuudesta ja kristillisen vaelluksen hylkäämisestä. Eli Tunnareiden opetus pitäisi kontekstualisoida vahvemmin kuin minulla on ollut tapana tehdä.

Toisena seikkana voisi mainita luterilaisen ajatuksen lasten uskosta. Käsitys, että jo imeväisillä voi olla pelastava usko, voidaan kaiketi katsoa viittaavan siihen, ettei todelliseen uskoon aina liity syvä synnintunto ja tietoinen luottamus Kristukseen. Tosin STLK:ssa ainakin minusta vaikutti siltä, että lasten usko oli vähän omassa kategoriassaan eikä siitä tehty juuri sovelluksia ”aikuisten uskoon”. Tämä johtui kenties siitä, että Raamatussa käsitellään pääasiassa vähän varttuneempien uskoa.

Kolmantena tapana voisi olla ”autuaaseen epäjohdonmukaisuuteen” vetoaminen: jopa niin jyrkkä teologi kuin Franz Pieper (1852–1931) ajattelee, että ei-luterilaiset teologitkin voivat pelastua, jos he väärästä opista huolimatta sydämessään turvaavat Kristukseen. Ajatus on varmaankin saanut inspiraationsa mainitsemastani Tunnareiden kohdasta, mutta nähdäkseni se edustaa ”laveampaa armoa” kuin 1500–1600-lukujen luterilainen teologia, koska se ei korosta erehtyvien yksinkertaisuutta.

Lopuksi täytyy todeta, että taisin tietää jo kolme vuotta sitten häviäväni vedon: viimeksi kun näimme, tarjosin pullaa ja kahvia. Mutta ei tätä ole vielä taputeltu. Pitääpä ottaa yhteyttä ja kysyä, mitä hän nykyään ajattelee lähtöni syistä!

Lutherin kokemusten normatiivisuus

Olen tähän mennessä viitannut melko paljon kokemuksiini kääntymykseni yhteydessä. Olen siinä käsityksessä, että usein ortodoksisuuteen kääntymiseen liittyy samankaltaisia kokemuksia, mutta en halua missään nimessä väittää, että se mitä koin, olisi ainoa pätevä syy tai tie hakeutua ortodoksisen kirkon yhteyteen. Jumalalla on varmasti lukemattomia tapoja kirkastaa itsensä ja kirkkonsa. Omista kokemuksistani olen puhunut oikeastaan siksi, että alkuperäiset palaseni olivat melko älyllisesti painottuneita. Siksi halusin näin blogin aluksi korostaa toisenlaista puolta kolmen vuoden takaisista tapahtumista.

Viime viikolla pyrin tuomaan ilmi sen, että vaikka tunnustukselliset luterilaiset voivat usein suhtautua melko varauksellisesti kokemuksellisuuteen, luterilaisen uskonkin ydintä leimaa kokemus, nimittäin pelastusvarmuus. Tänään haluan jatkaa tästä ja pyrkiä perustelemaan, että Lutherin elämää suuresti leimanneilla kokemuksilla on suorastaan normatiivinen asema luterilaisuudessa. Tuumin, että kaiketi selkein tapa osoittaa tämä on Augsburgin tunnustuksen (1530) vilkaiseminen. Sehän on luterilaisuuden päätunnustus ja vieläpä Melanchthonin kirjoittama. Jälkimmäinen seikka on sikäli tärkeä, että sen voi nähdä kertovan, omaksuivatko muutkin luterilaiset teologit Lutherin mielenmaiseman. Mutta ennen kun menemme Augsburgin tunnustukseen, pitänee kaiketi sanoa muutama sananen Lutherin ”evankelisesta löydöstä” tai ”tornikokemuksesta”, johon viittasinkin jo viime viikolla.

Lutherilta on säilynyt vuodelta 1545 – eli ihan hänen elämänsä lopulta – kuvaus siitä, kuinka evankeliumi kirkastui hänelle vuosikymmeniä aiemmin. Hän kertoo, kuinka hänen omaatuntoansa vaivasivat kovasti hänen syntinsä. Ahdistus oli käynyt niin pahaksi, että hän oli alkanut jopa vihata Jumalaa ja kantaa kaunaa tätä kohtaan. Jumala tuntui vaativan häneltä aivan kohtuuttomia armonsa ehtona. Epätoivon vallassa Luther pyrki kiihkeästi löytämään vastausta häntä vaivanneeseen kysymykseen: mitä on Jumalan vanhurskaus. Ahdinko näet syntyi siitä, että hän käsitti Jumalan vanhurskauden merkitsevän Jumalan ominaisuutta, jonka mukaisesti tämä rankaisee syntisiä. Kun siis Paavali puhuu Jumalan vanhurskauden ilmestymisestä (Room. 1:17), Luther ymmärsi tämän hyvin lohduttomana tuomion sanomana. Mutta sitten Paavalin sanojen tutkimisen seurauksena tapahtui syvä muutos: Luther alkoi ymmärtää käsitteen ”Jumalan vanhurskaus” uudella tavalla. Nyt kyse ei ollutkaan Jumalan ominaisuudesta, jonka mukaisesti hän tuomitsee, vaan lahjasta, jolla hän vanhurskauttaa uskon kautta. Tämä ei ollut Lutherille mikään kuiva akateeminen löytö, vaan hän kuvailee sitä vahvan kokemuksellisesti:

Tällöin minä tunsin itseni suorastaan uudesti syntyneeksi ja astuneeni avoimista porteista suoraan paratiisiin. Silloin näyttäytyivät minulle heti paikalla koko Raamatun toiset kasvot.
Lutherin esipuhe latinankielisten teostensa julkaisuun v. 1545, s. 9–10. Valitut teokset 1,3–11. Suom. Pentti Aalto. WSOY. Porvoo 1958

On kiinnostava kysymys, kuinka historiallisesti paikkansapitävä Lutherin kuvaus omasta kokemuksestaan on. Sain viime viikon kirjoituksesta palautetta, että nykyisessä Luther-tutkimuksessa kyseenalaistetaan pitkälti se, että Luther olisi käynyt läpi yksittäisen dramaattisen kokemuksen, joka olisi mullistanut hänen ajattelunsa. Ja minustakin on ihan selvää, ettei Lutherin ”tornikokemus” – mikäli sellainen siis tapahtui – noussut suinkaan tyhjästä. Taustalla oli varmasti pitkä sisäinen prosessi. Toisaalta en ole edes varma, onko ”tornikokemuksen” historiallisuudella paljoakaan väliä sen kannalta, mitä tahdon sanoa. En näet pidä kovin olennaisena sitä, muuttiko yksittäinen, tai useampikaan, dramaattinen kokemus Lutherin suunnan. Sen sijaan tärkeää on se, millaiseksi Luther esittää kokemuksensa dynamiikan: ensin syvä ahdistus, sitten paratiisi. Tämä mielessä siirrymme Augsburgin tunnustukseen. Meidän kiinnostuksenamme on tunnustuksen artikla XII, joka käsittelee parannusta, ja erityisesti kohta:

Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta.
Augsburgin tunnustus XII, 4–6

Jo tästä Tunnustuskirjojen uusimman suomennoksen katkelmasta voi huomata, että parannus jäsentyy varsinaisesti kahden osan mukaan, jotka mukailevat Lutherin ”tornikokemuksen” kuvausta. Asia käy kuitenkin vielä selvemmäksi, kun katsotaan tunnustuksen latinan- ja saksankielisiä versioita. Latinaksi synnintunnosta johtuvaa pelästymistä kuvataan omaatuntoa iskeviksi kauhuiksi (terrores incussi conscientiae). Saksaksi taas oikeaan katumukseen liitetään tunnonvaiva, murhe ja kauhu (Reue, Leid, Schrecken). Suomennos vaikuttaa siis melko lattealta saksalaiseen ja latinalaiseen tekstiin verrattuna, koska niissä käytetty käsitteistö on vielä vahvemman kokemuksellista. (Tosin täytyy sanoa, että minulla on käsilläni vain Concordia Triglottan nettiversio enkä osaa sanoa, onko se täysin luotettava.) Suurten kauhujen vastapariksi tunnustus kuvaa sitten luottamuksen siihen, että Kristuksen tähden synnit annetaan anteeksi. Tässä on asiallisesti kyse ihan samasta jutusta kuin Lutherin löydössä, että Jumala vanhurskauttaa lahjaksi uskon kautta. Ja tämä luottamus sitten vapauttaa pelosta, eli tuo rauhan ja levon suhteessa Jumalaan.

Kaikilla luterilaisilla ei tietenkään ole Lutherin kuvaamaa yhtäkkistä dramaattista kokemusta evankeliumin kirkastumisesta, eikä sitä kokemukseni mukaan vaaditakaan – ehkä muuten kuin hyvin pietistisissä piireissä. Mutta koska parannuksen tekeminen on luterilaisuuden mukaan kuitenkin pelastuksen ehto, pelastuminen edellyttää sitä, että ihminen kokee Jumalan sanan vaikutuksesta ainakin jossain määrin samaa kuin Luther; eli ensin pitää herätä ilmeisen syvä synnintunto ja sitten ikään kuin vastauksena synnin tuomaan ahdistukseen luottamus siihen, että Kristuksen tähden kaikki on annettu anteeksi. Jos tähän lisää päälle vielä Lutherin ensimmäisen teesin ajatuksen, että koko kristityn elämän tulee olla jatkuvaa parannusta (vrt. myös Schmalk. art. III, 3:40), alkaa ymmärtää sitä, miksi monet luterilaiset kokevat elävänsä ainaisessa kehässä, jossa ensin synti syyttää ja sitten evankeliumi lohduttaa.

Lopuksi vielä sanon alustuksena seuraavalle kirjoitukselle sen, että Lutherin kokemusten värittämällä parannuksen määritelmällä on aika suuria ekumeenisia seurauksia: Ensi viikolla, jos Jumala suo, käsittelen sitä, miten luterilainen parannuksen määritelmä voi synnyttää hyvin jyrkkiä asenteita ”vanhojen kirkkojen” jäseniä kohtaan. Jos hengellisyys ei nimittäin mukaile normatiivista mallia siitä, millaiset kokemukset välttämättä värittävät aitoa uskonelämää, tällöin on aika luontevaa päätyä siihen, että niillä, joiden uskonelämä ei jäsenny luterilaisittain, ei ole todellisesta uskoa ollenkaan. Toisaalta heitän ilmoille kysymyksen, voisiko luterilainen perinne antaa aineksia myös toisenlaiseen suhtautumiseen.