Jumalansynnyttäjä

Naisen rangaistukset ja vaimon siemen

Lankeemuksen rangaistuksista on tähän mennessä käsitelty vain kuolema. Tällä kertaa käyn lyhyesti läpi naiselle osoitetut rangaistukset ja hahmottelen, miten Kristuksessa nuo rangaistukset väistyvät. Naisen rangaistukset kuvataan näin:

Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, kivulla sinun pitää synnyttämän lapsia; mutta mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva
1 Moos. 3:16

Konservatiivinen malli, että vaimo on kotona kasvattamassa lapsia ja mies ”käy töissä” elättääkseen perheen, on käsittääkseni melko moderni keksintö. Raamatussa jopa ihanteellisen vaimon ylistyksessä on viite siihen, että vaimo osallistuu kauppaa käymällä perheen elättämiseen (Sananl 31:24)! Tästä huolimatta on ihan selvää, että Raamatussa lasten synnyttäminen ja kasvattaminen mielletään nimenomaan naisen keskeiseksi elämäntehtäväksi. Siksi ei ole myöskään yllättävää, että juuri tähän naiseutta leimaavaan piirteeseen liittyy lankeemuksen rangaistus: lasten synnyttämiseen liittyvä suuri kipu. Ymmärtääkseni Raamatusta ei mistään löydy suoranaista selitystä siihen, mikä tämän kivun merkitys on. Helppo on kuitenkin päätellä, että kipu muistuttaa lankeemuksen todellisuudesta ja siten sen tarkoituksena on irrottaa mieltä maallisista Jumalan puoleen.

Raskauden vaivojen näkeminen lankeemuksen seurauksena, tekee muuten ymmärrettäväksi sen, miksi ortodoksit ja roomalaiskatolilaiset pitävät kiinni siitä, että neitsyt Maria säilytti neitsyytensä synnytyksessä: koska Kristus on alku uudelle luomakunnalle, joka ei ole lankeemuksen alainen, hänen syntymisensä täytyy olla kivuton. Hänen syntymänsä erityisestä luonteesta todistaa profeetta Jesaja:

Ennenkuin Siion kipuja tuntee, hän synnyttää; ennenkuin hänelle tuskat tulevat, hän saa poikalapsen.
66:7

Kristuksen kivuton syntymä kumoaa lankeemuksen seurauksena tulleet raskauden vaivat. Sama asetelma leimaa koko Kristuksen elämää: kaikki, minkä lankeemus toi, hän asetti ennalleen, paratiisilliseen tilaan. Tämä on totta myös toisen naiselle suunnatun rangaistuksen suhteen.

Olen törmännyt kahteen tulkintaan siitä, mitä tarkoittaa, että naisen halu on oleva mieheen, mutta mies on vallitseva naista. Ensimmäisen mukaan naisen halulla viitataan seksuaaliseen haluun, toisen mukaan kyseessä on halu hallita miestä. Olipa kumpi tahansa tulkinta oikea, keskeistä on se, että lankeemuksen seurauksena miehen ja naisen suhteeseen tuli jännitteitä, joita siinä ei aluksi ollut. Suhtaudun kriittisesti nykyajattelua dominoivaan patriarkaatin kritiikkiin, jossa maailmanhistoriaa lähestytään miehen naista vastaan harjoittaman sorron näkökulmasta. En käy kuitenkaan kiistämään sitä, että lankeemuksen seuraukset piirtyvät usein esiin siinä, miten miehet ovat vallinneet – ja yhä vallitsevat – vaimojaan. Täydellistä vastakohtaa miehen harjoittamalle sorrolle edustaa Kristus, joka annetaan kristityille aviomiehille itsensä uhraavan rakkauden esikuvaksi (Ef. 5:25–27). Omalla elämällään hän on uudistanut ihmisyyden, ja kun hänen esimerkkiään noudatetaan, silloin paratiisinomainen suhde miehen ja naisen välillä voi alkaa palautua.

Miehen ja naisten välien tulehtuminen ennakoi muita ihmissuhteisiin liittyviä ongelmia, joita lankeemuksesta seurasi. Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan pian lankeemuksen jälkeen Kain murhaa Aabelin (1 Moos. 4:8) ja vähän myöhemmin meille kerrotaan, että Baabelin tornin sortumisen myötä kansat eivät enää ymmärtäneet toisiaan (1 Moos. 11:7). 1 Mooseksen kirjan kerronnan kulussa voi nähdä siis yhä laajenevan ja syvenevän ihmisten erkaantumisen toisistaan. Ja tähän pirstoutumiskehitykseen perimmäinen ratkaisu on jälleen Jumalan Poika, josta sanotaan:

Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.
Gal. 3:28

Yllä vetelemäni yhteydet lankeemuksen seurausten ja Kristuksen pelastusteon välillä eivät ole hatusta heitettyjä. Käärmeen rangaistuksen yhteydessä näet luvataan, että vaikka vaino tulisi värittämään käärmeen ja vaimon suhdetta, tulisi vaimon siemen, joka kumoaisi kaiken sen, mitä käärme oli saanut lankeemuksella aikaan:

Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän.
1 Moos. 3:15

Tämä jae on mielenkiintoinen, koska muuten lankeemuskertomuksessa on vahva myyttinen sävy: se tekee ymmärrettäväksi sitä, miksi ihmiset joutuvat elämään maailmassa monenlaisten kärsimysten ja taakkojen uuvuttamina. Myyttisyydellä en halua väittää, että lankeemuskertomus olisi jotenkin epätosi tai täysin epähistoriallinen. Sanoisin silti, että jae vaimon siemenestä tuo myyttiseen kertomukseen mielenkiintoisen vivahteen ja leimallisen historiallisen pilkahduksen. Raamatunkohta osoittaa myös profetaallisesti Jumalansynnyttäjään, joka osoittautui langenneen Eevan vastakohdaksi. Kuuliaisuutensa tähden (Luuk. 1:38) Jumalansynnyttäjä ei ole Eevan tavoin vain kaiken elävän äiti (1 Moos. 3:20) vaan itse Elämän äiti. Ja niin kuin Eevan kautta kuolema tuli maailmaan, niin Jumalansynnyttäjän kautta itse Elämänruhtinas tuli pelastamaan meidät kuolleista. Kirkkoisä Irenaeuksen sanoin:

Eeva oli tottelematon. Hän ei totellut silloin kun hän oli neitsyt. Ja vaikka Eevalla oli Aadam aviomiehenään, hän oli vielä neitsyt. – – Tottelemattomuudellaan hänestä tuli kuoleman aiheuttaja itselleen ja koko ihmissuvulle. Samalla tavalla Mariakin oli neitsyt, jolla oli aviomies, ja kuuliaisuutta osoittamalla hänestä tuli pelastuksen toteuttaja itselleen ja koko ihmissuvulle.
Adversus haereses III, 22:4. Suom. teoksesta Serafim Seppälä: Elämän äiti: Neitsyt Maria varhaiskirkollisessa teologiassa, s. 63. Helsinki: Maahenki 2010.

Naiselle annettuihin rangaistuksiin liittyen minulla ei ole nyt enempää sanottavaa. Ensi viikolla, jos Jumala suo, otetaan käsittelyyn jälleen uusi lankeemuksen seuraus.

Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät! (Osa III)

Vasta kirjoittaessani toista tämän sarjan kolmesta kirjoituksesta aloin ajatella, että ehkäpä jollekulle ongelma ei ole ainoastaan neitsyt Marialle kohdistettu pyyntö vaan myös tälle suunnattu puhuttelu ”kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä”. Varmaan mieleeni ei aluksi edes tullut se, että Marian Jumalansynnyttäjäksi kutsuminen voisi olla ongelma, koska perinteisesti luterilaiset ovat tunnustaneet, että Maria on todella Jumalan äiti. Tunnustuskirjoissa Maria kutsutaan parissa otteessa ihan suoraan Jumalan äidiksi:

7. Siksi me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Mariassa ei siinnyt eikä hänestä syntynyt pelkkää ihmistä, vaan Jumalan todellinen Poika. On siis oikein sanoa häntä Jumalan äidiksi, koska hän se todella on.
FC, Epit. VIII:12

Luontojen persoonalliseen yhtymykseen ja yhteyteen perustuu se, että suuresti ylistetty Neitsyt Maria ei synnyttänyt pelkkää ihmistä, vaan sellaisen ihmisen, joka enkelin todistuksen mukaan todella on Korkeimman Jumalan Poika. Jo (Luuk. 1:32) äidinkohdussa hän osoitti jumalallisen majesteettinsa siinä, että neitsyt synnytti hänet neitsyyttänsä menettämättä. Maria on todella Jumalan äiti, mutta on silti säilynyt neitsyenä.
FC, SD VIII:24

Neitsyt Marian kutsuminen Jumalansynnyttäjäksi on myös Raamatulla perusteltavissa. Elisabet esimerkiksi sanoo raskaana olevalle Marialle:

Ja kuinka minulle tapahtuu tämä, että minun Herrani äiti tulee minun tyköni?
Luuk. 1:43

Olen joskus tosin törmännyt yksittäisten teologien kirjoituksiin, joissa on suhtauduttu kriittisesti Jumalansynnyttäjä-nimitykseen. Kritiikissä keskeisellä sijalla on ollut huoli, että Jumalansynnyttäjä-nimitys voi luoda mielikuvan, että Kristuksen jumalallinen luonto sai alkunsa neitsyt Marian kohdussa. Mutta tämä ei ole tietenkään nimityksen tarkoitus, ja minun on vaikea nähdä nimityksessä tällaista vaaraa, jos kirkossa opetetaan Kristuksesta muuten oikein. Vaikeaa minun on myös nähdä mitään suurta eroa ”Jumalan äiti” ja ”Jumalansynnyttäjä” -nimitysten välillä, vaikka eräs tuttuni kerran jotain tuon tapaista erottelua painottikin.

Ehkä Jumalansynnyttäjä-nimitystä vaikeampi pala nieltäväksi voi olla puhuttelu ”kaikkein pyhin”. Jos on siinä ymmärryksessä, että ortodoksit ja roomalaiskatolilaiset palvovat Mariaa, ei ole ihme, jos nimitys tulkitaan absoluuttisesti: Maria on Jumalaakin pyhempi. Mutta tällainen tulkinta on ortodokseille ja roomalaiskatolilaisille täysin vieras. Uskon, että puhuttelun käsittämiseksi hyvä apu on Vanhassa testamentissa mainittu kaikkeinpyhin, eli niin ilmestysmajan kuin Jerusalemin temppelin sisin osa. On täysin selvää, ettei tuo fyysinen paikka ollut minkään sortin kilpailija Jumalalle pyhyydessään vaan kaikkeinpyhin sai nimensä siitä, että se oli Jumalan erityisen läsnäolon paikka. No, Jumalansynnyttäjän rinnalla Vanhan liiton kaikkeinpyhinkin, koska Jumalan Poika omaksui ihmisyytensä Mariasta ja asui tämän kohdussa yhdeksän kuukauden ajan. Näin Jumalan äiti on saanut kokea sellaista läheisyyttä Jumalaan, jota edes enkelit eivät tunne. Siksi ei ole myöskään ihmeellistä, että ortodoksisessa kirkossa ei ainoastaan anota Jumalansynnyttäjältä pelastusta vaan myös lauletaan:

Totisesti on kohtuullista | ylistää autuaaksi sinua, Jumalansynnyttäjä, | aina autuas ja viaton ja meidän Jumalamme Äiti. | Me ylistämme sinua, joka olet kerubeja kunnioitettavampi | ja serafeja verrattomasti jalompi, | sinua, puhdas Neitsyt, Sanan synnyttäjä,| sinua, totinen Jumalansynnyttäjä.

Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät! (Osa II)

Lupasin viime viikon kirjoituksessani, että selitän seuraavassa julkaisussani tarkemmin, mitä ortodoksit tarkoittavat rukoillessaan: ”Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät!”. Ennen kun ryhdyn tähän toimeen, sanon kuitenkin, että olen nuori riviortodoksi, joka jakaa vain pari näkökulmaa hyvin laajaan aiheeseen. Ajatukseni tulee ottaa ainoastaan yksittäisen ihmisen tuumailuina, jotka toki pyrkivät olemaan uskollisia kirkon uskolle.

Viime viikolla mainitsin, että kun ortodokseja haastetaan pyhien rukoilemisesta, he voivat hyvin puolustautua väittämällä, että samoin kuin me pyydämme esirukouksia läheisiltämme, voimme pyytää niitä pyhiltä. Esirukousnäkökulmaa painottava tulkinta pyhien rukoilemisesta vaikuttaa olleen keskeinen Jumalansynnyttäjälle suunnatun pyynnön tulkinnassa Suomen ortodoksisessa kirkossa; käsittääkseni arkkipiispa Paavalin (1914–1988) myötä meillä alettiin käyttää pyynnöstä muotoa: ”Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät esirukouksillasi!”. Lisäystä ”esirukouksillasi” motivoi ekumeeninen näkökulma. Sehän korostaa, ettei Maria ole pelastuksen lähde. Nykyään kovinkaan moni pappi ei kuitenkaan liitä tuota lisäystä pyyntöön. Yleensä kirkossa rukoillaan yksinkertaisesti: ”Kaikkeinpyhin Jumalan synnyttäjä, pelasta meidät!”

En ole ollenkaan perehtynyt siihen, mikä selittää paluuta alkuperäiseen muotoon enkä tiedä myöskään, kuinka laajalle levinnyt arkkipiispa Paavalin käyttämä muoto oli. Mutta pohdin kuitenkin, voisiko lyhyemmän muotoilun suosiminen selittyä sillä, että se ilmentää paremmin ortodoksista uskoa. Olen nimittäin siinä ymmärryksessä, että ortodoksisen teologin mukaan Jumalan äidiltä ei pyydetä ainoastaan esirukouksia. Itselleni tämä on tullut vastaan erityisesti anomuskanonissa Jumalansynnyttäjälle. Kyseessä on esirukouspalvelus, jossa Jumalansynnyttäjältä rukoillaan sekä sielun että ruumiin terveyttä aina toistaen pyyntöjen välissä: ”Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät!” Kyseisessä kanonissa on kyllä vahva esirukouspainotus, mutta nähdäkseni se korostaa tämän rinnalla muun muassa sitä, että Jumalansynnyttäjä voi auttaa meitä, koska Jumalan äitinä hän voi välittää Poikansa siunauksia. Kanonissa rukoillaan esimerkiksi:

Puhdas Jumalan morsian, * sinä joka synnytit meidän Herramme, * himojen kuohujen voittajan, * tyynnytä myös rikkomusten aallokko.
– –
Riemun alkusyyn * sinä synnytit, oi puhtahin, * oi täytä minutkin nyt riemulla * antaen sydämeeni sammumaton ilosi.
– –
Nyt makaan * vuoteellani sairastaen, * eikä ruumiille parannusta ole.* Mutta anon sinua hyvää, joka * synnytit Jumalan, maailman Vapahtajan, * sairauden hajottajan. * Nosta sairauden turmiosta minutkin!

Nämä kolme katkelmaa havainnollistavat sitä, että Jumalansynnyttäjän uskotaan voivan lahjoittaa häntä rukoileville niin sielun kuin ruumiin parannus. Jos siis kysytään, mitä tarkoittaa se, kun rukoillaan Jumalansynnyttäjältä pelastusta, vastaus löytyy kaiketi tästä: kokonaisvaltaista sielun ja ruumiin terveyttä. Pääpaino toki ortodoksisuudessa on aina edellisessä, koska ruumiillisilla sairauksilla voi olla sielun kannalta tervehdyttäviäkin vaikutuksia.

Jos tulokulma pyhien rukoilemiseen on vahvan protestanttinen, ajatus siitä, että Jumalansynnyttäjä välittää pelastusta voi tuntua ongelmalliselta. Mutta mietin, voisiko rinnastus sakramentteihin auttaa ainakin luterilaisia: ne eivät ole armon lähteitä, mutta ne välittävät sitä. Samoin Jumalansynnyttäjällä ei ole mitään omaa pelastusta jaettavana, vaan hän lahjoittaa meille sitä, mistä on osallinen Jumalassa. Toisena rinnastuksena sakramenttien lisäksi voisi mainita apostolien tekemät ihmeet: he paransivat sairaita Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen voimalla. He eivät kuitenkaan olleet parantavan voiman lähteitä vaan välittäjiä. Heidän kykynsä parantaa ei ole mitenkään pois siitä, että perimmiltään Jumala on kaiken parannuksen ja pelastuksen lähde.

Käytännössä moni ortodoksi ei varmaan ollenkaan edes mieti tällaisia teoreettisia kysymyksiä, joita olen pyöritellyt näissä kahdessa kirjoituksessani. ”Perusortodoksin” arkisessa rukouselämässä Jumalansynnyttäjän rukoileminen on itsestäänselvyys eikä hänelle tulisi mieleenkään, että näin tehden hän antaisi Jumalalle kuuluvan kunnian tämän äidille. Päinvastoin! Ortodokseille on kokemuksellisesti selvää, että Jumalansynnyttäjä ja kaikki pyhät johtavat rukoilijansa Jumalan luo. Pyhien kautta luoksemme laskeutuva rakkaus vetää meitä kohti kaiken rakkauden lähdettä, kolmiyhteistä Jumalaa.

Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät! (Osa I)

Lukiessani luterilaisena ortodoksisuudesta törmäsin usein väitteeseen, ettei ortodoksisuus avaudu kirjoista vaan palveluksiin osallistumisesta. Tämä ajatus oli jotenkin rasittava, koska se vaikutti tekevän käytännössä mahdottomaksi ortodoksisuuden ymmärtämisen etäältä, ja koin vaikeaksi mennä paikan päälle palveluksiin. Satuin kerran kuitenkin huomaamaan, että Taiteiden yön merkeissä Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkolla oli ortodoksisuutta käsittelevä pieni luento ja hieman myöhemmin rukouspalvelus. Kuuntelin luennon, joka oli ihan informatiivinen ja antoisa. Sen jälkeen jäin pyörimään Helsingin keskustaan kuluttaakseni aikaa ennen rukouspalvelusta. Kun pari tuntia oli kulunut, astelin uudelleen kirkon luo. Koska kirkon ovet olivat auki enkä halunnut varsinaisesti osallistua palvelukseen, jäin ovenpieleen ihmettelemään, mitä sisällä tapahtuu. No, ei mennyt kauaakaan, kun kuulin kirkossa rukoiltavan: ”Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät!”. Se riitti minulle. Kauheaa Marian palvontaa! Jeesus on ainoa Pelastaja, ei Maria! Lähdin saman tien kauhistuneena ja epäuskoisena pois. Ei ollut tosiaankaan sykähdyttävä kokemus.

Olin tietysti poikkeuksellisen kova änkyrä, mutta totta on sekin, etteivät luterilaiset tunnetusti suhtaudu pyhien rukoilemiseen myönteisesti. Tässä on todellinen ekumeeninen haaste. Usein ortodoksit pyrkivät selittämään pyhien rukoilemista rinnastamalla sen eläviltä esirukousten pyytämiseen; samoin kuin voimme pyytää ystäväämme rukoilemaan puolestamme, voimme pyytää pyhiä tekemään saman. Kyse ei ole siis siitä, että pyhä korvaisi Jumalan perimmäisenä toivona vaan ihan viattomasta esirukouspyynnöstä. Protestanteilla on toki tähän selitykseen kaksi standardivastausta: Ensimmäinen on se, ettei meillä ole mitään lupausta siitä, että Jumala kuulisi kuolleiden rukoukset. Tähän ortodoksit tapaavat vastata, että Kristuksessa kuolleetkin elävät. Mutta haluan nyt tarttua tarkemmin toiseen moitteeseen: rukoukset pyhille eivät todellakaan vaikuta rinnastuvan esirukouspyyntöihin, joita kohdistamme eläville; kukapa pyytäisi esirukousta anomalla ystävältään pelastusta.

Vaikka pyhien rukoilemisen suhteen onkin todellisia näkemyseroja, en ajattele, että ne ovat niin massiivisia kuin aluksi voisi ajatella. Yksi iso protestanttista pöyristystä selittävä tekijä on kielimuuri. Protestanttisuudessa termi ”pelastus” ymmärretään nimittäin hyvin kapeasti. Yleensä sillä viitataan ainoastaan syntien anteeksiantamukseen, joka perustuu sille, mitä Kristus on tehnyt ihmiskunnan edestä. Joskus toki pelastuksesta puhutaan myös ”taivaaseen pääsemisenä” tai kaikkena sinä, mitä Jumala tekee ihmisen elämässä, jotta hän viimeisellä tuomiolla kuuluisi lampaiden joukkoon. Ortodoksisuudessa pelastus on kuitenkin laajempi käsite, mikä on hyvin ymmärrettävää jo ihan Uuden testamentin valossa. Aina suomenkielisissä Raamatun käännöksissä ei tosin näy se, että alkukieli puhuu pelastamisesta, koska kreikan verbi σώζω käännetään usein parantamiseksi. Tämä tulee vastaan etenkin Jeesuksen parantamisihmeiden kohdalla. Mutta onneksi meidän käännöksissämme on silti kohtia, joista käy ilmi se, että Kristuksen rinnalla voi olla muitakin ”pelastajia”. Esimerkiksi apostoli Paavali sanoo itsestään:

– – heikoille minä olen ollut heikko, voittaakseni heikot; kaikille minä olen ollut kaikkea, pelastaakseni edes muutamia.
1 Kor. 9:22

Paavali myös kehottaa Timoteusta hoitamaan virkansa uskollisesti, jotta tämäkin voisi pelastaa kuulijansa:

Valvo itseäsi ja opetustasi, ole siinä kestävä; sillä jos sen teet, olet pelastava sekä itsesi että ne, jotka sinua kuulevat.
1 Tim. 4:16

En vielä malta olla mainitsematta Jaakobin kirjeen vakuutusta kaikille kristityille:

– – niin tietäkää, että joka palauttaa syntisen hänen eksymyksensä tieltä, se pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja peittää syntien paljouden.
Jaak. 5:20

Kuten sanottu, σώζω-verbin merkityskenttä on laaja. Nämä kolme Raamatun jaetta liittyvät hyvin vahvasti ”sielun pelastukseen”, vaikka pelastaa-verbi ei viittaa vain siihen. Nostin nämä jakeet kuitenkin esille, koska ne havainnollistavat, ettei Raamattu rajaa edes sielun pelastamista yksin Kristuksen työksi. Tai no, toki pelastaminen on perimmiltään Kristuksen työtä, mutta kolme esimerkkiäni havainnollistavat, että hänellä on pelastamisessaan apuna muitakin ”pelastajia”, joiden työ ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että Jumala on pelastuksen perimmäinen lähde. Toivon tämän auttavan ymmärtämään, että kun ortodoksit rukoilevat: ”Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät”, heidän tarkoituksenaan ei ole sanoa: Jumalansynnyttäjä, ole meille toinen pelastaja Kristuksen rinnalla. Ehtoopalveluksen loppu oikeastaan havainnollistaa tätä hyvin; heti kun on rukoiltu Jumalansynnyttäjältä pelastusta, pappi jatkaa: ”Kunnia olkoon Sinulle Kristus, meidän Jumalamme, meidän toivomme, kunnia Sinulle!” Ortodoksin mieleenkään ei tule, että Jumalansynnyttäjälle esitetyn pyynnön ja Kristukselle lausutun kunnian välillä olisi ristiriita. Mutta jätän ensi kertaan sen, mitä ortodoksi tarkoittaa lausuessaan tuon pyynnön.