Naisen rangaistukset ja vaimon siemen

Lankeemuksen rangaistuksista on tähän mennessä käsitelty vain kuolema. Tällä kertaa käyn lyhyesti läpi naiselle osoitetut rangaistukset ja hahmottelen, miten Kristuksessa nuo rangaistukset väistyvät. Naisen rangaistukset kuvataan näin:

Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, kivulla sinun pitää synnyttämän lapsia; mutta mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva

1 Moos. 3:16

Konservatiivinen malli, että vaimo on kotona kasvattamassa lapsia ja mies ”käy töissä” elättääkseen perheen, on käsittääkseni melko moderni keksintö. Raamatussa jopa ihanteellisen vaimon ylistyksessä on viite siihen, että vaimo osallistuu kauppaa käymällä perheen elättämiseen (Sananl 31:24)! Tästä huolimatta on ihan selvää, että Raamatussa lasten synnyttäminen ja kasvattaminen mielletään nimenomaan naisen keskeiseksi elämäntehtäväksi. Siksi ei ole myöskään yllättävää, että juuri tähän naiseutta leimaavaan piirteeseen liittyy lankeemuksen rangaistus: lasten synnyttämiseen liittyvä suuri kipu. Ymmärtääkseni Raamatusta ei mistään löydy suoranaista selitystä siihen, mikä tämän kivun merkitys on. Helppo on kuitenkin päätellä, että kipu muistuttaa lankeemuksen todellisuudesta ja siten sen tarkoituksena on irrottaa mieltä maallisista Jumalan puoleen.

Raskauden vaivojen näkeminen lankeemuksen seurauksena, tekee muuten ymmärrettäväksi sen, miksi ortodoksit ja roomalaiskatolilaiset pitävät kiinni siitä, että neitsyt Maria säilytti neitsyytensä synnytyksessä: koska Kristus on alku uudelle luomakunnalle, joka ei ole lankeemuksen alainen, hänen syntymisensä täytyy olla kivuton. Hänen syntymänsä erityisestä luonteesta todistaa profeetta Jesaja:

Ennenkuin Siion kipuja tuntee, hän synnyttää; ennenkuin hänelle tuskat tulevat, hän saa poikalapsen.

66:7

Kristuksen kivuton syntymä kumoaa lankeemuksen seurauksena tulleet raskauden vaivat. Sama asetelma leimaa koko Kristuksen elämää: kaikki, minkä lankeemus toi, hän asetti ennalleen, paratiisilliseen tilaan. Tämä on totta myös toisen naiselle suunnatun rangaistuksen suhteen.

Olen törmännyt kahteen tulkintaan siitä, mitä tarkoittaa, että naisen halu on oleva mieheen, mutta mies on vallitseva naista. Ensimmäisen mukaan naisen halulla viitataan seksuaaliseen haluun, toisen mukaan kyseessä on halu hallita miestä. Olipa kumpi tahansa tulkinta oikea, keskeistä on se, että lankeemuksen seurauksena miehen ja naisen suhteeseen tuli jännitteitä, joita siinä ei aluksi ollut. Suhtaudun kriittisesti nykyajattelua dominoivaan patriarkaatin kritiikkiin, jossa maailmanhistoriaa lähestytään miehen naista vastaan harjoittaman sorron näkökulmasta. En käy kuitenkaan kiistämään sitä, että lankeemuksen seuraukset piirtyvät usein esiin siinä, miten miehet ovat vallinneet – ja yhä vallitsevat – vaimojaan. Täydellistä vastakohtaa miehen harjoittamalle sorrolle edustaa Kristus, joka annetaan kristityille aviomiehille itsensä uhraavan rakkauden esikuvaksi (Ef. 5:25–27). Omalla elämällään hän on uudistanut ihmisyyden, ja kun hänen esimerkkiään noudatetaan, silloin paratiisinomainen suhde miehen ja naisen välillä voi alkaa palautua.

Miehen ja naisten välien tulehtuminen ennakoi muita ihmissuhteisiin liittyviä ongelmia, joita lankeemuksesta seurasi. Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan pian lankeemuksen jälkeen Kain murhaa Aabelin (1 Moos. 4:8) ja vähän myöhemmin meille kerrotaan, että Baabelin tornin sortumisen myötä kansat eivät enää ymmärtäneet toisiaan (1 Moos. 11:7). 1 Mooseksen kirjan kerronnan kulussa voi nähdä siis yhä laajenevan ja syvenevän ihmisten erkaantumisen toisistaan. Ja tähän pirstoutumiskehitykseen perimmäinen ratkaisu on jälleen Jumalan Poika, josta sanotaan:

Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.

Gal. 3:28

Yllä vetelemäni yhteydet lankeemuksen seurausten ja Kristuksen pelastusteon välillä eivät ole hatusta heitettyjä. Käärmeen rangaistuksen yhteydessä näet luvataan, että vaikka vaino tulisi värittämään käärmeen ja vaimon suhdetta, tulisi vaimon siemen, joka kumoaisi kaiken sen, mitä käärme oli saanut lankeemuksella aikaan:

Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän.

1 Moos. 3:15

Tämä jae on mielenkiintoinen, koska muuten lankeemuskertomuksessa on vahva myyttinen sävy: se tekee ymmärrettäväksi sitä, miksi ihmiset joutuvat elämään maailmassa monenlaisten kärsimysten ja taakkojen uuvuttamina. Myyttisyydellä en halua väittää, että lankeemuskertomus olisi jotenkin epätosi tai täysin epähistoriallinen. Sanoisin silti, että jae vaimon siemenestä tuo myyttiseen kertomukseen mielenkiintoisen vivahteen ja leimallisen historiallisen pilkahduksen. Raamatunkohta osoittaa myös profetaallisesti Jumalansynnyttäjään, joka osoittautui langenneen Eevan vastakohdaksi. Kuuliaisuutensa tähden (Luuk. 1:38) Jumalansynnyttäjä ei ole Eevan tavoin vain kaiken elävän äiti (1 Moos. 3:20) vaan itse Elämän äiti. Ja niin kuin Eevan kautta kuolema tuli maailmaan, niin Jumalansynnyttäjän kautta itse Elämänruhtinas tuli pelastamaan meidät kuolleista. Kirkkoisä Irenaeuksen sanoin:

Eeva oli tottelematon. Hän ei totellut silloin kun hän oli neitsyt. Ja vaikka Eevalla oli Aadam aviomiehenään, hän oli vielä neitsyt. – – Tottelemattomuudellaan hänestä tuli kuoleman aiheuttaja itselleen ja koko ihmissuvulle. Samalla tavalla Mariakin oli neitsyt, jolla oli aviomies, ja kuuliaisuutta osoittamalla hänestä tuli pelastuksen toteuttaja itselleen ja koko ihmissuvulle.

Adversus haereses III, 22:4. Suom. teoksesta Serafim Seppälä: Elämän äiti: Neitsyt Maria varhaiskirkollisessa teologiassa, s. 63. Helsinki: Maahenki 2010.

Naiselle annettuihin rangaistuksiin liittyen minulla ei ole nyt enempää sanottavaa. Ensi viikolla, jos Jumala suo, otetaan käsittelyyn jälleen uusi lankeemuksen seuraus.

Kuolema ja saatanan valta

Aloitan tällä viikolla syntiinlankeemuksen seurausten tarkemman käsittelyn. Otan ensimmäiseksi käsittelyvuoroon kuoleman.

Jumala lausui jo ennen lankeemusta varoituksen, että Aadam kuolisi mikäli hän söisi hyvän- ja pahantiedon puusta (1 Moos. 2:17). Ja kun lankeemus oli tapahtunut, Jumala totesi: ”maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman” (1 Moos. 3:19). Kun selataan Vanhaa testamenttia eteenpäin, kuolema tulee jatkuvasti vastaan; esimerkiksi 1 Moos. 5:ssa sukupolvi toisensa jälkeen kuolee ja elinaikakin kääntyy pikkuhiljaa laskuun (ks. 1 Moos. 5:5, 8, 11, 14, 17, 20, 27, 31). Jos käydään läpi Vanhan testamentin kohdat, joissa puhutaan kuolemasta, on nähdäkseni kiistatonta, että Vanha testamentti käsittelee kuolemaa nimenomaan maallisena kuolemana. Toki Jumalan varoitus, että Aadam kuolisi siinä päivänä, jona hän söisi hyvän- ja pahantiedon puusta, on joskus tulkittu niin, että hän kuoli hengellisesti syötyään kielletyn hedelmän. Ymmärtääkseni hepreankielinen teksti kuitenkin vain sanoo, että sinä päivänä, jona kielletystä puusta syödään, siitä seuraa aivan varmasti kuolema (ks: http://www.talkgenesis.org/why-didnt-adam-die-the-day-he-ate/). Se ei ota siis suoranaisesti kantaa siihen, milloin kuolema koittaisi. Näin ollen ei ole mitään syytä ymmärtää mainintaa kuolemasta hengelliseen kuolemaan viittaavaksi.

Voisi ajatella, että edellä olen sanonut kaiken, mitä syntiinlankeemuskertomus kertoo kuolemasta. Olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana kuullut parilta eri teologilta, että käärmeen rangaistuskin liittyy kuolemaan, vaikka tämä ei ole varsinkaan suomalaisten raamatunkäännösten tähden ilmeistä. Yhteys käärmeen rangaistuksen ja kuoleman välille syntyy siitä, että käärmeen osaksi määrättiin tomun syöminen, ja pian tämän jälkeen heprealainen teksti toteaa ihmisen olevan tomusta (אֵפֶר, efer) ja palaavan tomuun. Kun käärmeen osaksi annetaan siis tomun syöminen, tämä tarkoittaa sitä, että tomu on hänen vallassaan. Vaikka tämä tulkinta voi kuulostaa äkkiseltään ehkäpä melko kaukaa haetulta, Uusi testamentti vahvistaa asian. Se nimittäin toteaa Kristuksen kukistaneen kuolemallaan saatanan, jolla oli kuolema vallassaan (Hepr. 2:14–15). Kun 1 Moos. 3:19:sta ymmärretään oikein, silloin Uuden testamentin opetus ei tule ihan puskista, vaan se on juurtunut syntiinlankeemuskertomukseen. Esittämäni käärmeen rangaistusta koskevan tulkinnan perusteeksi voi esittää myös sen, että juutalaiset päivänselvästi tiesivät, mitä käärmeet syövät. Niinpä on ilmeistä, ettei käärmeen rangaistusta tule ottaa täysin kirjaimellisesti.

Pyhällä Paisioksella oli tapana sanoa, että kun teemme syntiä, ”annamme oikeuksia” saatanalle. Lankeemuksessa tapahtui näin: synnin seurauksena ihminen joutui kuoleman alle ja siten saatanan valtaan. Ja kaikki lankeemuksen jälkeenkin tehty synti on kääntymistä Jumalasta saatanan orjuuteen (vrt. Joh. 8:44). Tämän vallan alta meidät vapautti Jumalan Poika, johon saatanalla ei ollut minkäänlaista oikeutta (Joh. 14:30; 1 Joh. 3:8), mutta joka otti päälleen synnin rangaistuksen. Kun saatana ja pahan voimat kävivät Kristuksen kimppuun, he ylittivät valtuutensa ja siten menettivät asemansa (vrt. Joh. 12:31; Ilm. 12:9). Juuri tästä puhuu Kol. 2:15:

Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.

Syntiinlankeemuskertomuksen ja ylipäätäänkin Vanhan testamentin perusteella kuolema hahmottuu ihmisen keskeiseksi ongelmaksi. Siksi ei ole myöskään yllättävää, että sen kukistaminen määrittää olennaisesti Kristuksen pelastustyötä ja ortodoksista uskoa. Joskus sanotaan, että ortodoksisen pelastuskäsityksen keskittyminen kuoleman ympärille selittyisi (ainoastaan) hellenistisen maailman vaikutuksella. En pidä tätä väitettä syntiinlankeemuskertomuksen valossa uskottavalta: Jumalan vihan sijaan nimenomaan kuolema ja saatanan valta näyttäytyvät ihmiskunnan suurina ongelmina, joiden tähden Jumala tuli ihmiseksi.